Kuva: Puntala-rock 2010, perjantai

Puntala-rock 2010, perjantai

Oli taas se aika vuodesta, kun oli aika matkustaa Pirkanmaan luonnonkauniiseen maalaismaisemaan. Lempäälään mentiin tänäkin vuonna intoa puhkuen, vaikka bänditarjonta hieman jäikin edellisestä vuodesta jälkeen. Liikkeelle lähdettiin totta kai ajoissa, ja kun autonkin sai jätettyä melkein bajamajan viereen, niin päivä tuntui jo lähes täydelliseltä!

Kekkerit alkoivatkin vielä erityisen hyvällä bändillä. Kaikkien crustien lempibändi No Shame joutui olemaan epäkiitollisen tehtävän edessä ja aloittamaan Puntalan. Tosin bändin häpeämättömän aikaisen soittoajan ymmärtää, koska No Shamen oli määrä esiintyä vielä saman illan aikana Turussa, missä oli todistajanlausuntojen mukaan myös hyvä meininki päällä. En luopunut paikastani auringossa ruotsalaisen Aggrenationin aikana, paitsi siksi aikaa kun kävin myyntikojussa. Aggrenationin crusti ei ainakaan sillä erää meikäläiseen uponnut, joten kovin aktiivisesti en keikkaakaan jaksanut seurata. Tämän vuoden Puntalan crustit tosin melkein olivatkin sitten siinä. Aiempina vuosina on kuultu valituksia siitä, miten crustia on ollut liikaa, mutta nyt sitä oli sitten liian vähän? Tässä vaiheessa perse alkoi kuitenkin istuskelusta puutumaan, joten lähdin jaloittelemaan ja katselemaan pikkulavalla meuhkannutta Osasto 11:tä. Itselleni yhtye oli täysin tuntematon, joten siltä pohjalta oli hyvä mennä katsomaan mikä on homman nimi. Eipä siinä, ihan hyviltä nuo lyhyet purkaukset kuulostivat ja kertoihan yksi biisi Hannu Karposta. Bändin seiskatuumaistakin oli kuulemma kaupusteltu, mutta itseltäni se livahti kokonaan silmien ohi.

Osasto 11 oli hädin tuskin ehtinyt lopettaa, kun Pertti Kurikan Nimipäivät ilmoitti olemassaolostaan päälavalla. En ollut hetkeen vilkaissut päälavan suuntaan, joten hieman yllätyin niiden uteliaiden päiden määrästä, joita oli päälavan edustalle ilmaantunut ja epämääräisen aikayksikön kuluttua olin siellä itsekin. Tämä bändihän todistaa sen väitteen, jonka mukaan punk kuuluu kaikille. Bändin tie soittamaan ensimmäistä keikkaansa Puntalassa ei ole todellakaan ollut sieltä helpoimmasta päästä. Pertti Kurikka & kumppanit eivät ehkä veistele mitään peruspunkeroa kummallisempaa musiikkia, mutta propseja pitää antaa bändin asenteesta ja suorapuheisuudesta niin politiikkaa kuin bändiään itseäänkin kohtaan. Kaikelle täydellisyyden tavoittelulle ja hyssyttelylle Pertti Kurikan Nimipäivät on suora keskisormen väläytys. Kameramiehen – joka viihtyi lavalla kuin olisi ollut bändin viides jäsen – lisäksi lavalla näkyi heilumassa myös Karanteeni-Hate.

Nimipäiväkekkereiden jälkeen oli hyvä mennä taas pikkulavalle katsomaan, mitä siellä tapahtuisi seuraavaksi. Olin kuullut aiemmin kehuja Bad Jesus Experiencestä, mutta enpä ollut edes bändin MySpace-sivua tsekannut, joten jäi tutustuminen tähän keikkaan. Ätäkkää menoa, ja varsinkin naislaulajalla oli maanista lavakarismaa. Olen tosin kuullut sellaisiakin kommentteja, että BJE olisi hyvä bändi nimenomaan livenä, mutta enpä ota väitteen todenmukaisuuteen sen paremmin kantaa. Tiukka keikkahan se oli, mutta hupi loppui taas liian nopeasti. Seuraavat bändit – eli Aortaortan ja Backlashin – jätin sen suuremmitta huomioitta kun piti seikkailla taas ympäri aluetta. Aortaorta veti kuitenkin ainakin yhtä hyvin kuin Töminässä kahta viikkoa aikaisemmin.

Jos perinteisen punkin puuttumisesta oli tullut edellisten vuosien osalta valitusta, niin sille oli tänä vuonna vähemmän aihetta. Erityisesti ramopunkkia oli tämän vuoden Puntalassa normaalia enemmän, ja ensimmäinen alan bändi olikin perjantaina esiintynyt pitkän linjan yhtye Pojat. Bändiä katseli mielellään hetken aikaa, mutta siinä viidennen biisin tienoilla itseäni alkoi hieman väsyttämään. Asiaa ei lainkaan helpottanut se, että Poikien rempseä ramopunk oli kuin laksatiivia Esterin vesilasissa. Moisen mikstuuran juomisen seuraukset jo arvaakin, eli tämäkin Puntala vietettiin osittain sateessa. Voi pojat! Tässä vaiheessa käppäilin alueen ulkopuolelle sateensuojaan, jossa kyhjötin seurueeni kanssa seuraavat bändit, jotka olivat ruotsalainen Dodenskaden sekä Kylmä Sota. Ensimmäisen kohdalla en tiennyt lainkaan, mitä menetin tai jätin menettämättä, mutta Kylmän Sodan missaaminen harmitti hieman. Onneksi ei ollut kuitenkaan mikään ”Once in a lifetime” –keikka kyseessä.

Juggling Jugularsien aikana oli pakko ryhdistäytyä ja marssia takaisin alueelle sateesta huolimatta. Onneksi tein niin, koska hemmetin hyvän keikan olisin muuten skipannut. Tarjalla näkyi olevan niskatuki, mutta sepä ei menoa lainkaan haitannut vaan rouva laittoi kaikkensa peliin. Hauskaa pidettiin niin lavalla kuin sen ulkopuolellakin, vaikka sateenvarjo tuli tässä vaiheessa todettua parhaimmaksi keksinnöksi sitten musiikin vinyylille prässäämisen.

Infämen olin tsekannut jo edellisenä iltana. Koska Hämeenlinnan Suisto-klubilla bändi oli ollut kovassa vedossa, oletin ettei Infämen meno olisi ainakaan siitä laantunut. Eikä se ollutkaan, hyvä keikka oli tämäkin. Tai ainakin itse olin tuosta hardcoren ja melodisuuden ristisiitoksesta ihan pähkinöinä. Robertinho – tuo Terveitä Käsiä palvova mahtisonni  – oli edelleen parasta mitä Infämellä oli tarjota, mutta eivätpä hyvät biisitkään kokemusta laimentaneet. Espanja toimii hyvin laulukielenä, mutta joidenkin hoilausköörien toimivuudesta en ole ihan samaa mieltä. Infämen jälkeen tuli melkein suorin tein painuttua autoon nukkumaan. Siitä auton vieressä olleesta bajamajasta ei sitten ollutkaan enää niin kauheasti iloa, sillä jotkut oman elämänsä sankarit olivat keksineet keikata sen nurin. Pitihän se arvata.