Street Dogs (usa), Civet (usa), Part Timers (swe)
Nosturi, Helsinki 19.10.2009

Oli taas vaihteeksi aika suunnata askeleet kohti Nosturia, syysillan ratoksi. Onneksemme tänään oli luvassa hevin alkusyksyn vastapainoksi bostonilaista punkinräimettä ja kalifornialaista naiskaunetta. Illan avauksesi oli puolestaan luvassa ruotsalaista tyhjänpäiväisyyttä, joten päätin jättää The Part Timersin väliin, ja tiirata Salkkarit rauhassa.

Long Beachin auringosta ja Hellcat-pomo Tim Armstrongin myötämielisyydestä nauttiva tyttönelikko Civet avasi keikkansa kuten sen lopettikin, hapuillen mutta hyvältä näyttäen. Biisimateriaali bändillä on melko tyhjänpäiväistä, eikä edes Armstrongin kyneilemä All I Want -rallatus onnistunut nousemaan tasapaksusta kappalemateriaalista sen korkeammalle. Gin and Tonic -hittiä lukuunottamatta livenä kuultiin jämäkkyydeltään, soittotatsiltaan ja lauluääneltään täysin erilainen bändi kuin levyllä, mikä varmasti osaltaan vaikutti myös kappaleiden tasapaksuuteen. Jos Civetin esimerkin innoittamana nuoret punkkaritytöt innostuvat kuitenkin pistämään bändin pystyyn, on siinä bändin olemassaololle jo kyllin oikeutusta. Jos silmäkarkkia ei sellaiseksi laske.

Harvemmin Street Dogsista puhuttaessa unohdetaan mainita yhtyeen vokalisti Mike McColganin aloittaneen uransa Dropkick Murphysin laulajana, esiintyen mm. yhtyeen “Do Or Die” -debyytillä. Harvemmin näitä kahta bändiä myöskään maltetaan olla vertailematta, vaikka varsinkaan nykyisin näissä bändeissä on aika vähän yhteistä. Tosiasia on kuitenkin se, että perinteisen katupunkrockin ystäville Street Dogs on viimeaikoina antanut enemmän ilonaiheita, kuten eräänä lokakuisena maanantai-iltana Nosturissa.

Jos keikkaa yhdellä sanalla pitäisi kuvailla, olisi sen “hyväntuulinen”. Hyväntuulisella en tarkoita mitään stand up -välispiikkejä, sillä soittamisen riemu välittyi ja tarttui yleisöön, joka keikan loppupuolella innoistu valtaamaan lavan pariinkin otteeseen. Suupieliä kohottava asia keikassa oli myös McColganin esiintyminen, joka sotaveteraanin ja entisen palomiehen sijaan toi mieleen lähinnä ylivilkkaan pikkulapsen. Sen verran taisi kuitenkin älli tulla mukaan peliin, ettei kaveri lähtenyt suinpäin parvelta daivaamaan (kuvassa), vaan pudottautui hallitusti yleisön sekaan.

Keikka oli toki paitsi hyväntuulinen, myös ammattitaitoinen. Settiin oli saatu hyvin dynamiikkaa irkkupunkahtavan Billy Bragg -koverin There Is Power in a Unionin ja balladimaisen Final Transmissionin perään vetäistyjen hardcorempien vetojen avulla (en ole varma kuultiinko Black Flag -koveri Rise Abovea, vai mitä piisejä olivat). Vaikka bändi ei levyltä täysin vakuuttaisikaan, löytyy settiin sen verran kovia biisejä bändin neljältä levyltä – esimerkkeinä Kevin J. O’Toole, In Defense of Dorchester, Back to the World ja Fighter – että voidaan puhua jo pienoisesta hittiparaatista.

Onneksi en keikan jälkeen haissut Guinnesilta, niinkuin varmasti monet muut vieraat ylenpalttisen kaljanviskelyn seurauksena. Olisin ehkä jäänyt kiinni kotona.

Tagit: Civet Street Dogs