Kuva: The Black Procession Tour 2010

The Black Procession Tour 2010

Muistan vieläkin kuin eilisen päivän, kun kuulin yhden maailman kovimmista biiseistä Machine Headin ”Burn My Eyes” -levyltä. En muista missä ja miten se tapahtui (yhtä paljon muistan eilisestä), mutta sen vaikutus oli lähes tajunnanräjäyttävä. Vaikka suhde bändiin seuranneena vuosikymmenenä oli lähinnä laskuvoittoinen, palautti 2007 julkaistu ”The Blackening” yhteyden bändiin. Sittemmin nelikko on rundannut ahkerasti, kolmevuotisen rupeaman pikkuhiljaa kääntyessä loppusuoralle kuukauden mittaisen ”The Black Procession Tour 2010” -rykäyksen merkeissä. Uutta matskua on siis luvassa kohtapuolin, ja hyvä niin.

All Shall Perishin peruttua osallistumisensa kiertueelle, oli illan ohjelmassa kolme bändiä, joka tuntuikin varsin sopivalta määrältä maanantai-illaksi. Ensimmäisenä sai kunnian noin jääkiekkojoukkueelliselle innokkaita kuulijoita soittaa Bleeding Through. Bändi on tullut tutksi lähinnä 2003 julkaistusta ”This Is Love, This Is Murderous” -levystä, joten uudemmasta materiaalista ei ollut hajuakaan. Bändi tosin soitti vain about 6 biisiä, joten sinänsä tuota seikkaa ei ehtinyt kummemmin ihmetellä. Olishan tuota enemmän kuunnellut, vaikka eniten keikalta odotinkin basistin edesottamuksia, jonka kierttari jollain Hellfest-pätkällä saivat leuat loksahtamaan. Kuten arvata saattaa, vaisua oli sillä osastolla, mutta Love Lost in a Hail of Gun Fire kuultiin, ja se riittää tyydyttävään esitykseen.

Brandan Schieppati / Bleeding Through

Seuraavana oli vuorossa Hatebreed, joka jatkoi laskusuhtaista trendiä, mitä näkemiini keikkoihin tulee. Ei keikka nyt mikään luokaton ollut, mutta vähän hengetön kyllä. Jastan ääni ei tuntunut kestävän kuin noin puolet keikasta, ja kitaristien (mukana oli myös kokoonpanoon paluun tehnyt alkuperäiskitaristi, vuonna 96 yhtyeen jättänyt Wayne Lozinak, joka tuntui olemukseltaan olevan vähän väärässä paikassa) hoitamat taustalaulut olivat laiskoja ja epätahdissa, hardcore-musiikin vaatimaa jämäkkyyttä tai agressiivisutta ei kyllä ollut aistittavissa. Tiedä sitten olisiko tällaiset seikat haitanneet yläasteikäisten poikien valtaamassa pitissä, mutta sai ainakin epilemään, onko bändi ihan oikeassa paikassa. Yllättävän paljon kuultiin onneksi vanhaakin materiaalia, ja kyllähän keikan aloittanut Empty Promises, sekä myöhemmin kuullut Last Breath ja Before Dishonor toimivat tilanteessa kuin tilanteessa. Siltikin heikoin todistamani keikka tältä yhdeltä kaikkien aikojen lempparibändistäni, toivotaan että kurssi saadaan vielä tulevaisuudessa muutettua.

Jamey Jasta / Hatebreed

Tiuhaan Suomessa vieraillut Machine Head ei näyttänyt herättäneen tarpeeksi innostusta metalliväessä, jotta jäähalli olisi saatu edes puolilleen. Viimeksi olin nähnyt bändin vuonna 2004 Tavastialla, joten omalta kohdalta kiinnostus oli toki korkealla. Jos kaikki bändin areenakeikat ovat olleet tämäniltaisen kanssa samaa luokkaa, en kuitenkaan ihmettele, jos bändin aiemmin jäähallissa todistaneet tämänkertaisen esityksen skippasivat. Eihän Machine Headia ikinä ole tunnettu erityisen skarppina livebändinä, mutta jäähalliolosuhteissa virheet korostuivat, ehkä enemmän kuin olisi väliksikään. Toisaalta tuntuu oudolta, että pelkästään viimeisimmän levyn tiimoilta kolmisen sataa keikkaa heittäneet muusikot eivät vieläkään ”osaa” biisejä.

Robb Flynn / Machine Head

Materiaalia kuultiin kaikilta kuudelta levyltä. Parhaiten toimivat luonnollisesti parin ekan levyn kappaleet sekä viimeisimmän levyn eepokset, joita kuultiin peräti neljä kipaletta. Hieman pettymykseltä haiskahtavan keikan käänsi plussan puolelle enkoreina kuullut Halo ja Davidian, joka edelleen nostattaa kylmät väreet, kuten vuosia sitten kuppaisesta cd-mankasta luukutettuna.

Kivat keikat, mutta olishan ne mielummin katsonut jossain muualla.