Paikallisessa yökerhossa vietetyt pikkutunnit kostautuivat seuraavana aamuna, kun kello pärähti soimaan yhdentoista tietämillä. Nouseminen oli kuitenkin pakollista, jos mieli todistaa Sahara Hotnights-esityksen. Suihkun raikkaana ja olut kourassa saavuin rantalavan kupeeseen, jossa vuoden pop-komeetta Rubik oli aloittanut työntekonsa. Työltä homma ei tosiaan kyllä näyttänyt, sillä Rubik kiskaisi todella kovan setin heti aamutuimaan.

Yhtyeen vielä melko tuore debyytti ”Bad Conscience Patrol” oli tietysti pääosassa ja ainakin itselleni se sopi. Bad Conscience Patrolin paikoin suutareiksi jääneet kipaleet räjähtivät merenrantalavalla täyteen liekkiin ja pää rupesi nyökkimään Rubikin tahtiin samalla, kun huulet tapailivat hittibiisien – kuten ”City & the Streets” ja ”The Interventionist” – lyriikoita. Jopa eräs kokomustiin pukeutunut metallimies innostui ottamaan tanssiaskeleen jos toisenkin Rubikin poikien tahtiin.

Hyvän mielen saattelemana suuntasin kohti telttaa, johon Sahara Hotnightsin kauniiden neitojen piti nouseman hetken päästä. Ja voi perkele, kyllähän ne kivannäköisiä nuoria naisia ovat ja varsinkin kitaristi/vokalisti Marian ruumiillinen ulosanti sai minut telttailemaan, vaikka leirintä-alueelle matkaa olikin.

”What If Leaving Is a Loving Thing” on neitokaisten uusin täyslaidallinen ja se saikin leijonan osan ääniaalloille tarkoitetusta ilmatilasta. ”Visit to Vienna” oli ensimmäinen teltan räjäyttänyt veisu ja hittiparaatia jatkettiin koko matkan ajan. Vanhoja kappaleita kuultiin säästeliäästi, mutta ”Kiss & Tell” -levyn ”Hot Night Crash” ja varsinkin tällaiselle pidemmän matkan kanssakulkijalle debyytiltä lohkaistu ”Quite a Feeling” olivat todellisia korvakarkkeja.

Kello ei ollut vielä edes kahta iltapäivällä ja juroinkin yleisön edustaja antautui villiin ja estottomaan tanssiin viimeistään uusimman ”Cheeck to Cheeck” -radiohitin myötä. Oli sedänkin myönnyttävä keski-iältään yllättävän nuoren katsojakunnan liikehdintään ja otettava muutama aamupöhnäinen tanssiaskel.

Keskipäivän aurinko porotti tulikuumasti taivaalta ja itse istuin ah, niin kylmän Koffin kanssa terassilla ja kuuntelin Kotiteollisuuden Jouni Hynysen rienaavia välispiikkeja, joita herra heitteli yleisöönsä viereisellä lavalla. Huumormiehen maineessa oleva Hynynen ei onnistunut minua huvittamaan kertaakaan, sillä paistattelin vielä Rubikin ja Sahara Hotnightsin jättämäsä jälkihekumassa. Kotiteollisuuden kipaleista en muista yhtäkään. Ei vain ole minun kuppini teetä.

Pienten takaiskujen (ja muutaman viinilasillisen) jälkeen taitoin matkaani kohti vesibussisatamaa ja jäin hetkeksi kuuntelemaan Ne Luumäet -keikkaa. Muutaman punk-rallin (Sheenasta siellä ainakin laulettiin) jälkeen en vain enää jaksanut ja suuntasin kokkani kohti keskustaa ja ravintola Koulun puutarhaterassia.

Ruokailun ja juomailun jälkeen seuraava kohde piti oleman Ruotsin euroviisukandidaattinakin tunnettu The Ark. Majapaikkamme (iso kiitos Selena ja Elsi!) parvekkeella oli kuitenkin niin mukavan rauhallista, eikä juomatkaan maksaneet viittä euroa, joten arkit ja magicnumbersit saivat jäädä.

Saavuimme vihdoin ja viimein alueelle, jossa In Flames oli juuri käynnistänyt settinsä. Itse en kuitenkaan niin suuri jöötteporauksen ystävä ole, joten suuntasinkin laitamyötäisen askeleeni anniskelualueelle, jossa pystyin kätevästi seuraaman meuhkausta lonkeron kera.

Ennenkuin In Flamesit olivat saaneet hommansa hoidettua, niin seurueemme (johon kuului myös whiskyllä marinoitu Testicals-idioottikaksikko, sekä hellyyttävän punertavat siansilmät omannut YleX-vahvistus) suuntasi intoa puhkuen kohti Turun Sanomat -telttaa, jossa Vaasan ihmelapset Sturm und Drang oli saanutkin jo hurmoksen päälle. Teltan keski-ikä oli noin viidentoista tietämillä ja varsinkin tytöt olivat aivan pähkinöinä Sturmiksen viriileistä kolleista. Kyllähän minäkin, jos vain olisin kymmenen vuotta nuorempi, niin… no, jääköön nyt sanomatta.

Sitä varsinaista (ja ainoata) hittiä odotellessa pojat kerkesivät läpilukemaan Dion ”Holy Diveri”n ja Iron Maidenin ”Fear Of the Darkin” ja vaikka pojat iästään huolimatta vetävätkin todella kovalla nou haulla, niin niitä omia (hyviä) biisejä pitäisi kyllä olla enemmän. Tulihan se ”Rising Sonkin” sieltä lopuksi ja tuntui, että yleisö lauloi mukana alusta loppuuna asti, tai sitten se olin vain minä.

Koko illan pieni tihkusade oli kiusannut festivaalikansaa, mutta juuri kun BellRaysin oli tarkoitus aloittaa, niin taivas räjähti. Vettä tuli kuin sieltä Esterin papanaluukusta ja jäimmekin suosiolla kuuntelemaan Lisa Kekaulan tummalla äänellään käskyttämää garageblues-orkesteria puun alle suojaan. Johtuiko ilmasta vai mistä, mutta yleensä niin energinen yhtye veti melko laimean setin, enkä edes kullut ”Fire On the Moonia”. Pentele.

Sateesta johtuen päädyimme telttaan, jossa Sturm und Drang oli hetkeä aikaisemmin jyrännyt kasari-heavyään. Nyt teltta rupesi täyttymään rastapäisistä ja pilventuoksuisista reggae-hipeistä, sekä henkseli-olkaimisista, maihinnousukenkä-skineistä. Merkit olivat selvät, lavalle nousisi hetken päästä The Valkyrians.

Valkyrians tempaisi mukaansa sellaisella voimalla, että jossain vaiheessa havahduin siihen, kun ruumis vispaa jokaiseen suuntaan ska-keikalla, vaikka tarkoitus oli olla katsomassa Ruotsin sarjakuvallisinta punk-bändiä, eli The Hivesiä. Valkyriansin intensiviteetti oli kuitenkin sitä luokkaa, että tällaiselle masennusmusiikin raiskaamalle sielulle tekee aika ajoin hyvää rentotua railakkaan skan, reggaen ja 2-tonen hybridin avustuksella.

Rankin’ Fullstopin jälkeen oli kuitenkin aika jättää vokalisti Angster veivaamaan riivattuna kättään (näytti siltä, kuin se irtoaisi hetkenä minä hyvänsä) lavalle ja suunnistaa The Hivesin luo. Niittylavan edusta olikin täpötäynnä ja Ruåttin poijkarnat veivasivat garage-punkkiaan.

”Voi jumalauta, minä olen ruotsalainen! Nyt rokataan!”, kuuluivat Howlin’ Pelle Almiqvistin spiikit ja sitten tosiaan rokattiin. Kuitenkin näyttää, tahi ehkä enemmänkin kuulostaa siltä, että aika on ajanut hivesien ohi. Ihan mukiinmenevää riehumistahan yhtye esitteli, mutta oikeastaan vain muutama ralli sai minut syttymään. ”Walk Idiot Walk” ja ”Hate to Say I Told You So” saivat kyllä sitten puntin lepattamaan muidenkin edestä.

Hanoi Rocksin dinosaurukset eivät enää jaksaneet innostaa, joten suuntana oli Turun yöelämä. Teatterisillalla, Jaqcues Cousteau vs. Michael Jordan -lookissa vietetyt jatkot kestivät miltei aamukahdeksaan, joten mahdollisuus kammeta katsomaan sunnuntaina puolenpäivän aikaan soittanutta Sonic Syndicatea oli lopullisesti kuollut.