The True Necrovision -tour

Anteeksipyytelevän näköiset nuoret miehet hiipivät vaivihkaa lavalle, asettuen soittimiensa taakse (2xkitara, basso, rummut), mutta se äänimassa, mikä soittimista ulostautui oli kaikkea muuta, kuin anteeksipyytelyä. Monoliittimaiset riffit pureutuivat kuulijoiden korviin kuin Mike Tysonin hampaat ja kitaristin ilmoille tuottama pedaalinoise riipi heikompien mielenterveyttä Celine Dionin sireenimäisen lauluäänen tavoin. Välillä madeltiin aivan pohjamudissa, kun taas toisena hetkenä groove otti yhtyeen tiukkaan niskalenkkiin ja kutsui yleisöä primitiivisen irstaaseen parittelutanssiin. En kuitenkaan uskaltautunut tuohon kosiotanssiin, vaan tyydyin nyökyttelemään päätäni ja polkemaan jalkaani muovijakkaralla, jonka olin väen vähyyden vuoksi saanut raahattua eturiviin. Näkökenttäni oli täysin esteetön ja hymynkare yritti nostaa suupieliäni korviin. Tämän kaiken aiheuttaja oli orkesteri, joka nimeä Mr. Peter Hayden tottelee.

Väki oli vähissä, eikä torstai ehtoo näyttänyt olevan toivoa täynnä, mutta ne ketkä pääkallopaikalle olivat vaeltaneet saivat varmasti masunsa täyteen hyvää mieltä ja ainakin itselläni sitä jäi vielä hitusen kotiinvietäväksikin. Mr. Peter Haydenin kraut rockiin kallellaan oleva hypnoottinen junnaus yhdistyi doomimaiseen jyräykseen vieden ahdistavan kitaranoisen kautta kuulijan svengaavaan stoneriin. Raskaammissa osioissa mielen sopukoissa pilkisteli mielleyhtymiä Pelicaniin, jumituskohdissa Porin oma Cirkkeli nosti päätään, koukeroisemmat proget oli imetty samasta bongista kuin Led Zeppelin ja kiveytyshuurut laukattiin läpi kuin Kyuss-hirvi konsanaan ja olipa nokkamies Lauri Kivelällä Kyuss-paitakin päällä. Kanssakuuntelijani mister Turunen kommentoi Peteriä lauseella: ”Pelican on tähän verrattuna paskaa”. Ja vaikka tekisi mieli, niin en ainakaan vielä tuota lausetta allekirjoita, mutta kyllä suomipojat antavat kovan vastuksen noille jenkkijumittajille. Onko Hydrahead kuulolla?

Vaikka yhtye oli liikenteessä vajavaisella jäsenistöllä, niin mistään pelaajapulasta ei voida puhua, sillä Mr. Hayden hoiti homman kotiin enemmän kuin kiitettävästi. Instrumentaalijoukkioiden suurin synti on yleensä turhanpäiväinen näpräily ja liika yrittäminen, joka äityy loppujen lopuksi haukotuttavan tylsäksi soitinmasturboinniksi, mutta tällä keikalla ei tuollaisesta ollut edes kuultu ja vajaan tunnin mittainen setti oli sen verran intensiivistä musisointia, ettei olisi edes uutta nelostuoppia malttanut hakea, urinointireissusta nyt puhumattakaan. Vaikka herra Petteri säännöllisen epäsäännöllisesti vokalisteja käyttääkin, niin Lahden lauteilla höpöttäjiä ei nähty ja vaikka sinne tänne manaus tai huuto sopisikin, niin ei niitä tullut ikävä. Hyvinhän näinkin pärjättiin.

Kaiken kaikkiaan viime aikojen kovimpia esiintymisiä, vaikka orkesteri itse manailikin keikan menneen täysin penkin alle (!?). Suurin osa soitetusta materiaalista oli itselleni täysin vierasta (First Cycle Complete 7″ löytyy hyllystä), joten kovat ovat on odotukset seuraavaa julkaisua silmällä pitäen ja jos hyvin käy (siis itseni kannalta), niin onpa seuraavalla levyllä kuultavissa myös allekirjoittanutta.

Illan pääesiintyjän viittaa kantanut Galacticka lipui sormieni läpi Mr. Peter Hayden -haastattelun ja kalian nuolemisen takia. Se mitä sivukorvalla kuulin oli melko heterogeenistä himmailumusisointia, joka ei juuri jättänyt minkäänlaisia muistijälkiä. Huumehouruista instrumentaalista progelta löyhkäävää Doors-doomia discovaloilla ryyditettynä. Ihan jepulis, mutta liian sienen katkuista materiaalia, tällaiselle kalianjuojakaverille.

Yleisön vähyys ei itseäni ainakaan haitannut tippakaan (järjestäjiä ehkä enemmänkin), koska perus viikonloppu-Torven keikat ovat aina sellaista tönimistä, että oli mukava kerrankin keskittyä täysin palkein tuohon Mr. Peter Haydenin luomaan ääniseinään. Anteeksi Galacticka, mutta eipä illan kuninkaasta taida olla epäilystäkään.