Aihearkisto: Jutut

Koko perheen festarit oululaisittain

Yhdettätoista Qstockia vietettiin Oulussa perinteisesti heinäkuun lopussa. Kävijäennätyksen rikkoutumisesta uutisoitiin jo perjantaina, kun tapahtuma oli loppuunmyyty – kävijöitä kahden päivän aikana oli noin 30 000. Järjestelyt olivat kohtalaisen onnistuneet, mutta suuret ihmismassat aiheuttivat jonoa pääportille ja vesipisteeseen, ja kaikkien kuuden lavan edustalla riitti tungosta. Sää oli helteinen, ja lauantaina oltiin hetken aikaa hälytysvalmiudessa myrkyn lähestyessä Oulua – päälle se ennätti onneksi vasta puolenyön jälkeen, joten lavat säilyivät ehjinä ja artistit pystyivät esiintymään aikataulun mukaisesti. Qstock luotti tänäkin vuonna pääasiassa kotimaisiin esiintyjiin.

Järjestelyistä erityisen kiitoksen ansaitsee kaupparekka, joka sijaitsi festivaalien narikkaalueella palvellen. Kauppa palveli asiakkaita koko Qstockin ajan tarjoten kohdennettuja tuotteita festarikansalle kohtuulliseen hintaan. Myös NaRekka narikkarekka oli piristävä lisä normaalin narikan lisäksi, ja se olikin jatkuvasti täynnä.

Bändejä oli jaettu molemmille päiville eri genreistä eri lavoille – lavan teeman mukaan. Perjantain aloitteli isommista artisteista J. Karjalainen, joka luotti pääosin hittien kantavuuteen. Yleisöä paikalla oli jo alkuiltapäivästä saapunut huomattavan paljon. Rauhallinen poppailu sopi paahteiseen perjantaihin erinomaisesti, mutta vaihtoehtoisia pienempi esiintyjiä löytyi usealta eri lavalta. Qstockissa soitti lähes alituisesti kolme eri bändiä yhtä aikaa, joten katsottavaa ja kuunneltavaa todellakin riitti. Lyhyet etäisyydet mahdollistivat helpon kulkemisen lavojen välillä, ja jos ihmismassoista selviytyi, ehti kätevästi katsomaan useampia samaan aikaan soittavia yhtyeitä.

Perjantain ulkomaanvahvistuksia olivat ruotsalainen First Aid Kit, norjalainen Shining ja alankomaalainen Within Temptation, joka toimitti illan pääesiintyjän virkaa. First aid kit nimen takaa löytyy ruotsalainen tyttökaksikko jonka intensiivinen esitys oli ehdottomasti katsomisen arvoinen.
Shining, joka vuosituhannen vaihteessa siirtyi jatsikvartetista kohti kokeellisempaa musiikki, oli ehdottomasti perjantain mielenkiintoisin esiintyjä. Yhtyeen musiikki sekoittaa perinteiseen jatsiin metallia ja progressiivista rockia, pääpainon ollessa metallissa. Solisiti Jørgen Munkebyn ilmeisesti särön kautta mikitetty saksofoni sai aikaan melkoisen tuomionpasuunaefektin pienelle koomalavalle.

Koomalavan tarjonta oli päivän mittaan muutenkin mielenkiintoisin, siellä esiintyi myös nousukiidossa oleva Battle Beast uuden solistin johdolla, ja perinteisesti illan viimeisen esiintymispaikan saanut Radiopuhelimet. Sinfoniasävytteistä metallia soittavan Within Temptationin lavashow oli hienosti toteutettu, ja näyttävä naisartisti todella otti yleisön haltuunsa.

Isommat artistit kuten PMMP, Michael Monroe, Kotiteollisuus ja Von Herzen Brothers vetivät tavanomaiset keikat – ei mitään erityistä eikä tavallisuudesta poikkeavaa. Turmion Kätilöiden vetäessä oman shownsa, oli Sirkusteltta ääriään myöten täynnä.

Hiekkarannan eteen rakennetulle Rytmirannalle oli bookattu lähinnä rap ja hip hop artisteja. Selvästi nuorempaa väkeä vetävä lava esitteli perjantaina muun muassa Teflon Brothersin, Stigin ja Sini Sabotagen.

Lauantai valkeni varhain, ja heti ensimmäiseksi oli esiintymisvuorossa Elämän Jani ja Totuuden todistajat, joiden leppoisa musiikki veti paikalle kourallisen katsojia, samalla kun Jonne Aaron soitti covereita suurelle yleisölle.

Lauantaipäivä jatkui räppi- ja reggaemeiningeissä Raappanan ja Jukka Pojan siivittämänä. Suurenpien bändin lomassa ilahduttavan pilkahduksen menoon toi sympaattinen Eva & Manu. Kaksikon lempeä folk toi mukavasti vaihtelua päivään. Samoin ruotsalaisen Bombuksen metalli oli lauantain osalta positiivinen yllättäjä. Lauantain ulkomaalaisia esiintyjiä olivat muun muassa jamaikalainen Inner Circle, ja ruotsalainen The Magnettes, joka veti kahden naissolistin voimin mukavan menevää poppia. Yleisöä yhtye ei samaan aikaan soittavien Katatonian ja Karri Koiran takia hirveästi houkutellut, mutta hyväntuulinen ja maanläheinen esiintyminen lämmitti mieltä.

Qstockin suurimpana vetonaulana tänä vuonna oli HIM. Ja voi mikä pettymys se oli – vaikka odotukset eivät todellakaan olleet kovin suuret. Keulahahmon flegmaattinen ja vaisu olemus vaatimattomalla lavashowlla – lavan edusta oli kyllä innoissaan, mutta muuten keikka ei herättänyt suuria tunteita. Ville Valo ei esiintynyt todellakaan edukseen, vaikka voisi kuvitella että harvinainen kotimaan keikka olisi sytyttänyt edes pienen kipinän. Qstockin etuja on pienten esiintyjien runsaus: paikallisia, levyttämättömiä artisteja, rinta rinnan muiden paikkakuntien nousevien tähtien kanssa. Isompien keikkojen välillä kun on mukava käydä fiilistelemässä erilaista musiikkia ja löytää uusia bändituttavuuksia. Plussaa tapahtuma saa myös mukavan neutraaleista juontajista, jotka eivät yrittäneet viedä showta vaan tekivät vain työnsä. Myös anniskelualueiden sijoittelu oli järkevää, ja tilaa riitti hyvin myös alaikäisille.
Qstokin historiaa katsoessa voi huomata että festari on kasvanut aikuisen festarin mittoihin. Festivaalista on kasvanut geneerinen tapahtuma muiden rinnalle, joka tarjoaa takuuvarmoja yleisömagneetteja. Kun vertaa Qstockin esiintyjiä viime vuoden tarjontaan voi huomata samoja nimiä oli yhdeksän. Vuonna 2011 samoja esiintyjiä oli jopa 13 kuin tänä vuonna. Ei siis ihme että on tuntunut siltä että Qstock ei tarjoa mitään uutta. Toisaalta yleisöennätys kertoo sen, että toimivaa reseptiä ei kannata muuttaa.

Teksti ja kuvat: Sirja Bordi & Jari Huttunen

From Ashes Rise – Tilannepäivitys

fromashesriseViime vuodet enemmän ja vähemmän hiljaiseloa viettänyt Portlandin From Ashes Rise tekee hiljalleen uutta tuloaan. 2000-luvun alku oli d-beatin kulta-aikaa ja FAR oli, ja on toki vieläkin yksi tuon genren tärkeimmistä bändeistä. Brad Boatright, toinen bändin kitaristi-huutajista, kertoili sähköpostin välityksellä muutaman sanasen tulevaisuudesta, nykyisestä ja menneestä.

Mitä olette tehneet viime aikoina FARin kanssa? Viime vuonna julkaisitte Rejoice the End – seiskan Southern Lordin kautta. Onko uutta materiaalia ja kiertueita luvassa?

Kirjoitamme parhaillaan tulevaa pitkäsoittoa ja kerromme kyllä yksityiskohdista tarkemmin sitten kun alamme nauhoittamaan levyä. Emme ole suunnitelleet kiertueita vaan olemme keskittyneet uuden musiikin kirjoittamiseen. Toki soittelemme silloin tällöin pistokeikkoja.

FAR hajosi vuonna 2005 ja palasi yhteen 2009. Kysymys on varmaan kysytty sinulta liian monta kertaa, mutta kerrotko vielä mitä tapahtui? Saitteko muuten paljon paskaa niskaan uugee-punkkareilta kun teitte aikanaan levydiilin Jade Treen kanssa?

Me keikkailtiin noina aikoina todella paljon ja jossain kohdassa huomasimme, että olemme menossa eri suuntiin ihmisinä, joten kaikki vain luhistui yhtäkkiä. Meininki ei ollut enää kivaa ja noissa olosuhteissa uuden musiikin tekeminen oli todella haasteellista. Joo, paskaa tuli tosiaan jonkin verran niskaan tuosta Jade Tree – diilistä, mutta ei kuitenkaan kasoittain. Jade Tree ei ole ikinä ollut suuri levy-yhtiö tai mitään sellaista, ja lafkaa pyörittävät ihmiset kunnioittivat meitä siinä kuin mekin heitä, joten levydiili oli ihan luonnollinen juttu. Luulen, että suurin asia joka ei mennyt ihmisten jakeluun oli Jade Treen musiikillinen diversiteetti.

Minkälainen on Portlandin skene nykyisin? Onko sinulla muita bändejä FARin ja Lebanonin lisäksi ja mitä musiikkia diggaat kuunnella?

Portlandissa on uskomattoman laaja valikoima musiikkia tarjolla tänä päivänä. Meillä on mahtavat punkki-, metalli- ja rokkiskenet. Tarjontaa löytyy todella paljon ja meillä on täällä erittäin tiivis yhteisö jonka olemme rakentaneet vuosien varrella. Lebanon hajosi viime vuonna joten FAR on ainoa bändi jossa soitan nykyisin. Minulla on aina ollut hyvin laaja musiikkimaku, eikä se ole muuttunut vuosien varrella. Elämme hienoa aikaa mitä tulee itsenäiseen musiikkiin, ja pidän melko vaikeana pysytellä jatkuvasti ajan hermolla. Onnekseni työskentelen musiikin parissa, joten voin kuitenkin kohtuullisen helposti löytää uusiä bändejä.

Mikä on oma suosikkilevysi FARin tuotannosta?

Todennäköisesti Nightmares – pitkäsoitto, koska sen aikaansaamiseksi teimme niin kovasti töitä ja levyntekoprosessi toi mukanaan paljon kokemusta.

Mitä kitarakamoja käytät ja onko huutotyylisi muuttunut vuosien mittaan? Kuka tekee biisit ja mitkä on parhaat mestat soittaa keikkoja?



Minulla on Gibsonin Les Paul Studio Lite, Edwards Les Paul, Epiphone Explorer ja tappavasaundinen Tokai Explorer. Kaikki kitarani on varustettu kasalla Lacen mikkejä ja soitan Mesa DC-10 nupeilla Marshallin kaappien läpi. Huutotyylini on pysynyt ajan mittaan melko samana, mutta vaihtelen mikkejä välillä. Tykkään myös käyttää 1176 kompressoria. Minä ja John teemme biisit. Portlandin Satyricon oli minulle rakas paikka soittaa livenä, mutta valitettavasti tuota paikkaa ei ole enää. Vaikea sanoa muista paikoista koska niitä on vuosien varrella kertynyt niin paljon.

Sinulla on oma firma Audiosiege Media. Minkälaista työtä teet puljussa ja mitä muuta hommailet, vieläkö ajat prätkällä?

Audiosiege Media on masterointistudioni ja se työllistää minut kokopäiväisesti. Levylafkan osuus puljusta vastaa Moshpit Tragedyn verkkopalveluista ja digitaalisista julkaisuista. Prätkällä en ole ajellut juurikaan sen jälkeen kun jouduin aika pahaan liikenneonnettomuuteen pari vuotta sitten. Tajusin vastikään, etten pysty luottamaan itseeni pyörän päällä. Yritän omistaa perheelleni niin paljon aikaa kuin mahdollista, joten terveenä pysyminen on tärkeää.

Keksi kysymys jonka haluaisit sinulta kysyttävän ja vastaa siihen, kiitos.

Ok, mikä on mielestäsi parasta bisseä?

West coastin IPA.

[youtube url=uiRma6CE3SY]

Kainuun sympaattisin festivaali

Sotkamon Syke ponnistaa pienestä, noin 10 000 asukkaan kunnasta Kainuussa. Kolmatta kertaa Sokos Hotel Vuokatin parkkipaikalla järjestetty festivaali onnistui rikkomaan oman perinteensä, kun tänä vuonna sää poikkesi edellisistä vuosista olemalla lähes aurinkoinen, vaikkakin kolea. Riemastuttavaan festivaalitunnelmaan pääsimme heti alkajaisiksi, kun festaribussi ajeli omia reittejään kokonaan noutopaikan ohi lainkaan pysähtymättä. Voihan toki olla, että Kainuussa on omat käsitykset siitä, mikä on hotellin edestä, ja mikä takaa…
Pienen turhautumisen ja kävelyretkeilyn jälkeen päätimme siirtyä juhla-alueelle omalla autolla, kun reippaista toimittajista toinen oli vielä ajokunnossa. Hankaluudet tosin jatkuivat vielä ajomatkalla, kun alueelle ei ollut reittiopastuksia koko matkan varrella. Koska kyseessä ovat pienet ja jokseenkin kotikutoiset festarit, luulisi olevan erityisen tärkeää, että satunnaisetkin ohikulkijat huomaisivat mainokset ja kyltit, ja että ainakin paikalle haluavat löytäisivät paikalle ilman turhaa maakuntamatkailua.

Kaikesta ylimääräisestä säätämisestä johtuen missasimme kokonaan ensimmäisenä esiintyneen Klamydian, joka ainakin kuvista päätellen oli aloitellut festivaalit leppoisassa tunnelmassa. Saapuessamme alueelle pääsimme heti nauttimaan tunnin tauosta, joka on yhden lavan festareiden ikävä puoli roudauksen ottaessa oman aikansa. Mieleen hiipi ajatus pienestä oheisohjelmasta tämän tyyppisessä tapahtumassa, vaikka paikallisia bändejä akustisesti soittelemassa pienellä lavalla tai mitä tahansa pientä viihdykettä virvokkeiden nauttimisen lisäksi.
Odotellessamme seuraavaa esiintyjää, oli aikaa kiinnittää huomiota myös muihin järjestelyihin. Anniskelualue oli edellisvuodesta poiketen siirretty kokonaan pois lavanedustalta, jolloin alue pysyi siistimpänä ja rauhallisena. Aluksi järjestelyt hieman ihmetyttivät, mutta loppujen lopuksi ratkaisu vaikutti toimivalta, ja alaikäisetkin pääsivät rauhassa nauttimaan musiikista.
Ihmetystä on herättänyt ihmisten välinpitämättömyys kuulosuojainten käyttöön, etenkin tämäntyyppisessä tapahtumassa jossa iso osa yleisöstä on alaikäisiä. Festivaaleja kiertäneenä toivoisin järjestäjiltä asiaan paneutumista, ainakin asettamalla korvatulppia näkyvästi tarjolle riittävän edullisesti ja houkuttelevasti.

Turmion Kätilöiden aloitellessa settiään, oli yleisöä melko rajallisesti paikalla. Innostunutta fanikansaa oli kourallinen, ja satunnaisia katselijoita jokunen kymmen. Kovaa tungosta ei alueella nähty koko viikonloppuna, kun kävijöitä oli yhteensä kahtena päivänä noin 6000. Asialleen omistautunut yhtye otti yleisön hyvin huomioon ja soitti vauhdikkaan ja hyväntuulisen keikan komeissa maskeerauksissa.
Kotiteollisuutta odotellessa eräs riihimäkeläisryhmä tuskastuneena totesikin, että onko sen Hynysen pakko tunkea jokaisiin kinkereihin Suomen suvessa. Myös artistin kiltin väriä arvuuteltiin, mutta sen suhteen jouduimme pettymään solistin astuessa lavalle farkkushortsit jalassa. Tällä kertaa sanat muistuivat mieleen ja soittaminenkin sujui mallikkaasti, ja kerrankin valaistus ja savut korostivat yhtyettä parhaalla mahdollisella tavalla. Setti oli muuten hyvin tavanomainen, mutta sekä itseäni, että muutakin yleisöä tuntui ilahduttavan vanhemmat kappaleet Jos sanon ja Satu Peikoista.
Perjantain pääesiintyjä Amorphis keräsi luonnollisesti illan suurimman yleisön. Yön pimetessä metalli raikui mahtipontisena pitkin kangasmaastoa, ja päätti Sotkamon Sykkeen ensimmäisen illan onnistuneesti.

Lauantai alkoi osaltamme hivenen myöhässä, ja näin ollen Humpanpimputtajat ja Elokuuta paikannut Battle Beast jäivät ikävä kyllä näkemättä. Johanna Kurkela yhtyeineen esitti metallin vastapainoksi kevyempää ja melodista musiikkia tunnelman ollessa intiimi ja lämminhenkinen.
Eläkeläiset – mitä niistä nyt voisi sanoa. Eläkeläismäistä menoa humppaletkaillen, Onni Variksen innostaessa yleisöä jalkautumalla katsojien tasolle. Yhtyeelle todella ominainen keikka särjettyine soittimineen ja virvoitusjuomien nauttimisineen – tunnelma kohosi riehakkaaksi myös lapsikatsojien keskuudessa.
Viikonlopun kiistatta odotetuin esiintyjä oli lauantai-illan päätteeksi lavalle noussut Nightwish. Syke sai kunnian olla Imaginaerum-kiertueen viimeinen Suomen keikkapaikka yhtyeen suunnatessa Euroopan lavoille. Lavashow ei yltänyt aivan odotettuun spektaakkelimaisuuteen, mutta suuri taustascreeni ja komeat pyrot ja keikan kruunaava ilotulitus olivat kieltämättä näyttävät. Kiertueella laulajana nähty hollantilainen Floor Jansen vei pisteet kotiin esiintyen räväkästi ja mahtipontisesti suomalaisyleisön edessä. Tuskin kukaan voi ikinä täysin täyttää Tarja Turusen saappaita, mutta korkeatasoinen ja Nightwishille erittäin sopiva solisti Jansen kuitenkin on.

Pienillä festivaaleilla on aina oma tunnelmansa niin hyvine kuin huonoine puolineen. Järjestelyihin toivoisi panostamista, pelkät nimekkäät artistit kun eivät riitä tekemään tapahtumasta ikimuistoista. Erittäin hyväksi keksinnöksi todettiin narikkarekka, jossa viiden euron kertamaksulla sai päivän ajaksi käyttöön tilavan säilytyslokeron, joka aukeaa kätevästi älykortilla. Tavaroiden säilöön jättäminen oli todella vaivatonta ja luotettavaa, ja samanlaisen järjestelyn toivoisi yleistyvän muihinkin tapahtumiin.

Teksti ja kuvat: Sirja Bordi & Tomi Kivelä

Jontti ja Aivovuoto Rentukassa

Toukokuun loppua lähestyttäessä takavasemmalta iski henkilökohtaisesti hyvin kutkuttava uutispommi tietoisuuteen; juuri debyyttinsä ja kakkossoolonsa ulos laskeneet Aivovuoto ja Jontti nähtäisiin lauantaina 25.5. Rentukan lavalla Funkfest-tapahtussa. Omaan newsfeediin kulkeutunut FB-eventti oli ainoa ennakkovaroitus keikasta, johon äkkäämisen hetkellä oli enää muutama päivä aikaa. Takavasemmuudesta puhuminen ei siis johdu pelkästä omasta lappusilmäisyydestä, tapahtumaa kun ei tunnuttu olevan mainostettu ainakaan Jyväskylässä juuri mitenkään. Ei katumainoksia, ei flaijereita. Pelkästään tämä FB-tapahtuma tuki teoriaa, jonka mukaan Rentukassa tapahtuisi jotain tuona lauantaina. Keikan kattaus oli kuitenkin sellainen joka sai omat kämmeneni instant-hikeen, joten asiasta piti lähteä ottamaan selvää. Ennen keikan todenperäisyyttä piti tarkistaa kuitenkin kaverin rasvakeittimen käristyskapasiteetti, ja näissä orgioissa viisari kuluikin niin, että räpit kaikui jo käytävillä kun viimein asteltiin Rentukan rappusia ylös. Jontti, seuranaan nyttemmin jyväskyläläistynyt OG Ikonen, papatti lavalla parhaillaan. Narikan ja tiskin kautta lavan edustalle kulkeutumiseen ei tarvinnut käyttää turhaa aikaa tai kyynerpäätaktiikoita, Rentukan sali kun oli odotuksien mukaisesti jäänyt melkolailla harmillisen autioksi. Tai mitäpä siinä harmittelemaan, kun lavalla oli viimeistään ”Yhden Miehen Kultti” -debyytistään asti oman henkilökohtaisen mieltymyslistan kärkipäätä pitänyt Jontti ja ympärillä tilaa vaikka kuperkeikoille.

Kerettiin parkkeerata itsemme lavan eteen leiriytyneiden vähälukuisten räppipäiden joukkoon juuri parahiksi Jontti avautuu -biisiä varten. Jontin ulosanti oli hyvin skarppia ja selkeää, tekstit tippui just eikä melkein kohilleen ja miehen lavapersoonasta on mahdotonta olla vaikuttamatta. Kaikenlainen räpille tyypillinen negatiivinen uho ja oman egon pönkitys puuttuu tyystin, on vain artisti jonka olemus säteilee rakkautta omaa taiteenlajiaan ja ilmaisua kohtaan ja joka tuntuu aidosti haluavan kommunikoida biiseillään ihmisten kanssa juuri silloin ja siinä tilassa. ”Aidon” peräänhän sitä aina huudetaan, ja Jontin kohdalla tuo aitous on helppo tunnistaa. Kaikki mitä lavalla tapahtuu tai sanotaan, tuntuu tulevan jalat tukevasti maassa operoivan artistin sydämestä, eikä yksikään biisi tai välispiikki tunnu tähtäävän huutomyrskyn nostattamiseen tai propsien keräilyyn, vaan kaiken takana tuntuu olevan aito halu vuorovaikutukseen.

Tuota vuorovaikutusta saatiin kuulla seuraavana tulleen Vastavallankaappaus-biisin perään, kun Jontti otti asiakseen avautua Amerikan mantereen tuoreista meiningeistä, mm. 18-vuotiaan Cameron D’Ambrosion Facebook-päivitysten perusteella tehdystä pidätyksestä ja vangittuna pitämisestä. Lauantainen yleisö oli joko sen verran liemissään tai muuten vaan jäissään, että enemmän dialogiksi se jäi, mutta oli mahtavaa huomata, että yritystä tällaiseen keskusteluun lavan puolelta kuitenkin oli. Vanhempi Jontti-tuotanto ja trippailu muistojen poluilla sai tehdä tilaa nykyisyydelle, kun alettiin tiputtelemaan ”Yhden Miehen Kultti” -levyn biisejä. Debyytin nimikkobiisi, Sota on sairautta, Ikosen levylläkin fiittaama Kaikki on kujalla, Mikkipiuha ja Kukkaislasten kalmanralli vahvisti livenä kuultuna entuudestaan sitä kuvaa, jonka mukaan ”Yhden Miehen Kultti” on kovin kotimainen räp-julkaisu todella pitkään aikaan, oli tullessaan ja on edelleen. Setin loppuosio mentiinkin pitkälti YMK-meiningeissä, lukuun ottamatta tilaustyönä acapellana räpättyä Räkälä-biisiä ”Rata-äänitteeltä”. Biitti tiputetaan hetkellisesti pois harmillisen harvoin räppikeikoilla, tätä toimintaa olen todistanut itseasiassa pääsääntöisesti juuri Jontin keikoilla, vaikka viihdyttävyyssään ja tehokeinona kikka on vertaansa vailla. Etenkin silloin, kun kyseessä on Räkälän kaltainen klassikko. Teksti tippui vielä liki virheettömästi ja hapuilevissa laineissa yleisö avusti parhaan äänivallinsa mukaan. Lopetin vaiheessa muistiinpanojen väsäämisen, niin kuin hyvällä keikalla kuuluukin, mutta reikäinen ulkomuistini kertoo että lopetuksena keikalle kuultiin Vapaus&totuus, mikä onkin räjähtävyydessään hyvin passelia kamaa viimeiseksi naulaksi näin väkevälle keikalle, jättäen adrenaliinin sopivasti virtaamaan hermostossa seuraavaa aktia varten.

Illan kakkosesiintyjän roolia suoritti tosiaan Aivovuoto, ja viimeistään tämä fakta sai läsnäolon tuntumaan illan suhteen pakolliselta, keikkaan mennessä kuukauden ja yhden päivän vanhentunut debyyttilevy kun kuuluu edellä hehkutetun YMK-lätyn ohella niihin laadukkaimpiin kotikentän julkaisuihin miesmuistiin. Ja olihan tämä kieltämättä odotettavissa jo ennen ensimmäisenkään biisin tarkastamista, porukan kentällinen kun koostuu Jodarokista mikissä ja K.V.N & Lobo -tuottajakaksikosta biittien takana. Vanhoja meriittejä itse kullakin riittää lueteltavaksi, mutta se jätettäköön vähemmälle, sillä näillä menneisyyden saavutuksilla ryhmä ei todellakaan ollut tullut pelaamaan. Myönnettäköön, että itsellänikin ennen keikkaa ylimääräistä kutinaa aiheutti se kela, jonka mukaan lauantai-ilta toisi mukanaan myös Jodan soolotuotannon kuunnelmaa ja ”Uuden Ajan Avaruususkontoa”, mutta kuten Jodarok itse näihin keikan aikana melko laantumattomiin pyyntöihin vastasi, ovat kyseessä täysin eri franchiset. Keikka vedettiin läpi puhtaasti Aivovuoto-matskulla, mikä on täysin ymmärrettävää ja perusteltua ja sen lisäksi musiikillisena kokemuksena täysin paikkaansa puolustava, vaikka itsekin harhaluuloisena oli asettanut illan odotukset sisältämään vähintään Jallupullon ja megafoonin.

Keikkaan mennessä levyltä oli tunnistettavaksi asti itselle avautunut vasta muutama raita, joten esimerkiksi eka biisi meni täysin ohi. Toisena vetona kuultiin platalla Kemmurun fiitin sisältämä Enemmayn, mikä olikin erittäin toimiva veto. Aivovuodon repertuaari tässä vaiheessa toivottavan pitkää ja hedelmällistä uraa koostuu luonnollisestikin hyvin rajatusta materiaalista, ja suurempia yllätyksiä ei settilistallisesti tähän vetoon mahtunut, ei sillä että niitä olisi sen enempää kaivannutkaan, ainakaan sen jälkeen kun itsellekin kirkastui se fakta, että tänään on ihan turha odottaa riikinkukon lentävän. Baby on Babylon, Samanlainen nuori ja levyn omasta mielestä mahtavimmat fiitit sisältävät Musta Ambulanssi ja Piilotajunnasta sylkee myrkkyy -kappaleet onnistuin ainakin muistiinpanoihin tallettamaan. Setin loppupuolella saatiin todistaa jotain poikkeuksellista, kun ”soittakaa Paranoid” -huutoihin kerrankin vastattiin. Tämän likilegendaarisen ja aina niin humoristisen lausahduksen ei tarvinnut halkoa Rentukan ilmatilaa kuin kertaalleen, ja Aivovuoto oli on the job. Dekin takaa pärähti Paranoid-beatbox käyntiin, jonka päälle Jodarok pudotti omaan suvereeniin tyyliinsä Funkfest-aiheiset freestylet. Jamin päätyttyä oli leukoja lattiassa useampikin kappale ja veto saikin osakseen suurimman huutomyrskyn koko illan annista. Vapaan tyylin hunajan jälkeen kuultiin illan viimeisenä hitaana Nyt on hyvä -musavideobiisi, ja adrenaliinin sijaan saatiin salista poistua euforian ja alkukesän yöhön sointuvan kaihon mikstuura rinnassa sykkien. Mikäs sen sopivampaa.

Aitoudessa ei ole yhtä kaavaa, ja tämä fakta terottui kun seurasi perätysten Jontin ja Aivovuodon keikkoja. Molempia esiintyjiä yhdistää teeskentelemättömyys ja saman termin toiston uhallakin juuri se aitous. Aivovuoto ei ollut lavalla todistelemassa mitään kenellekkään, vaan yleisö otettiin haltuun hyvin pienin ja maanläheisin elein, kaikenlainen räppistaraegoilu on hyvin kaukana näiden miesten työskentelystä. Tietysti vankasta kokemuksesta versoava vakuuttava ja varma ulosanti on omiaan vakuuttamaan yleisöäkin, mutta myös se konstailematon ja kaikessa luonnollisuudessaan jopa sympaattiseksikin kuvailtava tapa millä Aivovuoto hommansa hoitaa, saa tunnelman kiipeämään juuri sitä pistettä kohti josta parhaat keikkakokemukset rakentuu; siitä, että lavan molemmin puolin porukka on sitä yhtä ja samaa, toisiinsa samaistuvia ja verrannollisia kokijoita, ilman että paisuteltu artisti-status tai ylimääräinen leijuminen erottaa kuuntelijan esiintyjästä.

Yhteenvetona on helppoa todeta, että kyseessä oli yksi parhaista räppi-illoista joihin olen osallistunut. Kaksi artistia riittää aivan mainiosti silloin kun kyseessä on näin selkeää kentän kärkipäätä ja lisäohjelmistosta olisi saattanut hyvinkin seurata hurmiota himmentävä ähky. Rentukan johtoportaan vaihtumisen ja PA-laitteiston (VIHDOIN!) uusimisen myötä kyseessä oli vieläpä ensimmäinen ilta Rentukassa kun kaapit ei poksunut ja paukkunut ja mikitkin pelitti alusta loppuun. Noottia täytyy illan osalta lähettää järjestäjille mainonnan selkeästä puutteesta, sillä vaikka esiintyjiä ei ainakaan silmämääräisesti näyttänyt harmittavan yleisön vähälukuisuus, olisi talo saatu varmasti promoamiseen panostamisella huomattavasti täydempään kuosiin. Keikan jälkeen pidin parin päivän hehkutuskuurin jossa kerroin jokaiselle vastaan tulleelle frendille miten vitun kova meno oli Funkfesteillä ja sain vastaukseksi epäkiitollista nurinaa, koska tieto keikasta ei ollut tavoittanut suurinta osaa halukkaasta yleisöstä. Mutta illan buukkauksien kohdalla hattu nousee katonrajaan järjestäjiä kohtaan ja esiintyjiä kohdalla se puskee siitä vielä läpi.

Sokea Piste

Sokea Piste, tarvitseeko se nyt enää kauheasti esittelyjä? Omintakeisella tulkinnallaan punkista Sokea Piste on saanut paljon ystäviä, syystäkin. Haastattelu on julkaistu alunperin kesällä 2012 Ajatuksen Valo -zinen toisessa numerossa. Paljon on tämän julkaisemisen jälkeen tapahtunut, kuten esimerkiksi tullut toista levyä, mutta ainakin bändin kokoonpano on pysynyt samana. Nyt Karkia Mistika ja Face Your Gods ovat julkaisemassa jo alunperin vuonna 2011 ilmestynyttä ”Oire”-seiskatuumaista suomipainoksena (ja Ajatuksen Valo seitsemättä numeroaan, joten siinä on jo riittävästi syytä tämän haastattelun uusintakierrokselle). Aika moni juttu on vanhentunut, mutta eiköhän tästä joku jotain saa irti.

Kiinnostavampia uusia nimiä punk-skenessä on ehdottomasti viime kesänä kaksi ensimmäistä julkaisuaan julkituonut Sokea Piste. Suhtauduin alunperin tuohon kummajaiseen varauksella, mutta lopulta yhtyeen rujo ja jopa väkivaltainen musiikki voitti puolelleen levyjen kuuntelun ja monien nähtyjen keikkojen jälkeen. Samalla tuli koettua yhtye ehdottomasti haastattelun arvoiseksi. Haastattelua olisi ollut mahdollista – vaikkakin haastavaa – lähteä toteuttamaan myös bändin jäsenten kanssa ”face to face” -haastatteluna, mutta nynnyinä miehinä päädyttiin sähköpostiin. No, tässä tuon viestinvaihdon tulosta johon olivat osallisena kaikki bändin jäsenet.

Haluatteko avata vähän yhtyeen nimeä. Mitä ”Sokeassa Pisteessä” on taustalla?

Juhana: Nimi on järkyttävä, kertoo meidän henkilökohtaisesta sokeasta pisteestä, miten tällaisen nimen voi antaa omalle bändille. Ihminen on sokea omille heikkouksilleen eikä pysty niitä järkevästi käsittelemään yksin. Myöskin tämä neljän hengen kollaboraatio osoittaa ettei ryhmätyöskentely välttämättä ollenkaan paranna asiaa.
Heikki: Nimeen Sokea Piste päädyttiin noin puolentoista vuoden pähkäilyn jälkeen, mikä kertoo meidän saumattomasta yhteistyökyvystä, ja niin kuin edellä mainituista kommenteista voi aistia, sekään ei ollut kaikkien mieleen. Mielestäni se on ihan hyvä nimi, kuvastaa yhteisöjen ja yksilöiden sokeita pisteitä, asioita, jotka jäävät usein pimentoon.
Jukka: Nimike runnottiin maailmaan puoliväkisin, sillä eka keikka Vastavirralla oli lähestymässä ja jokin titteli oli saatava ennakkomainontaa varten. Pystyn tuon nimen kanssa elämään aivan hyvin, vaikka tuskin siitä mitään omaperäisyyspalkintoja jaellaan (ja tokko halutaankaan). Häveliäisyyssyistä en mainitse tässä yhteydessä esimerkkejä torpatuista ehdotuksista lukijoiden naureskeltaviksi. Konsensukseen pyrkimistä pidän sen ajoittaisesta vaivalloisuudesta huolimatta aina parempana vaihtoehtona kuin enemmistön saati sitten vähemmistön diktatuuria.

Mikä oli alkuunpaneva voima, jonka myötä Sokea Piste saatiin kasattua? Koska tämä tapahtui? Asetitteko mitään tavoitteita, että miltä bändin pitää kuulostaa ja mitä sen pitäisi tiettyjen aikaraamien sisällä saada aikaan?

Juhana: Heikki on vanha kaveri Ylistarosta, ja oli Kykloopeissakin tuuraamassa aikanaan. Puhuin hälle että tarttisi saada sellanen hitaampi jyystöbändi aikaseksi. Tähän aikaan Jukkakin oli ilman bändiä ja tiesin että siellä osataan lyödä lujaa. Mentiin oluselle johon Jukka kutsui Sepon ja paletti oli kasassa. En pysty muistamaan mitä olutta joimme, mutta uskoakseni se oli jotain Plevnan tuotoksia. Poltin jannuille cd-r:lle kokoelman australialaisia bändejä, joiden toivoin antavan osviittaa, millaisia biisejä oli tulossa. Siellä oli mm. Venom P. Stingeriä ja Lubricated Goatia. Muita mainittuja orkestereita oli ainakin Rudimentary Peni ja varmasti Amerikan ihmemaastakin joitain likaisia keskitempobändejä. Ekoissa treeneissä oli jo neljä biisiä suht valmiina, mutta ei meillä mitään aikaraamia saatikka tavoitteita ollut. Lähinnä pakottava tarve saada soittaa, koska Kykloopit oli telakalla.
Heikki: Joo, soittohalut oli kovat. Meluisaa punkrokkia maltillisella tempolla. Alku oli siinä mielessä vähän kankea, että melko tuottoisien ekojen treenien jälkeen (vappu 2009 tai 2010) oltiin varmaan melkein vuosi ilman soittokämppää, joten mitään aikaraameja ei edes pystytty asettelemaan. Tää meidän touhu on muutenkin välillä aika hidasta, kun asutaan vähän siellä sun täällä.
Seppo: En muista mitään aussiorkesteri cd-r:ää mutta sen muistan että minun tuopissani oli Severin IPA kun sanoin Jukalle ja Juhanalle ”tahdon”. Senkin muistan että Jesus Lizardin keikalla on sovittu että kai sen toisenkin reenirupeaman voisi pitää.
Jukka: Tuohon aikaan MJ oli kuopattu ja soittohaluja oli. Mulla oli siinä välissä vanhaa Italia-hardcorea soittava coveriprojekti sekä pumppu, joka toimii näinä päivinä nimellä Katekismus. Edellinen loppui luonnollisen poistuman kautta taiteilija Kaukon muutettua ulkomaille ja jälkimmäisestä lähdin ilman suurta dramatiikkaa. Juhanan kanssa oltiin kämppäkavereita muutaman vuoden ajan ja Seppo oli Aorta-yhteyksistä tuttu. Juhanan kanssa oli puhetta hitaamman ja painostavamman tavaran tuuttaamisesta ja ajatus tuntui mielenkiintoiselta ja siitä se sitten lähti. Heikki ei ollut mulle vanhastaan tuttu, mutta hyväksi mieheksihän sekin osoittautui. Soittokämpän menettäminen ja uuden etsiminen kyllä hidasti alkutaivalta koko lailla.

Kaikilla jäsenillä taitaa Heikkiä lukuunottamatta olla muitakin bändejä ja projekteja? Mitenkä Sokea Piste suhteutuu niihin?

Juhana: No sillä tavalla että Sokea Piste on bändi ja ne muut omani on sellaisia projekteja jotka toimii silloin tällöin. Jos Sokea Piste olisi kykenevä tuottamaan laajempaa skaalaa musiikin saralla, ja jos olisi aikaa viettää treeniksellä tuhottomasti aikaa, niin ehkä muita prokkiksia ei tarvittaisi. Nyt kuitenkin tilanne on tämä ja hyvä niin. En kuitenkaan koe luontevana olla monessa bändissä mukana, koska siihen panostaa suhteellisen paljon aikaa ja vaivaa, eikä keskittymiskykyni riitä kuin yhteen kerrallaan.
Heikki: Niin, soitanhan minä Kuollut Muistossa ja soolona kanssa. Luulen taas, että toiset bändit ja projektit on hyvä asia, juuri siksi, ettei kaikkien tarvitse tunkea jokaista musiikillista visiotaan saman nimen alle. Treeniksellä olisi kyllä mukava viettää enemmän aikaa, mutta siinä suurimpana esteenä taitaa olla asumisjärjestelyt, ei niinkään toiset projektit.
Seppo: Jotkut perustaa perheitä, toiset liittyy orkestereihin.
Jukka: Joskus on aika kortilla, mutta toistaiseksi aikataulujen kanssa on pystytty jotenkin luovimaan. Kaikki bändit eivät kuitenkaan ole aktiivisimmillaan aina samaan aikaan. Mulla on siis SP:n lisäksi Rajat ja Vapaa Maa. Monenlainen punkki kiinnostaa eikä yhden bändin puitteissa oikein saa tehtyä ihan kaikkea mitä haluaisi ilman sillisalaatti-efektiä. Soittotatsikin pysyy paremmin yllä, kun pääsee säännöllisesti aikain jonkin pumpun kansssa kolistelemaan. Sokea Pistehän toimii kesäisin harvakseltaan Juhanan työhommien takia. Lisäksi olen säälittävä yksilö, jolla on soitteluiden lisäksi hyvin vähän elämää. Toki Pistekin saisi mahdollisesti enemmän aikaiseksi, mikäli treenikämpillä vietettäisiin enemmän aikaa, mutta kun puolet bändistä asuu Tampereella ja toinen puoli Porissa niin se asettaa rajoituksia joiden kanssa on vain pyrittävä elämään. Asioita ei ainakaan nopeuta se, että puolet jäsenistöstä on kahlittuna säännöllisiin päivätöihin.

sp2Sokean Pisteen lyriikat ovat melkoisia pahan mielen purkautumia. Mikä tarkalleen ottaen laittaa kirjoittamaan tuollaista tekstiä?

Heikki: Niissä koittaa kuvata yhteiskunnan ja yksilön kipupisteitä, jotka myös usein nivoutuu erottamattomasti yhteen. En usko, että tekstin voimin on edes mahdollista kuvata kuinka sairas maailma tämä on, tai minkälaisia tiloja ihminen ahdistuspäissään käy läpi. Musiikin ja tekstin avulla pystyy suoltamaan vain jonkinlaisia välähdyksiä näistä aiheista. Ja onhan maailmassa toki kauniita ja hyviäkin asioita, jotenkin tuo meidän ilmaisu vaan menee luontevimmin tuonne pessimismin puolelle.

Miten taas Sokean Pisteen musiikki muodostuu? Vääntävätkö jätkät treenikämpällä naamat irvessä viikkotolkulla samoja juttuja vai onko sävellystyö ollut kivutonta?

Seppo: Sävellystyö on tehty säveltäjän päässä ennen treenikämppää, joten riippunee siitä päästä että onko kipua. Sovittamista sen sijaan en voi suositella rentoutusterapiaksi kenellekään vaikka ilman ovien paiskomista on tähän asti selvitty.
Heikki: Riippuu vähän piisistä, jotkut muodostuu vaivattomammin, toiset eivät taas valmistu tekemälläkään.
Jukka: Kielisoittajat ovat tähän saakka tuoneet kämpille ideoita, riffejä ja raakileita ja siitä aletaan sitten yhteisvoimin työstämään. Hyvin harvoin lopputulos on täysin yksi yhteen alkuperäisaatoksen kanssa. Mutta tosiaankin, jotkut ovat helpompia tapauksia ja toiset eivät vain ota muotoutuakseen toivotulla tavalla. Kaikissa on kuitenkin kovasti tahkoamista ennen kuin lopputulos alkaa olla halutun kuuloinen.

Onko täysin poissuljettua, että Sokealta Pisteeltä tulisi joskus joku iloinen biisi? Se ei ihan taitaisi sopia tämän bändin pirtaan?

Seppo: Oli mulla yksi riffin pätkä jota epäilin liian hilpeäksi. Epäilys osoittautui oikeaksi kun soitin pätkän Jukalle treeniksellä kitaristien ollessa jossain. Sitä riffiä ei ole sen koommin soitettu.
Heikki: Hilpeää kesähittiä pukkaa, virittäkää radionne oikeille taajuuksille!
Jukka: Ei se kai täysin poissuljettu vaihtoehto ole, mutta toistaiseksi uiskennellaan synkemmissä vesissä. Se onnistuu meiltä luontevammin tällä porukalla kuin elämänmyönteisten pophelmien synnyttäminen.

”Oire”-seiskan julkaisi ämerikkalainen Peterwalkee Records. Levystähän on tulossa uusi Suomi-painoskin, mutta miten matsku alunperin päätyi Peterwalkeen julkaistavaksi?

Juhana: Matto the Guy järkkäsi Kykloopeille Buffaloon keikan, ja soitettiin muutamallakin keikalla siellä yhdessä hänen bändinsä kanssa. Lähetin hälle linkkiä sitten kun saatiin Sokean Pisteen nauha valmiiksi. Hän innostui heti ja ilmoitti haluavansa julkaista seiskatuumaisen. Meillä ei ollut ketään halukasta tahoa siinä vaiheessa, joten se oli ihan hienoa että joku kiinnostui. Hyvä kuitenkin että levystä tulee myös suomipainos kun levyjen lähetteleminen mantereelta toiselle on niin kallista ettei siitä painoksesta montaa kymmentä tänne ole eksynyt.

”Ajatus karkaa” -levystä on tehty toinenkin prässinki. Suomalaisen Karkia Mistikan lisäksi sitä olivat julkaisemassa puolalainen Trujaca Fala ja japanilainen Mouse. Koska muutoksia ei ole kansitaiteen värinvaihdoksen lisäksi, niin arvaan sen olevan suunnattu pääasiassa ulkomaiden markkinoille? Minne sitä on pääosin mennyt? Jäikö tuo ensipainos vain suomalaisten herkuksi?

Juhana: Tähän varmasti osaa julkaisijat vastata tarkemmin… uskoisin että levyä on vaihdettu jonkin verran Eurooppaan, ja pääsääntöisesti ensimmäinen painos on kuitenkin myyty Suomeen.
Jukka: Juu, mogulit ovat kertoneet että kyllä noita on vaihdeltu ulkomaille. Ensimmäinen painos alkaa olla julkaisijoilta loppu, toivottavasti tuo kakkospainoskin liikkuu ajan oloon.

Oletteko itse täysin tyytyväisiä noihin kahteen kiekkoon? Ahdistaako niiden kuuntelu jälkeenpäin, malliin ”tuon jutun olisi voinut tehdä noin ja tuon taas noin…”?

Seppo: Eipä siellä suuresti mikään jäänyt harmittamaan vaan eipä noita levyjä ole tullut kuunneltuakaan.
Heikki: Kyllä noi mulle kelpaa.
Jukka: Täysin tyytyväinen en ole ollut yhteenkään äänitteeseen, jolla olen ollut mukana. Kyllä noiden kanssa kuitenkin pystyy kaikkine puutteineen elämään. Omia tuotoksia ei yllensä tule paljoa kuunneltua miksaus/masterointivaiheen jälkeen, sillä yleensä silmille pomppivat enimmäkseen ne omat soittomokat ja nauhoituksen heikot puolet. Aika tosin parantaa haavoja tässäkin suhteessa. Toisaalta, jos on tehnyt ns. täydellisen levyn niin sittenhän ei enää ole parantamisen varaa eli koko bändin idealta putoaisi pohja pois, heh. Aina voi ja pitää pyrkiä parempaan.

sp3Sokean Pisteen saavuttaman suosion salaisuus? Onkohan pelkästään soittajien taustoilla (litania bändejä) jotain tekemistä asian kanssa vai onkohan Sokean Pisteen musiikki vain niin ainutlaatuista, että jo se pelkästään vaikuttaa asiaan?

Juhana: No ei kai tässä sen suurempaa suosiota olla saavutettu tai tavoiteltu? Lähinnä asioita tapahtuu kun niitä tekee, sitten musiikinkuuntelijat tekee omat päätöksensä joko tykkää tahi sitten ei. Tottakai soittajien taustoilla, tai siis sillä että on pitkälti yli toistakymmentä vuotta häärinyt enempi tahi vähempi bändeissä ja keikkajärkkäilyissä, edesauttaa sen verta että tuntee jonkun verran porukkaa.
Heikki: Suosio…? Kiitos vaan niille, joka ovat keikoille kyselleet ja keikoilla käyneet, kanssamme soittaneet ja levymme julkaisseet.
Jukka: Suurta suosiota saati sitten massahysteriaa en kyllä ole minäkään havainnut. Alussa vastaanotto oli lähinnä hämmentynyttä ja varautunutta, kun meteli poikkesi kuitenkin melko tavalla aiempien yhtyeiden tuotoksista. Ainutlaatuisena en meidän musiikkia missään tapauksessa pidä – pitkälti kaikki on jo tehty ja nyt vain laitetaan sointuja ja sanoja osittain eri järjestykseen… Meilläkin on luonnollisesti omat vaikuttimemme, joita musiikista puskee esille. Nuo vaikuttimet koitetaan kuitenkin suodatella oman filtterin läpi eikä pelkästään kopioida orjallisesti sitä mistä itse pidetään. Tuo kopiomeininki hieman oudoksuttaa ja vieraannuttaa tämän päivän punkkimeiningeissä.

”Suosio”… parempaa termiä en nyt tähän hätään keksinyt kuvaamaan Sokean Pisteen herättämää kuhinaa tietyissä piireissä! Mutta kiertelitte tuossa maita ja mantuja Itä-Euroopassa. Millainen reissu oli? Miten Sokea Piste tuntuu ulkomaaneläviin nappaavan, suomalaiset kun taisitte hurmata jo ensimmäisen keväänne aikana?

Juhana: Soitimme pääsiäisenä ekat keikat ulkomailla. Viisi keikkaa Itävallassa, Slovakiassa ja Tsekeissä. Keikat soitimme pääasiassa Innoxia Corpora -nimisen pumpun kanssa ja homma meni todella hienosti ja sujuvasti. Yleisöä oli tarpeeksi ja tuntui tykkäävän enemmän kuin haukkuvan. Oli myös huikeeta soittaa Telefonin kanssa, siinä vasta hieno bändi.
Heikki: Varsinkin noi Tsekin ja Slovakian keikat oli hyviä, siitä iso kiitos kuuluu paikallisille bändeille, jotka houkuttelivat keikoille porukkaakin.
Seppo: No ei se ainut Slovakian keikka ainakaan minulle mitään juhlaa ollut. Basso ei pysy vireessä ja joku paikallinen mouho hyppii nenille. Tsekki sen sijaan oli yhtä juhlasumua. Telefon, tää oli kyllä hienointa hetkeen.
Jukka: Hienoa oli. Järjestelyt toimivat ja ihmiset olivat mukavia ja ystävällisiä. Innoxian ja Telefonin tyypit ovat tuttuja jo ensimmäisestä MJ/Wasted-kiertueesta lähtien. Molemmat orkesterit ovat pitkän linjan veteraaneja ja kotikonnuillaan erittäin pidettyjä ja arvostettuja, joten meidän kannalta oli mahtavaa päästä soittamaan heidän kanssaan, sillä meitähän ei tuolla päin kovin moni vielä tuntenut.

Nyt kun olen tarpeeksi läpättänyt suosiosta, niin koetteko sellaista edes olleen? Mitenkä muuten suhtaudutte yhtyeen saamaan vastaanottoon?

Juhana: On ihan hienoa että keikkoja on riittänyt ja saatu soittaa monen hienon bändin kanssa. Lisäksi levyä on myyty sen verta että toisenkin kehtaa laittaa ulos. Sen kummemmin ei suosioasioita tule mietittyä, vaan lähinnä yrittää tehdä asiansa niin kuin hyväksi/oikeaksi näkee. Jos ottaa huomioon, että meidän levyä painettiin 500 kpl, niin ei mielestäni voi puhua suosiosta, mutta ihan suotuisa vastaanotto tällä levyllä kuitenkin on ollut.
Heikki: Niin, toivottavasti keikkoja riittää jatkossakin.
Seppo: No suosio on sitä luokkaa että joka keikan jälkeen (pois lukien Raahe jossa kylläkin yleisön edustaja pyysi anteeksi) on joku tullut kehaisemaan tai näyttänyt peukkua tms. Että ihan järjetön suksee.
Jukka: Eipä tuota suosiota tai sen puutetta tule paljoakaan ajateltua. Tärkeämpää on tehdä sellaista tavaraa, josta itse pitää. Tähän saakka on löytynyt ihmisiä, jotka haluavat julkaista levyjä tai ottaa keikoille ja se riittää mulle hyvin. Jotkut tykkäävät, jotkut eivät ja se on ok.

sp4Tuleva?

Juhana: Kesäkuussa studioon ja syksylle on pari keikkaa sovittuna.
Jukka: Tulevasta levystä koitetaan nikkaroida säädyllinen kokonaisuus, pari keikkaa kesällä, lisää syksyllä ja toivon mukaan saadaan jossain vaiheessa hommat sellaiselle tolalle, että päästään vielä ulkomaillekin.

Uutta levyä? Uskallatteko kertoa siitä jotain vielä tässä vaiheessa? Millainen siitä on tulossa? Missä se äänitetään? Kuka äänittää ja keittää kahvit?

Seppo: Studio on varattu kesäkuulle Hämeenlinnasta ja äänittäjäksi löydetty Ilpo Heikkinen mutta vielä ehtii perua. Kymmenen kappaletta on demotettu mutta katsotaan nyt mitkä niistä tulee levylle. Nyt tuntuu siltä että voisivat tulla kaikkikin mutta joskus toimiva kokonaisuus edellyttää karsintaa.
Heikki: Aika näyttää. Monenlaisia piisejä, joten kokonaisuuden hahmottaminen on vielä vähän työn alla.
Jukka: Kiire tässä taitaa ainakin tulla treenaamisen suhteen. Eletään toukokuun puolta väliä ja yhdessä ei olla soitettu sitten pääsiäisen Tsekkireissun – aikataulupoliittisia ja fyysisiä esteitä. Tuo Ilpo on aiemmin nauhoitellut ja tuottanut mm. Hebosagilia ja Throatia ja tulevia sessioita odottelen suurella mielenkiinnolla. Puhutaan 12″ -vinyylistä, mutta julkaisijasta ei ole vielä tarkkaa tietoa vaikka muutama taho onkin osoittanut varovaista kiinnostusta. Ihanteellinen tilanne olisi tietty jos onnistuttaisiin saamaan taas useampi julkaisija useammalle mantereelle.

Onko vielä jotain, jota haluaisitte tuoda esille? Terveisenne tämän takansytykkeen lukijakunnalle? (Eli nyt saa säveltää jotain kliseistä)

Heikki: Katellaan, jos ei sokeiksi tulla!
Jukka: Eiköhän sitä jo ollut tässäkin. Jos joku haluaa kysyä jotain tai keskustella jostain niin meitä voi kyllä lähestyä. Kiitos Jouni ja pitkää ikää lehdelle. Ilahduttavaa, että näinä internetin valta-aikoina vielä jaksetaan panostaa vanhoihin kunnon paperizineihin.

sokeapiste.bandcamp.com

Bättre Folk 2013

Toista kertaa järjestetty Bättre Folk oli tänä vuonna siirretty Hailuodon Marjaniemeen. Marjaniemen kylä, joka on Hailuodon, Perämeren suurimman saaren perällä, onkin puitteineen ideaalinen alue festivaaleja ajatellen. Festivaalialueen likeltä löytyi hotellia, leirintäaluetta ja mökkimajoitusta. Kaiken kruunasi idyllinen kalastajakylä ja hiekkarannat. Lisäksi hipsterikansalle oli tarjolla festareiden teeman mukaisesti lähiruokaa, jonka hinnasta tosin voisi olla kahta mieltä.

Perjantain ensimmäinen esitys oli tarkoitus skipata aikaisen ajankohdan vuoksi, ja myös siksi, että kyseinen akti esiintyi myös seuraavana päivänä. Hyvin suunnitellusta aikeesta huolimatta emme missanneet ainoastaan festareita avaavaa Jaakko Eino Kalevia, vaan harmillisesti myös seuraavana esiintyvän Joose Keskitalon ja jopa kolmantena esiintyvän Riston. Hailuodon ainoa yhteyslinkki mantereeseen kun on lautta, joka lämpimänä perjantaipäivänä oli niin ruuhkainen, että pääsimme vasta kolmannen lautan kyytiin.
Perjantain setti siis kattoi osaltamme ainoastaan kolme bändiä, joista festarit avasi kohdallamme Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen bändi. Nimihirviön takaa löytyy äkkiväärä outolintu jota taitaa olla turha lokeroida sen kummemmin, jostain elektronisen ska-hiippailun ja punkpopin välistä löytynee joitakin tunnistettavia maamerkkejä. THJKB esiintyi hauskana, välillä jopa energisenä festaribändinä, herättämättä kuitenkaan suurempaa intoa. Yona ja liikkuvat pilvet eteerisenä rallattelijana ei sekään tarjonnut tarttumapintaa, vaan jäi etäisen hymyileväksi taustamusiikiksi idylliselle ympäristölle.
Illan viimeiseksi jäänyt Pää Kii on omalta kohdalta jäänyt lähes täysin huomiotta vaikka muutaman biisin olen ottanutkin kuunteluun. Yleisöön bändin musiikki tuntui uppoavan kiitettävästi, vaan jostain syystä en itse pääse tähän bändiin yhtään sisälle. Jotenkin koko homma jäi edelleen kohdallani korkeintaan kädenlämpöiseksi poppipunkiksi.

Seuraavan päivän avasi osaltamme edellisenä päivänä missattu Jaakko Eino Kalevi, joka sopi täydellisesti lauantaiaamun heräilevään tunnelmaan. Old school -synämaiseman päälle saksofonilla maalaileva tunnelmointi reilulla echolla kaikessa yksinkertaisuudessa vain toimi, ja jäi mieleen yhdeksi festareiden kohokohdasta.
Bättre folkin puhtaimmaksi folk-artistiksi noussut Topi Saha edusti myös päivän parempaa antia. Taitavasti rakennut lyriikat ja erinomainen ulosanti Matias Tynin harmonikkasäestyksellä pysäytti kuuntelemaan, ja nostivat esityksen festareiden kärkipäähän.
Lauantain kolmannen mielenkiintoisen esityksen tarjosi Aino Venna, jonka tumma ääni ei varmasti jättänyt ketään kylmäksi. Traagisen kohtalon kokeneista artisteista, kuten Elviksestä (jota kuultiin myös koverina) ja Edith Piafista, vaikutteita saanut artisti tulkitsi dramaattisia kappaleitaan erittäin uskottavasti.
Lauantaipäivän bändilinjaus oli selkeästi edellispäivää seesteisempi. Kepeä indiepoppia soittava Nopat, ja laulaja -lauluntekijä Matti Johannes Koivu sekä Risto Juhani tarjosivat yleisölle hienon miljöön leppoiselle auringossa istuskelulle. Pitänee myös mainita oululaisen kulttuuritoimija Paavo J. Heinosen pirteän lakoniset välispiikkaukset, jotka hoidettiin aidolla suomenruotsilla.

Mariskan esitys sekin sai jäädä suosiolla välistä, sillä mahduimme juuri viimeiselle lautalle vaikka aloitimme paluumatkan perjantaista viisastuneina hyvissä ajoin.

Lautan ongelmallisuudesta ja nuivista saarelaisista huolimatta Bättre Folk on erittäin tervetullut ja positiivinen kesäfestari, jolle ehdottomasti on Oulun korkeudella tilausta.

Steelfest 2013

Viime vuotisella debyytillään heittämällä suomalaisen festarikerman kapeaan kärkeen rynnistänyt Steelfest ilahdutti meitä extreemimmän metallin ystäviä Hyvinkäällä toukokuun viimeisenä viikonloppuna. Esiintyjälista oli viime vuoden malliin kasattu kotimaan kärjestä ja uusista tulokkaista, vanhoista legendoista ja hieman tuntemattomammista naapurimaiden helmistä. Viime vuoden hypotermiasta jäi ikuiset muistijäljet, eli toisen lavan siirtäminen sisätiloihin ja koko alueen rajaaminen anniskelualueiksi olivat suurimpia ja tervetulleita muutoksia. (PH)

Olipas mukavaa, kun näille Steelfesteille osuivat lämpimämmät kelit kuin viime vuonna. Ja olipas sekin mukavaa, kun Steelfestin tämän vuoden esiintyjälista oli viime vuotta puhuttelevampi. Äärimetalliin painottunut festivaali tarjosi sopivasti myös death- ja thrash metallia, ja viime vuotta suurempia kiinnityksiä. Itsehän olin paikalla lähinnä Steelfesteille kiinnitettyjen death- ja thrash metal -bändien takia, joista yksi oli aloittamassa koko festejä. Itselleni viikonlopun ensimmäiseksi tärpiksi tuli siis nuorten miesten thrash metal-bändi Nuclear Omnicide. Keikka oli kaiketi tasoa ”ihan ok”, mutta tässä vaiheessa kävi vähän juuri niin kuin sopi pelätäkin: sisälava oli Steelfestin kävijämääriin nähden aivan liian iso, mikä aiheutti tolkuttomasti ongelmia soundien kanssa. Hakemista oli mukana tosin vähän molemmin puolin, kun soundiongelmat tiettävästi vaikuttivat Nuclean Omniciden soittoonkin. Nuclear Omnicidea ennen ei Steelfesteillä soinutkaan mikään, ja sähköthän käsittääkseni saatiin lavalle vasta hetkeä ennen kuin bändin piti päästä soittamaan. Gorephilia ja Satanic Warmaster jäivät osaltani lähinnä vilkaisuiksi, mutta Purtenanceen tuli uppouduttua. Tuo haudasta ylöskaivettu, Nokian 90-luvun death metal-skenen toiseksi kovin bändi (eikä se ensimmäinenkään ihan kansallista kärkeä ole) ei paluulevytys ”Sacrifice the Kingillä” vaikutusta tehnyt – pikemminkin päinvastoin – joten keikkaa tuli odoteltua hieman ristiriitaisin tunnelmin. Myönnettäköön että itselleni Purtenance ei ole ihan tutuimpia bändejä, ja keikalla tuli taas mieleen miksi; yhtyeen soitossa ei ole ollenkaan mitään vikaa, mutta ei mitään säväyttävääkään ja kulmakarvoja nostattavaa. Siitä tosin olen iloinen, että tämäkin death metal-legenda on nyt nähty, ja kyllähän myyntipöydältä lähti mukaan ”Member of Immortal Damnation”-pitkäsoiton uusintapainos, mutta ”Sacrifice the Kingille” en lämpene vieläkään. (JP)

Enochian Crescent oli mielestäni yksi viime vuoden Steelfestin ehdottomia helmiä, ja tänä vuonna nimensä lyhentäneelle ja laulajaa vaihtaneelle The Crescentille olinkin kasannut mielessäni suht kohtuuttomat ennakko-odotukset. Lienikö sitten kolkohkon sisälavan haasteellisuus kontaktin luomisessa yleisöön vai mikä, mutta ihan samanlaiseen hurmioon en päässyt tällä keikalla kuin vuosi sitten. Suhteellisen huvittava sattumus kävi kun ehdin juurikin miettiä että nyt ainakin tällä kokoonpanolla jäänee se Wrathin aikana hieman liikaakin Enochian Crescentin esitystä dominoinut teatraalisuus vähemmälle ja keskitytään bändin hienoihin biiseihin, niin eikös lavalle sipsuta kaunis nuori neitonen jonkinlaista modernia tanssiesitystä esittämään. Tokihan kyseessä saattoi olla joku asiaankuuluva saatanallinen rituaalikin, mutta tuskin olin ainoa jolta jäi syvällisemmät merkitykset ymmärtämättä. Se siitä musiikkiin keskittymisestä. Isompaa ennakkometeliä ei tainnut kaupungissa syntyä hieman epäsovinnaisen poliittisen kannan omaavan Goatmoonin kylään saapumisesta. Poliittiset mielipiteet sikseen, tai kuten kaveri sen oivasti ilmaisi; ”Taidetta ja politiikkaa ei saisi sotkea”, Goatmoon oli päivän parhaita keikkoja. Bändi tekee black metallinsa juurikin niin kuin sen haluan kuulla, melodisena mutta raakana ja kaiken muun osuessa niin kohdalleen kuin Goatmoon siinä onnistuu, ne muutamat kädenheilutukset keikan aikana voinee sivuuttaa pienellä kulmakarvan nostolla. Kotimaan suht leveässä black metallin kärjessä paikkansa vakiinnuttanut Horna yllättäisi enemmän jos heiltä joskus näkisi paskan keikan, eli Steelfestinkin Horna livenä oli samaa taattua tavaraa. Ylläribonuksena saatiin tosin Satanic Warmaster lavalle, mikä lämmitti varsinkin niiden nimeltämainitsemattomien sydäntä jotka missasivat Satanic Warmasterin oman keikan itsestään riippumattomista syistä… (PH)

Itseäni melkein jo hävettää, miten suurena vanhan ruotsikaman diggarina viimeisen Suomenkeikkansa soittaneen Vomitory on allekirjoittaneella luvattoman huonosti hallussa, paitsi ”Raped in Their Own Blood” on kyllä mainio levy. Senkin kuuntelu on tosin jäänyt itselleni melko vähäiseksi, joten en käytännössä tunnistanut biisejä. Mainio bändi ja mainio keikka, jos ne levytkin vielä haltuun ottaisi… (JP)

Ihanan Onielarin vetämä germaanibläkkisjengin Darkened Nocturn Slaughtercultin biisimateriaali ei ehkä black metallin maailmoja mullista, mutta livenä bändi tuntuu onnistuvan kerta toisensa jälkeen. Laulajaneito asiaankuuluvan eleettömine bändeineen onnistuu muuntamaan isonkin salin kylmyyttä hyytäväksi blashyrkhiksi, jossa ainoat lämmönrippeet säteilevät roiskuvasta verestä ja saatanan pahanhajuisista uhrimenoihin kuuluvista suitsukkeista. Hieno keikka! (PH)

Ja illan pääesiintyjä oli oikeutetusti Saksan kovin setämiesbändi Sodom, joka on sellainen bändi jonka keikkoja on aina odottanut innolla, vaikka yhtyeen keikkojen taso on saattanutkin vaihdella. Tämänkertainen veto oli sieltä paremmasta päästä, vaikka nytkin yhtye veti lähinnä setämiesmäisen rutiinikeikan. Keikka oli pitkä Sodomin repiessä kaiken mahdollisen hyödyn pääesiintyjäslotistaan ja viedessään settinsä liki parituntiseksi, pitäen mukana sekä uudempia että varsinkin vanhoja biisejä. Ei tässä keikassa kovinkaan montaa yllätystä ollut, mutta Sodomilla tosin onkin todella paljon äärimmäisen toimivia biisejä, joten tämä kone ei kaipaa täysremonttia. Sodomin jälkeen allekirjoittanut lampsi yöpuulle, vaikka kieltämättä jatkoklubit olisivat kiinnostaneet melko vitsikkäistä hinnoista huolimatta. (JP)

Jatkoklubi oli tänäkin vuonna kätevästi festarialueen nurkan takana, ja Vorum olisi toki ollut mukava nähdä. Käännyinkin klubin ovella käymässä suhteellisen huvittavan keskustelun poken kanssa joka oli kovin sitä mieltä että kamera on jätettävä narikkaan. Hetkisen asiaa väännettyämme hän myöntyi, mutta isällisesti varoitti muun asiakaskunnan koostuvan rajusta rokkiporukasta eikä voi näin ollen vastata kamerani turvallisuudesta (tukahdutettua hihitystä). Seuraava keskustelu käytiin lipunmyyjäneitojen kanssa, joille ei kelvannut kuin käteinen. Huoh. Pitäkää Voruminne. (PH)

Lauantai

Taas olin ennen toveriani paikalla, mutta silti festien kolme ensimmäistä esiintyjää – Unhoped, Skirmish ja Plaguebreeder – jäivät välistä, joten ensimmäinen nähty esiintyjä oli kello viidentoista maissa esiintynyt Barathrum. Sovan viikonlopusta on voitu lukea jo muualta, mutta Barathrum oli kuitenkin hyvässä vedossa. Ei siellä ehkä isoja yllätyksiä ollut mukana, ja sen lisäksi keikka oli säädyttömän lyhyt. Vaikka tämä taisi olla vasta ensimmäinen kerta kun näen bändin keikalla, tuntui siltä kuin olisin nähnyt tämän keikan aiemminkin. Kummallista. Barathrum oli kuitenkin täysi peto verrattuna päivän ensimmäiseen ulkomaanvieraaseen, tylsää meloblackia soittaneeseen Darkendiin verrattuna jonka keikasta en saanut irti yhtään mitään. (JP)

Ruotsalaisblondiini Linnea Landstedtilla oli Tyranexeineen epäkiitollinen osa esiintyä festivaalin toisen naiskeulakuvan, lähes jumalolennoksi nostamani Darkened Nocturn Slaughtecultin Onielarin jälkeisenä päivänä ja näin ollen vääjäämättä joutua verrattavaksi semipaariakastissa ”naislaulajalla ratsastavat metallibändit”. Viime vuotinen Steelfestin jatkoklubilla esiintyminen jäi meikäläiseltä väliin (tai ainakaan minkäänlaisia muistikuvia aiheesta ei ole), joten myönnän sovinistiset ennakkoluuloni. Yllättäen Tyranexin kovin perinteinen rässi pitikin otteessaan koko keikan ajan ja aamiainen sai odottaa. Mitään uutta bändi ei valitsemalleen tyylisuunnalle tarjoa, muuta kuin ehkä läpsäisyn skeptikon naamalle että nainenkin voi osata tehdä biisejä ja soittaa kitaraa. Tyranex oli kovin miellyttävä lauantain avaus ja uusi tuttavuus, vaikka bändin back kataloogi taitaakin jäädä vielä toistaiseksi levykauppaan. (PH)

Tyranex tuntuu soittavan Suomessa suhteellisen usein. Helppoahan se on toki Ruotsista tulla Suomeen keikalle, mutta en ole itse tavoittanut sitä minkä moni muu tuntuu tavoittaneen. Toisin sanoen en täysin ymmärrä Tyranexin päälle enkä sitä minkä vuoksi se keikkailee Suomessa usein. No, Mörbid Vomitin olin merkinnyt etukäteen itseäni kiinnostavaksi, mutta jättäessäni Kadotuksen välistä syömisen ja sosiaalisen kanssakäymisen takia välistä onnistuin jotenkin sekoittamaan ajan- ja paikantajuni, joten jäin odottelemaan Mörbid Vomitia klassisesti väärän lavan läheisyyteen. Selvinpäin et voi känniäkään syyttää, joten huomatessani virheeni oli bändi jo hyvässä vaiheessa settiään, enkä saanut lopulta niistä kahdesta kuulemastani muuta irti kuin että bändi pitää tsekata joskus toiste tähtien (ja festariraportoijien) ollessa paremmassa asennossa. No, ainakin Flame tuli sitten tsekkailtua alusta loppuun, ja livebändinä se on kyllä parempi kuin muistin. Itse asiassa tämä keikka oli helvetin hyvä, vaikka bändi ei tunnu pääsevän omiin sfääreihinsä päivänpaisteisilla ulkolavoilla. Intiimissä kellarissa tästäkin keikasta olisi saanut varmaan enemmän kicksejä, joita sai ihan kiitettävästi kyllä nytkin. (JP)

Kotimaisen death metallin nykypäivän mielenkiintoisimpia nimiä on Lie In Ruins. Kovin suurta meteliä espoolaiset eivät itsestään pidä, hienosta Swallowed by the Void- julkaisusta on vierähtänyt jo jokunen vuosi, ja eipä näitä herroja livenäkään kovin montaa kertaa ole viime aikoina ollut mahdollisuutta nähdä. Treenikämpällä on kuitenkin taidettu viettää sekin keikkailulta voitettu aika, sen verran ammattitaitoisen vedon Lie In Ruins Hyvinkäällä veti. Herrat saattoivat näyttää juurikin raunioista nousseilta ruumisjengiltä mutta soitto kulki kyllä hyvinkin elävästi. Lisää keikkoja ja uusi levy, kiitos! (PH)

Lie in Ruins on tosiaan sen verran harvinaista herkkua että tuon raadon äärellä piti mässäillä vatsansa kyllyydestä. Myös National Napalm Syndicateakin odottelin – siitä huolimatta että bändin levyt ovat aina jättäneet hieman kaksijakoisen vaikutelman – mutta petyin soundien tehdessä keikasta kaikkea muuta kuin nautittavan ja vokalistin ollessa harvinaisen hampaaton. En tiedä oliko nyt mukana vain huonoa tuuria vai onko bändi aina tällainen, mutta National Napalm Syndicate jäi todella vaisuksi varsinkin siihen nähden mitä sisälavalla oli seuraavaksi. Deathwish­kappaleen soittamista tosin olin innoissani. (JP)

Hyvinkään omat pojat Necromancer liittyi henkiinherätettyjen suomalaisen ensimmäisen aallon death metal-bändien boomiin, ja mikäs sen parempi paikka nousta kuolleista kuin lämpimästi tervetulleeksi toivottavan kotikenttäyleisön edessä. Yleisö oli kovin innoissaan bändistä ja tämä tuntuikin innostavan “pojat” alkukankeuden jälkeen ihan kelpo suoritukseen. Kivahan näitä vanhoja kulttibändejä on nähdä livenä. (PH)

Etukäteen olin merkinnyt itselleni yhdeksi isoimmista lauantain tärpeistä Hyvinkääläisen Necromancerin, jota ei kovinkaan usein keikkalavoilla näekään. En tosin omista bändiltä yhtäkään levyä ja bändin tuntemuskin on enemmän tai vähemmän pintapuolista, johtuen lähinnä Necromancer-äänitteiden yleisestä harvinaisuudesta. Tokihan tästä keikasta huokui sekin fiilis, että Necromancer oli näppärä tapa keski-ikäisille miehillä paeta asuntolainoja ja lastenhoitamista edes yhdeksi viikonlopuksi ja olla taas parikymppinen räkänokka. Siitä huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – keikka oli kaikkea muuta kuin rutiinimainen. Tyypeillä oli selvästi hauskaa keikalla. Helposti parhaimpia keikkoja siltä päivältä, enkä pistäisi pahakseni jos näkisin bändin joskus vielä toistamiseenkin. Jallua ei muuten kannata kaataa silmille, mutta tämänhän kaikki jo tiesivätkin? (JP)

Ensimmäinen lavalle astunut norjalaisbändi, suhteellisen keskivertoa döödistä mäiskivä Blood Red Throne jäi muuten mielestäni hieman vaisuksi, ehkä juurikin sen materiaalin keskinkertaisuuden takia. Lisäpisteitä on annettava lavalle oksentavista soittajista. Rock n’roll! (PH)

Blood Red Thronea odottelin myös mielenkiinnolla, vaikka ainoastaan ”Affiliated with the Suffering” on allekirjoittaneelle tuttu lätty – ja sekin on kymmenen vuotta vanha. Eteenpäin on tultu ja levyjä on tullut sen jälkeen vaikka kuinka monta, joten ihan tuntui siltä kun olisi seuraamassa itselleen ihan uuden bändin keikkaa. Oksentamisesta luin ensimmäistä kertaa vasta tästä raportista, joten ilmeisesti Blood Red Thronen sinänsä pätevä mutta juurikin keskinkertainen death metalli ei pitänyt pihdeissään ihan loppuun asti. (JP)

Seuraava vieras vuonoilta, muutama vuosi sitten hiatukseltaan palannut True Norwegian Black Metal- Tsjuder on koventanut otteitaan keikka keikalta. Olin epäonnekseni todistamassa herrojen paluuta lavoille Sveitsin Infernossa 2012, ja näinkin lyhyessä ajassa ollaan tultu pitkä matka tähän miltä Tsjuder nykyisin lavalla näyttää. Todella, todella tiukka setti hienoja biisejä ilman turhia krumeluureja. Tai niinkuin bändi itse asian on ilmaissut; “No synthesizers, no female vocals, no fucking compromises.” Amen. (PH)

Destructionia en ollut nähnytkään aiemmin, vaikka bändin kallologo onkin koristanut useampaakin liiviä. En tosin innosta hypellyt kun tieto Steelfest-vedosta oli ensimmäistä kertaa julkistettiin, johtuen lähinnä siitä että allekirjoittaneen mielestä Destructionin muutamat edelliset levyt ovat olleet lähinnä skeidaa. Ei tämä keikkakaan sitten täysillä lähtenyt, johtuen loputtomista louhintariffeistä, mutta oli keikassa ehdottomasti hetkensäkin. Varsinkin setin kolmesta viimeisestä biisistä oli tunnelma lähellä kattoa vaikka niissäkin kuului häivähdys modernista Destructionista. Ehkä teurastajan veitsi heiluu, mutta teroittamista se ainakin kaipaa. Destructionin jälkeen katsoin katsella Mayhemia tovin verran, mutta pitkään sitä ei jaksanut, joten öinen maantie kutsui. Kiitos ja hyvästi. (JP)

Norjalainen black metal -dinosaurus Mayhem sai kunnian päättää tämän vuoden Steelfestin. Kirkkaimmat kunnian päivät tuntuvat kuitenkin bändiltä olevan viimeistään tänä armon vuonna 2013 ohi, sen verran väsynyttä oli Mayhemin meno. Toki keulahemmo Attilan tyyliin kuuluu teatraalisuus, ei kai se muuten ihme papinkaavuissa aina esiintyisi, mutta lasketaanko väsynyt haahuilu ja pekonialttarinsa takana piilottelu teatraalisuudeksi? Ja korvaako tämä ns. teatraalisuus sen, ettei hoida edes sitä päätonttiaan vokalistina? Ainoan alkuperäisjäsenen Nekrobutcherinkin lavaolemus huokui päälleliimattua väkinäistä ”live-meininkiä” josta paistoi salin takaosaan asti feikkiys. Hoh-hoijaa. Jos ei bändiä tuon enempää tunnu kiinnostavan, eipä kiinnostanut minuakaan ja poistuin hiljaa takavasemmalle.

Mayhem-antikliimaksista huolimatta Steelfest 2013 oli jälleen kerran Euroopankin mittakaavassa kertakaikkisen hienosti järjestetty kodikas pikkufestari. Vanhan Villatehtaan alue on jo itsessäänkin viihtyisä, ja keräsi ylistystä mm. Suomeen pelkän Steelfestin takia saapuneelta Ameriikan vieraalta. Muutama pikkumiinus löytyy toki, mutta kokonaisarvosana menee heittämällä vahvaksi kiitettäväksi. Viime vuodesta oli parannettu ruokatarjontaa niin ettei semi-vegenkään tarvinnut elää keitolla ja kynsiään syömällä, kuten myös koko alueen rajaaminen anniskelualueeksi oli hieno veto. Mihinkään ei alueelle päästyään tarvinnut jonottaa pahemmin, eivätkä edes sisälavalle/pois siirtymiset aiheuttaneet tungosta oviaukkoon. Kun vielä asioista perillä olevat pikkulinnut tiesivät kertoa että tänä vuonna pääsi muutama todella iso kala karkuun esiintyjäkaartista, ovat odotukseni Steelfestiä 2014 kohtaan lievästi sanottuna stratosfäärissä. Eli ensi vuonna samaa parhautta 23.-24.05.2014! (PH)

Steelfest vaikuttaisi olevan hyvässä nosteessa. Väkeä näytti olevan viime vuotta enemmän paikalla ja bändien suhteen oli rimaa aseteltu korkeammalle. Tokihan monipuolisuutta olisi voinut olla enemmänkin, mutta thrash metallin lisääntymisestä en ole laisinkaan pahoillani. Mitä tämänkertaisiin esiintyjiin tulee, niin muutamasta tapauksesta en välittänyt lainkaan mutta ne isoimmat kalat olivatkin sitten kunnon vonkaleita. En myöskään usko että tapahtuman ikärajalliseksi anniskelualuemuutoksen myötä muuttaminen aiheutti suurta yleisömenetystä. Toki tästäkin festarista miinuksia löytyy, esimerkiksi vesipisteelle voisi löytyä käyttöä muulloinkin kuin megahelteillä, ja narikkarekan toimivuudesta kuulin vaihtelevaa palautetta. Viikonlopun isoimmat miinukset liittyivät vaihteleviin soundeihin, vaikka varmasti Steelfest-crew tekikin parhaansa niiden eteen, ja paikoin soundit olivatkin hyvät. Nämä miinukset ovat tosin melko pieniä ja helposti korjattavissa, joten jäädään odottelemaan mitä seuraavina vuosina tapahtuu. Fiilis oli tänä vuonna pääasiassa hyvä-erittäin hyvä. Kiitti! (JP)

Better Not Born ei skeneilyistä piittaa



Kotimaan punk/hardcore – kuviot ovat mainiolla tolalla ja pinnan alla kytee useita piinkovia bändejä. Yksi niistä on vastikään hyväksi havaittu ja kovaksi live-bändiksi todistettu helsinkiläinen Better Not Born.





Kertokaa ketä olette, mistä tulette ja milloin bändi on perustettu?

Sampo: Better Not Born, Helsinki. Meitä on viisi kundia: minä (vokaalit), Sami (basso ja vokaalit), Mikko (kitara), Petteri (kitara) ja Tommi (rummut). Homma pistettiin tulille vuonna 2010.

Miten määrittelette musiikkityylinne vai tarvitseeko sitä määritellä? Kertokaa suurimmat vaikuttimet bändin perustamiseen ja musiikkiin?

Sampo: Konala Hevimetal! Ei vaan, oman bändin genreä on aina aika vaikea määritellä, koska vaikutelistahan on ääretön. Parissa ekan seiskatuumaisen arvosteluista oli kuitenkin maininta ”crustahtavaa hardcorea” ja kaipa se pitää aika hyvin kutinsa.
Bändin alkuaikoina Sami, ex-kitaristimme Jere ja allekirjoittanut haikaili yhteisestä projektia, joka olisi sopivan ”omasoundinen ja röyhkeä”. Mottona oli, Jereä lainatakseni, ”maailma on tyhmä paikka”. Näillä eväillä on jatkettu siitä asti, vaikka materiaali sinänsä onkin muuttunut matkan varrella raskaammaksi. Vitutus maailman epäkohtia kohtaan toimii virtalähteenä hamaan loppuun asti.

Petteri: Musiikkiin nyt vaikuttaa kaikki ympärillä tapahtuvat asiat ja sisällä kiehuvat henkiset taistot. BNB on sellainen ahdistuskuonan viemäri. Kurkkua puristava tuskainen itkupotkuraivari tiivistettynä kiukkuisiin riffeihin.

Olette julkaisseet pari seiskaa (jos olen ymmärtänyt oikein), kertokaa niistä, missä tehty, kuka julkaissut, miten otettu vastaan?

Sampo: Juu, itseasiassa meiltä on demokassun/cd-r:n lisäksi tullut Downfall-nimeä kantava seiska ja nyt tuloillaan on Cause A Riotin kanssa tehty splittiseiska.

Demon julkaisun ja miehistön vaihdoksen jälkeen (Jere lähti, Mikko tilalle) alettiin siirtymään selkeästi raskaampaan ja kiukkusempaan materiaaliin. Se tuntui luonnolliselta kehitykseltä, kun suurin biisintekovastuu ei ollut enää Jeren harteilla. Alettiin löytämään sitä omaa juttua ja oltiin hyvillä fiiliksillä Downfallille päätyineistä biiseistä. Harmi vain, että monen tekijän summana lopputulos ei kyseisellä seiskalla ollut ihan sitä mitä haettiin, mutta oppia ikä kaikki. Nauhoitettiin biisit treeniksellä itse ja Santtu Rosen miksasi sekä masteroi. Kustiin homma jo nauhoitusvaiheessa, eikä annettu Santulle kovinkaan priimaa jälkeä miksattavaksi, mutta virheistä oppii. Saatiin kuitenkin yllättävänkin positiivista palautetta seiskasta ja päätettiin tehdä mahdollisimman nopeasti uusi julkaisu.

Splitti oli meille ja Cause A Riotille fiksu ratkaisu tähän väliin, kun molemmilta löytyi pari varastoon jäänyttä biisiä ja tietysti taloudellisestikin tämä oli järkevää. Tällä kertaa saatiin apua oikealta taholta, kun Tammisen Saku (Unkind/Sink) nauhoitti biisit Causareiden treeniksellä. Saku vastasi myös miksaamisesta ja masteroinnista ja täytyy kyllä heittää suuret kiitokset siihen suuntaan. Nyt ollaan todella tyytyväisiä ja innolla venttaillaan miten jengi ottaa uudet biisit vastaan. Toivottavasti palaute on vielä parempaa kuin edeltävästä julkaisusta!

Petteri: Kustannukset hoidettiin luonnollisesti omasta pussista ja oiva tekosyy pistää Filthy Rat Records levymerkki pystyyn jolla nyt hoidetaan hommat niin kauan kuin tarve. Vaikka eipä tässä kovinkaan aktiivisesti julkaisijaa ollakaan haeskeltu, kun kerran homman voi pitää omissakin käsissä, niin olisihan se helpottavampaa jos apukäsiä löytyisi lähinnä jakelukanavien muodossa.

Oletteko soittaneet paljonkin keikkoja, miltä keikkailu ylipäätään maistuu ja missä on paras meininki?

Sampo: Keikkoja taitaa olla plakkarissa joku parikymmentä. Mihinkään hillittömään keikkailutahtiin ei olla kyetty, kun jengillä on perheet ja duunit ja muut epäolennaiset jutut sotkemassa sitä tärkeintä.. Ei vaan, sen mukaan isketään keikkaa kun aikataulut antaa myöten ja miten/mikä on ylipäätään järkevää.
Keikkailuhan on parasta tässä touhussa ilman muuta ja meidän vahvuutena onkin hyvä livemeininki. Sitä pyritään luonnollisesti kokoajan kehittämään ja parantamaan. Pidetään siitä ajatuksesta kiinni, että vaikka mestoilla olisi vain pari ihmistä, niin niille annetaan lavalla joka tapauksessa kaikkemme sen parinkymmen minuutin ajan ja toivotaan, että edes toinen tykkäsi näkemästään ja kuulemastaan ja haluaa ehkä joskus vielä nähdä meidät uudestaan.
Viime joulukuussa käytiin Cause A Riotin ja NHL 95:n kanssa Tallinnassa Ülase 12:sta ja pakko nostaa hattua sille meiningille. Porukka pisti haisemaan pienessä tilassa ihan tosissaan ja kaikilla oli aivan helvetin hauskaa! Tiivistunnelmaiset keikat ylipäätään on niitä parhaita.

Petteri: Eihän keikkailussa muuta vikaa kuin se loputon venailu ja kun setti on se tiivis parikyt minuuttia, niin lämpenee vasta vikan piisin puolessa välissä. Vanha ihminen kun syttyy hitaasti, ehehe.. Mutta kyllä keikkailu maistuu. Sinänsä en osaa ite määritellä parasta meininkiä, tiivis meininki on paras meininki, Tallinnassahan se juurikin oli tiivistä. Mutta välillä se paras meininki on vain omakohtainen kokemus, toisinaan jengin aito läsnäolo. Paras meininki on kokonaisuus ja osiensa summa, jos yks kuuntelija tykkää tai vaikka bändikaveri on hyvillä fiiliksillä niin sekin jo lämmittää mieltä.

Mitä tykkäätte nykyisestä punk/hardcore-meiningistä?

Sampo: Punk/hardcorehan on helvetillisen laaja käsite, mutta kyllähän nykyään(kin) loistavia bändejä löytyy ympäri maailmaa todella paljon ja uusia syntyy kokoajan. Itselleni uppoaa suht laajalla rintamalla punk/hc-lokeroon mahtuvia bändejä ja kyllähän noita priimaluokan bändejä piisaa varsinkin Keski-Euroopassa ja Jenkeissä. Suomessakin mylvii kourallinen todella kovia tekijöitä, joista tosin vain pari hassua on oikeasti noteerattu. Täällä kotomaassa kun tuntuu tuo skeneily olevan suuressa huudossa. Ironiset läpät on parasta ikinä missään ja vakavammin agendaansa ajavat bändit jätetään noteeraamatta ”paskana hevinä”.
Keikkatarjontahan sinällään täällä on melko runsasta ja hyvinvoivaa näinä päivinä. Harva se viikko olisi, jos ei nyt jokaiselle, niin ainakin puolelle viikonpäivistä vähintäänkin snadisti kiinnostavia iltamia tarjolla. Valinnanvaikeus samana iltana olevista tapahtumista onkin sitten kaksiteräinen peitsi..

Petteri: Komppaan Sampoa. Kauheen tarkkaan en itse meininkiä seuraa, että tietäisin / haluaisin tietää mikä on ns. viimeisin villitys. Tietoista välimatkaa kaikenmaailman skeneraameihin ja muutenkin seuraan aika kapeaa rosvosektoria tuosta punk/hc osastosta tai kun genret nyt tuppaa menemään aika sekaisin omassa käytössä.. Kunhan on synkkää ja ikävää, ei leikitä! Hah!
Välillä vaan tuntuu että halpa kalja ja überkänni on meiningin peruspilari, ja sit tiukassa känässä ollaan poliittisia ja kantaaottavia… tai jos edes silloinkaan, ehkä jopa vielä vähemmän, hah! Liikaa välinpitämättömyyttä, tiedostamattomuutta ja perehtymistä asioihin, tai sitten juurikin päinvastoin ja heristellään sormea joka suuntaan tekemällä omasta fundamentalismista vain vaivaannuttavaa? Tokihan kaiken tiedostavaisuuden suostakin täytyy päästä välillä reunalle hengähtämään, sukeltaakseen takaisin syvemmälle ja nähdä asioita uudesta perspektiivistä… Noh nää on näitä ikuisuuspohdintoja jotka ulottuu laajemmalle kuin vain punkhc-piireihin.
Mutta joo hyviä bändejä ja keikkoja on paljon, mutta timanttisen tiukkoja taas yllättävänkin harvassa, mutta onneksi niitäkin löytyy ja tapahtuu, tai sit mä oon vaan vanha, väsynyt ja nirso..

Keksikää kysymys ja vastatkaa siihen, kiitos!

Kysymys: Hmm.. paha paha.. Mikä on Better Not Bornin seuraava etappi?
Vastaus: Kokopitkä ja ulkomaankiertue vuonna 2014!

betternotborn.bandcamp.com

Hieman erilainen juhannusfestivaali

Tänä vuonna Juhannusta voi viettää perinteisten ulkoilmafestarien tai mökkibakkanaalien ohella myös mukavasti keskellä kaupunkia, pölyttömissä ja mudattoissa sisätiloissa, kun Tampereen Tullinaukiolla, Tullikamarin Pakkahuoneella, Klubilla, Telakalla ja Bar Passionissa järjestettävä Valtteri festival tuo juhannustunnelman kaupungin keskustaan. Ohjelmasta löytyy monenmoista rytmimusiikkia, esittelemme alla kolme täkyä oikean juhannustunnelman takaamiseksi. Huomaa myös jutun lopusta löytyvä kilpailu, josta voit voittaa itsellesi kahden päivän lipun tapahtumaan!

Shantel & Bucovina Club Orkestar, to 20.6.2013 klo 00.00 (Pakkahuone)

Saksalainen Shantel & The Bucovina Club Orkestar tanssittaa juhannuskansaa balkanilaisten rytmien tahdissa. Shantel esiintyi pari vuotta sitten Flow Festareilla, ja onnistui luomaan kolkkoon telttaan melko riehakkaan tunnelman.

[youtube url=K9ZX0K7ZwlI]

Red Snapper, pe 21.6.2013 klo 23.00 (Klubi)

Red Snapperin instrumentaalisoundissa jazz ja dub muuttuvat trip hopiksi ja jopa drum’n’bass -rytmeiksi. Varsinaisen keikkansa lisäksi Red Snapper soittaa erityisen akustisen keikan Tullinaukiolla perjantaina klo 19:00.

[youtube url=ev8jUs-omr8]

The Skints, pe 21.6.2013 klo 00.00 (Pakkahuone)

Brittiskan tulevaisuuden nimi The Skintsin avara soundi sekoittaa perinteiseen ska’han myös reggaeta, dubia ja punkia. Youtubesta löytyvien videoiden perusteella ainakin erityisen lahjakas ja monipuolinen bändi.

[youtube url=9NgOTFQHh8s]

Kilpailu on päättynyt! 2 päivän lipun tapahtumaan voittivat:

  • Matti Jatkola
  • Elina Karppinen

Onnea voittajille!

Katsojien valitsemat suosikit, top 5

  • 22-Pistepirkko & The Super Horns
  • Ochre Room
  • Scandinavian Music Group
  • Jaakko Laitinen & Väärä Raha
  • Nicole Willis & The Soul Investigators

Valtteri Festival 2013
Tullinaukio, Tullikamarin Pakkahuone, Klubi, Telakka ja Bar Passion 20.-22.6.2013

To: Shantel & Bucovina Club Orkestar (GER), DJ Andy Smith & MC Honey Brown (UK), Skindred (UK), Nicole Willis & The Soul Investigators, Dumari & Spuget, Ville Leinonen, Voimaryhmä, Eva & Manu trio, Jaakko Laitinen & Väärä Raha, The Bad Ass Brass Band
Pe: The Skints (UK), Red Snapper (UK), 22-Pistepirkko with Super Horns, Yona & Orkesteri Liikkuvat Pilvet, Scandinavian Music Group, Eva & Manu duo, Ochre Room, Riitaoja, Tanssiorkesteri Ajomiehet
La: Asa, Death Hawks, Iva Nova (RUS), Motelli Skronkle, Antero Lindgren, Pekko Käppi & K.H.H.L., Surffiveikot, Faarao Pirttikangas & Kuhmalahden Nubialaiset

Liput: 3pv (Klubi & Pakkahuone) 60 eur, 2 pv (to+pe, Klubi & Pakkahuone) 55 eur, 1pv to/pe (Klubi & Pakkahuone) 30 eur / päivä (ovelta 35 eur), la (Klubi) 10 eur (vain ovelta). Tullinaukion, Telakan terassin ja Telakan keikoille on ilmainen sisäänpääsy.

www.valtterifestival.fi

Silent Scream seisoo omilla jaloillaan

Silent Scream on hyvässä tikissä nykyään. Viime vuoden lopussa toisen albuminsa ”Public Execution” julkaissut trio on päässyt viime aikoina sellaisiin sfääreihin, joita jotkut voisivat sanoa jo ”kovaksi nosteeksi”, eikä oikeastaan ihmekään. Yhtyeen väkivaltaista ja primitiivistä tulkintaa post-punkista ei kuule näillä leveysasteilla kovinkaan usein. Nyt yhtyeen puheenvuoro Lammas Zinen kautta.

Iltaa. Mitä kuuluu?

Antti Lautala (laulu & kitara): Hyvää, uusi levy on jo tulilla. Splittialbumi tamperelaisen Murnau’s Playhousen kanssa ilmestyy heinäkuun alussa. Se sisältää kolme julkaisematonta studiobiisiä bändin alkutaipaleelta ja kaksi livebiisiä tämän kevään keikoilta. Heidän tyyliään voiis kuvailla Bauhaus-henkiseksi post-punkiksi. Myöskin vinyyliprässi ”Public Execution” -albumista on työn alla. Jos kaikki menee nappiin, se ilmestyy vielä tämän vuoden puolella!

Teiltä on tosiaan tullut joulukuussa pihalle toinen levy, eli ”Public Execution”. Miten itse koette albumin eroavan edeltäjästään, noin musiikillisessa mielessä?

A: Se on edelliseen verrattuna karumpi kokonaisuus. Melodiat ovat vähemmässä osassa ekaan albumiin verrattuna, ja alusta loppuun on satsattu kokonaisvaltaiseen tunnelmaan. Se sisältää 37 minuuttia hermopainetta ja paikat hampaista irrottavaa takomista. Silent Scream on päässyt Varjostaan eroon ja seisoo nyt omilla jaloillaan.

Jukka Laine (rummut): Rytmipuolella on pyritty yhtenäisempään, primitiiviseen jytkeeseen. Ekalla levyllä lähdettiin etsimään uusia musiikillisia juttuja, ettei ainoastaan soitettaisi Varjoa englanniksi. Keikoilla on tullut todettua mitkä biisit toimivat ja mitkä eivät, meidän tapauksessamme rivakka tempo pitää homman parhaiten kasassa. Tokan levyn kohdalla tiedettiin jo mitkä on musiikillisia vahvuuksiamme ja mitkä jutut jaksavat pitää keikkasetin mielenkiintoisena pakettina.

Entä biisinkirjoituspuoli? Onko albumia tehty eri lähtökohdista ja lähestymiskulmista kuin edeltäjäänsä?

J: Ollaan koko ajan hivuttauduttu enempi siihen että biisi lähtee rumpukompista, ei niinkään kitara- tai bassoriffistä. Rumpujutuilla pyritään luomaan alkukantainen tunnelma jossa heimo soittaa ja tanssii nuotion ympärillä. Treenikämpällä on usein myös himmeä valaistus joka luo kiehtovia varjoja ja inspiroi soittamiseen.

Silent Scream on päässyt Varjostaan eroon ja seisoo nyt omilla jaloillaan.

Mitä teemoja taas haluatte lyyrisellä puolella viestiä? Albumilla lienee paljonkin teemoja koskien nykyajan poliittisista suuntauksista että henkilökohtaisempaa osastoa…

Matthew Pallasoja (basso): Kappaleiden tekstit liikkuvat ihmismielen nurjemmalla puolella. Nimibiisissä käsitellään tapettavan ihmisen, vihollisen, epäinhimillistämistä. Kyseessä ei siis lopulta ole enää ajatteleva, hengittävä ihminen vaan oikeutetusti murhattava lihanpalanen joka kohtaa loppunsa enemmistön vaatimuksesta. Haunted leijuu jossain modernien raunioiden yllä. The New European Son on meidän vastine umpijunteille oikeistopopulisteille, te ette puhu meidän puolestamme. Olen aina karsastanut poliittisten aiheiden käsittelyä musiikissa mutta nykyään sitä vaan lipsuu sille tielle. Päiväkirjamerkintöjä muistuttavia tekstejä löytyy yhä mutta niistäkin olisi hyvä päästä eteenpäin. Onneksi kirjallisuudesta saa paljon vaikutteita, pysyy hyvä tasapaino lyyristen ääripäiden välillä.

Miten näiden uusien biisien soittaminen keikoilla on sitten sujunut? Miten porukka on ottanut biisit livenä vastaan?

A: Vastaanotto on ollut tosi hyvää, erityisesti ulkomailla. Vähän epäilytti miten tämä uusi albumi uppoaa gootteihin, kun se on tyyliltään lähempänä post-punkia á la Amebix, Killing Joke ja Swans, mutta kyllä on kelvannut. Meistä on alkaneet myös punkit kiinnostua, mikä on hyvä sillä meidän musassa on paljon samanlaista vimmaa kuin vanhassa anarkopunkissa tai hc:ssa.

J: Hyvin on saatu toimimaan sellainen heimomeininki, eli biisit rullaavat läpi keikan. Ulkomaankeikoilla on ollut vapautuneempi keikkatunnelma, varsinkin Pietarissa. Ehkä se johtuu osaltaan siitä että yleisö ei vertaa meitä Varjoon vaan tutustuu bändiin tyhjältä pöydältä.

M: Hurjimmillaan keikoilla on vesikauhuinen tunnelma lavalla. Etenkin Skull Face Child tuntuu nykyään lähtevän ihan lapasesta keikoilla.

Nyt kun levy on pihalla, niin mitä suunnittelette seuraavaksi?

A: Tämä uusi splitti on tulossa heinäkuuksi Lumous-festareille. Sitä tehdään 600 kappaleen painos ja se myydään kädestä käteen ja postitse. Lumouksessa Silent Scream esittää akustisen performanssin ja keikka poikkeaa radikaalisti meidän normiesiintymisestä. Me myös äänitetään uusi biisi kokoelma-albumille, joka kattaa Suomen postpunk/goth-skenen. Kokoelma-albumin puuhamiehet ovat minä ja Two Witchesin Jyrki.

J: On tärkeää jatkaa oman soundin etsimistä ettei tulla tunnetuksi ainoastaan bändinä joka kuulostaa alkuaikojen Killing Jokelta tai Amebixilta. Tärkeintä on tietysti että homma pysyy meille soittajille mielenkiintoisena, on se toteutustapa sitten mikä tahansa.

M: Tärkeintä on se, ettei ala toistamaan itseään. Itse ainakin haluaisin, että jokainen albumi olisi omanlainen kokonaisuutensa jonka erottaa edeltäjistään kuitenkaan kadottamatta yhtyeen tarinan punaista lankaa. Se on haastavaa välillä mutta ei koskaan tylsää.

Eipä tässä sitten muuta. Kiitokset!