25 Ta Life Lappeenrannassa

Ensimmäinen esiintyjä Bonkers korvasi kiertueensa peruuttanutta Disrespectia. Tätä bändiä on aina huvittava katsoa, vaikkei ihan yksyhteen Disrespectin kanssa mennytkään. Propsit kuitenkin läskibassosta.

Another One Dead ja Down My Throat eivät esittäneet mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Hyvät setit äijät vetivät, mutta eivät saaneet meikäläistä ihan mukaan. Muuten oli jengi hyvin pitissä pyörittämässä.

25 Ta Lifen setin alusta missasin jonkun verran, kun piti ulkosalla puida poliisisetien kanssa. No sisälle ehdittyäni olikin jo meisinki hyvällä mallillaan ja mukaan pääsi tuttujen hittibiisien ja ”Crucifiedin” avustuksella. Vaikka Monari on nähty täydenpänäkin, riitti ainakin pittiin porukkaa. Kädet ja jalat pyöri tuttuun tapaan ja hereillä piti olla pysyäkseen tolpillansa. Myös vanha kunnon circlepittikin nähtiin ja singalongit ja kaikki. Jos en väärin muista, setti oli aika pitkä kun alkoi kuntokin loppua ennen aikojaan. Saakelin kova keikka joka tapauksessa!

Keikan jälkeen sitten odoteltiin yli tunti Rick ta Lifen haastattelua ja kun äijä oli toisen tunnin puhunut, lähettiin himaan noin puoli kaks (yöllä). Tällä kertaa selvittiin suht ehjinä pitistä yöpuulle, mikä oli kyllä pienoinen pettymys.

Building A Legacy -levyjulkkarit

Ensimmäistä kertaa Semifinaalissa ja paikka näytti olevan ihanteellinen hc-keikalle. Sisään tullessa tosin lipun hinta löi ällikällä ollessaan noin kolminkertainen ilmoitettuun. No eihän meillä Business Cityn pojilla ikänä ole paalusta kiinni.

Ensimmäinen bändi oli Another One Dead, jota kuulin nyt ensimmäistä kertaa missattuani kerran aikaisemmin Lappeenrannassa. Ja voi pojat, kyllä oli väkevää kamaa. Kitarasoolot alkoi loppupuolella tosin pitkästyttämään, mutta muuten oli tiukkaa hevicorea.

Tämä jälkeen soitti The Unloved ja Angry Old Man, en muista järjestystä. The Unloved oli myös uusi ja hyvää old schoolia pojat veivasivat, kera kolmen vokalistin. Angry Old Man välillä kämmäili, mutta kai se kuuluu asiaan, onhan kyseessä punk-orkesteri.

BOLT ja DMT soittivat nekin hyvät setit, mutta illan voittaja oli ehdottomasti Death From Above, joka sai meikäläisenkin tanssijalan vatkaamaan. Kyseessä oli bändin viimeinen keikka, joka on sääli, sillä itselleni DFA tippuu suomalaisista hc-bändeistä parhaiten.

Ihan ehjin nahoin ei kotiin päästy. Unlovedin setin aikana sain osuman jostain päähäni, vahingon huomasin kuitenkin vasta kun oltiin himaan lähdössä. Suuremmelta verenvuodatukselta kuitenkin säästyttiin ja päästiin Divaan vielä lyömään kuviota. (voi kuvio parkaa! toim. huom.) Jotain kärhämää keikalla oli, mutten siihen nyt puutu, koska en siitä mitn tiedä. Muuten tapahtuma oli hyvä. Bändit, äänentoisto ja drinksut toimi. Propsit parkettien partavaitselle, DM Sirvolle, joka veti NIIN smoothia kuvioo.

Arkangel Lappeenrannassa

Pitkästä aikaa oli tiedossa kunnon hardcorekeikka, kun luvassa oli yhden legendaarisen belgiascenen bändin Arkangelin invaasio Suomeen. Lahdesta lähdettiin aikaisin päivällä autoilemaan kohti Lappeenrantaa, ja mukana messissä oli Erkkilä, Rapeli Bros ja Minä (=Jake). Matka meni mukavasti kaljapulloa kallistellen ja Blood For Bloodia laulaen, ulkona oli kyllä mukava pakkanen, n. -30 C. Paikalle päästyämme huomasimme olevamme helvetisti etuajassa, ja näinollen keskityimme pizzerian etsimiseen ja pakastuneen Lappeenrannan tarkasteluun.

Ja lopulta keikalle: Ensimmäisenä aloitti uppo-outo Equity Pietarsaaresta. Todella hidasta jyräävää HC:ta death metal -hengessä, laulajakin murisi niin matalalta, että tuli nuo 90-luvun taitteen Earache-bändit mieleen. Bändi ei ole kai kovin montaa keikkaa heittänyt, koska jonkinverran oli hapuilua ilmassa ja vähän ujoilta vaikuttivat. Kumminkin Equityllä olisi rahkeet hanskassa isoompaankin huomioon, biisit ja soittotaito kuulostivat olevan OK. Tämän bändin soisi panostavan lisää lavameininkiin, mitä nyt laulaja Mikey vähän heilui örinänsä tahdissa. Bändin heeboista taisi muuten olla 3/5 sXe. Yleisö keskittyi Equityn aikana tarkasti seisoskeluun.

Seuraavaksi paukkasi lavalle paikalliset kingit Shed, ja meno repes pitissä hurjaksi, oli windmillä, kickboxingia ja taisi joku roikkua katossakin tämän kuoloydin-pumpun paukuttaessa raivoaan. Shedin lavameininki oli pikkaisen rauhoittunut sitten viime näkemän ja tämä näkyi tarkemmassa ja tiukemmassa soitossa, live-energian siitä kummemmin kärsimättä. Tai ehkä jätkät ovat soittaneet Lappeenrannassa jo liian monta kertaa, eikä enää jaksa innostua soittaa samassa mestassa samoille rumille naamoille. Coverina tuli taas tuttu Inregityn Abraxas Annihilation, ja pitissä oli huidontaa taas vaikka muille jakaa, olinhan siellä minäkin…

Seuraavana oli vuorossa Carpe Diem Porista jota olin kuullut kehuttavan, ja voi PERKELE että Tapsa & Co oli kovia! Carpe Diem pisteli soittaen julman tiukkaa & nopeata new schoolia ja selvät soundit vielä lisäsivät hyökkäävää fiilistä. Tuli aika paljon mieleen Floridan Morning Again. Tapsa on tämän hetken paras hardcore-vokalisti Suomessa. Oli siis aivan pakko lähteä tanssimaan, kun isot miehet myllytti. Ainoona miinuksena oli vähän töksähtävästi heitetyt välispiikit. Illan paras bändi, ehdottomasti!

Sitten oli vuorossa pitkän odottelun jälkeen Brysselin Arkangel, ja kunnon nostatusintron jälkeen paikassa räjähti H8000 -soundinen mylly päälle: Pitti oli parhaimmillaan 10 X 10 metriä täyttä rähinää, bändiä ei meinannut nähdä tanssivan ja lentävän yleisön takaa, lava kun oli vain noin 30 cm korkea. Keikan loppuvaiheessa alkoi kunto porukalta loppua, ja meno yleisössä vähän rauhoittui. Bändi kyllä jaksoi jyystää koko setin voimalla loppuun. Arkangelit antoi propseja pitissä windmilliä vetäneelle n. 10-vuotiaalle nappulalle, ja saimme kuulla myös pitkän vuodatuksen veganismin ihanuudesta ja sitten toivottiinkin verta pittiin. Arkangel oli siis luja kokemus, mutta Carpe Diem soitti ne ns. suohon.

Keikan jälkeen painuttiin paikalliseen discoon haisemaan hielle & kaljottelemaan, jonka jälkeen häivyttiin Tompan ja Hannun kommuuniin nukkumaan. Hyvä reissu ja kiitokset yöpaikasta.

Raised Fist – Fuel

Vihdoin pitkän odotuksen päätteeksi Ruotsalaisen Raised Fistin ensimmäinen täyspitkä tuotos Fuel näki päivänvalon. Tyyliltään levy on sitä vanhaa tuttua old school tyyppistä päinpläsiä tykitystä, mutta melskeen keskelle mahtuu myös tuoreita oivalluksia ja kikkoja. Sanoitukset ovat osittain fiilis pohjaisia, kuin myös rasismin ja uskonnon vastaisia poliittisempia mielipiteitä.
Biiseistä edukseen erottuvat avausraita Monumental, kolmosbiisi Pretext, sekä häikäisevä Untruth. Perkele, kyllä tällainen polttoaine pitää mun koneen käynnissä!

Blood For Blood – Livin’ in Exile

White Trash Rob vuodattaa avausraita No Tomorrowlla, ettei mikään ole muuttunut, paitsi ehkä huonompaan suuntaan. Äijien elämästä en sen enempää tiedä (ehkä jotain kertoo Revenge On Society -levyltä uudelleen lämmitelty biisi All Fucked Up joka nyt kulkee nimellä Still Fucked Up), mutta musiikki on kuitenkin mielestäni kulkemassa parempaan suuntaan. Melodiat Maybe Somedayssä ja Livin’ In Exilessä tuovat positiivista vaihtelua kangistuneisiin hardcore kaavoihin.

Hiukan yllätyksellinen mutta ehdottoman mainio levy, varsinkin kun bonus raitana löytyy Motörhead tribuutilta Ace Of Spades. ”The world is going to hell tonight, but tonight i’m feeling allright, so let’s fuckin go!” Voiko siihen enää muuta sanoa!

Earth Crisis – Breed the Killers

Yhtyeen kolmas täyspitkä ja heidän ensimmäisensä isolla levymerkillä on parasta Earth Crisisia tähän mennessä, vaikka kestikin muutaman kerran ennen kuin levyyn pääsi sisälle. Levyllä kuullaan vähemmän tuttua EC:tä, hardcore-vaikutteet ovat saaneet väistyä metallisemman saundin tieltä. Kuitenkin bändi on rankempi ja tiukempi kuin koskaan, ja yhä vahvasti aatteidensa takana. Biisien teko on selvästi kypsempää, ja hyvä tuotanto tuo esille kaikki hienoudet.

Erinomaisista biiseistä erottuvat ainakin End Begins, Breed The Killers ja Ultramilitance. Levyllä on myös uusi versio klassisesta Ecocide biisistä heidän All Out War debyytiltään. Taatusti vastinetta rahoillesi.

Reveal – Dissection of Thought

Hollannin alankomailta tulee tämä minulle ennestään tuntematon Reveal-orkesteri. Bändi liikkuu musiikillisesti hyvin pitkälti new school -maastoissa, mukana on tavallista runsaammin puhtaita metallivaikutteita. Akustiset kitarat rankkojen riffien joukossa tuo mieleen Morning Againin. Vokalisti on erinomainen ja sanoitukset ovat todella fiilispohjaisia. Kristallin kirkas tuotanto mahdollistaa jokaisen yksityiskohdan kuulemisen levyllä ja hieno kansitaide viimeistelee hyvän julkaisun. Ei mullistava, mutta toimiva paketti.

Strife – In This Defiance

Strife oli äärimmäisen tiukka bändi kuten tämä orkesterin toinen ja viimeiseksi jäänyt täyspitkä ”In This Defiance” osoittaa. Tosin levyn räväkkyyttä verottaa käsittämätön kilke ja humina, joka kestää yhteensä puolet (21 min. 41 s. !!) kokonaissoittoajasta. Lieneekö tämä sitä Victoryn harrastamaa ns. major bullshittiä, jolla saadaan parinkymmen minuutin mittainen cdep täyspitkäksi ja -hintaiseksi.

Itse musiikki on kuitenkin laadukasta. Bläkkishenkiset kilkatukset (intro, outro ja parin biisin loppu) pois lukien levyllä on kymmenen biisiä joiden joukosta ei heikkoa raitaa löydy. Yksi parhaimmista (lue: monipuolisimmista) hardcorevokalisteista Rick Rodney pistää itsensä taas ihailtavasti likoon. Tämä kuuluu myös biiseissä, joista Stand As One (Redemption) ja To An End ovat mainioita esimerkkejä.

Eri esittäjiä – The California Takeover …live

Ameriikan maasta tulee Victoryn julkaisemana mehevä kokoomalevy. Huhtikuussa 1996 nauhoitetulla cd-formaattiin painetulla livepläjäyksellä soittaa kolme yhtiön silloista johtotähteä Earth Crisis, Snapcase ja Strife, nyttemminhän Earth Crisis on siirtynyt toisen levy-yhtiön leipiin ja Strifekin on tullut tiensä päähän.

Bändit luukuttavat 12 intensiivistä ja hieltä haisevaa hittiä putkeen, joista hyvinä esimerkkainä avausraitana soiva Strifen To An End ja päätöskappaleena soiva Earth Crisisin Firestorm. Kyseessä ei voi olla huono levy!

Digataan mistä tykätään