Flow 2011

Flow 2011

Flow’ssa mietelausepaitaidat ja pikkureput on vaihtuneet ray-baneihin ja kangaskasseihin, mutta perusasetelma on sama. Anniskelualueella kiskotaan kaljaa eikä bändeistä jakseta välttämättä seurata kuin ne indie-raamattujen mainostamat pakolliset tärpit, kuulisti yleisömassa reunalla nyökytellen.

Leppoista poppia muotitietoisille

Flow alkoi perjantaina tuhdilla folkpop-pläjäyksellä, kun lavoilla nähtiin niin päästagen Midlake, kun uuden kakkoslavan haltuunottaneet Destroyer ja Warpaint. Itse asiassa koko festivaali oli täynnä kevyempää pop-musiikkia, joiden pienoiset sävyerot folkista dubsteppiin hämärtyvät livetilanteen tuoman lisäbuustin siivittämänä.
Perjantain nähdyistä pop-akteista pisimmän korren veti Warpaint, vaikka viehättävän tyttönelikon biisimateriaalin syvyys ei Undertow’n ja Elephantsin jälkeen edes festarisettiä kestänyt. ”Jostain syystä” mielenkiinto pysyi kuitenkin pidempään korkealla, kuin sinänsä asiokkaasti soittaneilla karvaisimmilla kollegoillaan; Destroyerin saksofonilla ja trumpetilla terästetty pop oli harmittoman soljuvaa, neljän kitaran luoman ”äänivallin” ja hipahatavan poikkuhuilun elävöittämä Midlaken hittikavalkadi korvia hellivää. Siltikään, tämän kisan voittajasta ei ollut epäselvyyttä.

Seuraavana päivänä päälavalla nähtiin parikin löyhästi samaan kategoriaan laskettavaa aktia. Magenta Skycodea kuunnellessa tulin ihmetelleeksi, että onko bändillä kahdella levyllä tosiaan näin paljon hittejä; koko keikkaa en ehtinyt kuunnella, koska oli taas johonkin kiire (pressitelttaan juomaan kahvia, kun selkää ja jalkoja kolotti, jo tässä vaiheessa), mutta omiin korviin ei yhtään huonoa kappaletta kantautunut. Täysimittaisen bändin kanssa esiintynyt Samuel Beam, alias Iron & Wine, tarjoili faneille nannaa puolestaan roppakaupalla. Lykke Lin äkilisen perumisen vuoksi oli partajoosepin soittoaikaa pidennetty tuntuvasti, ja artistin ystävät saivat nauttia harvinaisen monipuolisesta festarisetistä. Itselle olisi toki riittänyt vähempikin, Rabbit Will Run ja Walking Far From Home.

Sunnuntain positiivisimmasta indiepop-teosta vastasi kotoinen Rubik, joka tuli nyt nähtyä ensimmäistä kertaa livenä. Käsittääkseni ns. virallisesti perinteinen laulu/kitara/basso/rumpu-kokoonpano oli ainakin tälle keikalla kasvanut massiiviseksi big bandiksi torvisoittajineen ja efektimiehineen. Ihan ei iskenyt kappalemateriaali täydellä leveydellä kuulohermoon, mutta kyllähän tutummat kappaleet, kuten Laws of Gravity ja World Around You, toimivat laskujeni mukaan kahdeksaanhenkisen bändin sovituksena oikein kivasti.

Pakkopaellaa ja yllättäjät

Suhteuttaessa Flow’n musiikkitarjontaa festareiden yleiseen bändibuukkauspolitiikkaan, voisi vertailukohteeksi ottaa tapahtumien ruoka- ja juomatarjonnan. Kasvispiirakoita ja -hodareita, sushia tai samppanjaa ei perusfestarien paella- ja keskikaljakioskeista löydy. Silti Flow’stakin löytyy nk. ”pakkopullaa”, isoja nimiä isolla lavalla, joiden show ei jaksa tanssitytöistä huolimatta varttia kauempaa kiinnostaa. Röyksopp ja Empire Of The Sun luottivat päähineiden voimaan, Kanye West parikymmenpäiseen tanssijaryhmään.

Kovinkaan suuria elämyksiä eivät tarjonneet myöskään Q-Tipin paikkaajaksi pestattu MF Doom sinänsä erittäin leppoisalla ja hyväntyylisella esityksellään, tai The Human League, jonka esitys muistutti lähinnä kasvojenkohotusleikkausta. Yleisökin tuntui vain odottelevan sitä Don’t You Want Me’tä. Itse en jaksanut pakollisen vartin jälkeen, vaan lähdin kohti parempia bileitä.

Pakkopaella-kategorian alamääritelmä voisi kuulua ”ei jaksa livenä, mutta levyllä erittäin hyviä.” Tämä kuvaus sopii erinomaisesti myös sunnuntai-illan hektisimpään aikaan vapaasta puolesta tunnista taistelleisiin kahteen bändiin. Mogwai vaikutti etukäteen vetävän pidemmän korren, mutta esitys tuntui olevan yhtä inspiroiva kuin pari vuotta sitten Pitkässä kuumassa kesässä, joten päätin vaihtaa päälavalle, jossa hienon ”Slow”-videon julkaissut amerikkalainen Twin Shadow heilui sähkökitaransa kanssa. Kolkoksi jätti tämäkin, vaikka levytettyä materiaalia on tullut taustalla kuultua festarin jälkeenkin. Sama kohtalo oli aika monella, esim. Ariel Pink’s Haunted Graffiti, Jo Stance, The Do, French Films ja James Blake jäivät välistä yksinkertaisesti jaksamattomuuden takia. Esimerkiksi lauantaille oli merkattu etukäteen 15 katsottavaa bändiä, ennenkuin muistin, että tuolla tahdilla alkaa timanttisinkin risotto maistumaan pakkopaellalta.

Positiivisemmassa valossa voisi tuoda esiin muutaman yllättäjän, alaotsikolla ”ei jaksa levyltä, mutta livenä erittäin hyviä.” MC Taakibörstan yleisöryntäystä pääsi karkuun esimerkiksi kakkoslavalle, jossa balkanilaiseen diskotunnelmaan tempaisi mukaansa Shantel & Bucovina Club Orkestar. Disko Boy ja Disco Partisan eivät nauhoitettuna kuulostaneet enää yhtään niin hyvältä kuin lauatai-illan alkuhuumassa. Lopunalun tunnelmaan sopi sen sijaan mainiosti sunnuntainen Battles, jota ajauduin katsomaan Kanye Westin keikan viivästyttyä tuuliongelmien takia. Alkukantainen möykkä veti puoleensa, kärsimättömänä festareiden loppua ja kotiinpääsyä odottavalle intensiivinen räimintä toimi kuin häkä.

Flow’n parhaasta keikasta vastasi kuitenkin, ei ehkä ihan yllättäen, brittiläinen uuden polven laulaja/lauluntekijä Jamie Woon, jonka futuristinen mutta simppeli poppi piti vaivatta otteessaan koko keikan ajan. Waterfront ja Lady Luck -originaalit täydensi mahtava lainavalinta Would I Lie To You?, joka ainakin omalta osalta kruunasi hienosti tämänvuotiset festarit.

Flow’ta parhaimmillaan

Parhaimmillaan Flow on ennakkoluulottomissa ja gernrerajoja rikkovissa artistivalinnoissaan sekä yleisön huomioonottamisessa ja kuuntelemisessa. Flow tuntuisi edelleenkin olevan festivaali ihmisiltä ihmisille, laajenemisen myötä tulleista lieveilmiöistä huolimatta. Ennakkoluulottomia ja genrerajojarikkovia artisteja nähtiin tänäkin vuonna Voimalan konserteissa, sekä uudella Cirko-klubilla. Saksalaisen pianotaiteilijan Hauschkan sekä amerikkalaisen Tony Trischkan banjotaiturin tuominen Flow’hun on luku sinänsä, itse tosin valitsin Voimalan konserteista ruotsalaista First Aid Kitiä lämpänneen Mirel Wagnerin, jonka musiikkiin vasta alkukesästä törmäsin, ja siksi hyvin innoissani tästä artistikiinnityksestä olin. Naikkonen lauloi kuolonballadeja kitaransa kanssa, hauraan esityksen rikkoi vain Voimalan huriseva ilmastointi ja kappaleiden välissä sivistyneet aplodit. Esitys oli intimiydessään vangitseva, tosin jonkinlaista ”kehitystä” settiin olisin loppua kohden toivonut. Nainen ja kitara ei yksinään toimi isolla klubilla samalla tavalla kuin baarikeittiön jakkaralla.

Cirkon tiloissa toimi kokeellisen musiikin näyttämö the Other Sound, jonka esiintyjäkaartiin kuuluivat mm. Kawaguchi Masami’s New Rock Syndicate ja saksalainen Pretty Lightning. Tämän(kin) klubin esitykset olivat sen verran turvoksissa, ettei sisätiloihin ollut asiaa, varsinkaan jengin istuskellessa lattialla (ainakin Keuhkojen aikaan). Mielenkiintoinen annos kokeellisempaa rokkia festarikansalle.

Yksi menestyksekkäimmistä kosolti uudistuneen festareiden uutuuksista oli Heinekenin sponsoroima Open Source Stage, jonka esiintyjät valittiin yleisöäänestyksen (tai paremmin ”tykkäyksen”) perusteella. Kansanäänen vaikutusvalta oli tässä kohdin selvästi alimitoitettu, sillä pienen lavan edusta ratkeili liitoksistaan jo perjantaina Evil Stöön keikalla, eikä äänentoistokaan meinannut riittää mihinkään. Mielenkiintoisia nimiä nähtiin lavalla useita, kuten syntikkametallihauskuutus Nightsatan sekä vähän liian muotitietoinen indietoivo Stockers!. Päälavan viereen anniskelualuelle viritetty tapahtumapaikka oli ratketa liitoksistaan MC Taakibörstan odotetun ja kertaluontoisen paluukeikan aikana. Iron & Winen venytettyä keikkaansa päälavalla, jouduttiin ryhmää odottelemaan lavalla niin kauan, etten kokenut ihmismassassa puristumista odotuksen arvoiseksi, varsinkin kun kalja-alueen tekonurmi lillui mudassa, vaikkei sadetta nähty koko viikonloppuna. Huhut kertoivat keikan olleen huikea, mutta onneksi festareilla tapahui muutakin.

Lykke Lin peruttua lauantaina, moni halusi annoksen tyttöenergiaa, ja ihmismassojen rynnätessä Janelle Monáen keikalle, tuntui hyvältä idealta kiertää aluetta ja etsiä vähän väljempää aluetta. Illan ”pääesintyjää” odotellassa sellainen löytyikin Takapihalta, jossa leppoisaa töröttelyä siirrettävän takkatulen loisteessa tahditti norjalainen dj/levymoguli Joakim Haugland. Tunnelma oli niin kotoisan lämmin, että siihen olisi voinut jäädä koko illaksi. Empire Of The Sun aloitteli, ja sinne piti kuitenkin mennä. Päälava ei tarjonnut kuitenkaan mukaansatempaava meininkiä, joten päätin vielä kiertää alueen. Väljentyneellä kakkoslavalla Janelle Monáe lopetteli keikkaansa… Mikä meininki! Tyylikäs laulaja kävi yleisön seassa yhdessä aiemmin illalla esiintyneen Shantelin kanssa, taustabändi ja -tanssijat sekoilivat lavalla, ja pian itse laulajakin oli rähmällään lavalla. Melko kaoottista, ja aivan jotain muuta mitä ennakkoon olisin odottanut. Siksi ei keikan alussa yleisömassaan tunkeutuminen tuntunut niin tärkeältä, tätä päätöstä jouduin sitten myöhemmin katumaan.
Keikan loputtua minun osaltani aivan liian pian, oli ohjelmassa brittiläisen tiskijukan Girl Unitin levynpyöristyä lounge-baarissa. Musa oli housempaa kuin odotin, mutta vierailevan räppääjän lietsomana tunnelma nousi hyvin pian. Wut kuultiin myös, mutta kokonaisuuteen nähden se ei ollut edes niin tärkeää.

Parasta Flow’ssa on alueella ajelehtiminen, yllättäviin akteihin törmäämiminen. Jos Suvilahteen vielä Flow’n merkeissä palaan (jossain vaiheessa tuntui että ”onhan tää nyt jo nähty”), teen sen varmasti ilman ohjelmakarttaa ja muita tylsempiä velvotteita (bändien kuvaaminen). Seikkailuintoa saattaa tosin hillitä seitsemän euron hintainen olut, joka nakertaa tilikatetta siinä missä vuosittain kallistuva pääsylippukin, varsinkin kun kovimassa huumassa ei aina muista parin euron panttia palauttaa. Mitenhän Porispheressä selvittiin roskien kanssa, kun panttijärjestelmää ei ollut käytössä? Luulisi ympäristötietoisten pääkaupunkilaisten osaavan kuljettaa roskansa pönttöön siinä missä varsinaissuomalaisten ”junttienkin”?

[flickrfeed photoset=72157627362422501]