Agnostic Front – Riot Riot Upstart

Papat ovat ilmeisesti tarkoituksella lähteneet uusille poluille, mutta ovat menneet mielestäni pahasti metsään yrittäessään soittaa katupunkkia katuhardcoren sijaan. Lieneekö Rancidin kitaristina ja laulajana kunnostautunut tuottaja Lars Frederiksen vaikuttanut saundiin paljonkin, koska musiikki todellakin poikkeaa melko paljon bändin aiemmasta tuotannosta ja ovat lähempänä äijän omaa tuotantoa.

Biisit on enimmäkseen aika tylsiä, sanoitukset kertoo yhteiskunnan paskamaisuudesta ja turhautumisesta siihen. Vähän tämä kuuntelussa paranee, muttei yllä edellisten levyjen tasolle vaikka energiaa tuntuu vielä riittävän. Tarkemmassa kuuntelussa huomaa lähes joka biisissä ärsyttävän kitarasoolon, joka lähtee aina samasta soinnusta ja saa tärykalvot huutamaan leipää; loppujen lopuksi se tekee koko levyn kuuntelusta sietämätöntä.

Taitaa tämä kaikesta huolimatta pudota laajalle yleisölle, vaikka meikäläinen jäi kaipaamaan jotain viimeistään Something’s Gotta Givelle jäännyttä.

NJ Bloodline – Be Afraid…

Levy alkaa luunkovalla Fistillä joka hoitaa hommansa kanveesiin asti ja meininki jatkuu reippaana tiukkojen mättökohtien ja tuplabasarien saattelemana.

Musiikillisesti materiaali on tyypillistä itärannikon kovisteluhaardkorea, paremmasta päästä kuitenkin. Jos bändillä olisi tyhjänpäiväisen kovistelun lisäksi vielä jotain sanottavaakin, kyseessä voisi olla hyväkin levy. Biiseihin tuo hyvää vaihtelua punkimmat pläjäykset, vaikka melodiat niissä kuulostavatkin vähän väkinäisiltä.

Kuudesta biisistä Fist ja Be Afraid… erottuvat edukseen, muiden ollessa enemmän tai vähemmän harmaata massaa. Muutama vuosi sitten tämä olisi saanut hyppimään seinille mutta nyt se on vain levy muiden joukossa.

One Second Thought – Self Inflicted

Vaikkei One Second Thoughtin toughguynewyorkhardcore tarjoa mitään mullistavaa scenelle, tämä vaikuttaa ensi tahdeista asti selkärangan tienoille ja saa tanssijalat vispaamaan, mikä lieneekin tärkein kriteeri tämän päivän hardcorelevylle.

Vakuuttavan alun jälkeen voisi kuvitella meiningin latistuvan loppua kohden, mutta nämä Queensin pojat pistävät parastaan vasta loppupään biiseissä, varsinkin Neglectin coveri bonusraitana on todella tiukka. Biisit etenevät sujuvasti tiukkojen runttauskohtien ja reippaampien pyrähdysten siivittäminä ensimmäisestä riffistä aina viimeiseen sointuun, tai pitäisi varmaan sanoa viimeiseen sämpliin, joita levyltä löytyy kiitettävästi lähes joka biisistä. Laulaja Eric vääntää vankalta pohjalta vaikkakin vähän monotonisesti tuttuja tarinoita kovasta elämästä.

Joka tapauksessa seitsemän kappaleen formaatti luo puitteet tiukalle hardcore paketille.

25 Ta Life

25 Ta Life nähtiin elävänä Suomen Lappeenrannassa. Keikan jälkeen haastateltiin hardcore-ikoni Rick ta Lifea…

Miten on kiertue mennyt tähän asti?

Olemme kiertäneet nyt vähän yli kuusi viikkoa, ja tämä on ehdottomasti paras kiertueemme ikinä. 25 ta Lifen ja Comin Correctin kanssa olen tehnyt yhteensä yhdeksän kiertuetta, ja tämä on ensimmäinen kerta kun olemme Pohjoismaissa soittamassa. Olemme todella innoissamme tästä kiertueesta, olemme saaneet levyjä pihalle ja levitettyä niitä paremmin, joten ihmiset tuntevat meidät paremmin kuin aikaisemmin. Ensimmäiset keikat esim. Italiassa ja Saksassa olivat kauheita, mutta nyt on ollut todella hauskaa, koska olemme heille tutumpia kuin aikaisemmin. Tällä kiertueella yleisä on ollut hyvin mukana ja palaute on ollut todella positiivista. Olemme soittaneet isommissakin paikoissa kuin tällä kiertueella soitamme, mutta nyt kun keikoilla on 100-150 ihmistä he kaikki pitävät meidän musiikista, ja vastaanotto on ollut todella hyvä.

Oletko huomannut mitään eroa yleisössä eri maissa?

Täällä homma on tuoreempaa eikä ihmisiä ole hemmoteltu pilalle, niin kuin yhdys- valloissa. Siellä tapahtuu koko ajan niin paljon ja uusia bändejä tulee jatkuvasti. Täällä ihmisetosaavat arvostaa bändejä ja niiden sanomaa enemmän. Ihmisten tapaaminen kiertueilla eri puolella maailmaa, varsinkin euroopassa, on avartanut mieltäni todella paljon. Täällä on paljon enemmän unityä kuin jenkeissä. Bändeistä pidetään parempaa huolta, järjestetään ruokaa ja yäpaikka. On todella tärkeäää että bändejä arvostetaan ja niistä pidetään huolta, koska tällä hommalla ei paljoa rahaa tee, tänne tuleminen ja täällä matkustaminen vie kaiken sen mitä saamme, ilman oheistuotteita tekisimme tätä luultavasti tappiolla.

Sinullahan on oma distro. Elätkö distron tuotolla vai teetkö jotain muuta hommaa?

Olen 29 vuotta ja asun äitini luona, ja sieltä käsin pyöritän levy-yhtiötä ja distroa. Nuorempana tein kaikenlaisia hommia, rahat menivät levyihin, keikkoihin,t-paitohin, kaikkeen hardcoreen liittyvään. Nyt saan tuon kaiken distron kautta, vaihtamalla tavaroita.

Aivan, aivan. Miten…

Odota vielä hetki. Kaikki bändissä työskentelevät, Fred ja Rob ovat rakennuksella täissä, Dave on kukkalähetti ja minä pyäritän levy-yhtiötäni ja distroani. Nuorempana olin töissä ja säästin rahaa, ja nyt voin tehdä tätä. Kiertelemme vähän aikaa ja kun palaamme kotiin, kaikki menevät takaisin täihin. Paitsi minä, 25 ta Lifen ja Comin Correctin kanssa saa olla kirtueella koko ajan. Levy-yhtiöstäni tulevat rahat käytän levyjen julkaisuun ja hardcoren tukemiseen ja sen levittämiseen. Mielestäni on tärkeää, että hardcoresta tulevat rahat laitetaan sinne takaisin (money back to scene toim. huom.), tiedäthän, sceneen osallisten pitää tukea toisiaan. Jos minä menen etsimään töitä, niin minulle nauretaan. He eivät välitä kuinka hyvä ihminen olen, he näkevät minut vain sellaisena kuin näytän ulospäin. Tämä on meidän maailmamme, kun menet heidän maailmaansa, siellä ei ole ennakko-luulottomuutta. Jos et ole heidän kaltaisensa, et saa työtä. Minä en ole rahan perään, minulla ei ole hienoja tavaroita enkä tarvitse paljoa rahaa elämiseen. Minulle elämä on asioiden kokemista, hauskan pitoa, matkustamista ja kavereiden kanssa hengailua. Kunhan saan tarpeeksi rahaa laskujen ja vuokran maksamiseen, olen tyytyväinen. Ylimääräiset rahat mitä saan levy-yhtiöstä ja distrosta, sijoitan takaisin hardcoreen ja tulevaisuuteen. Kiertueilla pyrin aina tukemaan kidejä demojen, lehtien jne. kautta, minusta se on todella tärkeää. Hardcore punkrock supporting each other, you know…

Välispiikeissäsi puhuit paljon käyttäytymisestä tanssilattialla. Tänään nähtiin keikalla circlepittikin jota ei ole nähty hardcore keikoilla pariin vuoteen.

New Yorkissa hardcore on todella väkivaltaista, ja se on siistiä koska kaikki ovat siinä mukana. Mutta kun pari tyyppiä, jotka ovat nähneet ehkä videoita tai käyneet nykissä, vievät sen johonkin muualle, ihmiset eivät ymmärrä mitä helvettiä tapahtuu. Jos kaikki haluvat olla siinä mukana, sitten se on ok, mutta jos käyttäytymisesi pilaa kaikkien muiden keikan… Olemme raju bändi, mutta arvostamme kaikkia. Kaikki haluavat olla osallisia ja heitä pitää arvostaa. Siksi circlepitit, pile-onit (miten tuon nyt sitten suomentaisi, kasaantumiset… toim. huom.) ja sing-alongit ovat hyviä, koska kaikki voivat olla mukana. Karateliikkeet ovat usein vain tyypeille jotka ovat isompia ja lihaksikkaampia.

Lappeenranta on siitä erikoinen paikka, että vaikka täällä on raju pitti, mukana on aina pari tyttöä mitä harvoin näkee muualla Suomessa.

Ihan totta. Me pidämme siitä, mutta minusta on tärkeää pitää silmällä ihmisiä jotka käyvät keikoilla, ei varsinaisesti valvoa sceneä, mutta pitää huoli että se on vilpitön. Tämä on meidän kotimme, jos bändi on lavalla ja käskee hakkaamaan jengiä ja haluaa nähdä verta, silloin ollaan hukassaa.

Arkangel oli täällä soittamassa noin vuosi sitten ja hekin halusivat verta pittiin…

Niin, mutta kun kukaan ei välitä enää bändistäsi ja väkivalta on tärkein asia, mitä silloin saavutetaan? Tahdomme ihmisten menevän meidän keikan jälkeen kotiin kertomaan muille ja motivoimaan heitä tekemään jotain. Tahdomme heidän pitävän hauskaa, koska maailmalla ei ole aina helppoa, elämä on usein rankkaa, varsinkin nuorille. Hardcore on jotain todella erikoista, musiikki, sanoma, straight edge, tämä on ainutlaatuinen asia ja tahdomme pitää sen sellaisena. Kasvoin tämän parissa ja se auttoi minua elämässäni eteenpäin. Haluan antaa nuorille sen kaiken mitä hardcore antoi minulle nuorempana. Koulu ei auttanut, vanhempani eivät auttaneet, he olivat tukenani mutta eivät ohjanneet samalla tavalla kuin bändien sanoitukset, kuulostaa hullulta, mutta se on totuus. Agnostic Front, Youth of Today, Minor Threat, he pelastivat elämäni ja tekivät siitä mitä se on tänään. Ilman heitä en olisi niin onnellinen kuin olen nykyään. Suinkaan kaikki eivät voi olla onnellisia.

Mitä mieltä olet niinsanotuista antiunity yhtyeistä kuten S.O.D. ja One Life Crew?

En välitä siitä, meillä on oma viestimme. Jos scenessä ei ole yhtenäisyyttä eri ryhmien välillä se heikkenee, tarvitsemme toistemme tukea. Minulle hardcoren sanoma on opettaa ja kasvattaa toinen toistamme.

Skarheadin levyllä Kings at crime on biisi nimeltään You are scumbag, ja sanat siihen biisiin oli osittain sinun tekemät…

Ezec on ystäväni, rakastan häntä, hän on hyvä jätkä. Koko homma sai alkunsa kun soitimme Integrityn ja Crown of Thornzin kanssa Systems Overloadin levynjulkaisu bileissä Clevelandissä. He puhui- vat jotain Ezacistä, ja sanoin heille että hän on ystäväni eikä teidän pitäisi puhua hänestä paskaa sillä voitte joutua vaikeuksiin, ne kaverit voivat olla todella vakavissaan. Jos minusta puhutaan pahaa, en välitä siitä, koska en hae tappeluita osoittaakseni kuinka kova olen. En usko semmoiseen, uskon saavani kunnioitusta olemalla mukava ihminen. Siihen biisiin kirjoitin alkuun pari riviä jas sitten Ezac kirjoitti loput. Mutta S.O.D. ja bändit kuten One Life Crew, ehkä he ovat hyviä tyyppejä, mutta erityisesti One Life Crew tekee pilaa siitä minkä eteen ihmiset tekevät paljon tyätä ja mitä vastaan he taistelevat vielä tänäänkin, erityisesti hardcore scenessä, eikä se ole mielestäni erityisen hauskaa. Aina on olemassa idiootteja ja ne tyypit ovat idiootteja. Mutta minä yritän katsoa heidän typeryytensä yli. Näen paljon ihmisiä jotka tekevät kovasti tyätä hardoren pitämiseksi hengissä ja paljon hyviä bändejä, ja niihin ihmisiin kiinnitän huomiota ja niiden kanssa olen tekemisissä. En aio välittää negatiivisistä ihmisistä. Aina on olemassa idiootteja, mitä sille voi tehdä. Pitää vain keskittyä siihen mitä itse tekee. jos tulet ahneeksi ja alat kusettamaan ihmisiä etkä välitä mistään. Minusta se että pystyy tekemään tätä, matkustamaan ja pitämään rakastamani musiikin hengissä on tärkeintä. Minulle se merkitsee enemmän kuin yksikään iso levytys sopimus voisi ikinä antaa. Jos voin ikinä antaa jollekin muulle hardcoren kautta sen minkä minä olen siltä saanut, se on paras korvaus.

Luin Indecisionin haastattelun maximum rock ’n roll -lehdestä ja he puhuivat todella arveluttavia asioita Back Ta Basicsistä, heidän ep:nsä uudelleen painosta ilman heidän lupaansa. Ja erään bändin (jonka nimi on haastateltavan pyynnästä jätetty pois) levyssä kehotetaan olemaan ostamatta Back Ta Basicsiltä mitään. Voitko selittää mistä näissä tapauksissa on kyse?

Olet ymmärtänyt sen haastattelun väärin, koska Indecisionin kaverit ovat ystäviäni. Tein levystä uusinta painoksen mutta olen aina auttanut heitä ja antanut heille osansa. Kun tein levyn, annoin heille niitä sata kappaletta plus muuta tavaraa, koska olin lähdässä Eurooppaan pitkälle kiertueelle. Jotain tapahtui heidän autolleen, enkä koskaan saanut rahoja niistä levyistä. He sanoivat että vaikka olisinkin tehnyt sen, he eivät olisi välittäneet koska olen mukana tässä koko sydämelläni ja olen auttanut niin montaa bändiä. Mitä siihen toiseen bändiin tulee, en ole ikinä tuntenut tarvetta puolustella itseäni, koska useat ihmiset tietävät että olen omistautunut tälle asialle ja teen kovasti täitä. Haluan ihmisten ottavan itse selvää asioista, tiedän millainen bändi on kyseessä, mutta en halua kulkea ympäriinsä puhumassa pahaa toisista. En ole tässä mukana tehdäkseni vihollisia vaan tehdäkseni ystävyyttä ja ystäviä. En haluaisi heitä edes mainittavan koko haastattelussa, he saisivat vain turhaan ylimääräistä huomiota.

Kun Subzero oli täällä Misfitsin lämppärinä pari vuotta sitten yksi suomalainen.tyyppi haastatteli heitä, ja he puhuivat tuffguy meiningistä, creweistä ja jengeistä. He sanoi-vat että 25 ta Lifen jäseniä on jengeissä. Onko se totta?

En tiedä olemmeko jengi niin paljon kuin olemme ystävykset. En välitä kirjaimista, välitän ystävistäni. Kun kasvoimme, hardcore oli itsensä parantamista. Viimei-sen viiden vuoden aikana olen muut-tunut niin paljon, aikaisemmin join, poltin, aloitin tappe-luja, mutta nyt olen aikuistunut ja haluan edustaa positiivista sanomaa. En tahdo tuhota sitä mikä on auttanut minua elämässäni. Olemme kaikki muuttuneet parempaan, ja jos ikinä olen ollut jengissä näen ne ihmiset Madballista, Agnostic Frontista ja Skarheadistä ystävinäni enkä jenginä. Hardcorehan on yksi suuri perhe, tiedäthän… Ehkä aikaisemmin etsimme tappeluita, mutta nyt olemme paljon vanhempia. Jos olisin halunnut todistaa jotain bändille, josta aikaisemmin puhuimme, olisin tehnyt sen. Joka päivä minusta tuntuu ettäjoku haluaa kaataa minut. Mutta en halua vajota sille tasolle, lyödä ja satuttaa.

Yksi kysymys koskien 25 ta Lifen asemaa hardcore scenessä. Luuletko että se olisi erilainen jos ette olisi New Yorkista?

Minulla on tähän kaksikin vastausta. Ensinnäkin, mielestäni New York hardcorea arvostetaan kovasti koska sieltä New York hardcore on lähtäisin, joten ihmiset kiinnittävät enemmän huomiota siihen mitä siellä tapahtuu. Ei sillä että kukaan hyätyisi muiden kustannuksella, koska siitä ei todellakaan ole kyse. Me kaikki olemme tässä mukana koko sydämellämme. Luulen että ihmiset kiinnittävät huomiota enemmän bändeihin jotka tulevat New Yorkista. Mutta viimeisten seitsemän vuoden aikana olen tehdyt todella kovasti täitä 25 ta Lifen, Comin Correctin ja Back Ta Basicsin eteen ja kirjoitellut kirjeitä ympäri maailmaa, sillä ei olisi ollut merkitystä mistä olin kotoisin, olisin silti ollut yhteydessä moniin ihmisiin. Tärkeintä on osallistua, olla aktiivinen eikä saa olla laiska. Olen julkaissut kokoelmia ja seiska tuumaisia, olen raatanut oheistuotteiden eteen ja käyttänyt aikaa ja rahaa niihin.Se on hommaa jota moni ei halua tehdä. Ihmiset puhuu paljon ja sanovat tekevänsä vaikka mitä, minä en ikinä sanonut mitään, tein vain ja teen vieläkin. Mutta toisaalta en odota saavani mitään, en odota soittavani isossa bändissä, en välitä sellaisesta. 25 ta Life olisi voinut mennä isolle levy-yhtiälle, se olisi ehkä hyädyttänyt meitä tai tappanut meidät. Meillä on biisi nimeltään Keepin it real, olen aina pysynyt uskollisena sille mitä hardcore ja punkrock pohjimmiltaan on; oman polun kulkemista. Olisin saanut Back Ta Basicsin levyja isoille levittäjille, mutta minusta on tärkeää että vaihdan levyja scenen sisällä, jotta raha pysyy scenessä. Miksi antaa levyni ihmisille jotka eivät järjestä keikkoja, soita bändissä eivätkä välitä musiikista tai viestistä? Levyjä pitäisi myydä ihmiset jotka ovat osallisena hardcoreen, jotta voidaan vahvistaa sceneä, auttaa uusia bändejä, tehdä paitoja, harjoitella ja ostaa parempia laitteita. Jotkut ihmiset sanovat tekevänsä tätä itselleen eivätkä saa siitä yhtään rahaa. Mutta raha ei ole paha asia, vaan se mitä sillä teet.

Viimeinen kysymys. Miten ihmiset reagoivat ulkonäkääsi?

Olen tyytyväinen omaan ulkonäkääni. Nuorempana käytin huumeita, olin tuuliajolla eikä minulla ollut mitään suuntaa elämässäni. Kävin aina hardcore keikoilla ja olen nähnyt kaikki straight edge bändit mutta se ei ikinä ollut osana tai oli osa elämääni, mutten ikinä samaistunut siihen drug free -sanomaan. Kun jouduin linnaan heroiinista, se oli aivan kuin käännekohta elämässäni. Mietin etten halua elämäni olevan tälläistä, en halua joutua poseen tälläisen paskan takia. Ulkonäkäni lävistyksineen ja tatuointineen ovat kaikki osaltaan auttaneet minua kehittymään ihmiseksi joka nykyään olen. Kuten sanoin aikaisemmin, yhteiskunta ei välitä vaikka haluan auttaa ihmisiä ja vaikka olen kuinka hyvä ihminen tahansa, he näkevät minusta vain ulkokuoren. En voi olla mitä he haluavat minun olevan, minun täytyy olla mitä olen, ja olen tyytyväinen itseeni. Kun ihmiset katsovat minuun ja nauravat, ajattelen että minulla ainakin on rohkeutta olla oma itseni, heillä ei ole. Ehkä he ovat tyytyväisiä sellaisina, mutta minä en ikinä ollut onnellinen sellaisena. Se minua hardcoressa viehättää, lauma hulluja ihmisiä, ja jotenkin tulemme kaikki toimeen keskenämme. Se on elämäntapa joka auttaa elämissämme. Nykyään kuittaan ihmisten utelut vain sanomalle että kävi huono tuuri kalastamassa tai jotain sellaista, olen kuullut jo niin paljon. Jotkut ihmiset saattavat käydä hankaliksi koska minulla on paljon tatuointeja ja muuta, mutta luulen että he ovat vihaisia vain siksi koska heillä ei ikinä ole rohkeutta tehdä asioita joita haluaisivat. Kun tulin kotiin otettuani ensimmäisen tatuointini, äitini itki ja kysyi miten voin tehdä sellaista. Sanoin ettei minusta ikinä tulisi lääkäriä tai juristia, haluan vain pitää hauskaa niin paljon kuin mahdollista. Nykyään hän on todella ylpeä minusta, vaikka välillä tuntuu etteivät vanhempani ymmärrä hardcoresta mitään. He luulevat että poika soittaa jossain isossa bändissä, mutta emme halua sellaista koska se olisi luultavasti koko bändi loppu. Tiedän että se on kusetusta, ne ihmiset sylkevät naamalleni kun näkevät. He ovat ystäviä ainoastaan siksi että tietävät voivansa tehdä rahaa minusta ja scenestämme. Mutta en ikinä tekisi sellaista, en ikinä pettäisi sitä mikä on antanut minulle voimaa tullakseni ihmiseksi joka tänään olen. Tiedän että ne ihmiset on täynnä paskaa. Olen tyytyväinen miten asiat ovat, olemme saavuttaneet enemmän kuin olisimme ikinä osanneet kuvitellakkaan. Sanoituksissamme käsitellään paljon asioita joita on tapahtunut elämässäni, erityisesti biisissä Turning Point, ja ne merkitsevät minulle paljon. Kun keikalla joku tulee sanomaan että voi samaistua niihin, se on todella hienoa.

Degradation – Still Screaming

Nythän on niin, että tämä on ikivanha levy (julkaistu 98) ja ihmettelenkin miten olen missannut näinkin kovan bändin. Todella nopeaa, suoraviivaista ja energistä hardcorea. Nämä paukuttavat sata lasissa alusta loppuun. Lyriikat ovat mainiot, tosin The Stand biisin sanoihin voisi ottaa vähän etäisyyttä… nämä kollit ei diggaile metallia sitten kirveellläkään. No mielipiteensä kaikilla. Muuten lyriikoissa on koitettu saada jotain uutta esille ja siinä onkin onnistuttu kelvollisesti. Laulaja ei säästele ääntään ja huutelee menemään hyvän taustakuoron kanssa jotka aukova suutaan sopivasti ja sopivissa paikoissa. Soundit on vähän rosoiset mutta ne vain korostavat bändin energisyyttä. Introja on otettu UC:lta ja Negative FX:lta.

Kertakaikkiaan väkevä levy, tällä kertaa ilman metallivaikutteita. Tämän ryhmän haluaisi nähdä livenä…

No Innocent Victim

Kertokaa lukijoille vähän bändin historiasta.

No Innocent Victim aloitti vuonna 92 punk bändinä silloisten rumpalin ja basistin toimesta. Musiikki muuttui kuitenkin enemmän Agnostic Frontin ja Sick of It Allin suuntaan, ja kun sen aikainen kitaristi Chris diggaili Slayeriä ja sen semmoista, oli nykyinen metallinen hardcore helppo cross-overi. Nykyinen laulaja Jason tuli kuvioihin musiikin muuttuessa enemmän hardcoreksi ja vuoden päästä minä tulin soittamaan kitaraa Chrisin tilalle. Ensimmäinen CD Strenght nauhoitettiin 94, jonka jälkeen aloimme kiertämään enemmän. Seuraavaan levyyn mennessä basisti ja rumpali heittivät pyyhkeen kehään ajanpuutteen vuoksi, ja rumpuihin tuli Jason Dunn ja bassoon Judd Morgan. Kun aloimme taas kiertämään 97 promotoiden uutta No Compromise -levyä, Juddkin huomasi bändin vievän liikaa aikaa, jolloin Kyle tuli mukaan. Tällä kokoonpanolla (Jason Moody vokaalit, Corey Edelmann kitara, Kyle Fisher basso ja Jason Dunn rummut) olemme soittaneet siitä lähtien. Nyt kun Kyle on bändissä, tulemme hyvin juttuun keskenämme, mikä on tärkeää koska olemme niin paljon tien päällä.

Mitä bändille tällä hetkellä kuuluu?

Mitä kiertueisiin tulee, olemme yrittäneet vähentää niiden määrää, ja sen sijaan tehdä parempia kiertueita. Ohjelmassa on joitain paikallisia keikkoja, ja lokakuussa soitamme viikon Agnostic Frontin kanssa, mikä tulee olemaan hienoa. Suunnitelmissa on myös lähteä talvella Australiaan ja Uuteen-Seelantiin ja keväämmällä Eurooppaan, mutta mistään näistä ei ole vielä varmoja suunnitelmia, odotamme vain oikeaa tilaisuutta. Emme ole tehneet uusia biisejä, koska haluamme markkinoida Flesh and Blood -albumia mahdollisimman paljon. Harjoitteleminen alkaa kyllä jo tympiä, joten saatamme mennä studioon jo ensi talvena.

Soitatte niin sanottua jessecorea. Vaikuttaako se siihen miten muut bändin ja kidit teitä kohtelee?

Se riippuu yleisöstä. Jos keikalla on paljon kristittyjä, saatamme saada enemmän kannatusta kuin muut bändit. Yleensä edustamme kuitenkin vähemmistöä, silti meitä kohdellaan samalla kunnioituksella kuin muitakin. Ihmiset saattavat puhua selän takana, mutta en ole siitäkään paljoa kuullut. Luulen että meitä on vaikea hyväksyä, koska kapinoimme sitä vastaan mitä hardcore scene yleensä tekee ja sanoo. Toisaalta se on aika siistiä, koska silloin erotumme massasta. Yleensä hardcore kidit haluavat tehdä päinvastoin kun yhteiskunta haluaa heidän tekevän, mutta tekevät kuitenkin samaa mitä muutkin suurimman osan ajastaan. Jotkut ihmiset eivät pidä siitä, että kapinoimme normeja vastaan, mutta se tekee tästä kaikesta paljon hauskempaa.

Mikä on henkilökohtainen kantanne satanismiin, ateismiin, hare krishnaan ja muihin uskontoihin joita esiintyy hardcoressa?

Saatana on aivan yhtä todellinen kuin Jeesuskin ja olen täysin tietoinen hänen voimastaan tämän maailman hallitsijana. Mutta minulle hän ei merkitse mitään. Koska Jumalani loi hänet, hän ei voi koskea minuun. Ymmärrän kyllä niitäkin jotka seuraavat Saatanaa, koska hän antaa ihmisille vapauden tehdä mitä heitä ikinä huvittaakaan, ja sen juuri ihmiset haluavat kuulla. Kukaan ei halua kuulla, että älä varasta, älä valehtele, äläkä harrasta seksiä avioliiton ulkopuolella. Ihmiset haluavat tehdä mitä heitä huvittaa, ja Saatana antaa heille siinä tukensa. Juuri nyt Saatana ja pahana oleminen on coolia, joten kaikki pitävät pentagrammi -riipuksia ja kiroavat Jumalaa lyriikoissaan. Mutta mitä sillä saavutetaan? Sellainen elämäntyyli johtaa samaan tuomioon jonka Saatanakin on kokeva, ja se on helvetti. Ateistit ovat vain tietämättömiä, mikä pitää heidän sydämensä sykkeessä ja keuhkot hengittämässä. Jos he uskovat että he polveutuvat apinoista, se on heidän oikeutensa, mutta raamatussa sanotaan, että vain typerys on vannonut ettei Jumalaa ole. Mitä hare krishnaan tulee, mielestäni ongelma on siinä, että synti jonka ihminen on tehnyt ja joka tuo huonon omantunnon, ei poistu hokemalla hare krishnaa koko päivän. Sitä paitsi raamatussa lukee, että on olemassa vain yksi Jumala. Ja koska laitan kaiken uskoni Hänen valtakuntaansa, minun on pakko kertoa myös muille, että on vain yksi Jumala, Jeesus Kristus.

Entä teidän sanoitukset. Mistä ne kertoo ja mitkä asiat niihin vaikuttavat?

Ne harvat lyriikat joita minä kirjoitan käsittelevät asioita, jotka häiritsevät minua. Kuten All for the Color, joka kertoo valkoisesta ylivallasta. Inhoan sitä kun nämä viharyhmät väittävät olevansa kristittyjä ja Jumalan kätyreitä. Ihmettelen, miten joku Jumalan seuraajaksi itseään kutsuva voi vihata samoja ihmisiä jotka Hän itse on luonut. C.E.B.:n kirjoitimme, koska halusimme hauskan hardcore biisin keikoille tulemisesta ja hauskan pidosta. My Beliefs on kirjoitettu niille ihmisille, joiden mielestä me emme kuulu hardcore sceneen uskomme takia. Näimme kuinka jotkut kristityt elivät tekopyhästi, tekivät syntiä salassa ja likasivat Jeesuksen nimen, joten kirjoitimme Pushed Asiden. Yleensä kirjoitamme asioista joita koemme omassa elämässämme ja jotka ovat sydämellämme.

Mitä mieltä olette uuden koulukunnan bändeistä, jotka muuttuvat yhä enemmän ja enemmän metalliseen suuntaan, ja jotkut jopa kieltävät old school -taustansa?

Pidän metallivaikutteista, mutta kaikki jotka tuntevat taustansa, tietävät ettei hardcore syntynyt metallista vaan punk rokista. Ensimmäiset hardcore bändit soittivat yksinkertaisia kolmen soinnun biisejä. Pidemmän päälle se alkaa kuitenkin kyllästyttämään, joten metallisaundi tekee sopivassa suhteessa hyvää. Meidän pitää kuitenkin muistaa juuremme, siksi pyrimme pitämään molemmat tyylit mukana musiikissamme. Itse pysyn kuitenkin aina enemmän old scool puolella.

Mikä on mielipiteenne keikoilla tapahtuvaan väkivaltaan?

Biisi C.E.B. kertoo mielestäni kaiken, tahdomme energiaa muttemme väkivaltaa. Hauskaa voi pitää vahingoittamatta toista. Kun soittaa rajua musiikkia, joukossa on aina muutama tuff guy, mutta yritämme valistaa heitä ja neuvoa heitä jättämään asenteensa kotiin ja pitää hauskaa keikalla. Yleensä katsomalla henkilöä silmiin voi sanoa onko hän keikalla tappelemassa vai pitämässä hauskaa. Jos hän on tullut leikkimään kovaa, häntä ei kaivata.

Mikä on paras/huonoin live kokemuksenne?

Paras kokemus on ehdottomasti kristilliseltä Cornerstone festarilta viime heinäkuulta (-99). Paikalla oli noin 25000 ihmistä, ja vaikkei meidän keikalla ollut kuin noin 3500 ihmistä, oli meininki aika mahtava. Kuulla niin monen ihmisen laulavan ja tanssivan biisien mukana, jotka on itse tehnyt, fiilis on todellakin upea. Huonoin kokemus on monen vuoden takaa, kun soitimme laivaston tukikohdassa. Paikalla oli suunnilleen kaksi ihmistä ja kaiuttimet menivät paskaksi. Ihmiset kävelivät ohitsemme ja katsoivat meitä kuin olisimme hulluja. Vihasin sitä keikkaa. Kiertueilla on ollut myös saman tyylisiä esiintymisiä noin viidelle ihmiselle. On aika lannistavaa ajaa koko päivä soittamaan parille tyypille, joita ei edes kiinnosta musiikkimme.

Mikä on tärkein asia NIVin takana? Miksi se on olemassa ja miten se eroaa muista hardcore bändeistä?

Musiikillisesti toivomme tuovamme pientä vivahdetta siihen mitä on yleensä totuttu kuulemaan, mutta varsinaisesti meidät erottaa siitä viestistä minkä musiikin kautta välitämme. Hardcore on ollut olemassa ehkä 25 vuotta ja straight edge vähemmän aikaa, mutta meidän sanomamme on ollut olemassa aina. Totuus ei ikinä muutu, eikä myöskään meidän viestimme. Tehkää parannus ja uskokaa Jumalaan, joka pitää elämästänne huolen. Vasta kun suhteenne Jumalaan on kunnossa voitte todella nauttia elämästänne maan päällä. Taivaaseen on vain yksi tie ja se on Jeesus Kristus. Tahdomme kaikkien pääsevän taivaaseen, jotta voimme hengailla yhdessä ikuisesti.

Oletko kuullut yhtään suomalaista bändiä?

Luulen että Area 51 kokoelmalla oli yksi suomalainen bändi, mutta levyllä oli niin monta yhtyettä etten voi olla aivan varma.

Terveiset suomalisille hardcore kideille.

Kiitos haastattelusta ja kiinnostuksesta No Innocent Victimiä kohtaan. Kiitos Victory recordsille ja kaikille joilla on meidän levymme. Tarkoituksenani ei ole esiintyä Jeesus friikkinä, tahdon vain kaikkien pääsevän taivaaseen. Tahdon ihmisten ajattelevan kuolemaa ja elämää sen jälkeen, koska ihmisen tärkein päätös elämässään on se mitä hän tekee Jeesuksen suhteen. Kiitos kaikille jotka jaksoitte lukea, Jumalan siunausta. Toivottavasti pääsemme soittamaan sinne lähitulevaisuudessa.

25 Ta Life Lappeenrannassa

Ensimmäinen esiintyjä Bonkers korvasi kiertueensa peruuttanutta Disrespectia. Tätä bändiä on aina huvittava katsoa, vaikkei ihan yksyhteen Disrespectin kanssa mennytkään. Propsit kuitenkin läskibassosta.

Another One Dead ja Down My Throat eivät esittäneet mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Hyvät setit äijät vetivät, mutta eivät saaneet meikäläistä ihan mukaan. Muuten oli jengi hyvin pitissä pyörittämässä.

25 Ta Lifen setin alusta missasin jonkun verran, kun piti ulkosalla puida poliisisetien kanssa. No sisälle ehdittyäni olikin jo meisinki hyvällä mallillaan ja mukaan pääsi tuttujen hittibiisien ja ”Crucifiedin” avustuksella. Vaikka Monari on nähty täydenpänäkin, riitti ainakin pittiin porukkaa. Kädet ja jalat pyöri tuttuun tapaan ja hereillä piti olla pysyäkseen tolpillansa. Myös vanha kunnon circlepittikin nähtiin ja singalongit ja kaikki. Jos en väärin muista, setti oli aika pitkä kun alkoi kuntokin loppua ennen aikojaan. Saakelin kova keikka joka tapauksessa!

Keikan jälkeen sitten odoteltiin yli tunti Rick ta Lifen haastattelua ja kun äijä oli toisen tunnin puhunut, lähettiin himaan noin puoli kaks (yöllä). Tällä kertaa selvittiin suht ehjinä pitistä yöpuulle, mikä oli kyllä pienoinen pettymys.

Building A Legacy -levyjulkkarit

Ensimmäistä kertaa Semifinaalissa ja paikka näytti olevan ihanteellinen hc-keikalle. Sisään tullessa tosin lipun hinta löi ällikällä ollessaan noin kolminkertainen ilmoitettuun. No eihän meillä Business Cityn pojilla ikänä ole paalusta kiinni.

Ensimmäinen bändi oli Another One Dead, jota kuulin nyt ensimmäistä kertaa missattuani kerran aikaisemmin Lappeenrannassa. Ja voi pojat, kyllä oli väkevää kamaa. Kitarasoolot alkoi loppupuolella tosin pitkästyttämään, mutta muuten oli tiukkaa hevicorea.

Tämä jälkeen soitti The Unloved ja Angry Old Man, en muista järjestystä. The Unloved oli myös uusi ja hyvää old schoolia pojat veivasivat, kera kolmen vokalistin. Angry Old Man välillä kämmäili, mutta kai se kuuluu asiaan, onhan kyseessä punk-orkesteri.

BOLT ja DMT soittivat nekin hyvät setit, mutta illan voittaja oli ehdottomasti Death From Above, joka sai meikäläisenkin tanssijalan vatkaamaan. Kyseessä oli bändin viimeinen keikka, joka on sääli, sillä itselleni DFA tippuu suomalaisista hc-bändeistä parhaiten.

Ihan ehjin nahoin ei kotiin päästy. Unlovedin setin aikana sain osuman jostain päähäni, vahingon huomasin kuitenkin vasta kun oltiin himaan lähdössä. Suuremmelta verenvuodatukselta kuitenkin säästyttiin ja päästiin Divaan vielä lyömään kuviota. (voi kuvio parkaa! toim. huom.) Jotain kärhämää keikalla oli, mutten siihen nyt puutu, koska en siitä mitn tiedä. Muuten tapahtuma oli hyvä. Bändit, äänentoisto ja drinksut toimi. Propsit parkettien partavaitselle, DM Sirvolle, joka veti NIIN smoothia kuvioo.

Arkangel Lappeenrannassa

Pitkästä aikaa oli tiedossa kunnon hardcorekeikka, kun luvassa oli yhden legendaarisen belgiascenen bändin Arkangelin invaasio Suomeen. Lahdesta lähdettiin aikaisin päivällä autoilemaan kohti Lappeenrantaa, ja mukana messissä oli Erkkilä, Rapeli Bros ja Minä (=Jake). Matka meni mukavasti kaljapulloa kallistellen ja Blood For Bloodia laulaen, ulkona oli kyllä mukava pakkanen, n. -30 C. Paikalle päästyämme huomasimme olevamme helvetisti etuajassa, ja näinollen keskityimme pizzerian etsimiseen ja pakastuneen Lappeenrannan tarkasteluun.

Ja lopulta keikalle: Ensimmäisenä aloitti uppo-outo Equity Pietarsaaresta. Todella hidasta jyräävää HC:ta death metal -hengessä, laulajakin murisi niin matalalta, että tuli nuo 90-luvun taitteen Earache-bändit mieleen. Bändi ei ole kai kovin montaa keikkaa heittänyt, koska jonkinverran oli hapuilua ilmassa ja vähän ujoilta vaikuttivat. Kumminkin Equityllä olisi rahkeet hanskassa isoompaankin huomioon, biisit ja soittotaito kuulostivat olevan OK. Tämän bändin soisi panostavan lisää lavameininkiin, mitä nyt laulaja Mikey vähän heilui örinänsä tahdissa. Bändin heeboista taisi muuten olla 3/5 sXe. Yleisö keskittyi Equityn aikana tarkasti seisoskeluun.

Seuraavaksi paukkasi lavalle paikalliset kingit Shed, ja meno repes pitissä hurjaksi, oli windmillä, kickboxingia ja taisi joku roikkua katossakin tämän kuoloydin-pumpun paukuttaessa raivoaan. Shedin lavameininki oli pikkaisen rauhoittunut sitten viime näkemän ja tämä näkyi tarkemmassa ja tiukemmassa soitossa, live-energian siitä kummemmin kärsimättä. Tai ehkä jätkät ovat soittaneet Lappeenrannassa jo liian monta kertaa, eikä enää jaksa innostua soittaa samassa mestassa samoille rumille naamoille. Coverina tuli taas tuttu Inregityn Abraxas Annihilation, ja pitissä oli huidontaa taas vaikka muille jakaa, olinhan siellä minäkin…

Seuraavana oli vuorossa Carpe Diem Porista jota olin kuullut kehuttavan, ja voi PERKELE että Tapsa & Co oli kovia! Carpe Diem pisteli soittaen julman tiukkaa & nopeata new schoolia ja selvät soundit vielä lisäsivät hyökkäävää fiilistä. Tuli aika paljon mieleen Floridan Morning Again. Tapsa on tämän hetken paras hardcore-vokalisti Suomessa. Oli siis aivan pakko lähteä tanssimaan, kun isot miehet myllytti. Ainoona miinuksena oli vähän töksähtävästi heitetyt välispiikit. Illan paras bändi, ehdottomasti!

Sitten oli vuorossa pitkän odottelun jälkeen Brysselin Arkangel, ja kunnon nostatusintron jälkeen paikassa räjähti H8000 -soundinen mylly päälle: Pitti oli parhaimmillaan 10 X 10 metriä täyttä rähinää, bändiä ei meinannut nähdä tanssivan ja lentävän yleisön takaa, lava kun oli vain noin 30 cm korkea. Keikan loppuvaiheessa alkoi kunto porukalta loppua, ja meno yleisössä vähän rauhoittui. Bändi kyllä jaksoi jyystää koko setin voimalla loppuun. Arkangelit antoi propseja pitissä windmilliä vetäneelle n. 10-vuotiaalle nappulalle, ja saimme kuulla myös pitkän vuodatuksen veganismin ihanuudesta ja sitten toivottiinkin verta pittiin. Arkangel oli siis luja kokemus, mutta Carpe Diem soitti ne ns. suohon.

Keikan jälkeen painuttiin paikalliseen discoon haisemaan hielle & kaljottelemaan, jonka jälkeen häivyttiin Tompan ja Hannun kommuuniin nukkumaan. Hyvä reissu ja kiitokset yöpaikasta.

Raised Fist – Fuel

Vihdoin pitkän odotuksen päätteeksi Ruotsalaisen Raised Fistin ensimmäinen täyspitkä tuotos Fuel näki päivänvalon. Tyyliltään levy on sitä vanhaa tuttua old school tyyppistä päinpläsiä tykitystä, mutta melskeen keskelle mahtuu myös tuoreita oivalluksia ja kikkoja. Sanoitukset ovat osittain fiilis pohjaisia, kuin myös rasismin ja uskonnon vastaisia poliittisempia mielipiteitä.
Biiseistä edukseen erottuvat avausraita Monumental, kolmosbiisi Pretext, sekä häikäisevä Untruth. Perkele, kyllä tällainen polttoaine pitää mun koneen käynnissä!

Digataan mistä tykätään