Kuva: Ville Rossa

Udo seurueineen Tampereen Klubilla

Niin se aika vaan rientää, että 80-luvun hevisuuruuksien alkuperäinen fanikunta on tätä nykyä keski-iän saavuttanutta, paikoin keskinkertaisen harmaata sakkia. Toisaalta tilanne ei ole ollenkaan niin synkkä kuin äkkiseltään saattaisi kuvitella; tällä porukallahan on tätä nykyä rutkasti enemmän rahaa mennä ja harrastaa kuin teini-ikäisinä räkänokkina kultaisella 80-luvulla. Niinpä Tampereen Klubikin oli harvinaisen täynnä Lokakuun ensimmäisenä sunnuntaina yleisön keski-iän huidellessa neljänkympin tietämillä.

Tämän sai karvaasti kokea illan avannut, täysin väärässä paikassa ollut norjalainen metalcorepumppu Sevenfield; enpä äkkiseltään muista milloin olisin kuullut biisien välillä yhtä täydellisen ja kiusallisen hiljaisuuden. Edes lämmittelyaktien viimeinen oljenkorsi, yleisön huudattamien pääbändin nimellä, ei tuottanut kuin yksinäisen ja harvinaisen apaattisen jeeeeh-huudahduksen. Tavallaan kävi sääliksi, koska kyllähän yhtye omissa raameissaan suhteellisen tiukalta kuulosti. Toisaalta taas ei; menettihän joku tähän pakettiin paremmin sopinut yhtye Sevenfieldin mukanaolon myötä loistavan sauman päästä esittelemään osaamistaan varsin mukavan kokoiselle yleisölle.

Sister Sin, kuva: Ville Rossa

Ruotsin lähes loputtomasta laatubändireservistä Udon matkaan päätynyt Sister Sin sopikin sitten palettiin huomattavasti paremmin ja sen huomasi. Aivan julmetusti Dorolta kuulostaneella naisvokalistilla varustettu nelikko toi vahvasti mieleen 2010-luvun, hitusen sliipatun version Warlockista vahvoin Mötley Crüe vivahtein. Ja vaikka yhtye aika rehvakkaasti hyväksikäyttääkin naisvokalistinsa runsaita keuhkoja ja näyttävää runkoa, on bändillä myös oikeasti hyviä ja tarttuvia biisejä. Harvoin sitä myöskään näkee naisvokalistin johtamaa bändiä, joka selviytyy puhtain paperein Udon (24/7) ja Motörheadin (Rock ’n Roll) coveroinnista. Bändi, tai itse asiassa lähinnä vokalisti Liv, voisi tosin parantaa lavaliikehdintäänsä; OK, ylös-alas hyppiminen avarassa topissa kiinnittää toki miespuolisen yleisön huomion, mutta monilta osin neidin heiluminen muistutti lähinnä jotakin kammottavaa  jumppavideota. Warlock-videot pyörimään ja peilin eteen kertaamaan. Parhaiten setistä jäi mieleen tuoreimman levyn päätösraita Beat ’em Down, joka aiheutti allekirjoittaneessa jopa kylmiä väreitä; se on jos mikä on nykyään harvinaista bändiltä jota en ole aiemmin kuullut.

Roudailujen (Sister Sinin miespuoliset kaverit muuten roudasivat ihailtavalla työmoraalilla!) jälkeen olikin jo vuorossa Saksan 150-senttinen lahja metallimaailmalle; Udo! Tosin, eipä Udon luottokitaristi, niin ikään entinen Accept-kaveri, Stefan Kaufmannkaan kyllä montaa senttiä Udoa pitempi ole. No, ei se pituus vaan saksalainen jämptiys. Udon yhtyeen jämäkkä, kuin kiskoilla etenevä ja rautakangen kimmoisuudellaan haastava musisointi ei yksinkertaisesti voisi tulla mistään muualta kuin Saksasta. Mutta siinä missä maailmassa on paikkansa hämyiselle improvisoinnille, niin on myöskin saksalaiselle tarkkuustyölle ja sen todisti jo Udon vastaanotto Klubilla. Vastaanotto oli tosiaan yllättävänkin hyvä, vaikka settilista jättikin melko paljon purnattavaa; esim. Animal House sivuutettiin täysin. Myös osa tuoreemmista poiminnoista ihmetytti; muun muassa encoreen säästetty puiseva The Bogeyman. Samalta levyltä kun olisi löytynyt myös loistava Black And White. Myöskään tuorein levy ”Rev-Raptor” ei yhden-sanan-kertsi-hitteineen (Rev-Raptor ja Leatherhead) varsinaisesti erottunut edukseen. Ilmeisesti Udon kotisivuilla on päässyt kesän mittaan äänestämään biisejä settilistaan ja äänestystuloksen heikko vaikutus olikin herättänyt keskustelua ennakkoon. No, jotain hyvääkin, äänestyksessä menestyneet Two Faced Woman, Heart of Gold ja Break The Rules edustivatkin sitten setin ehdottomasti menevintä antia. Tietysti Accept-biisien ohella; näistä ehdottomasti eniten allekirjoittanutta miellytti ikisuosikkini Neon Nights. ”Pakolliset” Metal Heartit ja Princess Of the Dawnit on tottakai mukava kuulla, mutta pieni vaihtelu ei tekisi sekään pahaa. Itsehän näin Udon soolona viimeksi 2003, joten minun on turha nillittää, mutta esim. viime kesänä Udon Nummirockissa nähneet olisivat varmasti arvostaneet pientä vaihtelua. Settilistaltaan Udon keikka toikin mieleen  Maidenin muutaman vuoden takaisen, tuoreempaan materiaaliin painottuneen, Sonisphere-vedon. Onhan se toisaalta ihan jees, että bändit luottavat myös tuoreempaan materiaaliinsa, vaikka se usein häviääkin sille klassisemmalle matskulle melko selkeästi. Mutta kuten Maidenin keikka Sonispheressä, oli myös Udon esitys todella vahva settilistasta huolimatta. Se täytyy vielä kuitenkin todeta, että ymmärrän kyllä että Udon ikäinen ja painoinen kaveri tarvitsee 19 biisin ja kahden tunnin (kiitettävän pitkä, ota mallia Blackie Lawless)  setin aikana muutaman hengähdystauon, mutta pakkoko ne on yltiöturhilla sooloilla täyttää. Tekisivät ennemmin vaikka taikatemppuja. Tosin jos soolo jatkuu suoraan Neon Nightsiin niin vaikeahan sitä on kovin pitkään vihoitella.

Udo, kuva: Ville Rossa

Setti: Rev-Raptor – Dominator – Thunderball – Leatherhead – Independence Day – Screaming For A Love Bite – Heart of Gold – Vendetta – Princess Of The dawn – As Good As I Get – Neon Nights – Break The Rules – Man And Machine – Living On the Frontline – Up To The Limit – Two Faced Woman

encore: The Bogeyman – Metal Heart – Balls To The Wall

Kaiken kaikkiaan varsin onnistunut ilta. Nyt tosin Sister Siniä Spotifysta kuunnellessani manaan sitä etten korjannut keikalta yhtyeen lättyä mukaani. Se kun olisi tainnut vielä lähteä murto-osaan Udo-levyjen hinnasta. Niin, ja mitä Acceptiin tulee; oikeastaan tilanne ei voisi parempi olla sillä onhan meillä nyt sekä Accept että Udo, ei joko-tai.