Scott Kelly (usa), 5 Bars
Klubi, Turku 2.7.2009

Vielä oli yksi vuorokausi odotettavana Neurosisin Ruisrockin keikkaa. Fullsteam levitti kuitenkin musiikillisen tiikerisalvansa kaikkien Neurot-entusiastien into pinkeäessä jännittäville odotuslihaksille tuomalla Scott Kellyn, tuon karvaisemman Neurosis-kitaristi-laulajan, Turun Klubin lavalle.

Showtime oli merkitty lippusiin ja lappusiin kello yhdeksitoista, ja siitä pidettiin kiinni kynsin ja hampain, sillä herra Kelly nousi Liven lauteille kellon tarkasti. Heti alusta alkaen oli selvää, että mies vetäisi kappaleet läpi vieläkin riisutummin kuin kahdella pitkäsoitollaan (”Spirit Bound Flesh”, 2001, ”The Wake”, 2008). Lähtökohtana oli siis mies, akustinen kitara (hetkittäin säröisenä) sekä todella synkkä folk, ja sillä mentiinkin seuraavan kolmevarttisen ajan.

Scott Kellyltä on aina puuttunut Steve von Tillin läsnäolo tuotoksiltaan. Ei sillä, etteikö herran soolotuotanto minulle maistuisi – oikeinkin hyvin – mutta jotenkin miehen ”dark folk” on aina jäänyt yhtyetoverin vastaavan varjoon. Elävänä Kelly sai kuitenkin puhallettua aivan uutta tuulta purjeisiinsa. Mies murisi settinsä läpi sellaisella intensiteetillä, että ainakin allekirjoittaneella oli kyynel herkässä.

Keikan pääpaino oli viimevuotisella ”The Wake” -levyllä, mutta onneksi myös debyytin kappaleita kuultiin. Keikan kliimaksina – ja viimeisenä kappaleena – kuultiin pelkkään lauluun nojaava Sacred Heart, joka stereoista kuultuna kuulostaa hieman luotaantyöntävältä ja jopa vaivaannuttavalta, mutta joka livenä heräsi uuteen aamuun gospel-henkisenä messuna; seurakunta vaikeni kun pastori Kelly saarnasi.

Kellyn (jälki)lämmittelijän pestin oli saanut hoitaakseen turkulainen indie-yhtye 5 Bars, joka olikin melkomoinen yllätys – positiivisessa mielessä. Hyvin vahvasti Magenta Skycoden mieleen tuova retkue oli kovassa tikissä, ja jos en paremmin tietäisi, niin ryhmän postpunkdreampop-synkistely voisi aivan hyvin olla peräisin jo mainitun Magenta Skycoden tulevalta albumilta.

Hauskaa 5 Barssissa oli myös se, että laulaja näytti – ja kuulosti – aivan Jori Sjöroosilta, haitariaan myöten. Myöskään Magenta-covereilta ei vältytty, ja loppukeikka menikin pitkälti niissä tunnelmissa. Omista biiseistä mieleen jäävin oli setin loppupuolella kuultu paisuttelu, josta ei voinut olla vetämättä viivoja Musen suuntaan – kaunista kerta kaikkiaan.

Pinkin ja turkoosin keskellä kylpeneen yhtyeen tulevaisuus näyttää kirkkaalta, sillä harvoin näin valmiita tulokkaita tulee vastaan. Olkoonkin, että orkesteri kuulosti ehkä liikaa esikuviltaan, mutta… no okei, 5 Barshan oli Magenta Skycode salakeikalla.