NoFX Pakkahuoneella

Yli 12 vuoden odotus oli vihdoin päättyvä, kun NoFX oli myöhäissyksyn iltana kapuamassa Pakkahuoneen lavalle. Tokihan bändi on 1995 Juhannuksen jälkeen Suomessa käynyt, mutta itseltä on nämä vierailut jääneet väliin. Ennen pääaktia oli kuitenkin luvassa myös kaksi mielenkiintoista lämppäriä.

Etenkin edellisen ”Keep It Going” -levynsä ansiosta tehosoittoon päässyt NoFX:n kiertuekumppani Mad Caddies aloitti illan siinä kympin jälkeen. Vaikka yleisö ei aivan tuntunut kauheasti välittävän, oli yhtyeen keikka ainakin musiikillisesti yksi parhaita ikinä näkemiäni. Fat Mikenkin kehuma vokalisti Chuck Robertson veti osuutensa jäätävästi, eikä muussakaan bändissä ollut valittamista. Hitaampien fiilistelyjän, kuten ”Riding For A Fall” ja ”State Of Mind”, aikana fiilis oli käsin kosketeltavissa, kun taas reippaammat rallit saivat jopa yleisön vähän mukaan. Kyllähän tällainen bändi kaiken maailman flogginmollyjen valloittaman kansa saisi varmasti ns. bilettämään.

Klubin puolella ainutkertaisen paluukeikan heitti puolestaan Freak-Ed, jota vähän osasinkin odottaa keikalla esiintyväksi (luonnollista jatkumoa Against It Allin comebackille Millencolinin lämppärinä…?!?). Hitusen tuntui bändi olevan paikoitellen jäässä, eikä kitaroiden epävireys tilannetta ainakaan helpottanut, mutta kyllä sieltä muutamat hitit oli tunnistettavissa. 90-luvun lopun ”scenejengille” oiva nostalgiapläjäys, mutta empä usko että bändillä olisi sen enempää tarjottavaa tänä päivänä.

Sitten olikin jo NoFX:n vuoro, aikamoisen odottelun jälkeen tietenkin. Jälkikäteen ajateltuna keikasta on todella ristiriitaiset tunteet; toisaalta bändi soitti (vällillä) ihan ok ja veti hyviä biisejä tasaisesti pitkän uransa varrelta, mutta kipaleiden välien venyessä useihin minuutteihin Läskimikon lässyttäessä ja naljaillessa bändikavereilleen, keikasta hävisi se terävin kärki. Mielenkiintoisimpia oli El Hefen, illan toiseksi parhaan laulajan, liidaamat biisit trumpetteineen päivineen. Eric Melvinin esiintyminen toi puolestaan piristävää vastapainoa Fat Miken apaattisuudelle. Jättäessä lässytystä vähemmälle, kuten vakionumerooksi muodostuneessa seitsenminuuttisessa potpurissa, alkoi meininkikin muistuttamaan vanhoja hyviä aikoja ja yleisökin lämpenemään. Näinkin mittavan uran varrelta on mahdoton kasata kaikkia tyydyttävää settilistaa, enkä siksi osaa olla kovinkaan pahoillani, vaikka monta omaa suosikkia jäikin kuulematta, onhan bändillä hittimateriaalia vaikka kolmen keikkasetin tarpeiksi

Kello kaksi yöllä Aapiskukon pihassa sämpylää mutustellessa, arkiaamun herätyksen painaessa takaraivossa sitä aprikoi, oliko tämä taas sen arvoista. Omaan pettymykseen vaikutti varmasti epätietoisuus siitä, kuinka tällaisella keikalla tulisi nykyään käyttäytyä; pitääkö väkisin yrittää hullaantua, vai voiko tästä musasta nauttia myös takarivissä tyytyväisesti nyökytellen, entä jääkö silloin jostain paitsi? No, totuushan on kuitenkin se, kaiken sen jälkeen mitä bändi ja ennen kaikkea Fat Mike on tälle musiikille tehnyt, että NoFX olisi katsomisen arvoinen vaikka äijät vain piereskelisivät lavalla.