Kaikki artistit eivät pysty täyttämään karismallaan suuria lavoja hiteistään huolimatta ja toisinaan taiteilijoiden ulosanti tuottaa silkkaa pettymystä ja/tai ärtymystä (lue: Amy Winehouse ja, anteeksi vaan, Opeth). Mutta sitten on Trent Reznor, jokaisen ”erilaisen nuoren” henkinen isähahmo, joka täyttää tyhjiöt ja saa yleisön lähes poikkeuksetta hajoamaan liitoksistaan. Tämän vuoden Ankkarockin pääesiintyjä ei pettänyt ja show’ta oli jopa hieman muutettu sitten Jäähallin keikan huhtikuun alussa.
Kyllä, olin molemmissa.

Järjestäjät olivat itse tyytyväisiä 31000 kävijän määrään, mutta tuntuu, että riittävän monet eivät löytäneet NIN-keikalle. Ehkä se johtuu myös ikähaarukasta. Olin itse 25- vuotiaana varmaan vanhemmasta päästä ja selvänä suorastaan vähemmistöä. Väestökadosta ei suinkaan kuitenkaan voida puhua. Väkeä oli ehdottomasti tarpeeksi, koska fiilistä ja innostusta oli ilmassa.

Mutta on pari asiaa, jotka eivät sovi yhteen; ulkolava, ja sen tuoma valoisuus, eivät sovi NIN fiilistelyyn. Keikan puolivälissä olin onnistunut manaamaan auringon pois kuun tieltä ja yleisökin alkoi lämmetä, kun tuttuja biisejä tuli jokseenkin tiheämmin. ”Head Like A Hole” ja ”The Hand That Feeds” räjäyttivät pankin. Räjäyttämisestä puheenollen, encore-biisi ”Hurtin” aikana ilmoille päästetyt ilotulitukset saivat varmasti aikaan backstagella jotain suhteellisen ikävää henkilökuntien kohdatessa.
Ensimmäinen kömmähdys tapahtui ”Only”-biisin aikana, jolloin valot eivät toimineet ensimmäisen minuutin aikana, jolloin Trent improvisoi turhautumistaan biisin melodiaan. Tilanne saatiin kuitenkin korjattua, ennen kuin alkoholihuurteinen yleisö ehti vaatia rahojaan takaisin, tai edes huomaamaan.

Nine Inch Nails -kokoonpano toimii intensiivisyydessään ja Trent Reznor, tunnettuna työnarkomaanina sekä perfektionistina, on panostanut jokaiseen yksityiskohtaan. Aira Samulinin miehenä tunnettu valomiesekspertti Ekku Peltomäkikään ei pystyisi parempaa valoshow’hun, eikä äänessä ollut mitään valittamista, kun kaikki kuulosti ainakin minun korvaan hyvältä. Lavalla tapahtui ja artistien kitarat vaihtuivat hetkeksi läppäreihinkin. Jalkani ovat vipatuksesta rakkuloilla ja niska on nyt pysyvästi krampissa.

Yleisesti fanit tuntuvat kallistuvan enemmän fetissi-angsti-Trentin puoleen kuin poliittiseen sekasorto-Trentiin. Nine Inch Nailsin uusin levy ja sen ideologia ei ole ainakaan vielä ihan uponnut vihaisen nuoren mustaan sydämeen, kuten esim. ”Downward Spiral”. Ainakin löysin itseni Korsolavan edestä vasta kun kuulin Closer-biisin alkuiskut, vaikka toimittaja osaa myös laulaa Year Zeron mukana.
Olin pakahtua onnesta kun sain eteeni jälleen yhtyeen, joka on musiikkimaailmassa siellä missä se on, hyvästä syystä; Kokoonpanosta ei puutu ammattitaitoa tai tunnetta. Trent Reznor on sukupolven ääni, joka karjuu asiansa kunnes kuurotkin kuulevat. Ärhäkkä ja timmissä kunnossa oleva Trent vahvisti jälleen heterouteni ja vannoin uudestaan Nine Inch Nails -fanivalani.