Rautakanki On The Road

Keväällä 2006 järjestettävän Rautakanki On The Road -minifestivaalikiertueen lämmittelyiltamat tarjosi kankea laidasta laitaan ja ideana näytti selkeästi olevan ”jokaiselle jotakin”. Joskus tämä periaate voi olla toimivakin, joskus se on yhtä kangistelua. Mutta ainahan sitä voi kökkiä baarin puolella sen aikaa kun joku kankea esitys menee ohitse ja sinua alkaa taas kiinnostaa. Mutta kanki oli täyttä rautaa ja iltama kokonaisuudessaan suhteellisen onnistunut. Allekirjoittanut saikin tilaisuuden skriivata ensimmäistä keikkajuttuaan, jotka vastedes tulen tekemään ilman pikkujouluglögiä, jos vaikka kuvatkin onnistuisivat.

Iltamaa VR:n makasiineilla oli juontamassa joku oudon tuttu kaveri, joka spiikkasi bändit aina lavalle. Äänestä olin hänet tunnistavinani joten liekö ollut joku radiotoimittaja tms. Joltain järkkäriltä tiedustelinkin asiaa kysymällä, että ”kuka toi v*tun pelle oikein on?”, mutta eipä tuota tainnut kukaan tietää. Oli selvää ettei juontaja ainakaan ollut perillä yhtään mistään. Perin ärsyttävä kaveri, olisi pitänyt läpsiä naamaan.

Virolainen Loits tuli missattua aika hyvin, johtuen saapumisajankohdastani, mutta ymmärtääkseni en siinä sataa kissaa hävinnyt. Pimeää folkia bläkkis-tunnelmalla soittava Loits kun ei sieltä jännittävimmästä päästä ihan ole. Kyselin hieman jengin mielipidettä Loitsin setistä ja yleinen mielipide tuntui olevan se perinteinen ”No jaa…” Okey, moving on!

The Scourger on erittäin tiukka ja tuhti annos laaturässiä ja heiltä sopii odottaa tulevaisuudessa paljon lisää hyvää. Finnish Metal Expon ja varsinkin heinäkuisen sinkkupommin jälkeen bändin nimi iskostui varmasti jokaisen itseään kunnioittavan metallistin mieleen. Edellisen kerran näin bändin vajaa vuosi sitten ja meno oli raudanlujaa silloinkin. Mutta onhan kyseessä kokeneet kaverit, jotka tuuttasivat isällisellä otteella ja kansa sai koko rahan edestä. Eihän tuosta yksinkertaisesti voi olla pitämättä. Laulaja Hurskaisella on vielä sen verran palaa hihassa että kun hän komentaa niin silloin uskotaan. Helvetti, se käsivarsi oli varmasti yhtä paksu kuin minun reiteni. Ja jutut basistin pussy-magneettisuudesta eivät liene liioiteltuja. Scourgeria oli ilo katsella pitkästä aikaa livenä ja on varmaa että tulen tarkastamaan heidät vielä monasti uudelleen. Seuraavaa levyä odotellessa…

Ja Down My Throat… Aijaijai sentään. Edessä oli aika pitkälti tyylipuhdas metalliyleisö mutta sou not. Oli siis aika päästää kaverit irti ja DMT pisti luonnollisesti heti alusta ison vaihteen päälle. Kyllä jos jotain on nautinto katsella livenä, on tämä yksi niistä. Biisejä tuli molemmilta levyiltä ja suoritus oli tasaisen tehokasta läpi setin. Sanoisin että näiden kavereiden setillä on aina Rahat Takaisin -takuu. Se ei petä, ei hötky eikä huoju. Se alkaa, potkii persiille niin että veri tirskuu ja sitten se päättyy. Siitä, osasiko metalliyleisö kokonaisuudessaan arvostaa esitystä oikealle tasolle, voi olla montaa mieltä. Mutta toki paikalla oli jengiä jotka olivat tulleet varta vasten DMT:ia fanittamaan, huppareita suhahti ohi vasemmalta ja oikealta. Pientä tanssahteluakin oli havaittavissa mitä olisi ollut hauskaa harrastaa enemmänkin, mutta se iso tila, vähän ihmisiä ja osittain eri yleisö loi ilmaan pienen varauksellisuuden. Itse en ole ikinä osannut tanssia pätkän vertaa ja sen olen aina tiennyt, muistankin itse asiassa mätkähtäneeni selälleni jonkun ritilän päälle. Taistelutoverini Phantom sai tällin takaraivoon ja valitti loppuillan päänsärkyä. Eli ihan hyvä saldo. Onneksi baaritiski oli lähellä.

The Black League jäi ainakin DMT:n jälkeisenä esityksenä melkoisen latteaksi. Itse asiassa en edes pidä koko orkesterista, varsinkin mitä tulee bändin nykylinjaukseen rokimmasta meiningistä. Totuus tulkoon julki. Mutta Black Leaguella on oma fanikantansa joka esittäytyi vahvana keikalla ja joku ilo heillekin suotakoon. Toisaalta, itse pystyn usein löytämään hyviä puolia vaikka mistä mutta nyt en vain ollut sillä tuulella. Tosin eivät he eilisen teeren poikia ole. Kokemuksella ja antaumuksella mäiskittiin ja esityksestä kuvastui viaton halu antaa yleisölle hyvä setti ja viihdyttää katsojia sen materiaalin varjossa mitä heillä nyt tarjottavaa on. Ja olihan se laulajan hattu aika cool. Eikä edes ollut. Hyvää aikaa siis notkua baarin puolella ja katsella kauniita naisia.

Enochian Crescent olikin sitten erikoislaatuisempi ryhmä, joka polkaisi synkkää bläkkismeininkiä ja selvästi koittivat rakentaa jo hieman perusteellisempaa showta. Laulaja Wrathillä oli yllään aivan ihana korsettisysteemi tämän talven raikkaassa muotivärissä. Lavalla pyöri munkkeja kaapuineen kaikkineen ja bändiä selkeästi vitutti kaikki raamatun höpötarinat ja siihen liittyvät löpinät. Tuosta onkin hyvä ammentaa kiukkua ja aggressioita ja saada aikaan hyvä setti. Kyllä minä ainakin kannustan näitä poikia kun kerran oikealla asialla ovat. Haluan ehdottomasti osallistua heidän joulupatakeräykseensä. Rehellisyyden nimissä tämän enempää havainnointia minulla esityksestä ei juuri ole. Syitä moiseen en lähde tässä erittelemään.

Iso shout-out vielä taksikuskille joka luukutti stereoissa ehtaa örinämusaa ja oli ihan vitun cool.