GBH / Colin Abrahall

The Damned ja G.B.H. Tampereella

Sopivasti Ilosaarirockin matkareitille Pori-Hämeenlinna-Joensuu osui Tampere. Pysähdykseni tarkoitus ei tosin ollut käydä kahvilla ja Tapolalla, vaan tarkistaaa Pakkahuoneella ja Klubilla soittaneet The Damned, G.B.H. ja Tumppi Varonen & Problems? Tammerfestin yhteydessä. Bändit eivät ole vanhentuneet erityisen arvokkaasti ja kukin luovii edelleen noin 30 vuotta sitten tehtyjen klassikkolevytystensä varassa. Ilkeämielinen voisi puhua vanhojen pierujen kokoontumisajoistakin.

Yleensä sanotaan, että bändi on tasan yhtä kova kuin uusin levynsä. Sanoisin itse kyllä mieluummin, että keikalla veri vasta punnitaan. ”Perfume and Piss” oli paria irtobiisiä lukuun ottamatta melko löysä levytys, mutta siihen nähden G.B.H. oli ihan kohtalaisen hyvässä iskussa – mutta ei kyllä äärimmäisen tiukka. Colin Abrahallilla ainakin on virtaa riekkua lavalla, eli eivät miehet ole varsinaisesti muumioituneetkaan, mutta ei tuo keikka kyllä suoranaisiin hurraa-huutoihinkaan antanut aihetta. Ehkä bändi olisi ollut kovemmassa iskussa aivan 80-luvun alussa. Mutta kun en tosiaan nähnyt G.B.H.:tä missään silloin 80-luvun alussa niin se on yhtä kyynelten virtaa ja susien ulvontaa.

G.B.H.:n suurin miinus oli lähinnä soundipuoli. Ne olivat sitten pitkin hallia sellaista puuroa, ettei tuttujakaan biisejä aina edes tunnistanut. En esimerkiksi huomannut, kun City Baby muuttui hyökkäyksen kohteesta kostajaksi. Näin jälkikäteen en ole ihan varma, oliko setissä edes Race Against Time -klassikkoa. Jos oli, niin en tunnistanut sitä. Kun ei saanut fiilistellä inhimillisillä soundeilla, kokemusta kieltämättä verotettiin melko rankasti.

Klubin puolella aloitti settinsä Tumppi Varonen Problemsiensa kanssa. Mies esiintyi varmasti – jopa ammattimaisesti – kuitenkaan yrittämättä olla mitään muuta kuin mitä on. Varonen on tavallinen jätkä, jonka voi kuvitella ennemmin istuvan iltaa kotona perheen kanssa kuin bailaamassa aamuun asti. Mitä nyt käy Helsingin kaupunginvaltuuston kokouksissa. Varonen ei tietystikään ollut yksin lavalla, vaikka Problemsia voikin hyvällä omallatunnolla kutsua nimenomaan Varosen bändiksi. Hetken aikaa luulin miehen tosin vaihtaneen basistia, mutta Jimi Sero olikin vain kasvattanut tukkaansa takaisin. Sen sijaan muutoksen tuuli oli puhaltanut rumpupallille, jossa oli muuan Maukka ”Häirikkö” Maunula. Tämä bändi ei taida saada enää koskaan vakituista lainuppia. Niin, ja kokoonpanon täydensi Rane Raitsikka, jonka puheista ei saanut juuri selvää satunnaisia ”vittu”-sanoja lukuun ottamatta.

Keikasta oli ehkä nuoruuden into poissa, mutta se oli silti hyvä. Ainakin parempi kuin Porissa saati tuoreimmilla studiolevyillään, jotka eivät suoranaisesti ole antaneet aihetta vuolaisiin kehuihin. Pitää toivoa, että tämä kokoonpano jää edellistä pysyvämmäksi ja se tulee nähtyä vielä toistekin keikkalavoilla. Vaikka tämä nyt tuntuukin hieman hassulta todeta, taisi Problems? vetää ehkä illan parhaimman keikan.

Odotin G.B.H:lta eniten, käytännössä siksi etten tiennyt mitä The Damnedilta kannattaisi edes odottaa. Itselläni on The Damnedin kuuntelu rajoittunut pariin alkuaikojen punk-levyyn, 80-luvun gootimpi kausi taas on rajoittunut Grimly Fiendish -biisin kuulemiseen, joka ei tosin tämän illan settilistan osana tainnut olla. Niin, ja toki Eloise on tuttu. En kyllä odottanut The Damnedin soittavan tuota Barry Ryan -lainaa, mutta soittivatpahan kuitenkin heti New Rosen perään.

The Damnedhan ei ole tosiaankaan se sama bändi, joka vulgaarin ”Damned Damned Damned” -levytyksen muinoin teki. 80-luku jätti jälkensä, jolloin oli hieman outoa kuunnella vanhoja klassikoita tavanomaista tummempina ja synkempinä versioina. Vanhoissa punk rock -viisuissa himmailu kuulosti vähän hassulta alkuperäisesityksiin nähden, mutta silti toimivalta. The Damnedilla oli sentään järkevämmät soundit ja bändi soitti muutenkin tyylikkäämmin. Johtui hyvin pitkälti Dave Vanianin karismasta ja tätä tasapainottavasta sekopallo-Captain Sensiblesta. En silti jäänyt seuraamaan encorea. Pois lampsiessani kuulin kyllä ensimmäistä encore-biisiä, jota en tunnistanut. Suurimmat hittinsä bändi oli sitä paitsi soittanut jo.

Pelkästä ulkonäöstä voi arvailla paljon. Keskimääräisesti paikalla ollut väki oli keski-ikäisempää kuin vaikkapa esimerkiksi osin samassa paikassa soittaneen Tragedyn keikalla. Paikalla oli vanhemman koulun tyyppejä joiden punk jäi 70-luvulle, elämäntapapunkkareita ja gootteja, jotka olivat paikalla nimenomaan gootti-Damnedin takia. Mielipiteitä on tunnetusti yhttä paljon kuin ihmisiäkin, mutta tämä ilta jakoi niitä tavanomaista enemmän. Kuulin jopa The Damnedin vertaamista Bon Joviin. En tiedä, jaksaisinko enää itse matkustaa kummankaan bändin takia toistamiseen senhetkistä kotikaupunkia pitemmälle. No, tulivatpa nämäkin nähtyä.

[flickrfeed photoset=72157627101310689]