Motörhead Kaapelitehtaalla

Show myytiin loppuun kolmessa tunnissa, onneksi liput haldattiin heti eikä sitten, koska pitäähän Motörhead nähdä ainakin kerran elämässä. Itselleni kerta oli kyllä jo kolmas. Kaik’ paskimman päivän olivat tähdänneet Stadia varten, mutta onneksi ihan riittämiin oli meitä joille nyt ei ole niin yks väli, mikä päivä on. Enno ikinä nähnyt yhtä paljon prätkäjengiläisiä samassa paikassa, ja niin ehdittiinkin jo kirota että miten sitä löytää aina ittensä epäilyttävistä tilanteista. Spekuloitiin, oliko taas 6 litraa kusta lentänyt asiakkaan öögaan, näet amerikkalaisen Corrosion Of Conformityn olisi pitänyt soittaa myös. Olivat peruuttaneet sinänsä ymmärrettävistä syistä, mutta lippujen hinta silti pysyi samana (melko korkeana), eikä vastaavaa ulkomaalaista saatu varoitusajalla. Varmasti järjestäjät nauroivat koko matkan pankkiin.

Sweatmaster tuli kuultua narikassa lähes kokonaan, kesti 20 min saada berberi roikkumaan. Joku ruotsalainen pändi jonka laulajattarella oli kuulemma uskomattoman hyvät amberssonit (=laululahjat) soitti ennen Turun trioa. Riu’ulle kuultiin ainakin coveri Misfitsin Where Eagles Daresta (I ain’t no goddamn sonuvabiii-ii-iiitch, mieti sitä beibe). Narikkajärjestelyä kirottiin kuorossa odotetusti vielä myöhemmin keikan päätyttyä.

Kaapelitehtaan sali on pitkänomainen noin puoli kilsaa pitkä läävä, ja kapeahko. Motörhead aloitti siinä vähän ennen kymmentä, eikä mitään vitun alkunauhoja tarvinnut sietää, ainoastaan Lemmyn kommentti ”we are Motörhead and we play rock and roll!”. Setti alkoi Dr. Rockilla, vanhalla keikan aloituksella reilun 15 vuoden takaa, jatkui täten vielä vanhemmalla Stay Cleanilla ja saman aikakauden Love Me Like A Reptilella. Soundi oli hyvä ja luja, ja sitä piti tietty yleisön pyynnöstä koventaa. Uuden levyn stygejä kuultiin huomattavasti anteliaammin verrattaen aikasempiin kertoihin, ja miksipä ei, varsinkin kuullut In The Name Of Tragedy ja Killers ovat kunnon purkkaa ja jytää. Muut nivusosaston mukavuutta kyseenalaistaneet kappaleet olivat mm. R.A.M.O.N.E.S., Metropolis, No Class ja Over The Top. Settiä oli muutenkin uusittu isolla kyr.. kädellä, esim. Dancing On Your Grave ja Fast And Loose, jota eivät ole soittaneet sitten kun ’83, tulivat kyllä puun takaa. Sacrificen (ainoa(?) biisi 1990-luvulta) aikaan pitti oli taas täynnä rakkautta ja pariminanen rumpusoolo kesken sen päästi ”pojat” hyölille. Jos oli setissä tuoretta materiaalia, tarkoittaa se sitä että jotain oli jätetty pois. God Save The Queen, Born To Raise Hell, Dead Men Tell No Tales ja erityisesti Bomber (shock! horror!) häikäisivät poissaolollaan. Enkä ole vieläkään kuullut livenä (We Are) The Road Crew’ta! Varsinaisen meiningin lopetti Killed By Death/Iron Fist, ja encoren nyrjäytti käyntiin akustinen Whorehouse Blues, sitten Ace Of Spades, sitten Overkill. 21 kpl/100 minuuttia se kesti.

Loppukanoottina sanotaan että yleisön kaikki solariumissa käyneet G’N’R -paitaset rokidorkat, jotka ei ees taputa biisien välissä, ja ponnaripäiset kännykkäliittymämyyjät, jotka virnuilee niille jotka joraa, saa vetää ittesä pitkin ojanpohjia. Muut jatkakoot niinkuin olivat. Ai niin, keikka oli hyvä!