Tuska Open Air 2007, lauantai

Tyypilliseen tapaani nukuin lauantaina pommiin ja majoitustilojen suuresta vieraanvaraisuudesta huolimatta, en jostain syystä vain tajunnut käyttää tietokonetta saadakseni Misery Indexin kiertuemanagerin yhteystietoja, joten haastiksen mahdollisuus hiekottui siinä samalla. Olen pahoillani. Aamiaisen ja bissen jälkeen pärähdimme festarialueelle kuulemaan kuitenkin orkesterin päivänavaus-keikan tahteja ja kylläpä ne tahdit olivatkin sitten räväkät. Misery Index paahtoi menemään grindiaan 110 lasissa ekan esiintyjän vaikeasta asemasta huolimatta, eikä esityksestä puuttunut energiaa. Yleisö vastasi haasteeseen mainiosti ja aamu saatiin avattua erinomaisella vedolla pärinää ja pauketta.

Päivän seuraava ja aika paljon myös odotettu esitys tulisi olemaan lahtelaisen Before The Dawnin käsialaa ja jotenkin ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Tiesin bändin olevan kovassa livekunnossa ja kyseinen Tuskan toiseksi suurimmalle lavalla osoitettu keikka oli hyvä osoitus sen pitkään jatkuneen työn tuloksellisuudesta, mitä nokkamies Saukkonen on jaksanut bändinsä eteen tehdä. Alusta alkaen BtD tuuttasi hittimateriaalia melkein täydelle, ja koko ajan täyttyvälle, Sue-teltalle ja vain tyhmä olisi kuvitellut, ettei olisi juuri sillä hetkellä todistamassa erittäin hyvää livevetoa. Bändi tuuttasi settinsä vähäisillä spiikeillä läpi ja tunnelma oli koko vedon ajan katossa, jopa niin katossa, ettei yleisö suostunut antamaan encoren suhteen periksi, vaikka juontaja ilmoitti bändin ajan loppuneen. Järjetön vastalauseiden tulva palkittiin ja orkesteri palasi vielä kerran lavalla repäisemään keikan päätösbiisin ja homma oli kunniakkaasti pulkassa. Tältä orkesterilta on lupa odottaa vielä paljon.

Koska seuraavat esityksille varatut ajat pitivät sisällään Painin, Thunderstonen ja Insomniumin, katsoin parhaaksi lähteä etsimään festaritunnelmaa myös backstagen puolelta. Kuriositeettina vilkaisin ohikiitävän hetken Painia ja se oli juuri sitä mitä kuvittelinkin: Peter Tägtgrenin pophevi-pumppu veti biisejään ihan mukavalla showlla varustettuna mutta orkesterin musiikilliset ansiot ovat itselleni erittäin kyseenalaiset. Bäkkärin meininki oli tälläkin kertaa sitä mitä aina; miniatyyri-festarit omassa karsinassaan sekä muutamia paikkoja rauhoittua suurimmista ihmismassoista. Joitain televisioraporttien tekoja myös noteerasin alueelta mutta niiden funktio jäi epäselväksi, ilmeisesti kyseessä oli jotain maksullisten kanavien ohjelmien tekoa joissa festaria esiteltäisiin artistihaastattelujen ohessa.

Rämmittyäni takaisin varsinaiselle esiintymisalueelle, totesin kävijämäärän olevan varmaan tänä päivänä huipussaan, koska porukkaa oli kuin pipoa ja liikkuminen kävi paikka paikoin jo tukalaksi. Odottelin hetken hevilegenda WASPin aloittamista ja kohta pitkä odotus palkittiin. Tätä spektaakkelia olin odottanut jo pienen ikuisuuden ja viimeinkin joistain epäonnistuneista yrityksistä huolimatta tulisi viimeinkin orkesteri nähdyksi. Blackien päälliköimä bändi avasi komeasti ”On Your Knees” -kipaleella. Tästä eteenpäin keikka oli yhtä juhlaa ja ilotulitusta, koska ennen kun edes ehdin seuraavaa hittiä toivoa, oli Blackie kumppaneineen jo askeleen edellä ja painoi menemään minkä kerkesi. Keikka ei tarjonnut yhtään yllätystä mutta silti siinä oli vain yksi vika: se oli nimittäin liian lyhyt! Ja vaikka hieman olinkin arvelevainen sen suhteen, kuinka orkesteri tulisi täyttäneeksi vaativat toiveeni ilman Chris Holmesia, ei ensitahtien jälkeen asiaa tullut enää edes ajatelleeksi; WASP oli selkeä bändi ja homma toimi aivan penteleen hienosti, loistava keikka.

Koska WASPin veto oli niin hengästyttävä, jäi seuraava esiintymisslotti väliin ja päätin panostaa jäljellä olevat paukut sitten vuorossa olevaan Isisiin. Jos tälle keikalle olisi tullut jostain hepatuksesta, olisi fiilis saattanut olla väärä ja näin hienon bändin livevetoa en halunnut suolata millään välimallin bändikokemuksella etukäteen. Epäilyistä huolimatta oli peli selvä lähes alusta lähtien, Isis toimii myös isolla lavalla ulkoilmassa, ei epäilystäkään. Pumppu veti äänivallia muistuttavaa mateluaan todella hienosti ja keikka tuntui enemmän hienolta audiovisuaaliselta kokemukselta minimalistisesta lavaesiintymisestä huolimatta, kun miltään tyypilliseltä keikalta, tai ainakaan hevikeikalta. Totaalinen keskittyminen bändin olemiseen lavalla ja tuottamaan äänimassaan sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä, eikä biiseissä tuntunut olevan enää selkeitä alkuja saati loppuja, koko hieman yli tunnin pläjäys tiivistyy sanaan kokemus.

Loistavan Isisin jälkeen oli jopa illan päätösbändillä Emperorilla vaikeuksia astua lavalla, koska oman arvostelukykyni täysin menettäneenä jätin jo totaalisen huomioimatta sen ja Isisin välillä olevat bändit. Odotin toki Emperoria yhtenä festarin tärkeimmistä esiintyjistä, mutta valitettavasti kontrasti fiilisten välillä oli aivan liian suuri. Ihsahnin liian suuret nahkahousut ja Tero Vaara korkeudella oleva kitara yhdistelmä ei parantanut tilannetta ja fiilikseen pääseminen oli lievän huvittuneisuuden vallitessa vaikeaa. Myöskään muu Emperorin miehistö ei auttanut asiaa elämällä tilanteessa kun punkki paskassa, enkä sitten pystynyt pääsemään juuri yhtään tunnelmaan. Soundit eivät vakuuttaneet ja menevästä musiikista huolimatta lavaesiintyminen oli notkeaa kun norsunpoikasella, joten yleisfiilis keikasta jäi latteaksi. Emperor soitti kyllä hyviä biisejä mutta kun oli itse ns. ”väärällä jalalla” liikkeellä niin ei voi mitään, kehnohko keikka. Emperorin puolustukseksi voin kyllä todeta, että olen varmaan about yksin mielipiteeni kanssa, mutta mistä vinkkelistä katsottuna hyvänsä on ainakin minun vaikea löytää niitä Emperor-laseja läpikatseltavaksi, mitkä saisivat noin aneemisen lavameiningin rokkaamaan.