Aihearkisto: Pika-arviot

Sotavamma – Stressiyhteiskunta

Sotavamma tuottaa – kuten jo nimestä ja levynkannesta voi päätellä – pulttirotsihardcorea 80-luvun hengessä. Hyvinkin genretietoista kamaa odotettavissa ja sitä myös saadaankin. Kyse lienee melko tuoreesta bändistä, kun sitä ei ole kovin usein päässyt näkemään keikoillakaan ja äänitteitäkään en muista ennen tätä ”Stressiyhteiskunta”-seiskaa nähneeni.

Nopeimmillaan Sotavamma kuulostaa 90-lukulaiselta tulkinnalta kasikakkosesta, hitaimmillaan taas flirttaillaan 80-luvun alun kanssa. Missään nimessä Sotavamma ei luo mitään uutta, mutta saa vanhojen ainesten yhdistämisellä ihan kelpoista matskua survottua kurkusta alas. Levyä vaivaa lähinnä kasvottomuus sekä ponnettomuus soundipuolella, kun Sotavamma ei ryskää päälle ihan samalla intensiteetillä kuin mitä sen odottaisi, oli kyse sitten vokalistin ulosannista tai rumputulesta. Aika kuitenkin korjannee näitä haavoja ja tuo seuraavalla kerralla järisyttävämmän levytyksen. Sotavamma tekee hommansa periaatteessa nytkin hyvin, mutta jotain se tarvitsisi soundiinsa ja kipeästi. Muutamassa tästä kahdeksan biisin läjästä erottuvassa rallissa ollaan nimittäin jo vähintään ”ihan ok” -levelillä.

Jaakko & Jay – Rauha

Jaakko & Jay on ollut livebändinä vailla vertaa, vaikka välillä tätäkin kahden miehen sirkusta katsoessa on koettu sekä suuria ”Ahaa! Jes!” -elämyksiä että niitä ”onhan tämä jo nähty” -fiiliksiä. Levyllä Jaakko & Jay on sen sijaan toiminut pääsääntöisesti heikommin, kun kaksikon huima energia ei välity äänilevyltä aivan toivotulla tavalla.

Aiempien J&J-levyjen ongelmana on mielestäni ollut paitsi livettömyyden tuntu niin myös se, että ne kulkevat enemmän tai vähemmän samalla kaavalla. Jotain tuttuja juttuja kuuluu nytkin, mutta biisejä ei ole onneksi veistetty kaikkia yhdestä puusta. Kaksikko on kaiketi havainnut, että vaikka bändin kokoonpano voi rajoittaa yhtyeen ilmaisukykyä, sen ei ole pakko kahlita sitä täysin. J&J tuntuu elävän ja potkivankin nyt aiempaa enemmän kun biiseihin on tuotu enemmän uusia tulokulmia ja tuulahduksia. Eritoten albumin jälkipuolisko vakuuttaa. Mutta mikä tärkeintä; kaksikolla on aina ollut tunnistettava soundinsa, jota on mahdoton jäljitellä. Ja se soundi kuuluu myös ”Rauhalta”.

Torso. – Giallo

Torso onkin tuttu nimi! Seiskatuumaisten pariin siirtynyt basso/rummut-duo jätti ilmeisesti sen verran erikoisen vaikutelman syyskuun 2012 demorääkin yhteydessä, että olen ilmeisesti torjunut koko kaksikon olemassaolon mielestäni. Ainakaan en muista siitä levytyksestä mitään, joten duon ”Giallo”-seiskatuumaista voi lähestyä puhtaalta pöydältä.

Soundipoliittisesti ”Giallo” kuulostaa sopivan jykevältä. Kitaraa ei ainakaan jäädä kaipaamaan, kun jo rummuilla ja bassolla saadaan tarpeeksi elävyyttä aikaiseksi. Musiikillisesti en muistanut Torson olevan näinkin yksinkertaista ja helposti sulateltavaa kuin mitä se ”Giallolla” on. Levyn viisi kappaletta ovat melko suoraviivaisia, vaikkakin ajoittain Torso pysähtyy hetkeksi keräämään kierroksia ja jammailemaan… kieltämättä välillä liiankin kanssa. Kontrastit kappaleiden sisälläkin ovat melko ronskit, mutta mitenkään tekotaiteellista vaikutelmaa ”Giallosta” ei synny. EP on myös pituutensa puolesta ainakin sopiva, kun vinyyliformaatin rajallisuus on pakottanut yhtyeen tiivistämään ilmaisuaan. Tai sitten formaatti on valittu sen perusteella miten paljon materiaalia tuli tehtyä. Yhtä kaikki, ”Giallo” on sopivan pituinen ja on kyllä noiserockinsa kokeellisena haluavalle suositeltava tutustumiskohde.

Väistä! – S/t

Väistä! on ehkä nimenä uusi, mutta sen riveistä löytyy tuttuja juippeja Alley Godsista. Väistä! on käytännössä myös musiikillisesti Alley Godsia, joka on degeroitunut askeleen jos toisenkin taaksepäin. Rumpali on vaihtanut paikkaa vokalistiksi ja kitaristi basistiksi, ja tällä kokoonpanolla on levykin tehty, vaikka miehitystä on sittemmin täydennetty.

Alley Gods on ilmeisesti kehittynyt liikaa, kun Väistä!:n lähtökohtana on ollut soittaa ”back to basics” -henkisesti hardcorea. Levyllä ei vedellä juuri sooloja ja laulukieli on nyt suomi. Seiskalla on reipasta ja groovaavaa, rokkivaikutteistakin hardcorea. 82-bändien sijasta vaikutteiden pääpaino tuntuu olevan jossain muualla, joten alan suomibändeihin Väistä! ei vertaudu. Kun verrokeista puhutaan, niin Suomesta on tuntunut jo pitempään puuttuvan hardcorensa samalla tavalla soittava bändi. Väistä! tekee hommansa tyylikkäästi, ja levylle tarttuneesta projektibändin fiiliksestä huolimatta voidaan puhua tervetulleesta tulokkaasta.

Hintit – Eliittikumppanit

Hintit Tampereelta todistaa jo heti ensimetreillä olevansa pesunkestävä ramopunk-bändi. Lajityypin kliseitä toistellaan leveä hymy kasvoilla kansitaiteissa olevista tuotesijoitteluista lähtien, levyllä kuultavista riffeistä ja laulumelodioista nyt puhumattakaan. Ei Hintit mitään uutta yritä luodakaan, mutta rento ja välitön fiilis paistavat läpi. Tokihan bändin nimi ja osa sanoituksista menee ”heh heh” -osastolle, mutta Hinttien vakavampikin puoli tulee esille Veera ei jaksa enää elää -vedon myötä.

Musiikillisesti tätä seitsemän biisin ensiseiskaa voisi kuvailla onnistuneeksi, vaikka soundipuolella onkin vähän muhjua. Varsinkin kitarapuolella tehdään oivaltaviakin juttuja. Oikeastaan vain laulajan ulosannissa voisi olla enemmän vääntöä. Levy on pienistä miinus-merkkisistä jutuista huolimatta lupaava ja huomattavasti tylsempääkin tavaraa on ramopunkiksi kutsuttu. Totta puhuen Hintit on varmaan alansa harvoja uudempia bändejä jotka väräyttelevät viisareitani suuntaan tai toiseen.

Terrible Feelings – Backwoods

Suomessakin konsertoimassa nähty Terrible Feelings on päässyt tykittelemään levytyksiä ilman, että allekirjoittanut olisi kiinnittänyt siihen pahemmin huomiota. Voimapopin sarakseen valinnut ruotsalaispoppoo on tällä kertaa pistänyt pihalle kolme biisiä.

Terrible Feelings on ehtinyt soitella powerpoppiaan jo sen verran monta vuotta, että se on ehtinyt löytää juttunsa ytimen. Soitossa on runsaasti energisyyttä ja ehtaa soittamisen iloa, ja bändi tunnistaa voimavaransa niinkin hyvin että sen onnistuu luoda toimivaa musiikkia täysin luontevasti. Tarjolla on siis heliseviä kitaroita ja voimalla päälle vyöryvää tehokkuutta, ja onhan biiseissäkin paljon tarttumapintaa. Terrible Feelings hoitaa tonttinsa hyvin, muttei toisaalta hoida sitä ihan niin järisyttävän hyvin että se nousisi genressään erityistapaukseksi. Ehkä omaan hermooni Terrible Feelings ei niin hyvin osu, mutta yhtyeessä olevaa taidokkuutta ei pidä kiistäminen.

Juuke ’77 – Yksittäistapaus

Yhden miehen orkesteri Juuke ’77 jatkaa torniolaista punk-perinnettä ensimmäisellä pitkäsoitollaan. Meno on sen verran reipasta ja riuskaa, että voidaan todeta tällä Kivirannan ikiomalla Patrik Fitzgeraldillakin olevan asiaankuuluvasti perin hyväkuntoiset yläruumiin tartuntaulokkeet.

Varoituksen sanana mainittakoon, ettei Juuken painavaa asiaa kannata yrittää kuunnella autossa. Ensikuulemalla moottoriturvan sanoituksista ei oikein tahdo saada mitään selvää, mutta onneksi sanat on painettu kansivihkoon. Kuulokkeiden avulla levy alkaa hahmottua paremmin ja trubaduurimme paljastuu täysiveriseksi punk-/protesti-laulajaksi. Lyriikoissa, joissa käsitellään niin globaaleja ongelmia, kuin pienen ihmisen olemisen problematiikkaakin ja ennen kaikkea pohjoisen kotikaupungin ympyröiden henkistä köyhyyttä, osuu mies useammin kuin kerran naulaan kantaan. Sanottavansa Juuke osaa tuoda julki perin  hauskasti, mistä kertovat omaperäiset biisin nimet, kuten Potentiaalisen Aikapommin Tunnustukset, Tahdon Kuolla Mosh Pitissä tai härski Ihmiskunta Vetää Käteen.

Musiikillisesti nämä laulut ovat akustisesti esitettyjä enemmän tai vähemmän punkmaisia laulelmia, joissa kuullaan mausteena hiukan sähkökitaraa ja stemmalaulua. Helposti tällainen esitystapa tekee kappaleista liian samankaltaisia, mutta Juuken kappaleissa on mukavasti vaihtelua, eikä levyltä löydy turhaa raitaa. Parhaiten putoaa hiukan garagemainen Oon sun mies. Toimii.

[youtube url=ZwIBMinrR8c]

Heikki Hautala – Pyövelin vaatteet

Heikki Hautalan ensimmäistä soololevyä on allekirjoittanut saanut odotella jo pitkän tovin. Sokeasta Pisteestäkin tuttu herrasmies on äänittänyt ensimmäisen sooloalbuminsa ”Pyövelin vaatteet” jo muutama vuosi sitten ja mies on ehtinyt soittaa joitakin keikkojakin, joten kyse on totta totisesti erittäin mielenkiinnolla odotetusta äänitteestä.

Kun tätä nyt kuitenkin verrataan Sokeaan Pisteeseen enemmän tai vähemmän, niin yhtäläisyyksiä toki löytyy. Luonnollisesti samankaltaisuuksia löytyykin, koska Sokealle Pisteellekin sanat tekevä Heikki käsittelee samoja asioita soolomateriaalinsakin puolesta. Heikki käsittelee nykyaikaamme ja sen pirstaloituneisuutta, missä kaiken arvo mitataan rahassa. Instrumentteina ovat vain akustinen kitara ja Hautalan laulu. Albumi on äänitetty melko askeettisesti, joten teos on kaikin puolin perin minimalistinen. Hyvin lofista lähestymistavasta ja askeettisuudesta johtuen kuulijalle syntyy paljon mielleyhtymiä Joose Keskitalon varhaistuotantoon. Miehiä myös yhdistää nykyaikamme tarkastelu ulkopuolisesta näkökulmasta, vaikka miesten keskinäisetkin näkökulmat poikkeavat toisistaan.

Vaikka Hautalan teoksesta löytyy yhtymäkohtia moniin muihin jo äänitettyihin teoksiin, asettaa ”Pyövelin vaatteet” Hautalan kuitenkin seisomaan omille jaloilleen. Mies on saanut ladattua albumilleen henkilökohtaista läsnäoloaan ja persoonaansa, joiden avulla ”Pyövelin vaatteiden” virittämä jännite säilyy kutkuttavana läpi albumin keston.

Tero Luiste – Haudatkaa mut preerialle

Onko Tero Luiste Suomen Nick Cave? Ainakin yhtäläisyyksiä löytyy synkeästä atmosfääristä, murhaballadeista ja sen sellaisesta. Jo vuonna 2011 julkaistu debyyttialbumi Haudatkaa mut preerialle esittelee maailmalle kylmässä hiessä ja synnintunnossa piehtaroivan laulaja-lauluntekijän, joka viljelee synkeissä balladeissaan sangen kieroa ja mustaa huumoriakin.

Levyn perustunnelma on kuin helluntailaiskokouksesta ja useammankin kappaleen voisi kuvitella vaikkapa kaunisäänisen romanilaulajan esittämänä. Aivan oman lisänsä sitten tuovatkin lukuisat välispiikit ja musiikkiteatterinomaiset puhe- ja lauluefektit. Sinänsä kauniit kappaleet muuntuvat raastavan tuskantäyteisiksi ja usein varsin surkuhupaisiksikin, kun ”kakkosääntä” rääkyykin Luisteen ”toinen minä”. Joskus taas sekaan heitetään ”saukki ja pikkuoravat” -tyylisiä vuoropuheluita. Helpolla ei Luiste halua kuulijaansa päästää, sillä aina levyn taiteellinen anti ei ole sitä miellyttävintä osastoa. Mutta tällaistahan elämä on, ja jokaisella on oma tapansa toteuttaa itseään.

Aikamoinen saarnamies tämä Reverend Luiste on tekstiensäkin perusteella. Ison kirjan sana tuntuu olevan erinomaisesti hallussa, joskin kuulija jännityksellä jää odottamaan missä kohdassa aletaan laulaa ”veriruskeista synneistä”, mutta olkoon kiitos Luojan, ei tällä kertaa!

Tällaisenaan ”Haudatkaa mut preerialle” on valitettavasti kuitenkin liian pitkäksi venytetty laulusikermä. Kymmenen keskimäärin yli viisiminuuttista lähes samasta muotista olevaa mollipohjaista kitarafolkbiisiä on liian iso annos nautittavaksi yhdeltä istumalta. Pastori Luisteen lahjakkuutta tekstittäjänä ei kuitenkaan voi kiistää ja musiikillisestikin mies onnistuu paremmin jo seuraavalla Lokasielu – Luulaakso levyllään, mutta siitä toisaalla.

Tohtori Koira – Tammelan Pojat

Tammelan nuoret punk-hakkapeliitat käyvät omaa sissisotaansa niin suuren maailman, kuin tämän piskuisen kotomaammekin yhteiskunnallisia mätäpaiseita ja epäkohtia vastaan. Tohtori Koiran homman nimi on lyhyestä virsi kaunis, halki, poikki ja pinoon sen kummempia hienouksia viljelemättä. Trion yhteensoitto on tiukkaa ja hyvin kasassa. Soundit ovat rankan toimivat, laulajan ääni kuulostaa siltä niinkuin vihaisuus tosiaankin kumpuilisi jostain itse koetusta ja olisi siksi perusteltua.

Oikeastaan punk-bändien osa on sikäli vaikea, että sangen rajallinen musiikillinen formaatti ei anna mahdollisuuksia kovin suurelle omaperäisyydelle. Päteepä edellä lausuttu silti moneen muuhunkin lajiin, mutta sitten taas herra Rottenkin aikoinaan äityi loihe lausumaan, ettei olisi halunnut aloittaa genreä, jossa neljäsataatuhatta samalta näyttävää bändiä esittää samanlaista musiikkia, tai jotain sinnepäin. Tosin tuollainen punk-idealismi on viety hautuumaalle jo vuosikymmeniä sitten, ja punk siinä kuin moni muukin genre on tullut yleisesti hyväksytyksi osaksi suuren suurta rock-sukua.

Vaan eipä siinä mitään, filosofointi sikseen… kyllähän EP:llisen reipasta hyvin toimivaa aggressiivista hc-sukuista räiskintää aina mielellään kuuntelee, ja Tohtori Koiran tapauksessa useamminkin kuin yhden kerran. Kanteen painettuja tekstejä lukiessa kylläkin  tulee mieleen kuinka relevantteja laulun aiheita esim. pedofiilipapit näille härmäläisille nuorille miehet ovat, eikä muukaan runsas alatyylin viljely ehkä välttämättä tee Tohtori Koirasta radion soittolistakelpoista.

Mutta, ei Tohtori Koiraa karvoihin katsomista. Ambitiot eivät lienekään pilvissä, ja varmasti näilläkin ansioilla Tammelan pojat saanevat pienen painoksensa seiskatuumaisen kaupaksi ja jatkuvuus on turvattu. Biiseistä Polttopullo Eduskuntaan on ihan oikeasti tarttuva, joten Koirassa lienee potentiaalia biisintekijöiksi tulevaisuudessakin.