Aihearkisto: Keikkaraportit

Bättre Folk 2013

Toista kertaa järjestetty Bättre Folk oli tänä vuonna siirretty Hailuodon Marjaniemeen. Marjaniemen kylä, joka on Hailuodon, Perämeren suurimman saaren perällä, onkin puitteineen ideaalinen alue festivaaleja ajatellen. Festivaalialueen likeltä löytyi hotellia, leirintäaluetta ja mökkimajoitusta. Kaiken kruunasi idyllinen kalastajakylä ja hiekkarannat. Lisäksi hipsterikansalle oli tarjolla festareiden teeman mukaisesti lähiruokaa, jonka hinnasta tosin voisi olla kahta mieltä.

Perjantain ensimmäinen esitys oli tarkoitus skipata aikaisen ajankohdan vuoksi, ja myös siksi, että kyseinen akti esiintyi myös seuraavana päivänä. Hyvin suunnitellusta aikeesta huolimatta emme missanneet ainoastaan festareita avaavaa Jaakko Eino Kalevia, vaan harmillisesti myös seuraavana esiintyvän Joose Keskitalon ja jopa kolmantena esiintyvän Riston. Hailuodon ainoa yhteyslinkki mantereeseen kun on lautta, joka lämpimänä perjantaipäivänä oli niin ruuhkainen, että pääsimme vasta kolmannen lautan kyytiin.
Perjantain setti siis kattoi osaltamme ainoastaan kolme bändiä, joista festarit avasi kohdallamme Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen bändi. Nimihirviön takaa löytyy äkkiväärä outolintu jota taitaa olla turha lokeroida sen kummemmin, jostain elektronisen ska-hiippailun ja punkpopin välistä löytynee joitakin tunnistettavia maamerkkejä. THJKB esiintyi hauskana, välillä jopa energisenä festaribändinä, herättämättä kuitenkaan suurempaa intoa. Yona ja liikkuvat pilvet eteerisenä rallattelijana ei sekään tarjonnut tarttumapintaa, vaan jäi etäisen hymyileväksi taustamusiikiksi idylliselle ympäristölle.
Illan viimeiseksi jäänyt Pää Kii on omalta kohdalta jäänyt lähes täysin huomiotta vaikka muutaman biisin olen ottanutkin kuunteluun. Yleisöön bändin musiikki tuntui uppoavan kiitettävästi, vaan jostain syystä en itse pääse tähän bändiin yhtään sisälle. Jotenkin koko homma jäi edelleen kohdallani korkeintaan kädenlämpöiseksi poppipunkiksi.

Seuraavan päivän avasi osaltamme edellisenä päivänä missattu Jaakko Eino Kalevi, joka sopi täydellisesti lauantaiaamun heräilevään tunnelmaan. Old school -synämaiseman päälle saksofonilla maalaileva tunnelmointi reilulla echolla kaikessa yksinkertaisuudessa vain toimi, ja jäi mieleen yhdeksi festareiden kohokohdasta.
Bättre folkin puhtaimmaksi folk-artistiksi noussut Topi Saha edusti myös päivän parempaa antia. Taitavasti rakennut lyriikat ja erinomainen ulosanti Matias Tynin harmonikkasäestyksellä pysäytti kuuntelemaan, ja nostivat esityksen festareiden kärkipäähän.
Lauantain kolmannen mielenkiintoisen esityksen tarjosi Aino Venna, jonka tumma ääni ei varmasti jättänyt ketään kylmäksi. Traagisen kohtalon kokeneista artisteista, kuten Elviksestä (jota kuultiin myös koverina) ja Edith Piafista, vaikutteita saanut artisti tulkitsi dramaattisia kappaleitaan erittäin uskottavasti.
Lauantaipäivän bändilinjaus oli selkeästi edellispäivää seesteisempi. Kepeä indiepoppia soittava Nopat, ja laulaja -lauluntekijä Matti Johannes Koivu sekä Risto Juhani tarjosivat yleisölle hienon miljöön leppoiselle auringossa istuskelulle. Pitänee myös mainita oululaisen kulttuuritoimija Paavo J. Heinosen pirteän lakoniset välispiikkaukset, jotka hoidettiin aidolla suomenruotsilla.

Mariskan esitys sekin sai jäädä suosiolla välistä, sillä mahduimme juuri viimeiselle lautalle vaikka aloitimme paluumatkan perjantaista viisastuneina hyvissä ajoin.

Lautan ongelmallisuudesta ja nuivista saarelaisista huolimatta Bättre Folk on erittäin tervetullut ja positiivinen kesäfestari, jolle ehdottomasti on Oulun korkeudella tilausta.

Steelfest 2013

Viime vuotisella debyytillään heittämällä suomalaisen festarikerman kapeaan kärkeen rynnistänyt Steelfest ilahdutti meitä extreemimmän metallin ystäviä Hyvinkäällä toukokuun viimeisenä viikonloppuna. Esiintyjälista oli viime vuoden malliin kasattu kotimaan kärjestä ja uusista tulokkaista, vanhoista legendoista ja hieman tuntemattomammista naapurimaiden helmistä. Viime vuoden hypotermiasta jäi ikuiset muistijäljet, eli toisen lavan siirtäminen sisätiloihin ja koko alueen rajaaminen anniskelualueiksi olivat suurimpia ja tervetulleita muutoksia. (PH)

Olipas mukavaa, kun näille Steelfesteille osuivat lämpimämmät kelit kuin viime vuonna. Ja olipas sekin mukavaa, kun Steelfestin tämän vuoden esiintyjälista oli viime vuotta puhuttelevampi. Äärimetalliin painottunut festivaali tarjosi sopivasti myös death- ja thrash metallia, ja viime vuotta suurempia kiinnityksiä. Itsehän olin paikalla lähinnä Steelfesteille kiinnitettyjen death- ja thrash metal -bändien takia, joista yksi oli aloittamassa koko festejä. Itselleni viikonlopun ensimmäiseksi tärpiksi tuli siis nuorten miesten thrash metal-bändi Nuclear Omnicide. Keikka oli kaiketi tasoa ”ihan ok”, mutta tässä vaiheessa kävi vähän juuri niin kuin sopi pelätäkin: sisälava oli Steelfestin kävijämääriin nähden aivan liian iso, mikä aiheutti tolkuttomasti ongelmia soundien kanssa. Hakemista oli mukana tosin vähän molemmin puolin, kun soundiongelmat tiettävästi vaikuttivat Nuclean Omniciden soittoonkin. Nuclear Omnicidea ennen ei Steelfesteillä soinutkaan mikään, ja sähköthän käsittääkseni saatiin lavalle vasta hetkeä ennen kuin bändin piti päästä soittamaan. Gorephilia ja Satanic Warmaster jäivät osaltani lähinnä vilkaisuiksi, mutta Purtenanceen tuli uppouduttua. Tuo haudasta ylöskaivettu, Nokian 90-luvun death metal-skenen toiseksi kovin bändi (eikä se ensimmäinenkään ihan kansallista kärkeä ole) ei paluulevytys ”Sacrifice the Kingillä” vaikutusta tehnyt – pikemminkin päinvastoin – joten keikkaa tuli odoteltua hieman ristiriitaisin tunnelmin. Myönnettäköön että itselleni Purtenance ei ole ihan tutuimpia bändejä, ja keikalla tuli taas mieleen miksi; yhtyeen soitossa ei ole ollenkaan mitään vikaa, mutta ei mitään säväyttävääkään ja kulmakarvoja nostattavaa. Siitä tosin olen iloinen, että tämäkin death metal-legenda on nyt nähty, ja kyllähän myyntipöydältä lähti mukaan ”Member of Immortal Damnation”-pitkäsoiton uusintapainos, mutta ”Sacrifice the Kingille” en lämpene vieläkään. (JP)

Enochian Crescent oli mielestäni yksi viime vuoden Steelfestin ehdottomia helmiä, ja tänä vuonna nimensä lyhentäneelle ja laulajaa vaihtaneelle The Crescentille olinkin kasannut mielessäni suht kohtuuttomat ennakko-odotukset. Lienikö sitten kolkohkon sisälavan haasteellisuus kontaktin luomisessa yleisöön vai mikä, mutta ihan samanlaiseen hurmioon en päässyt tällä keikalla kuin vuosi sitten. Suhteellisen huvittava sattumus kävi kun ehdin juurikin miettiä että nyt ainakin tällä kokoonpanolla jäänee se Wrathin aikana hieman liikaakin Enochian Crescentin esitystä dominoinut teatraalisuus vähemmälle ja keskitytään bändin hienoihin biiseihin, niin eikös lavalle sipsuta kaunis nuori neitonen jonkinlaista modernia tanssiesitystä esittämään. Tokihan kyseessä saattoi olla joku asiaankuuluva saatanallinen rituaalikin, mutta tuskin olin ainoa jolta jäi syvällisemmät merkitykset ymmärtämättä. Se siitä musiikkiin keskittymisestä. Isompaa ennakkometeliä ei tainnut kaupungissa syntyä hieman epäsovinnaisen poliittisen kannan omaavan Goatmoonin kylään saapumisesta. Poliittiset mielipiteet sikseen, tai kuten kaveri sen oivasti ilmaisi; ”Taidetta ja politiikkaa ei saisi sotkea”, Goatmoon oli päivän parhaita keikkoja. Bändi tekee black metallinsa juurikin niin kuin sen haluan kuulla, melodisena mutta raakana ja kaiken muun osuessa niin kohdalleen kuin Goatmoon siinä onnistuu, ne muutamat kädenheilutukset keikan aikana voinee sivuuttaa pienellä kulmakarvan nostolla. Kotimaan suht leveässä black metallin kärjessä paikkansa vakiinnuttanut Horna yllättäisi enemmän jos heiltä joskus näkisi paskan keikan, eli Steelfestinkin Horna livenä oli samaa taattua tavaraa. Ylläribonuksena saatiin tosin Satanic Warmaster lavalle, mikä lämmitti varsinkin niiden nimeltämainitsemattomien sydäntä jotka missasivat Satanic Warmasterin oman keikan itsestään riippumattomista syistä… (PH)

Itseäni melkein jo hävettää, miten suurena vanhan ruotsikaman diggarina viimeisen Suomenkeikkansa soittaneen Vomitory on allekirjoittaneella luvattoman huonosti hallussa, paitsi ”Raped in Their Own Blood” on kyllä mainio levy. Senkin kuuntelu on tosin jäänyt itselleni melko vähäiseksi, joten en käytännössä tunnistanut biisejä. Mainio bändi ja mainio keikka, jos ne levytkin vielä haltuun ottaisi… (JP)

Ihanan Onielarin vetämä germaanibläkkisjengin Darkened Nocturn Slaughtercultin biisimateriaali ei ehkä black metallin maailmoja mullista, mutta livenä bändi tuntuu onnistuvan kerta toisensa jälkeen. Laulajaneito asiaankuuluvan eleettömine bändeineen onnistuu muuntamaan isonkin salin kylmyyttä hyytäväksi blashyrkhiksi, jossa ainoat lämmönrippeet säteilevät roiskuvasta verestä ja saatanan pahanhajuisista uhrimenoihin kuuluvista suitsukkeista. Hieno keikka! (PH)

Ja illan pääesiintyjä oli oikeutetusti Saksan kovin setämiesbändi Sodom, joka on sellainen bändi jonka keikkoja on aina odottanut innolla, vaikka yhtyeen keikkojen taso on saattanutkin vaihdella. Tämänkertainen veto oli sieltä paremmasta päästä, vaikka nytkin yhtye veti lähinnä setämiesmäisen rutiinikeikan. Keikka oli pitkä Sodomin repiessä kaiken mahdollisen hyödyn pääesiintyjäslotistaan ja viedessään settinsä liki parituntiseksi, pitäen mukana sekä uudempia että varsinkin vanhoja biisejä. Ei tässä keikassa kovinkaan montaa yllätystä ollut, mutta Sodomilla tosin onkin todella paljon äärimmäisen toimivia biisejä, joten tämä kone ei kaipaa täysremonttia. Sodomin jälkeen allekirjoittanut lampsi yöpuulle, vaikka kieltämättä jatkoklubit olisivat kiinnostaneet melko vitsikkäistä hinnoista huolimatta. (JP)

Jatkoklubi oli tänäkin vuonna kätevästi festarialueen nurkan takana, ja Vorum olisi toki ollut mukava nähdä. Käännyinkin klubin ovella käymässä suhteellisen huvittavan keskustelun poken kanssa joka oli kovin sitä mieltä että kamera on jätettävä narikkaan. Hetkisen asiaa väännettyämme hän myöntyi, mutta isällisesti varoitti muun asiakaskunnan koostuvan rajusta rokkiporukasta eikä voi näin ollen vastata kamerani turvallisuudesta (tukahdutettua hihitystä). Seuraava keskustelu käytiin lipunmyyjäneitojen kanssa, joille ei kelvannut kuin käteinen. Huoh. Pitäkää Voruminne. (PH)

Lauantai

Taas olin ennen toveriani paikalla, mutta silti festien kolme ensimmäistä esiintyjää – Unhoped, Skirmish ja Plaguebreeder – jäivät välistä, joten ensimmäinen nähty esiintyjä oli kello viidentoista maissa esiintynyt Barathrum. Sovan viikonlopusta on voitu lukea jo muualta, mutta Barathrum oli kuitenkin hyvässä vedossa. Ei siellä ehkä isoja yllätyksiä ollut mukana, ja sen lisäksi keikka oli säädyttömän lyhyt. Vaikka tämä taisi olla vasta ensimmäinen kerta kun näen bändin keikalla, tuntui siltä kuin olisin nähnyt tämän keikan aiemminkin. Kummallista. Barathrum oli kuitenkin täysi peto verrattuna päivän ensimmäiseen ulkomaanvieraaseen, tylsää meloblackia soittaneeseen Darkendiin verrattuna jonka keikasta en saanut irti yhtään mitään. (JP)

Ruotsalaisblondiini Linnea Landstedtilla oli Tyranexeineen epäkiitollinen osa esiintyä festivaalin toisen naiskeulakuvan, lähes jumalolennoksi nostamani Darkened Nocturn Slaughtecultin Onielarin jälkeisenä päivänä ja näin ollen vääjäämättä joutua verrattavaksi semipaariakastissa ”naislaulajalla ratsastavat metallibändit”. Viime vuotinen Steelfestin jatkoklubilla esiintyminen jäi meikäläiseltä väliin (tai ainakaan minkäänlaisia muistikuvia aiheesta ei ole), joten myönnän sovinistiset ennakkoluuloni. Yllättäen Tyranexin kovin perinteinen rässi pitikin otteessaan koko keikan ajan ja aamiainen sai odottaa. Mitään uutta bändi ei valitsemalleen tyylisuunnalle tarjoa, muuta kuin ehkä läpsäisyn skeptikon naamalle että nainenkin voi osata tehdä biisejä ja soittaa kitaraa. Tyranex oli kovin miellyttävä lauantain avaus ja uusi tuttavuus, vaikka bändin back kataloogi taitaakin jäädä vielä toistaiseksi levykauppaan. (PH)

Tyranex tuntuu soittavan Suomessa suhteellisen usein. Helppoahan se on toki Ruotsista tulla Suomeen keikalle, mutta en ole itse tavoittanut sitä minkä moni muu tuntuu tavoittaneen. Toisin sanoen en täysin ymmärrä Tyranexin päälle enkä sitä minkä vuoksi se keikkailee Suomessa usein. No, Mörbid Vomitin olin merkinnyt etukäteen itseäni kiinnostavaksi, mutta jättäessäni Kadotuksen välistä syömisen ja sosiaalisen kanssakäymisen takia välistä onnistuin jotenkin sekoittamaan ajan- ja paikantajuni, joten jäin odottelemaan Mörbid Vomitia klassisesti väärän lavan läheisyyteen. Selvinpäin et voi känniäkään syyttää, joten huomatessani virheeni oli bändi jo hyvässä vaiheessa settiään, enkä saanut lopulta niistä kahdesta kuulemastani muuta irti kuin että bändi pitää tsekata joskus toiste tähtien (ja festariraportoijien) ollessa paremmassa asennossa. No, ainakin Flame tuli sitten tsekkailtua alusta loppuun, ja livebändinä se on kyllä parempi kuin muistin. Itse asiassa tämä keikka oli helvetin hyvä, vaikka bändi ei tunnu pääsevän omiin sfääreihinsä päivänpaisteisilla ulkolavoilla. Intiimissä kellarissa tästäkin keikasta olisi saanut varmaan enemmän kicksejä, joita sai ihan kiitettävästi kyllä nytkin. (JP)

Kotimaisen death metallin nykypäivän mielenkiintoisimpia nimiä on Lie In Ruins. Kovin suurta meteliä espoolaiset eivät itsestään pidä, hienosta Swallowed by the Void- julkaisusta on vierähtänyt jo jokunen vuosi, ja eipä näitä herroja livenäkään kovin montaa kertaa ole viime aikoina ollut mahdollisuutta nähdä. Treenikämpällä on kuitenkin taidettu viettää sekin keikkailulta voitettu aika, sen verran ammattitaitoisen vedon Lie In Ruins Hyvinkäällä veti. Herrat saattoivat näyttää juurikin raunioista nousseilta ruumisjengiltä mutta soitto kulki kyllä hyvinkin elävästi. Lisää keikkoja ja uusi levy, kiitos! (PH)

Lie in Ruins on tosiaan sen verran harvinaista herkkua että tuon raadon äärellä piti mässäillä vatsansa kyllyydestä. Myös National Napalm Syndicateakin odottelin – siitä huolimatta että bändin levyt ovat aina jättäneet hieman kaksijakoisen vaikutelman – mutta petyin soundien tehdessä keikasta kaikkea muuta kuin nautittavan ja vokalistin ollessa harvinaisen hampaaton. En tiedä oliko nyt mukana vain huonoa tuuria vai onko bändi aina tällainen, mutta National Napalm Syndicate jäi todella vaisuksi varsinkin siihen nähden mitä sisälavalla oli seuraavaksi. Deathwish­kappaleen soittamista tosin olin innoissani. (JP)

Hyvinkään omat pojat Necromancer liittyi henkiinherätettyjen suomalaisen ensimmäisen aallon death metal-bändien boomiin, ja mikäs sen parempi paikka nousta kuolleista kuin lämpimästi tervetulleeksi toivottavan kotikenttäyleisön edessä. Yleisö oli kovin innoissaan bändistä ja tämä tuntuikin innostavan “pojat” alkukankeuden jälkeen ihan kelpo suoritukseen. Kivahan näitä vanhoja kulttibändejä on nähdä livenä. (PH)

Etukäteen olin merkinnyt itselleni yhdeksi isoimmista lauantain tärpeistä Hyvinkääläisen Necromancerin, jota ei kovinkaan usein keikkalavoilla näekään. En tosin omista bändiltä yhtäkään levyä ja bändin tuntemuskin on enemmän tai vähemmän pintapuolista, johtuen lähinnä Necromancer-äänitteiden yleisestä harvinaisuudesta. Tokihan tästä keikasta huokui sekin fiilis, että Necromancer oli näppärä tapa keski-ikäisille miehillä paeta asuntolainoja ja lastenhoitamista edes yhdeksi viikonlopuksi ja olla taas parikymppinen räkänokka. Siitä huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – keikka oli kaikkea muuta kuin rutiinimainen. Tyypeillä oli selvästi hauskaa keikalla. Helposti parhaimpia keikkoja siltä päivältä, enkä pistäisi pahakseni jos näkisin bändin joskus vielä toistamiseenkin. Jallua ei muuten kannata kaataa silmille, mutta tämänhän kaikki jo tiesivätkin? (JP)

Ensimmäinen lavalle astunut norjalaisbändi, suhteellisen keskivertoa döödistä mäiskivä Blood Red Throne jäi muuten mielestäni hieman vaisuksi, ehkä juurikin sen materiaalin keskinkertaisuuden takia. Lisäpisteitä on annettava lavalle oksentavista soittajista. Rock n’roll! (PH)

Blood Red Thronea odottelin myös mielenkiinnolla, vaikka ainoastaan ”Affiliated with the Suffering” on allekirjoittaneelle tuttu lätty – ja sekin on kymmenen vuotta vanha. Eteenpäin on tultu ja levyjä on tullut sen jälkeen vaikka kuinka monta, joten ihan tuntui siltä kun olisi seuraamassa itselleen ihan uuden bändin keikkaa. Oksentamisesta luin ensimmäistä kertaa vasta tästä raportista, joten ilmeisesti Blood Red Thronen sinänsä pätevä mutta juurikin keskinkertainen death metalli ei pitänyt pihdeissään ihan loppuun asti. (JP)

Seuraava vieras vuonoilta, muutama vuosi sitten hiatukseltaan palannut True Norwegian Black Metal- Tsjuder on koventanut otteitaan keikka keikalta. Olin epäonnekseni todistamassa herrojen paluuta lavoille Sveitsin Infernossa 2012, ja näinkin lyhyessä ajassa ollaan tultu pitkä matka tähän miltä Tsjuder nykyisin lavalla näyttää. Todella, todella tiukka setti hienoja biisejä ilman turhia krumeluureja. Tai niinkuin bändi itse asian on ilmaissut; “No synthesizers, no female vocals, no fucking compromises.” Amen. (PH)

Destructionia en ollut nähnytkään aiemmin, vaikka bändin kallologo onkin koristanut useampaakin liiviä. En tosin innosta hypellyt kun tieto Steelfest-vedosta oli ensimmäistä kertaa julkistettiin, johtuen lähinnä siitä että allekirjoittaneen mielestä Destructionin muutamat edelliset levyt ovat olleet lähinnä skeidaa. Ei tämä keikkakaan sitten täysillä lähtenyt, johtuen loputtomista louhintariffeistä, mutta oli keikassa ehdottomasti hetkensäkin. Varsinkin setin kolmesta viimeisestä biisistä oli tunnelma lähellä kattoa vaikka niissäkin kuului häivähdys modernista Destructionista. Ehkä teurastajan veitsi heiluu, mutta teroittamista se ainakin kaipaa. Destructionin jälkeen katsoin katsella Mayhemia tovin verran, mutta pitkään sitä ei jaksanut, joten öinen maantie kutsui. Kiitos ja hyvästi. (JP)

Norjalainen black metal -dinosaurus Mayhem sai kunnian päättää tämän vuoden Steelfestin. Kirkkaimmat kunnian päivät tuntuvat kuitenkin bändiltä olevan viimeistään tänä armon vuonna 2013 ohi, sen verran väsynyttä oli Mayhemin meno. Toki keulahemmo Attilan tyyliin kuuluu teatraalisuus, ei kai se muuten ihme papinkaavuissa aina esiintyisi, mutta lasketaanko väsynyt haahuilu ja pekonialttarinsa takana piilottelu teatraalisuudeksi? Ja korvaako tämä ns. teatraalisuus sen, ettei hoida edes sitä päätonttiaan vokalistina? Ainoan alkuperäisjäsenen Nekrobutcherinkin lavaolemus huokui päälleliimattua väkinäistä ”live-meininkiä” josta paistoi salin takaosaan asti feikkiys. Hoh-hoijaa. Jos ei bändiä tuon enempää tunnu kiinnostavan, eipä kiinnostanut minuakaan ja poistuin hiljaa takavasemmalle.

Mayhem-antikliimaksista huolimatta Steelfest 2013 oli jälleen kerran Euroopankin mittakaavassa kertakaikkisen hienosti järjestetty kodikas pikkufestari. Vanhan Villatehtaan alue on jo itsessäänkin viihtyisä, ja keräsi ylistystä mm. Suomeen pelkän Steelfestin takia saapuneelta Ameriikan vieraalta. Muutama pikkumiinus löytyy toki, mutta kokonaisarvosana menee heittämällä vahvaksi kiitettäväksi. Viime vuodesta oli parannettu ruokatarjontaa niin ettei semi-vegenkään tarvinnut elää keitolla ja kynsiään syömällä, kuten myös koko alueen rajaaminen anniskelualueeksi oli hieno veto. Mihinkään ei alueelle päästyään tarvinnut jonottaa pahemmin, eivätkä edes sisälavalle/pois siirtymiset aiheuttaneet tungosta oviaukkoon. Kun vielä asioista perillä olevat pikkulinnut tiesivät kertoa että tänä vuonna pääsi muutama todella iso kala karkuun esiintyjäkaartista, ovat odotukseni Steelfestiä 2014 kohtaan lievästi sanottuna stratosfäärissä. Eli ensi vuonna samaa parhautta 23.-24.05.2014! (PH)

Steelfest vaikuttaisi olevan hyvässä nosteessa. Väkeä näytti olevan viime vuotta enemmän paikalla ja bändien suhteen oli rimaa aseteltu korkeammalle. Tokihan monipuolisuutta olisi voinut olla enemmänkin, mutta thrash metallin lisääntymisestä en ole laisinkaan pahoillani. Mitä tämänkertaisiin esiintyjiin tulee, niin muutamasta tapauksesta en välittänyt lainkaan mutta ne isoimmat kalat olivatkin sitten kunnon vonkaleita. En myöskään usko että tapahtuman ikärajalliseksi anniskelualuemuutoksen myötä muuttaminen aiheutti suurta yleisömenetystä. Toki tästäkin festarista miinuksia löytyy, esimerkiksi vesipisteelle voisi löytyä käyttöä muulloinkin kuin megahelteillä, ja narikkarekan toimivuudesta kuulin vaihtelevaa palautetta. Viikonlopun isoimmat miinukset liittyivät vaihteleviin soundeihin, vaikka varmasti Steelfest-crew tekikin parhaansa niiden eteen, ja paikoin soundit olivatkin hyvät. Nämä miinukset ovat tosin melko pieniä ja helposti korjattavissa, joten jäädään odottelemaan mitä seuraavina vuosina tapahtuu. Fiilis oli tänä vuonna pääasiassa hyvä-erittäin hyvä. Kiitti! (JP)

Melankoliametallin mestarit Oulussa

Tiistai-ilta toukokuussa – ei järin hyvä lähtökohta metallikeikalle Oulussa. Marginaalisemman musiikin kuuntelijoita kyllä Oulussa riittää, mutta keikkapaikat ovat huokuneet tyhjyyttään kevään mittaan suurienkin bändien esiintyessä. Tämä ilta oli kuitenkin poikkeus sääntöön, sillä Oulussa viimein nähtiin eittämättä kauan odotettu Agalloch, joka on piipahtanut Suomessa vain kerran aiemmin. Nuclear Nightclub olikin jo ennakkoon myyty lähes täyteen.

Brittiläisen Fenin aloitellessa puoli yhdeksän nurkilla yleisöä oli jo kiitettävästi paikalla, mutta alkuillan pidättyväiseen tapaan yhtyettä seurattiin etäältä ja rauhallisissa merkeissä. Yhtye paukutti normaalimittaisen setin vaisulle yleisölle, pistäen silti parastaan hiukset heiluen. Etenkin rumpalin taiturointi yllätti positiivisesti, ja soittoa oli ilo katsella ja kuunnella. Räyhäkkää, joskin osin myös melko melodista metallia soitellut Fen lämmitti yleisön maltillisesti, mutta taatulla ammattitaidolla. Fen:in heikkoudeksi kuitenki jäi sen hieman monotoninen ja yllätyksetön materiaali, joka Agallochin rinnalla tuntui vaisulta ja paikoin jopa tylsältä.

Keikkayleisöä Nuclearissa oli lähes pari sataa, ja kellon käydessä kymmentä oli lavan edusta täyteen pakattu. Yhdysvaltalainen Agalloch aloitti savuisen ja tervantuoksuisen setin täysin aikataulussa, ja soitti tapansa mukaan ennätyspitkän setin joka jatkui pitkälle yöhön. Yhteen tummasävyiset ja pitkät instrumentaalipätkät upposivat ihmisiin ja paikoin todella melodinen metalli liimasi yleisön tiukasti paikalleen. Settilistaltaan Agalloch ei tarjonnut suurempia yllätyksiä, vaan soitti ”Lucifer Over Europa” -kiertueen hengen mukaisesti keskimäärin pari biisiä jokaiselta levyltä. Loppuun yhtye tarjoili kolmiosaisen Our Fortress Is Burning… -biisin. Vaikea kuvitella miltä Oulun Nuclearin kaltainen paikka keikkapaikkana tuntuu Agallochin kaltaiselle bändille, joka on kiertänyt valtavia lavoja, mutta ainakin yhtye teki hyvää työtä ja todella antoi kaikkensa tehden yleisönsä todella tyytyväiseksi. Keikka oli toki tunnelmallinen, mutta bändin katsomisen sijaan suuren osan ajasta sai katsoa selkämerta, joka välissä hieman tuntui harmitavan osaa yleisöä.

Overkill ja Lost Society Oulussa

Oulun Club Teatria oli sijoittanut lauantain thrashmetallipainoitteisen setin aikaiseen iltaan. Overkilliä lämppäävä Lost Society aloitti keikkansa jo ennen puolta kahdeksaa, ja sai soittaa settinsä lähes selväpäiselle yleisölle, jota oli saapunut paikalle muutaman kymmenen henkilön verran. Yhteiskietueen toiseksi viimeinen keikka ei näyttänyt painavan nuorta bändiä, sillä energiaa tuntui riittävän koko lyhkäisen mutta intensiivisen keikan ajaksi. Innokas nuori bändi oli omiaan nostamaan tunnelmaa, ja toimi erinomaisesti Overkillin vanhojen jäärien kanssa luoden tavallaan mielenkiintoisen katselman thrasmetalliin. Lost Societyn jäsenet kun eivät olleet edes vielä syntyneet, kun Overkill ratsasti rässihevolla suosionsa huipulla 80-luvun lopulla.
Lost Society kuulostaa ja näyttää erittäin lupaavalta uuden polven thrashmetallibändiltä, jonka tulevia keikkoja voi odottaa mielenkiinnolla.

Overkillin aloittaessa keikkaa oli yleisöä saapunut jo hieman enemmän, mutta silti jokseenkin nihkeästi. Totesipa yhtyeen keulamies Bobby Ellsworth keikan aikana, että seuraavalle keikalle kaikki tuovat sitten kolme ystävää mukanaan, jotta yhtye jaksaa vielä näinkin pohjoiseen palata. Tosin Overkill tuntuu keikkahistorin perusteella pitävän Suomessa keikkailusta, sillä nähtiinhän bändi viime kesänä Tuskassa.
Overkillin veti keikkansa kokemuksella ja ehkä yllättävälläkin innolla läpi. Vaikka Ellsworth joutuikin soolojen aikana vetämään happea lavan sivulla, jaksoi ukko heilua lavalla ja jutustella mukavia yleisölle.
Kaikkiaan reilun 70 minuuttia kestänyt keikka ei varmasti jättänyt ketään paikalle vaivautunutta kylmäksi, siitäkin huolimatta, että yhtyeen kakkoskitaristi Derek Tailer ei keikalle päässytkään. Bändin settilista kattoi läpileikkausen yhteen tuotantoon aina depyytiltä ”Electic Ageen” asti. Hienoa oli huomata, että bändi sai myös harvapäisen yleisön mukaan laulamaan.
Ehkä ainoana miinuksena voisi mainita liian aikaisen ajankohdan keikalle, ja jos en ihan väärin arvioinut, oli Teatrian tuoppikoko huvennut onnettoman pieneksi.

Mutaa, pelkoa ja kauhua Riihimäellä

Ei sitä aina jaksa Vastavirralla tai muissa ns. ”perusmestoissa” pyöriä, vaan välillä pitää ottaa irtiottoja eri keikkapaikkoihin ja jopa eri kaupunkeihin. Olen elämäni aikana tainnut irtiottomaisesti tehdä jopa kolme keikkojenkatselureissua Riihimäelle. Crustijäbien doom/sludge -bändit Aguirre ja Bad Luck Rides on Wheels eivät sen suurempaa vaikutusta tehneet edellisenä perjantaina Vastavirralla, mutta kuitenkin kaksikon keikat Riihimäellä kera Lähdön Ajan piti ottaa harkintaan, kun siihen suuntaan oli muutakin asiaa. Sitä paitsi olisin halunnut keikan jälkeen kantaa päälläni fiktiivistä ”I survived Riihimäki with Aguirre & Bad Luck Rides on Wheels at Riihimäki” -paitaa. Riihimäki + melko tuntemattomat bändit + sunnuntai-ilta tarjosivat melko hyvät ainekset katastrofiin järkkäävän tahon näkökulmasta. Itse keikkapaikasta ei ollut mitään etukäteiskokemuksia, mutta ihan hyvin Main Street tuntui keikkapaikaksi soveltuvan. Lavalle mahtuivat rummut juuri ja juuri, mikä pakotti muut soittajat lattiatasalle, mitä en pidä lainkaan huonona asiana.

Lähdön Aika @ Main Street, Riihimäki
Lähdön Aika

Lähdön Ajalla oli vuoden ensimmäinen keikkansa, ja setin biiseistä taisivat suurin osa / kaikki (?) olla uusia biisejä, kun en niitä juuri tunnistanut… ja sitä paitsi Nynny näytti piipahtavan välillä lunttilapulla, joten bändi lienee saanut vasta treenattua biisinsä siihen kuntoon että niitä pystyy soittamaan keikoillakin. Noiden biisien perusteella bändin uudet biisit kuulostavat kyllä Lähdön Ajalta, mutta eteenpäinkin on uskallettu selvästi mennä. Ihan mielenkiinnolla odotan sitä kun bändi julkaisee uutta materiaalia, mutta ensin sen kaiketi pitäisi äänittääkin jotain.

Aguirre @ Main Street, Riihimäki
Aguirre

Ei Lähdön Aika nyt varsinaisesti useinkaan keikkaile, mutta on se silti roimasti tutumpi näky kuin Aguirre ja Bad Luck Rides on Wheels. Ranskan Aguirre oli ulkomaanvahvistuksista ensimmäisenä vuorossa. Yhtyeen tulkinta tuomiopäivän crustin suuntaan painottuneesta sludgesta oli ehkä melko peruskamaa, mutta oli siinä kuitenkin jotain mikä sai Aguirren kuulostamaan hyvinkin jeessiltä. Minähän en ollut tainnut kuulla Aguirrea säveltäkään ennen näitä keikkoja, ja Bad Luck Rides on Wheelsiäkin varmaan kolme biisiä. Olisin ostanut Aguirren vinyylilevyjä, elleivät ne olisi kuulopuheiden mukaan jääneet Ranskaan. Perustourimeininkiä. Bad Luck Rides on Wheels iski meikäläiseen Vastavirralla Aguirrea paremmin, mutta enpä ole tuon vastakkainasettelun asetelmista sittenkään ihan niin varma. Pitää myöhemmin asetella vielä bändit vastakkain levylautasellakin (jahka saan hankittua Agurren tuotantoa jostain), kun Aguirre kolahti meikäläiseen BLROW:ää paremmin sitten Riihimäellä. Vaikka bändin vokalistiukkelin ulosannissa ei ollut mitään vikaa, niin Bad Luck Rides on Wheels tuntui toimivan kuitenkin parhaiten instrumentaalina. Tällöin päästiin vierailemaan avaruudessakin, mikä on tietty aina kiva juttu varsinkin Kanta-Hämeessä hengaillessa. Poistuessa alla oli kuitenkin automobiili, eikä avaruusalus, ja kellokin taisi lähennellä vasta puolta yötä. Riihimäki oli tuona iltana kai yllättävän (?) hyvin mukana, kun maksaneita oli käsittääkseni jopa kaksinumeroisen lukumäärän verran. Ihan hyvä saavutus!

Bad Luck Rides on Wheels
Bad Luck Rides on Wheels

Ravage Ritual ja Teething pysähtyivät Hervannassa

Hervanta tiistai-iltana, uhka vai mahdollisuus? Uhka, jos soittoajat ovat samanlaiset kuin viikonloppuisinkin. Keskiviikosta tulisi limainen päivä, mutta se sai olla pieni hinta siitä että tiistaina sai viihtyä ja bailata kuin mikäkin mieletön eläin. Ravage Ritualilla oli päivärytmi todennäköisesti vielä sekaisemmin kuin omani, kun bändi oli ottanut jo hieman varaslähtöä soittamalla parin muun nimeltämainitsemattoman käppäbändin kanssa Hyvinkäällä, siinä missä Teething saapui Suomeen vasta sunnuntaiksi.

Karavaani pysähtyi myös Tampereen Varjobaariin, jossa yleisöä viihdytti myös paikallinen Rankka Päivä -niminen orkesteri, joka sai aloittaa nämä kekkemot. Yhtyeen nimestä en ole päässyt vielä ihan täysin yli, nimi kun viittaa enempi perinteiseen punk rockiin, siinä missä se todellisuudessa on riuskaa hardcorea, olematta äijää muttei myöskään pulttitakkia. Bändi soitti ensimmäisen keikkansa pitkän tauon jälkeen ja uudella kokoonpanolla, joka vaikuttaisikin olevan erittäin hyvä, bändin edellistä inkarnaatiota vähättelemättä. Yhtyeellähän on jo hyviä biisejä, ja kyllä siitä varmasti jotain vielä tuleekin. Luultavasti ainakin, jos tyyppien muut bändit eivät rokota Rankan Päivän päiviä liikaa.

Rankka Päivä
Rankka Päivä

Ravage Ritual, jota joku on joskus jossain sanonut ”Pohjanmaan Trap Themiksi”, soitti seuraavaksi. Yhtye on kuulemma soittanut elinaikaansa nähden ihan järjettömän määrän keikkoja, mutta itse näin niistä vasta ensimmäisenä paria päivää aiemmin Hyvinkäällä. Näiden vetojen perusteella keikkakokemusta on ehtinyt aika hyvin jo kerääntyäkin, mikä näkyy sitten sellaisena varmuutena että uskalletaan poistua välillä lavaltakin. Levytetyssä muodossa Ravage Ritual ei ehkä ole täyteen potentiaalisena ja keikoistakin tuntuu tällä hetkellä muistavan vielä enemmänkin hyviä yksittäisiä osia kuin kokonaisia biisejä, mutta pidän hyvin todennäköisenä että bändistä kasvaa jos ei nyt iso niin ainakin laajemminkin tunnustettu tapaus.

Ravage Ritual
Ravage Ritual

Pääesiintyjäksi – mikäli sellaisista nyt voidaan tämmöisten pienempien kohdalla pahemmin puhua – oli isketty espanjalainen Teething, jonka kanssa Ravage Ritual on tehnyt splittiälpeen. Itse juhlakalua ei tosin myyntipöydällä vielä näkynyt. Musiikkinsa puolesta Teething pyöri jossain grindcoren ja d-beat-mallisen hardcoren (malliin moderni Disfear) välimaastossa, mutta heti kun huomasin kitaristin hyödyntävän iänikuista HM2-soundia, en ollut erityisen innostunut. Espanjalaisten vilpitön meno voitti kuitenkin nopeasti puolelleen, enkä muista nähneeni samanlaista myllytystä Varjobaarissa aiemmin. Paikkanahan Varjobaari on todella pieni ja kaikkea muuta kuin optimaalinen kunnon riehumiselle, mutta eipä se estänyt pitin syntymistä. Lasia särkyi tavanomaista enemmän ja räkää lensi. Keikkaa oli mukavaa katsoa, mutten tiedä saisinko bändistä paljoakaan irti levytetyssä muodossa. No, odotellaan sitä splittiä.

Hervanta tarjosi uhkaavista asetelmista huolimatta enemmänkin mahdollisuuksia kuin uhkia, kuten ylläolevasta jorinasta voi mahdollisesti päätelläkin. Viihdyin mestoilla ja heristin nyrkkiä, vaikka se piti tehdäkin vain Nikolain voimalla.

Worth the Pain ja kaverit Pispalan yössä

No jopas oli taas hardcore-painotteinen ilta Vastavirrallakin. Neljä kiinnostavaa bändiä vaikutti siihen, että melko pitkän päivän jälkeen iltaa piti tulla pidentämään Pispalaan.

Itselleni lähestulkoon täysin uusi tuttavuus eli Kiristys ei ollut pahemmin iskenyt Bandcampista kuunneltuna. Bändissähän on yhteyksiä esimerkiksi muinaiseen Escape to Deathiin, joten kyllä sieltä jonkinlaista hardcorea oli odotettavissakin. Kiristyksen toimena oli soittaa keskivertoa hieman vihaisempaa hardcorea joissa sanotaan asioita suoraan ja kaunistelematta, silläkin riskillä että joku saattaisi suuttua. Biiseissä ei ollut ehkä sellaisia yksittäisiä tärppejä joita olisi jäänyt nyt näin keikkarapsaa kirjoittaessa pyörimään päähän, mutta ainakin meno oli kohdillaan. Diggasin erityisesti kitarasoundista.

Worth the Painin kanssa kiertävä virolaisvahvistus Two Wrongs ei ihmeempiä elämyksiä tarjonnut musiikillisella puolella, mutta kyllä näistä tyypeistä huomasi että Suomessa soittaminen oli näille varsin mieluista puuhaa. Basistin heilumista ja varsinkin rumpalin mossaamista oli hauskaa seurata, ja suomibändeillä vastaavaa harvemmin näkee.

Upright @ Vastavirta
Upright

Upright. Ei saamari, en minä tiedä mitä tästä nyt pitäisi sanoa, mitä en olisi jo aiemmin sanonut. Tämä bändi tuntuu vain paranevan joka kerralla, kun sen näkee. Bändi pelaa erittäin hyvin yhteen pussiin ja tokihan yhtyeen esittämässä musiikissakin on jotain tolkkua. Settilistaan oli hiipinyt uuttakin materiaalia, joten mielenkiinnolla odotan jos bändi saisi jatkoa viimevuotiselle ”Losing Touch” -seiskalleen. Lopputuloksena on (edelleenkin) toimivaa ja omaperäistä tulkintaa hardcoresta. Alansa lupaavimpia bändejä Suomessa tällä hetkellä.

Tuntuu aika hassulta ajatella, mutta tämä oli meikäläiselle ensimmäinen kerta kun näin Worth the Painin livenä. Ei yhtye varsinkaan viime aikoina ole tainnut samoille nurkille kanssani osuakaan, ja silloinkin kun on osunut on meikäläisellä ollut samaan aikaan reissua, toisen keikan järkkäilyhommia ym. muuta järkevää. Toisaalta eipä Worth the Pain suuria suosikkejani koskaan ole ollutkaan, mutta tämän keikan perusteella Worth the Painista voisi olla sellaiseksi. Meininki oli kaukana väsyneestä, vaikka bändi onkin pitkään veivannutkin. 12 vuotta ei suotta, ja tätä settiä seurasi mielenkiinnolla sen loppuun asti. Ei se pituutensa osalta tainnut erityisen pitkä olla, enemmänkin sellainen joka jätti jopa hieman nälkäiseksi.

Worth The Pain @ Vastavirta
Worth The Pain

Kiva ilta, mutta Tampere ei ehkä ollut kaikkein vastaanottavimmillaan, kun kauheasti ei koohotusta lavan ulkopuolella nähty. Johtuiko sitten paljon verottavasta pääsiäisestä vai mistä. Lappeenrannassa sen sijaan oli huhupuheiden mukaan ollut aivan tolkutonta meininkiä jo pelkästään sisäänmaksaneiden lukumäärän suhteen.

AC4:n kuntopiiri Tampereella

Hardcoreen liittyvistä ulkomaanvieraista varmasti odotetuimpia ja kiinnostavimpia tapauksia oli ties mistä nimibändeistä tuttujen tyyppien muodostaman AC4:n ensivierailu Finlandiassa. Ihka ensimmäisen härmäkeikkansa tuo uuden ”Burn the World” -levyn julkaissut nelikko soitti Tampereen klubilla myöskin ihan hyvällä draivilla menevien Lighthouse Projectin ja Total Recallin kanssa. Tämä oli sikäli antoisa ilta, että kaikki illan aikana esiintyneet bändit olivat keskenään erilaisia, mutta ne pystyi kuitenkin helposti kuvittelemaan samalle keikalle.

Total Recall ei ollut soittanut keikkoja pitkään aikaan… ja sen oikeastaan kyllä havaitsikin. Bändi on soittanut kyllä tarkempiakin keikkoja, mutta kun hardcoresta kuitenkin puhutaan niin ei soittohommissa pitäisi pyrkiäkään maksimaaliseen tarkkuuteen. Painostavaa tunnelmaa kyllä oli mukana, tietty nopean kaahauksen vastineeksi. Parastahan tietty on se kun nuo molemmat aspektit yhdistyvät samoissa biiseissä. Tämä taisi olla kuitenkin bändin keikkoja isoimmilla lavoillaan tähän mennessä, ja kun Total Recall on soittamassa näillä keikoilla AC4:n ja Lighthouse Projectin kanssa, niin sillä voisi kaiketi sanoa menevän jo hyvin? Which is good. Hyvin näyttää Total Recall sinne lavalle sopivan.

Total Recall

Lighthouse Project tuli nähtyä yhteen aikaan jotakuinkin kerran kuukaudessa, mutta nyt onkin viime kerrasta kulunutkin jo vuoden verran. Nyt toinen kitaristeista oli opintovapaalla, mutta hyvin Juho näytti selviytyvän yksinkin tehtävästään. Toisen kitaran puutteen kyllä silti huomasi. Lighthouse Projectin seteissä on yleensä ollut bändin oman, vahvan biisimateriaalin lisäksi jotain muitakin tärppejä. Yleensä nuo tärpit ovat olleet covereita, mutta nyt soitettiin biisejä bändin uudelta EP:ltä, joka on kokonaisuudessaan suomenkielinen. Tämän raportin ilmestyessä tuo EP onkin jo saatavilla, kun sitä ei tällä keikalle vielä saanut. Hyvin tuo suomenkieli tuntui sopivan noihin biiseihin ja toi niihin erikoista twistiä, ja nuo vedot vaikuttivat ”We are the Wildflowersin” biisejä suoraviivaisemmilta. Katsotaan nyt kuitenkin millainen EP sieltä on tulossa. Tunnelma oli yhtä lailla painostava.

Lighthouse Project

AC4 taas on malliesimerkki siitä, miten hardcoren todellinen tehovoima todistetaan aika usein livetilanteessa, jos todistetaan. Levyillä AC4 on jäänyt enimmäkseen ”ihan ok -tason tapaukseksi, joka osaa tehdä joitakin järjettömän koviakin biisejä, mutta kokonaisten pitkäsoittojen kanssa on ollut hieman ongelmia. Samaa ongelmaa oli nytkin havaittavissa, kun vain muutama biisi kolahti sellaisenaan. Suurin osa bändin biiseistä tuntuu vain vilistävän toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta sitten kun bändi onnistuu hieman melodisemmissa ja tolkullisemmissa biiseissä, se myös sitten onnistuu todella hyvin. Muuten edettiin hillittömän energialatauksen turvin, ja Dennis Lyxzénin vetämää jumppatuntia oli kyllä hauska seurata ja muullakin bändillä oli erittäin kivaa lavaa. Soittamisen hauskuus välittyi sinne Klubin perimmäiseenkin nurkkaan asti, vaikka porukkaa ei mahdottomia määriä paikalle saapunutkaan. Optimistiset ruotsalaiset myös juttelivat biisien välissä enemmän kuin härmäläiset kaverinsa noin keskimäärin. Pienemmässä tilassa tämä rokkenrollsirkus olisi varmaan saanut ”muutaman” lisäkierroksen lisää? Tunnelma ei ollut erityisen painostava, pikemminkin päinvastoin.

Asa ja muut pojat sopankeitossa Ilokivessä

Kello 16.00 lauantai-iltapäivänä. Hereillä vietetty aika 2h. Edessä lasi Alta Gloriaa ja Lynyrd Skynyrd soi vastuuttoman lujalla. Sillat poltettu, kännykkä äänettömällä, sielu ja nielu täynnä haavaumia. Pitikö taas? Piti, sellaisen tarjoilun heitti Hattutemppuklubi lautaselle ensimmäisen toimintakautensa lopetusbileiksi. Ilokiven kahteen kerrokseen oltiin kasattu yhdeksi illaksi suomalaisen sanataiteen kermaa ja kiekonpyörittäjien parhaimmistoa siinä määrin, ettei tekosyille oltu juuri jätetty tilaa. Ennakkolippu oli polttanut reikää taskuun jo viikonpäivät, artistien kotikuuntelua oltiin lisätty taktisin askelluksin illan lähetessä, digitaalinumeroita oltiin muunnettu käteisvaroiksi sellainen nippu, että Ilokivestä tulisi liettua aamuyöhön joko nipullinen uusia levyjä kainalossa tai sitten vatsalaukku äärimmäisimmillään hanatuotteita. Kumminkohan kävi?

Etukäteen huudeltu aikainen aloittamisaika pakotti saapumaan Ilokivelle jo ennen kymmentä. Mielikuvat Keskussairaalantielle ulottuvista jonoista vaihtuivat paikalle päästyäni todellisuuteen, jossa olin yksi niistä muutamasta kymmenestä ihmisestä, jotka olivat ottaneen ”ajoissa paikalle”-sloganin tosissaan. Ylä- ja alakerta vaikuttivat molemmat kummastuttavan tyhjiltä, vaikka tuoreen räpin suomenmestarin Gettomasan vetoon oli aikataulun mukaan enää vain minuutteja. Tiskin kautta morotukset tovereille AKL-tiskillä ja parkkeeraus pöytään illan ensimmäistä sekä Kriso K:n levyvalintoja fiilistelemään.

Parinkymmenen minuutin pykiminen ja Vellamon gangsteri Gettomasa päästettiin vapaaksi. Heti kärkeen tuli jälleen kerran huomattua Ilokiven yläkerran olevan melko armoton mesta vetää mitään, reenisluokkaa olevien PA-vehkeiden kautta pumpattuna ei soundi ole sieltä massiivisemmasta päästä, eikä tila muutenkaan ole äänentoistollisesti ihanteellinen. Gettomasassa löi naamaan liian lujalla olevat mikit biittiin nähden, sylkeminen tuli häiritsevän kovalla volyymilla, siinä missä Masan toimivia biittejä sai kuuntelemalla kuunnella jos halusi nyökyttää päätään tahdissa. Ensimmäinen kerta kun todistin Gettomasaa livenä, ja vaikka räpin SM-titteli ei joka sanasepon rintaa koristakaan ja toimii varmasti jonkinlaisena näyttönä Masan taidoista, ei keikka henkilökohtaisesti puhutellut liiemmin. Masan lavapreesensissä ja ulosannissa oli mun korvaan ärsyttävällä tavalla negatiivinen uhoamisen fiilis. Olen tietoinen, että vahvasta itsetunnosta kumpuava pullistelu-mentaliteetti sekä kotiseutukunnian, oman kovuutensa ja katukrediittien esittely kuuluu olennaisena osana räp-skeneen, mutta nyt siinä tuntui olevan turhan pakotettu klangi, tuntuu kun lavalla oltaisiin oltu pääasiassa todistelemassa omaa erinomaisuuttaan uhon kautta. Paikallista väriä nähtiin ja kaupunginosa-propseja jaeltiin isolla kädellä, mikissä kävi fiiteissä Hattutemppuklubin bättleiltä ja Ruman It’s a crate! open mic-sessioilta korvan taakse jäänyt Lyttä, Jyväskylän pieni suuri hiphop-ihme Are ja dekkien takaa mikin varteen pariksi biisiksi hypännyt Kriso K. Gettomasan tuotannon tuntemus on sillä tasolla, että biisien nimiä en kykene tiputtelemaan, sen verran sain kiinni että Kriso räppäsi Stepan, Aren ja Jodarokin kanssa duunatun Syö papu jos oot nälkänen-biisin versensä yhtenä vetona. Vaikka pankki jäikin tällä keikalla räjäyttämättä, oli Gettomasalla paikalla selkeä kannattajakuntansa, eikä minullekaan täysi mysteeri ole mistä se SM-kulta juontaa juurensa. Ryöstökausi-biisi oli hyvä livenä, vaikka nälkäisiltä ja jurrisilta pizzojen vieminen väkivalloin onkin musta sangen kyseenalainen idea, tuomittava jopa. Näpit irti mun lätystä jos näkyy.

Gettomasa (kuva: Jyri Kiuru)
Gettomasa (kuva: Jyri Kiuru)

Vilkaisu ranteeseen ja aikatauluun antoi ymmärtää, että siirtyminen alakertaan Laiskaa Lepposta & Timo Kotipolttoa vakoilemaan oli ajankohtaista heti Masan vedon jälkeen. Ilta oltiin tukotettu kiitettävän täyteen katsomisen arvoista viihdettä, mutta parempi näin, niin ei päässyt menemään ihan alkuillasta vielä pelkäksi tiskiin nojailuksi. Viive kasvoi kuin deittichätissä pilkun jälkeen, mutta tuskastuttavan kauan ei tätäkään tarvinnut venailla. Tässä vaiheessa alakerta alkoi täyttymään tiiviimmin ja ihmisistä alkoi irrota äänekkäämpää fiilistä tuliliemen kulutuksen korreloituessa ja vuorokauden vaihteen lähestyessä. Alakerrassa ei taaskaan kerran soundi riivannut, vaikka räppärit antoivatkin noottia lavasoundista tai pikemminkin sen puutteesta. Yleisöön homma kuitenkin pelitti äänimaailmallisesti ja muutenkin, näistä kahdesta herrasmiehestä huokui käydyt kilometrit ja kolutut lavat, meininki oli terveellisen itsevarmaa ja selkärankaista lipsahtamatta liiallisen kukkoilun puolelle. Tästä tuli hyvä fiilis, varsinkin itselle vähän kankeaksi jääneen illan startin jälkeen. Lepposelta kotisoittoa on tähän mennessä saanut vaan Huudiboogie-levy, joten sieltä ne tutut biisit tuli blokattua. Konna, Still häslin ja Niikö aina olivat iloja omille korville. Tämä veto sai harvinaisen ”tähänhän täytyy tutustua tähän hommaan”-fiiliksen heräämään, itselle tuntemattomat biisit olivat sitä luokkaa toimivia, että pelkän Huudiboogien jumittaminen saa tulevaisuudessa tehdä tilaa Laiskan muunkin tuotannon tutkiskelulle.

Laiska Lepponen (kuva: Jyri Kiuru)
Laiska Lepponen (kuva: Jyri Kiuru)

On myönnettävä, että näillä kohden iltaa alkaa tarinankertojanne muistikortin sisältö olla yhä etenevissä määrin henkilökohtaisen draaman valtaamaa ja vahvasti substanssien värittämää, siinä määrin että on yhä vaikeampaa ja vaikeampaa päätellä ja pukea sanoiksi sitä, kuinka paljon siitä, mitä parahin kertojanne kokee nähneensä, on itseasiassa pelkästään nautintoaineiden sävyttämää perverssiä farssia, jolla ei välttämättä ole sitä vähääkään tekemistä todellisuuden kanssa. Kyllähän te tiedätte miten se menee. Sen verran mitä oman elämäni suomuisesta myrskyn silmästä olin mahdollistettu seuraamaan tilanteiden kehittymistä, oli Tykopaatti hetki sitten kavunnut lavalla tiputtelemaan sulaa magmaa yleisön niskaan. Luopioisten lujan visiitti Jyväskylään onkin ollut enemmän kuin tilauksessa jo pitemmän aikaa, itse en ole herraa onnistunut näkemään livenä koskaan aikaisemmin ja tätä edeltävistä Jyväskylän keikoista ei ainakaan itsellä ole tietoa. Onhan niitä varmaan ollut, ovat vaan menneet ohi tutkan. Hattutemppuklubin ahkerien ja ajan hermolla pamppailevien ihmisten suuntaan onkin henkilökohtaisesti pakollista nostaa verbaalia hattua tästä buukkauksesta.

Tykopaatti (kuva: Jyri Kiuru)
Tykopaatti (kuva: Jyri Kiuru)
Redrum-kokikselta tuttu ”Säteilen” herätti paranoiantäytteisen ja tokkuraisen pääni tahdottomiin nyökkäyksiin, tehden minut tietoiseksi ympäröivästä todellisuudesta siinä määrin, että ymmärsin että tässähän tämä paljon puhuttu ja odotettu Tykopaatin keikka avautuu silmien edessä, parempi alkaa nauttimaan.
Tätä tosiaan oli odotettu, mies on lukeutunut jo pitkään tässä taloudessa soitetuimpien suomiräppäreiden kastiin. Oishan sitä voinut skarpimminkin tilaisuudesta nauttia, mutta Tykon usein resuiset ja antisankaruuden värittämät hylkiötarinat toimivat tässä tilassa vastaanotettuna sangen hyvin.
Tuon samettisen linnunmaidon, jaloviinan, saloista kertova ”Ei sen kuulu kuplii” nostatti käsiä ilmaan siinä määrin, että oli oikeutettua sanoa bileiden viimeistään tämän myötä olevan korkattu. Tykopaatin tuotannosta oma suosikki ”Soittoo” jäi kuulematta, eikä debyytin träkkejä turhan paljon muutenkaan taidettu kuulla, mistä näihin kirjoihin hienoinen miinus, niin hieno tekele on kuitenkin kyseessä. Tämä vaihe illasta oli sitä niin kutsuttua suvantovaihetta, klassista ”scene missing” -kamaa, joten juuri tämän enempää faktuaalista tietoa en pysty tästä kyseenomaisesta keikasta tähän hätään kaivamaan kuupasta. Mutta meininkihän oli pirun hyvä, ei pahaa sanaa Paatin suuntaan tästä.

Tykopaatin lopetellessa tuntui aikataulu paukkuneen sen verran laidoilleen, että tupakanmittaisen jälkeen sitä huomasikin jo tsekkailevansa Polarsoulin DJ-settiä. Lauteita ja yleisöä illan kohokohtaa varten lyötiin lämpimiksi pyörittämällä ilmoille valikoituja bängereitä. Jotain Erä-Koira hypetystäkin sieltä kuului taas tulevan, niin kuin on tutuksi tullut aikaisemmillakin Polarsoulin keikoilla. Veikkaan, että piti huutaa ”ihan vitun jepa” kuorossa, mutta taisin olla liian kiireinen kamppailessani vertikaaliasennossa pitäytymisen kanssa. ”Oottekstevalmiita?!”-huudot halkoivat hien tahraamaa ilmaa ja samalla sekuntilla se pamahtikin jo käyntiin. Asa ilmestyi lavalle kuin noiduttuna. Olin kiinnittäväni kovinkin tarkkaavaisesti huomiota lavan tapahtumiin, mutta minkäänlaista sisääntuloa en onnistunut rekisteröimään. ”Foetida III”:sen avaaja Silmä aukeaa toimi avauksena keikallakin. Kuulun siihen ihmisryhmään, jonka usein tekisi mieli sanoa kaiken Asa-hypetyksen keskellä että ”joo, onhan se hyvä, mutta on niitä parempiakin niin kun vaikka tää ja tää (insert muutama todella nevahööd UG-nimi tähän)”, mutta sellaiset levyt kuten ”Foetida III” ja tällaiset keikat ovat omiaan auttamaan hyväksymään sitä faktaa, että vaikka kuinka vastarannan kiiskinä ei tunne oloaan mukavaksi voittavassa joukkueessa, ei kukaan tee tätä tämän paremmin. Asan läsnäolo on kerta toisensa jälkeen lavalla jotain hengästyttävää, mies tekee sen täysin pakottoman oloisesti, todellisella rehellisellä luomupreesensillään. Se riemun tunne, joka säteilee siitä kun rakastetaan sitä mitä tehdään koko sydämestä, on jotain sellaista joka ei voi olla tarttumatta Asan keikalla, vaikka olisikin kuinka syvälle vajonneena omien itkunpidättelykännien syövereihin. Asan räppäys livenä on poikkeuksetta yhtä puristamatonta ja vaivatonta kuin levyltäkin kuunnellessa.
Keikan settilista oli liki puutteeton buffetti, jolle oltiin ladottu omat palasensa Asan moninaisen ja soundillisesti ja tyylillisesti vaihderikkaan historian eri vaiheilta. Pojat teki soppaa, Räppärin ilo (tosin liki tunnistamattomalla taustalla, oliko vika vastaanottajassa?) ja Teollisuusalueen lapset olivat ainakin herkkuja, jota ei ole tottunut kuulemaan jokaisella keikalla. ”Monelt ne tulee II”:sen Ystäville sai varmasti muutkin kuin vain minut kaappaamaan viereiset toverini kaulalukkoon ja antamalla heille male bonding -henkisiä kevyitä nyrkiniskuja olkapäihin kohdistettuna, niin valtavan suuren tunnelatauksen tämä kyseinen kappale vapautti elävänä kuultuna.
Keikan aikana vierailtiin ”Punaisella Tiilelläkin” ainakin muutaman biisin verran, mikä ilahduttaa aina itseäni, tuo kyseinen levy kun on minulle (ja vähintään 80% ikäluokkani edustajista) se katalyytti, joka antoi kipinän ylipäätään räpin kuuntelulle. Levyn tekstit auttoivat laittamaan aluille useiden päänsisäisten solmujen aukomisen, ja olisikin mielenkiintoista tietää, kuinka suuri vaikutus esim. biiseillä kuten ”Ruokaa, ei aseita” (ei valitettavasti kuultu keikalla) on ollut merkitystä oman aatemaailmallisen DNA:n kehityksessä. Aikamoinen, veikkaan. Mutta niin, vielä siitä keikasta. Punainen tiili kuulosti livenä yhä yhtä massiiviselta ja voimauttavalta siinä missä Markus kosketti yhä samalla tavalla kuin yläasteaikaan. Jotkut asiat eivät ikinä muutu.

[youtube url=tb-23YB7hmk]

Persepoliksen jälkeen muistiinpanot alkaa olla sellaista tajunnanvirtaa, että olisi loputon suo koittaa tulkita niistä järkevää raportointia. Sen osaan sanoa, että kuten kaikki pysäyttävät ja hienot hetket, tämäkin tuntui olevan ohi ennen kuin se alkoikaan. Henkilökohtaiselta kannalta keikka olisi voinut jatkua Keskisuomalaisen jakoon asti ja tuskin olisi vielä kyllästyttänyt, ja se alkaa olla harvinainen tunne keikoilla näinä päivinä. Kaiken kaikkiaan ilta täytti odotuksena, vaikka ne olivat tällaisella kattauksella hilattu liki ylimaallisiin korkeuksiin. Hattutemppuklubi ei olisi voinut lopettaa ensimmäistä sesonkiaan tämän tyylikkäämmällä pamauksella, live long and prosper niin kauan kun bileiden taso pysyy puolikkaanakaan tästä. Ensi bileissä reportteri pyrkii pysyttelemään enemmän kuivilla oman elämän karikkojen ja nestemäisen helpotuksen ulottuvilta, niin ei muistijälkien kaiveleminenkaan tunnu niin työläältä. En tosin lupaa mitään.

Breamgodin jäähyväiset

Tampereelle muuttamisen jälkeen olen hieman laiskistunut, enkä jaksa aina mennä merta edemmäs kalaan siinä määrin, kuin mitä tuli Hämeenlinnassa ja Porissa asuessa harrastettua. Toisinaan sitä on tosin aivan pakko karata omalta mukavuusalueelta ja lähteä reissaamaan. Oli siihen kyllä ihan erityinen syykin.

Upright on kyllä tyylilajinsa kovatasoimpia bändejä Suomessa tällä hetkellä. Nyt Upright sentään pääsi Poriin asti, kun BTHC-festien suhteen bändi joutui tekemään peruutusliikkeen. Olenkohan sanonut tätä bändiä jo pari kertaa moukariksi? No, sanon taas. Upright nimittäin iskee yhtä kovaa kuin tuo työkalujen kuningas. Ruotsalainen Bitter Taste of Life taas oli kyllä mukava yllättäjä, meikäläinen kun oli jättänyt bändin aiemmin tsekkaamatta.

Bitter Taste Of Life

Mutta vaikka sekä Upright ja Bitter Taste of Life ovatkin hyviä bändejä joita katselisi keikalla mielellään, niin tänne tultiin tällä kertaa yksinomaan Breamgodin takia. Vaikka illan bändeistä kaksi ensimmäistä olivatkin hyviä, oli Breamgod kuitenkin itseoikeutetusti illan kuningas, joka oli pistämässä kirjaa omalta osaltaan kiinni. Tämän takiahan allekirjoittanut jaksoi nähdä sen vaivan että aikaisesta herätyksestä huolimatta ajoi rutisematta Tampereelta Poriin ja samoilla silmillä vielä takaisin. Tänä kyseisenä viikonloppunahan Breamgod pisti pillit pussiin kahden keikan myötä, ja kyllähän bändiltä nyt oli luontevaa soittaa elinkaarensa toiseksi viimeinen keikka Porissa, kotikylässään. Se vihoviimeinen keikka oli seuraavana iltana Helsingin PRKL-klubilla. Lavalla oli kolme Breamgodin elämän eri vaiheissa vaikuttanutta basistia, joten tästä keikasta tehtiin myös siltä osin hyvin spesiaali. Myös väkeä riitti ja hulinat lavan edessä oletetusti isommat kuin mitä yleensä.