maiden_yleisö

Iron Maiden ja Alice Cooper stadikalla

Muksuna näin Iron Maidenin Aces High:n musiikkivideon. Jo tuona hetkenä sielu myytiin paholaiselle pilkkahintaan, vaikken silloin sitä edes tiennyt. Mustavalkoinen propagandavideo jätti lähtemättömän vaikutuksen, vaikka bändin soittama musiikki kuulosti pelkältä meteliltä.

Myöhemmin sitä sai ihan oikean Iron Maiden -ceedeen vanhempiensa soittimeen. Se oli sellainen piste, josta ei ollut enää paluuta entiseen. Voin hyvällä omalla tunnolla sanoa elämäni muuttuneen ratkaisevasti. Suhteellisen lyhyessä ajassa kaikki Iron Maidenin studiolevyt (ja pari liveä) olivat hyllyssä, mutta paitaa en ostanut. Ja nyt seuraa lähes uskomaton paljastus: en ole nähnyt Iron Maidenia koskaan livenä. Tätä pidän jo itsekin käsittämättömänä, onhan kyseessä yksi eniten elämäni suuntaan vaikuttaneista bändeistä. Siis ennen heinäkuun kahdeksatta päivää 2011 anno domini.

Mistäkö sitten tiesi, että Maiden – jonka kiertäessä Suomen keikka on yhtä varma kuin joulu joulukuussa – oli jälleen tulossa Suomeen? Jo viime vuoden syyskuussa myyntiin tulleista keikkalipuista? Anttilan kampanjoista, joissa tarjotaan koko katalogia erillisissä ständeissä? Iänikuisen ja ennen kaikkea täysin dorkan Maiden vs. Metallica -vastakkainasettelun lietsomisesta? Maiden-aiheisten tekstiilien eksponentiaalisesta lisääntymisestä katukuvassa? Tästä massahysteriasta huolimatta Iron Maiden ei tainnut tällä kertaa myydä keikkaansa loppuun, siitä oli todisteena lippunsa vasta porteilla ostanut vanhempi herrasmies.


Tuo herrasmies saattoi olla nimeltään Matti Myöhäinen, mutta ensimmäiset paikalla olleet fanit olivat pistäneet teltat pystyyn jo keskiviikkona varmistaakseen eturivin paikat. Eivätkös jotkin Helsingin keikkamestat langettaneet jo jonotuskieltojakin? Ihme  sissejä, mutta onhan se mielenkiintoista havainnoida miten yksi bändi saattaa kanssaihmisiin vaikuttaa. Ja yleisömeressä heiluvista lipuista päätellen ainakin Saksasta ja Norjasta uskaltauduttiin tulla tännekin. Näitä havaintoja oli hyvä tehdä pressikatsomosta, joka erosi tavallisesta istumakatsomosta vain pöydillä. Mutta jos tämä keikka ei myynyt loppuun, niin paljostakaan ei jäänyt.

En kauaa ehtinyt istua, kun Alice Cooper jo aloitteli keikkansa. Mies on omissa silmissäni lähestulkoon yhtä legendaarinen kuin Maiden. Fiilistelin Poisonia aika paljonkin nöösipoikana, joten olihan miehen keikankin näkeminen itselleni lähestulkoon pakollinen juttu. Miehessä riitti virtaa ympäri lavan käyskentelemiseen ja keppinsä nakkelemiseen. Olisi minulle myös Teenage Frankenstein kelvannut Hey Stoopidin (josta en ole koskaan pitänyt) tilalla. Setti oli kyllä muuten hyvin seiskaripainotteinen, mutta hyvinhän noilla biiseillä pötkii. On pötkitty jo liki 40 vuotta ja olinkin innoissani miehen keikasta. En ihan palautunut siksi 15-vuotiaaksi joka Alicenkin kautta heviä alkoi kuuntelemaan, mutta kyllähän se nyt vaan toimi. Mutta miehellähän on plakkarissaan Maideniakin isompi läjä studioplättyjä, joten Alicella on mahdollisuuksia monipuolisempaan settiin. Tosin ei tuohon mitään ”Dadan” hörhöilyjä voinut mitenkään mahduttaa. Mutta mihin jäi Billion Dollar Babies? Tai Love’s a Loaded Gun? Tai He’s Back (The Man Behind The Mask)?

Jäin silti miettimään, oliko tämä keikka Alicelta vain rutiiniveto, joka erosi kiertueen muista keikoista vain Suomen lipun heiluttamisella ja pelipaitaan (Cooper 18) pukeutumisella. Sanoisin silti, että Alice toimisi paremmin omalla keikallaan, jossa tällä olisi tarpeeksi aikaa vetää kunnon setti. Ja poissa päivänvalosta, sillä komeasti köpöttelevä 3-4 metrinen mörkö, Alicen mestaaminen ja makaaberi pukuleikki eivät ihan auringonpaisteeseen sopineet. Ja kun legendaarisuusmittarilla tarkastellaan, niin Alice Cooperin soisi olevan pääesiintyjä. Nyt noin 50-minuuttinen keikka jäi tyngäksi eikä aikaa jäänyt edes encorelle. Saattoipa kyllä johtua ihan siitäkin, että lava piti siivota ja lavarakennelmat vaihtaa. Alicen settilista olkoon nyt ensimmäinen koskaan koostamani settilista.

 The Black Widow / Brutal Planet / I’m Eighteen / Under My Wheels / No More Mr. Nice Guy / Hey Stoopid / I’ll Bite Your Face Off / Feed My Frankenstein / Poison / Wicked Young Man / Killer (pätkiä) / I Love the Dead (tästäkin pätkiä) / School’s Out

Alicen painuessa taka-alalle ja roudariarmeijan rynnistäessä lavalle siivousvälineiden kanssa tein sitä mitä keikoilla yleensä tehdään. Otin siis repusta Van Halenista kertovan opuksen ja aloin lukemaan! Tällä välin sadat Maiden-fanit laukesivat housuihinsa pelkästään roudarin näkemisestä ja ilman täyttivät ”Maiden! Maiden!” -huudot. Tunnelma oli odottava ja piinaava. Jos puhuisin suuren urheilujuhlan tunnusta ilmassa, en puhuisi juurikaan paskaa sen hetkiset puitteet huomioiden.

Vaikka olin juuri menettämässä Maiden-neitsyyttäni, tiesin silti, mitä odottaa, ainakin pääpiirteittäin. Keikkatallenteita on ahmittu nuorempana paljonkin eivätkä bändin settilistat nyt niin paljoa ole toisistaan lopulta poikenneet. Uusi ”The Final Frontier” -levy on ihan kuunneltava, mutta minusta olisi tuskin koskaan kasvanut Maiden-fania, jos olisin kuullut sen ensimmäisenä bändin laajasta tuotannosta. Saati ”A Matter of Life and Deathin”. Ehkäpä keikan suurin yllätys olikin Run to the Hillsin soittamatta jättäminen ja ”Brave New Worldin” (2000) hienoimman biisin Blood Brothers soittaminen. Mutta todellisia ”OHO!”-elämyksiä ei tainnut tulla ensimmäistäkään. Tämä bändi on vetänyt jopa encorensa muodollisuuksiksi.

Pipopäinen Dickinsonkin sanaili, että bändillä olisi plakkarissaan 14 studioalbumia, joihin mahtuu aika monta biisiä. Miksei niitä sitten soiteta? Niiden iänikuisten klassikkobiisien (The Trooper, Running Free) oloa settilistalla on perusteltu sillä että yleisössä on aina ensikertalaisia, joiden on ”pakko” kuulla kyseiset kappaleet. Totta toinen puoli, mutta en kyseisenä ensikertalaisena henkilökohtaisesti varsinaisesti kaipaa niitä biisejä. Eikö bändi ala itse leipiintyä siihen, että se vetää joka ilta samat biisit? Mutta jokainen varmaan osaa koostaa oman unelmasettilistansa. Tässä kuitenkin Maidenin settilista muodon vuoksi, sillä paikalla olleet fanit eivät sitä tarvitse ja loput ovat varmaan nähneet sen jo muualla:

Satellite 15… The Final Frontier / El Dorado / 2 Minutes to Midnight / The Talisman / Coming Home / Dance of Death / The Trooper / The Wicker Man / Blood Brothers / When the Wild Wind Blows / The Evil That Men Do / Fear of the Dark / Iron Maiden / Encore: The Number of the Beast / Hallowed Be Thy Name / Running Free

Tämä oli rutiinikeikka. Vaikka bändi ei näemmä itse kyllästy kuluneimpien hittiensä soittamiseen, sillä näyttää vieläkin olevan hauskaa lavalla. Ja toki faneilla. ”Scream for me Helsinki!” -kehotus sai useasti vastakaikua ja netti on jo täyttynyt miljoonasta kommentista, joiden sisältö on ”Parasta koskaan” -tason hehkutusta, vaikka erinäisiä teknisiä, lähinnä Stadionin soundeihin liittyviä ongelmia onkin raportoitu. Parastahan tämä keikka varmasti monelle olikin, mutta itseni Maiden jätti odottamaan kovempaa keikkaa – onhan Maidenin kyseessä ollessa rimakin korkeammalla. En koe elämäni jakaantuneen selkeästi ”ennen” ja ”jälkeen” vaiheisiin, jonka bändiin tutustuminen alunperin teki. Mutta tulipahan nähtyä, eikä keikka missään nimessä huonokaan ollut.