Kuva: Opeth ja Entombed Pakkahuoneella

Opeth ja Entombed Pakkahuoneella

Opeth on onnistunut kasvattamaan sekä vakiinnuttamaan suosiotaan ainakin Suomessa kuin sonni hölkkäänsä ja sen pystyi todistamaan täyteen tuupatussa Pakkahuoneessa maanantai-iltana sangen elävästi. Toki musiikki on äärimmäisen monimutkaista ja haastavaa, mutta silti voisin päätellä sen jollain tavalla olevan ilmeisesti kansan syvempiäkin rivejä puhuttelevaa, koska paikkaa kansoitti tyypillisten karvapäiden lisäksi kaikenlaiset perheenisät, viikonloppumetallistit, äijät, mummot, vaarit, siskonserkunkaimat, sekä muu das man. Ei sillä, etteikö näitä keikkoja saisi käydä kuka tahansa katsomassa, muttei tarvitse olla kummoinenkaan sosiologi että voi päätellä orkesterin nokkahahmon Mikael Åkerfeldin sanojen Suomesta jonkinlaisena hevin luvattuna maana pitävän täysin paikkansa. Näinhän se on.

Jotta metallinosteeseen voisi varauksetta uskoa, olisi illan soittojärjestyksen pitänyt olla nurinkurinen, koska illan aloittanut bändi Entombed saa yleensä nauttia suosiota rakennuksen Klubi-tiloissa ollessaan Tampereella pääesiintymässä. Tosin samapa tuo, koska kyllä Enska sai perusvarmalle esitykselleen kovaa kannatusta Pakkahuoneenkin puolella, eikä keikat tällä hetkellä kovassa nosteessa olevan ison O:n kanssa varmaan tee bändille yhtään pahaa. Perusvarmuus siis tosiaankin leimasi Entombedin maanantai-iltaista aktia ja kyseinen keikka jäikin omissa aikakirjoissa em. bändin toistaiseksi heikoimmaksi esitykseksi, mitä olen saanut todistaa. Sillä myös saattaa olla tähän vaikutusta, että olen sen nähnyt viimeisen vuoden aikana jo kolmesti, eikä uutuudenviehätyskään enää tätä nykyään kvartettina toimivaa joukkiota enää kosketa. Bändi hoiti hyvin pitkälle homman samaan tapaan kuin viimeeksikin, kiinnostuneet lukekoot raportin viime keikasta.

Opeth täräytti liikkeelle setin repertuaarinsa hieman metallisemmalla meiningillä ja keikkaa läpileikkaava hampurilais-sapluuna toimi juuri nappiin. Käytännössä tämä tarkoittaa tietysti sitä, että avataan isosti vähän rankemmalla väännöllä siirtyen sitä kautta himmailuun ja muuhun sekoiluun, jonka kautta voidaan pienen örähtelyn kautta taas tiputtaa loppukeikasta yleisön loput hilseet lattialle ja kamojen pakkauksen kautta himaan. Åkerfeldin biisintekotaito ja tyylitaju sekä koko bändin mieletön osaaminen ja taito rakentaa kiinnostavia pitkiä settejä on monessa suhteessa omaa luokkaansa ja oikeastaan jokainen ratkaisu sekä biisivalinta puolusti keikalla paikkaansa. Setin yli puolentoista tunnin pituudesta huolimatta se oli alusta loppuun kiinnostava ja harhailu aina deathmetallisten pitkien progekappaleiden kautta Pink Floyd -tyyppisiin akustisiin vetoihin hakien välillä vauhtia metallisesta psykedeliaa lähentelevästä avaruusrokista, on niin vänkä kombo materiaalia, ettei sen kanssa voi enää edes mennä vikaan. Bändi hauskuutti rentoon tyyliinsä biisien välissä ja saipa epäonninen (kuulemma norjalainen) äänimieskin osansa pilkallisesta huumorista, kun tunaroi äänet poikki kesken yhden biisin. Bändi soitti materiaalia monipuolisesti aina Morningriselta lähtien tyydyttäen varmasti vanhempiakin fanejaan näin, eikä setistä kuitenkaan haissut mikään järisyttävä ero vanhan ja uuden matskun välillä, johtuneeko sitten livetilanteesta vai mistä, muttei uudemmillekaan kuuntelijoille vanhat biisit varmasti juurikaan häpeä uusien rinnalla.

Ilta oli kaikin puolin hyvä ja homma oli paketissa jo ihmisten aikaan, siitä kiitos järjestäjälle. Soundipolitiikka oli totuttuun tapaan hyvää Pakkahuoneella ja olen muutenkin pitänyt tätä Tampereen isoa lavaa aina äärimmäisen hyvänä paikkana niin olemuksensa kuin myös äänimaailmansakin puolesta, osavastuun luonnollisesti ollessa aina miksaajalla. Nauttikaa ehdottomasti ainakin yhden kerran bändiä annos livenä jos kohdalle sattuu vaikkette levyltä jaksaisikaan, ammattitaitoa joka suhteessa on aina ilo todistaa.