Kuva: W.A.S.P. ja Wolf Tampereella

W.A.S.P. ja Wolf Tampereella

Perkele, harvinaisen mielenkiintoinen lämppäri tarjolla ja onnistuin myöhästymään. Täytyy tosin myöntää, että täysin omaan piikkiinhän se meni; aikaiset soittoajat viikkokeikoilla on pelkästään positiivinen asia. No, ehdin nyt kuitenkin viiden biisin verran Wolfiakin kuulemaan. Ja hyvältähän se kuulosti. Ei tosin lähellekään niin tiukalta ja intensiiviseltä kuin viime keväänä omalla klubikeikallaan, mutta se olikin sen verta ainutlaatuinen veto, että jos bändi olisi nyt vetänyt samalla tavalla, olisi W.A.S.P. ollut vaarassa jäädä jalkoihin.

Yhtyeen kenties karismaattisin kaveri, kitaristi Axeman, oli näemmä estynyt ja keikka vedettiin tuuraajan voimin.  Memory Garden ja Bibleblack orkestereista rivejä paikkaamaan saapunut Simon Johansson hoiti toki tonttinsa hyvin, mutta jäin kyllä silti kaipaamaan Axemania. Alun hittikimaran (mm. Speed On, I Will Kill Again ja Curse You Salem) tosiaan missasin, mutta kyllähän esim. Voodoo, Genocide ja Venomkin jaksoivat potkia varsin mallikkaasti. Hieman tasapaksu Evil Star ei sen sijaan meikäläiselle uponnut vieläkään kauhean hyvin; ensikerralla Steelwinged Savage Reaper taas settiin, eikö vaan? Toivottavasti Wolf palaa pian kasvattamaan suomalaista fanikuntaansa.

Viime hetkellä omalta klubikeikaltaan osaksi W.A.S.P./Wolf -settiä lisätty Villieläin ei aiheuttanut allekirjoittaneessa minkäänlaisia toimenpiteitä; ennakkoluuloisena kaverina skippasin bändin olettaen sen edustavan kaikkea, sitä mistä en näissä muodikkaissa ja ah, niin muovisissa pakollinen-naisvokalisti-&-co yhtyeissä pidä. Jälkikäteen tehty MySpace tarkistus osoitti ennakkoluuloiset kauhukuvani täysin oikeiksi. Tämähän oli melkein kauheampaa kuin Katra.  No, ei siitä sen enempää.

Blackien porukka aloitti minuutilleen aikataulussa ja varsin maukkaasti; debyyttilevyn On Your Knees ’84 vuoden London Lyceum livevideon pyöriessä taustalla videoscreenillä oli juuri sellainen räjähtävä aloitus jota meikäläinen oli toivonutkin. Seuraavana vuorossa ollut The Real Me on kieltämättä harvinaisen onnistunut coverointi, mutta sinänsä harmittava veto, että bändillä olisi katalogissaan aika hemmetisti omiakin biisejä joita mieluusti livenä kuulisi. L.O.V.E Machine ja Wild Child ovatkin sitten sitä pakollista osastoa ja iskevät joka kerta. Tuore Babylon’s Burning toimi näiden kahden klassikon välissä niin hyvin, että täytyy kyllä ehdottomasti tsekata bändin uusi Babylon nimeä kantava lätty.

Hellionilla upeasti startannut medley sisälsi mukavan yllätyksen harvoin soitetun Ghoulies 2 tunnarin Scream Until You Like It muodossa. ”Crimson Idol” -levyltä irrotettu kolmikko Arena Of Pleasure, Chainsaw Charlie ja The Idol toimi myös hienosti. Bändi lienee todennut saman viime vuotisen Crimson Idol -teemakiertueen jälkeen. Tätä biisikolmikkoa seurannut The Headless Children oli itselleni kenties illan kohokohta; klassikot moneen kertaan kuulleena tämä loistava ja viime vuosina vähemmän soitettu biisi nosti lähestulkoon kylmät väreet. Jälkeenpäin muuten kummastutti, että Blackie lyhensi Chainsaw Charlien sanoituksista kohdat ”I’m a cocksucking asshole” ja ”I’m lying motherfucker” huomattavasti, ööö, vähemmän räikeään muotoon. No selittänee varmaan miksei Animalia kuultu? Edellisen ”Dominator”-levyn Take Me Up ja ikiklassikko I Wanna Be Somebody yleisönhuudatuksineen päättivät varsinaisen setin.

Ensimmäisenä encorebiisinä kuultu Heaven’s Hung In Black vyörytti läpi keikan käytössä olleella videoscreenille Amerikan sotavoimien viime aikaisia edesottamuksia maailmalta. Biisin jälkeen Blackie mumisi itsekseen rukouksen. Tai näin ainakin itse päättelin muminan päättäneen selkeän aamen-sanan perusteella. Onhan Blackie aina osannut shokeerata, vaikkapa juoden verta pääkallosta, mutta tämä uskovaisuus on kyllä oikeasti shokeeraavinta mitä olen herralta nähnyt. Rukouksista siirryttiinkin huomattavasti  kevyempiin tunnelmiin ja encoren päätti Blind In Texas.

Loistava keikka ja bändi oli kovassa vedossa, etenkin Doug Blair kitaran varressa.  Silti tietty varman päälle pelaaminen jäi harmittamaan; W.A.S.P:illa on kuitenkin sen verta paljon loistavaa materiaalia takataskussaan, että olisi hienoa jos bändi sekoittelisi settilistaansa vapautuneemmin tai vaikkapa soittaisi rutkasti pitempään. Tämähän on toki siinä mielessä pelkästään positiivinen ongelma, että jos bändi olisi löysä ja materiaali huonoa ei sitä haluaisi ainakaan enempää kuulla, W.A.S.P:in tapauksessa näin ei todellakaan ole. 15-30 minuutti pitempi setti, Blind In Texasin tilalle Mean Man ja The Idolin paikalle Cries In The Night tai Sleeping In the Fire. Muutama yllätys settiin mukaan a’la Restless Gypsy ”Electric Circus” -lätyltä ja B.A.D. debyytiltä ja kusisin hunajaa.  Tyytyväinen toki olin nytkin. No, sama hommahan se on esim. Maideninkin kohdalla tätä nykyä. Ja onhan se toki ymmärrettävää; jos olisin itse yhä nuori, tai no ainakin nuorempi, ja olisin nähnyt W.A.S.P:in nyt ensimmäistä kerta, enpä olisi juuri parempaa hittikattausta osannut toivoa.