Kuva: Napalm Death Tampereella

Napalm Death Tampereella

Eipä tarvinnut olla edes torstai että päivä oli toivoa täynnä, nimittäin Nappis on tehnyt yleensä esiintymisillään sen verran selvää jälkeä, että siinä tutisee vähän kokeneemmankin keikolla kävijän polvet tyhjää. Tänä talvisena keskiviikkona oli siis vuorossa Napalm Death Englannista ja The Final Harvest Suomesta.

Illan lämppäribändi aloitti erittäin hyvissä ajoin illan melko harvapäiselle yleisölle, mutta setin jatkuessa valui väkeä paikalle aika mallikkaasti, joten Final Harvestin lopetellessa oli tuvassa ihmisiä kun Venomin keikalla ja saipa orkesteri muutamat ihan ponnekkaat aploditkin. The Final Harvest soittaa melko tyypillistä modernia metallia, mitä värittää tekninen osaaminen ja tutut esiintymismaneerit, mutta lievästi laimeiksi jäävät biisit. Tähän kamaan tykästyvä yleisö sai varmasti vatsansa täyteen namppaa ja kyllähän tuota ihan sujuvasti katseli, mutta koska illan pääesiintyjänä nyt vaan sattui olemaan Napalm Death, ei kilpailu ollut alun perinkään lainkaan tasavertainen.

Napalm Deathin kajauttaessa settinsä käyntiin, ehtisi sekunnin ajan pieni pelko hiipimään peräreimariin, koska raskas avausraita (mikähän biisi muuten oli, taisi olla joku ihka uuden levyn ralli?) ei aiheuttanutkaan totuttua muulinpotkua, vaan vasta herätteli unessa olevaa bändiä ja yleisöä. Kuitenkin viimeistään kolmannen kipaleen, Suffer the children-hitin aikana oli homma noussut raketin lailla kattoon, eikä sieltä loppukeikkaan enää tarvinnut laskeutua. Nappis heitti siinä mielessä tutun turvallisen setin, että uudelta kiekolta kuultiin joku neljä biisiä ja muuten tasaisesti uusia ja vanhoja ralleja, mutta hyvin valittuina kuten aina. Tässä bändissä on kuitenkin se mielenkiintoinen piirre, että sen tuotanto on paria hutilevyä lukuunottamatta käsittämättömän kovaa alusta loppuun ja tämä sama piirre kuuluu kaikin tavoin myös keikoilla; vaikkei bändiä edes kauheasti kiinnostaisikaan enää esiintyä, olisi biisimateriaali silti helvetin vahvaa mutta kun tuntuu ettei äijiltä lopu tarmo heilua koskaan, niin keikat tuppaavat menemään sellaisen apinanraivon ja hurmoksen välimaastoon.

Mitään oleellista ei jäänyt kuulematta ja kaikki lavaliikehdinnästä lähtien aina välispiikkeihin saakka tuli suoraan sydämestä, enkä voisi juuri onnellisempana keikalta lähteä kotiin, vaikka ennen keikkaa takana oli kohtuuttoman raskas päivä ja seuraavana aamuna aikainen herätys sekä toinen mokoma tiedossa. Näiden hetkien takia jaksaa joskus vähän väsymystäkin.