Sum 41 / Nosturi

Sum 41 ja punkin kuolema

Tämän kertainen viiden päivän ja neljän keikan rypistys päättyi tiistaina 23.11. Eastpak Antidote -kiertueen konserttiin Nosturissa. Kyllä sääliksi käy niitä, jotka joutuivat samaa tahtia jatkamaan; joulukuun puoliväliin kestänyt keikkarumba alkoi ahkerimmille varmasti ihan työstä käymään. Näiden novellien kirjoittamisesta nyt puhumattakaan.

Kaapelilta Nosturiin siirtynyt tapahtuma piti tänä vuonna sisällään viime vuotista kevyempää punkkia. Vearan ympäripyöreän jenkkipunkin jälkeen The Riverboat Gamblers tarjosi jo tässä vaiheessa hyvää vauhtia täyttyvälle Nosturille astetta mielenkiintoisempaa matskua. Varsinkin hieman muusta materiaalista poikkeava A Choppy, Yet Sincere Apologyn DKM meets Dennis Lyxzen -vibat saivat jo hieman vibaa punttiin. Tässä vaiheessa illan suurimman huomion sai kuitenkin ansaitusti entisen Pennywise-vokalistin Tim Lindbergin uusi The Black Pacific. Enpä ikinä päässyt yhtä nuoruuteni suurimmista esikuvista ns. ”oikeassa” kokoonpanossa todistamaan, mutta kenties pientä lohtua toi Jimin näkeminen toisen bändin keulilla. Ihan asiallista, hieman PW:tä ”rankempaa”, jotain Good Riddanceen kallellaan olevaa kevyttä hardcore-vivahdetta sisältävää musiikkia, josta kuitenkin se viimeinen niitti (vrt. Good Riddance) jäi puuttumaan.

Illan pääpiru Sum 41, ja varsinkin hittilevy ”Does This Look Infected?” ovat aina lukeutuneet ”Ihan siedettävä” -osastoon, johon on paremman puutteessa aina silloin tällöin helppo palata. Ei kuitenkaan enää tämän illan jälkeen. En halua kuulla bändistä enää ikinä.

Sum 41 soitti ehkä huonoimman ikinä näkemäni ”shown”, ja siihen lasketaan kaikki Juustopäiden 8-salin keikasta lähtien. Älkää kysykö Nosturin täydeltä teinilaumalta, sillä heille tämä oli mahtavinta mitä ikinä on tapahtunut. Heidän kokemustaan yhtään vähättelemättä kaikki temput jo muutaman kerran nähneelle tuli pari sanaa mieleen. ”Epä” ja ”aito”. Jos keikka haisisi (muutenkin kuin kuvainnollisesti), laskelmointi olisi löyhkännyt Viroon asti. Vai mitä sanotte ”spontaanisti” vedetyistä metallipläjäyksisä, AC/DC:n Big Gunista, Maidenin Trooperista tai Metallican Master Of Puppetsista? Eikö todellakaan kukaan yleisöstä huutanut mitään muuta, Crowbaria, Napalm Deathia tai edes Slayeria? Ja aivan kun tässä ei olisi tarpeeksi tunnelman nostattajaa, lavalle pyydettiin ihmisiä joraamaan! Voitteko kuvitella? Lopulta yleisön seasta valikoitui kaksi, tyttö ja poika, jotka ohjattiin lavan takanurkkaan, bassoskoben ja rumpuraiserin väliin, pokoomaan. ”NOW we have a party!” Todellakin!

Kaiken lisäksi biisit olivat umpipaskoja, jokainen alkoi samalla nostatuksella lässähtäen kuitenkin sataan kertaan kuultuun säkeistöön. Jokainen biisi sisälsi lisäksi tyhjänpäiväisiä huudatus/lepotaukoja, joissa ei ollut mitään pointtia. Myös keikan alussa ylimitoitettu teknikkopataljoona sekä laulajan henk. koht. turvamies pistivät vituttamaan huolella. Sum 41:stä katsoessa oli helppo yhtyä vanhaan fraasiin. Punk on kuollut. Lähdin himaan.