Kuva: Thee Silver Mt. Zion Tavastialla

Thee Silver Mt. Zion Tavastialla

Thee Silver Mt. Zion, tuo Godspeed You! Black Emperorin spinoffiksi vuonna 1999 perustettu kanadalaisryhmittymä, on vuosien saatossa noussut yhdeksi tärkeimmistä ja monipuolisimmista post-rock -orkestereista koko maailmassa, ja on osaltaan ollut näyttämässä uutta suuntaa jo valmiiksi vahvalle Kanada-scenelle. Varsinkin kun GY!BE jäi ”tauolle” vuonna 2003, on nimiongelmista (A Silver Mt. Zion, Thee Silver Mountain Reveries, The Silver Mt. Zion Memorial Orchestra and Tra-La-La Band with Choir…) kärsineen Thee Silver Mt. Zionin ydinkolmikko, Efrim Menuck, Thierry Amar ja Sophie Trudeau, uskaltautunut liikkua yhä kauemmaksi emoyhtyeensä sallimista rajoista ja yhtyeen visio omannäköisestä musiikista on kirkastunut vuosi vuodelta ja julkaisu julkaisulta. Montrealilaiskollektiivin vaikutusvallasta kertoo myös se, että bändin ensivisiitti maassamme sai minut unohtamaan seuraavat, hyvinkin syvälle juurtuneet mielipiteeni: ”välispiikit ovat turhaa ajan haaskausta”, ”yli tunnin kestävät keikat ovat turhaa paisuttelua” ja ”Tavastia on turha… noh, pelkästään turha”. Näistä kuitenkin lisää myöhemmin.

Kello oli hieman yli puoli kymmenen sunnuntai-iltana, kun viisipäinen Thee Silver Mt. Zion (missä olivat kitaristi Ian Ilavsky ja sellisti Beckie Foon – sitä informaatiota ei yleisölle suotu) tepasteli Tavastian lavalle. Kömpelön ”Hello Stockholm” -vitsin jälkeen setti leijailtiin käyntiin alkuvuodesta julkaistun ”13 Blues for Thirteen Moons” -viitosalbumin komealla nimikkoraidalla. Ensimmäiset asiat jotka pistivät korvaan olivat lyömäsoittaja Eric Cravenin rintalastaa takova basari – joka ainakin muutaman ensi-iskun aikana herätteli ne kaikista iltaunisimmat yleisönedustajatkin – sekä päävastuun vokaaleista kantavan Efrim Menuckin (myös kitara) pintaan miksattu laulu. Menuck taisi tosin jossain vaiheessa huomata itsekin saman, ja siirtyi suosiolla laulamaan hieman kauemmaksi; muutamaan otteeseen mies kiljui yli metrin päässä mikrofonista.

Hieman introvertin alun jälkeen Menuck myönsikin – tai valehteli – että on todella hermostunut, mutta saatuaan asian pois sydämeltään, hiuspehkoonsa (Claudio Sanchez meets Mikael Åkerfeldt) verhoutuneesta miehestä paljastui oikea komeljanttari kaikkine puujalkavitseineen. Illan aikana kuultiin pohdintoja mm. ruotsinlaivoista (fuckboats), Suomen virallisesta matkailuesitteestä (Welcome To Finland), yleisön ammateista, ja paljon muusta. Itseasiassa varmasti yksi viidesosa keikasta kului Menuckin ja yleisön vuoropuheluun, mikä ei yllättävää kyllä haitannut tippakaan. Välillä tuntui siltä kuin tila olisi kadonnut kokonaan ja Thee Silver Mt. Zion olisi soittanut Torven kokoisessa luolassa; Menuckin ja koko orkesterin preesenssi oli todella vahva alun ujoilujen jälkeen.

Oli kvintetti oikeasti sitten miten hermostunut tahansa, niin sitä ei muutamaa epäonnistunutta viritystaukoa (jolloin kuultiin mm. Menuckin näkemys Kurt Cobainista laulamassa kappaletta Happy Birthday) lukuunottamatta huomannut, sillä yhtye oli huikeassa peli(manni)kunnossa. Kitaran, kontrabasson, rumpujen, kahden viulun ja satunnaisten efektien muodostama äänimaisema vaihteli minimalistisesta, laulun, basson ja/tai kitaran kuljettamasta mallailusta aina raivoisaan äänimyrskyyn, jossa ei armoa annettu, kun koko viisikko ruoski instrumenteistaan elämän ulos. Välillä montrealilaisten ulosanti kuulosti maailmanlopun aulassa esiintyvältä muzak-pumpulta, kun taas toisena hetkenä punkkia soittavalta sinfoniaorkesterilta; setin aikan kuultiin niin särötettyä viulua kuin kontrabassoakin. Ensimmäinen todellinen myräkkä koettiin, kun vielä julkaisematon I Built Myself a Metal Bird, I Fed My Metal Bird the Wings of Other Metal Birds jyrähti soimaan. Post-metallisti vyörynyt ja kraut-rockisti junnannut uutukainen oli siinä mielessä erikoinen Thee Silver Mt. Zion -kappale, että se runtattiin alusta loppuun melko nopeatempoisena – mikä olikin mukava piristysruiske ja jätti vesi kielellä odottamaan levytettyä versiota. Varsinaisen setin kohokohdaksi nousi kuitenkin uusimman kokopitkän avausraita, yksinäisyydessä kuolleille muusikoille omistettu, miltei viisitoistaminuuttinen eepos, 1,000,000 Died to Make This Sound. Koko orkesterin herkällä yhteislaululla käynnistynyt teos paisui paisumistaan, kasvaen kvintetin kilpalaulannan nostattamana kerrostalon kokoiseksi ääivalliksi, joka taas loppua kohden seestyi ja kuoli hiljalleen pois – kuin ihmiselämä konsanaan.

Kello oli hiipinyt kuin varkain kohti puoltayötä, ja Menuckin kuuluttaessa setin olevan lopuillaan tajusin seisoneeni jo kaksi tuntia haltioituneena samoissa jalanjäljissä. Illan viimeiseksi hitaaksi oli säästetty myöskin ennenjulkaisematon, hauras There’s a Light, joka tuntui yllättävän kesyltä lopetukselta, sillä kahden tunnin musisoinnin – jonka aikana orkesteri ennätti esittää jopa kuusi kappaletta – jälkeen ei encorejakaan osannut enää odotella. Kuinka väärässä sitä voikaan ihminen olla, sillä jo muutaman minuutin aplodeeraamisen jälkeen hyväntuulinen viisikko nousi takaisin nyt jo tulikuumana hehkuville lauteille ja kajautti ilmoille ”The ”Pretty Little Lightning Paw” E.P.” -minilevyltä tutun Microphones in the Treesin. Ja aivan kuin tämä ei olisi ollut vielä tarpeeksi, yhtye innostui oikein kunnolla ja soitti vielä toisenkin encoren; illan vihoviimeisenä kappaleena kuultiin oma Thee Silver Mt. Zion -suosikkini, kakkosalbumi ”Born into Trouble as the Sparks Fly Upwardin” riipivän kaunis Take These Hands and Throw Them in the River, jonka kliimaksina Tavastia joutui mahtipontisen audiopommituksen kohteeksi. Vaikka jalkoja ja alaselkää särki, vaikka luomet olivat kuin lyijyä ja vaikka keskittyminen oli karannut jo muille maille, niin silti voin väittää kokeneeni elämäni ensimmäisen moninkertaisen orgasmin – eat your heart out, Sting! Tuntuu siltä, että Thee Silver Mt. Zion on lipumassa yhä syvemmälle post-rockin tummaan syleilyyn, eikä vertailut esim. Harvey Milkiin tai jopa Borikseen ole kovinkaan kaukaa haettuja.

Kaiken kaikkiaan Thee Silver Mt. Zionin keikka oli yksi elämäni tärkeimmistä musiikkikokemuksista. Ehkä muutaman vanhemman instrumentaaliraidan olisi Kanadan kvintetti voinut soittaa, mutta toisaalta Efrim Menuckin ruman kaunista tulkintaa on mukava kuunnella, eikä vähiten sen takia, että siinä on samanlaista intensiteettiä ja paikallaoloa kuin jo mainitun Harvey Milkin Creston Spiersin vokaalisuoritteissa. Myös muu yhtye otti hanakasti osaa laulamiseen ja varsinkin toista viulua soittanut perustajajäsen Sophie Trudeau hoiti hommansa kiitettävästi; tämän kauniin neidon björkmäistä soidinkutsua olisi kuullut mielellään enemmänkin, mutta ymmärtäähän sen, ettei se jodlaaminen ole kovinkaan helppoa viulun painaessa kaulalla. Soundipuolella kaikki toimi moitteettomasti, yleisön joukossa ei ollut tunnelmaa pilaavia känniurpoja, näköyhteys lavalle oli esteetön (lukuunottamatta sitä hetkeä, jolloin eteeni ilmestyi kaljupäinen hujoppi, joka raapi estottomasti itseään), ja muutenkin kaikki oli vaan ihanaa ja mahtavaa. Sydämelliset kiitokset Thee Silver Mt. Zionille pysäyttävästä performanssista ja kiitokset taas kerran Fullsteamille, joka mahdollisti tämän kaiken.