Municipal Waste @ Nosturi, Helsinki

Rässiliivien suhinaa ja surman siipien havinaa

Olen yleisesti ottaen laiska ihminen, ainakin mitä tulee keikkojen katsomiseen toisissa kaupungeissa. Helsinkiin jaksan raahautua harvakseltaan, mutta olipahan siihenkin taas syytä kun Rytmihäiriö ilmoitti soittavansa keikan 90-luvun alun kokoonpanollaan ”Surman siipien havinaa” -pitkäsoittonsa 20-vuotispäivän kunniaksi. Rytmihäiriötä olisi lämmittelemässä Força Macabra ja Axegressor… ja Rytmihäiriö itse lämppäisi Municipal Wastea.

Kampin lasihelvetissä oli yhdistettynä sekä joulu- että lottokaaos, joten tupa oli täynnä. Illan aikana nähtävien esitysten määrä nousikin viiteen, kun siellä kaiken kaaoksen keskellä vedettiin alkulämmittelyksi tiernapoikia. Euroshopperin energiajuomat käsissään käyskentelevien teinien, joulun stressaamien pariskuntien ja satunnaisten spurgujen kirjavassa joukossa näkyi pari farkkuliiveihin, lenkkareihin, pillifarkkuihin ja lippalakkeihin pukeutunutta hevisankaria. Minneköhän olivat matkalla?

Saapuessani Nosturin pihalle kello oli muutaman minuutin yli kahdeksan, eivätkä ovet olleet vielä auki. Paremman tekemisen puutteessa asetuin muutaman kymmenen metriä pitkän jonon hännille. Hetken aikaa ehdin siinä olemaan, kunnes alta aikayksikön takana oli vähintään yhtä paljon porukkaa kuin edessänikin. Eipä siitä enää minnekään kannattanut lähteäkään, vaikka jonon etuosa lauleskeli mullikuorona vanhoja joululauluja sekä Rytmihäiriön uusimman levyn biisejä. Oli etukäteen vaikea arvioida, kumpi bändi vetäisi enemmän porukkaa; Municipal Waste vai Rytmihäiriö? Anthrax- ja Suicidal Tendencies -logoilla varustettuja tekstiilejä näkyi olevan enemmän kuin Rytmihäiriö-tuotteita, joista suurin osa viittasi kantajansa pitävän erityisesti bändin vanhasta tuotannosta.

Ehdin olla pelipaikoilla vain joitakin minuutteja, kun Força Macabra Ot… Taurus keulillaan jo aloitti. Tämä portugalinkielisten kirousten pikakurssin tarjonnut yhtye ei tuntunut sen pahemmin uppoavan kaikkiin läsnäolijoihin. Voi olla, että yleisön joukossa oli paljon sellaista jengiä jotka eivät Forssan makkaroita ole koskaan kuulleetkaan. Silti lavan edessä oli kuhinaa, onhan Força Macabran musiikissa sentään iskevyyttä sen verran että sen mukana on helppo säntäillä ja puida nyrkkejä. Bändin esittämät coverit eivät tainneet olla porukalle sen tutumpia kuin bändin omatkaan kappaleet, mutta tokihan kappale iskee, jos sen kertosäkeessä hoilataan ”Metal! Metal! Metal!” brasilialaisittain äännettynä.

Axegressorista on itselleni taas tullut liiallisen hypetyksen synonyymi. ”Axecution” MCD:n julkaisun aikoihin suhteellisen suuri määrä kavereistani hehkutti bändiä suunnilleen parhaaksi rässibändiksi sitten Kreatorin, mutta eihän se levy odotuksiani vastannut. Sen jälkeen minulla ei olekaan ollut bändistä juuri mitään havaintoja, muutaman biisin tynkäsetti TVO:n hautajaisissa kun ei paljoa ollut. ”Parempaa kuin muistin” taisi olla ensimmäinen ajatukseni Johnny Nuclear Winterin rässikalsareita ihastellessani, mutta en silti saanut sen pahemmin kicksejä turkulaisten soitannasta.

Virtuaali-Seppo sai antaa tilaa Ufojen kosmisille viesteille, kun Rytmihäiriön setti keskittyi nimenomaan bändin vanhimpiin kappaleisiin. Tämä tarkoitti myös erilaista kokoonpanoa; kitaran varressa oli Tuukka ja keulahahmona riehui raskaasti tatuoitu Pate. Unekin käväisi lavalla avustamassa parissa kappaleessa. Herra sai rääkymiseensä lisää raivoa, kun joku valopää oli pihistänyt tämän narikkalapun, sen turvin lunastanut Unen kamat ja kadonnut jonnekin. Lammas Zineä edustava toimittaja osoittaa solidaarisuutensa Unea kohtaan ja toivoo, että rosvo saatiin kiinni ja Unen vääriin käsiin päätynyt omaisuus päätyi takaisin omistajalleen.

Itse setti taas sisälsi biisejä, joita ei ole kuultu minkään Rytmihäiriön soittamina pitkään aikaan. Joitakin näistä biiseistä Rytmihäiriö on tosin vetänyt nykykokoonpanollaankin, mutta korkeintaan muutaman keikkaa kohden. Nyt ei leikitä… nyt tapetaan, Nuori eläkeläinen, Homman nimi oli kuolema ja varsinkin Ihmisiä kuolee ovat sellaisia biisejä, joiden kautta itse tutustuin Rytmihäiriön tuotantoon, ennen kuin bändi oli koko hevikansan huvia. Arvostan noita biisejä korkealle bändin nykytuotantoa yhtään väheksymättä, joten vanhojen biisien kuuleminen liveoloissa on piristävää. Soundeista tosin puuttui levyillä ollut sirinä ja pörinä, mutta tuskinpa keikka olisi tuosta juuri parantunut. Mutta kuinka ollakaan, keikka tuntui loppuvan lyhyeen.

Rytmihäiriön setistä voisi kohdallani puhua pienoisesta unelmien täyttymyksestä, joten väkisinhän varsinaisen pääesiintyjän musiikki kuulosti sen jälkeen valjulta. Mitään valjua ei Municipal Wasten keikassa tosin muuten ollut. Kotimaassamme viimeksi viime syksynä vieraillut nelikko oli vetänyt lavanedustan täyteen väkeä. Meno oli odotetusti villiä, ja nuoria ukkoja lenteli pääni ja kamerani ylitse järkkäreiden estelyistä huolimatta. En ole erityisemmin ihastunut yhtyeen levytyksiin, mutta livenä näissä crossover-ralleissa tuntuu olevan enemmän potkua. Pakollisina ohjelmanumeroina lavalla kävi piipahtamassa lukuisia yleisön edustajia ja yleisösurffaajia oli yhtä paljon kuin oluenystäviä Vantaanjoessa kesäkuumalla. Wall of deathin järjestäminen taisi olla vähintään yhtä pakollista kuin hassunhauskan Boner Cityn soittaminen. Lyhyt mutta sitäkin intensiivisempi, noin kolmivarttinen setti oli nopeasti ohi ja narikan edustalla oli alta aikayksikön keikan loppumisesta väkeä kuin pipoa. Rässiliivisiä sankareita vaappui adrenaliinihurmoksen aiheuttaman hyvän mielen saattelemana Helsingin lumiseen ja kylmään yöhön, kukin omaan suuntaansa…