Entombed Klubilla

Entombed on muuttanut muotoaan sitten viime kuuleman aika lailla ja uusien jäsenten myötä on isketty wanhan koulun death-vaihdetta silmään oikein tosissaan. Uffe Cederlundin poistuminen orkesterin riveistä oli varmaan helpotus bändille, koska mies ilmeisesti jarrutti orkesterin tervehenkistä kehitystä niin levyttävänä kuin kiertävänäkin orkesterina. Pieni juttutuokio ennen keikkaa vokalisti L-G Petrovin kanssa vahvisti omia epäilyksiäni kyseisestä asiasta, eikä keikkakaan ollut ainakaan yhtään vähemmän energinen ilman Cederlundia.

Viimeeksi näin orkan jokunen vuosi sitten Pellavarockissa ja silloin musiikki keskittyi melko laaja-alaisesti koko tuotantoon, mutta puhti oli ehkä aavistuksen verran poissa. Nyt, tänä komeana perjantai-iltana, esiintyi orkesteri kvartettina esitellen itselleni niin uuden rumpalin työskentelyä livenä, kuin aggressiivisemman ja death-painotteisemman keikkasetin kuin aiemmin.

Homma lähti komeasti käyntiin ”Serpent Saints” -albumin nimiraidalla ja eipä oikeastaan luontevampaa aloitusta olisi keikalle voinut ollakaan. Tästä jatkettiin eteenpäin soittaen huomattava määrä bändin uusimman levyn tuotantoa ja vanhemmissa kappaleissa keskityttiin hieman vähemmän rokkaavaan, mutta enemmän kalmalta löyhkäävään osastoon. Keikkasetti tuntui tasapainoiselta ja täyteen ammuttu Klubi toimi erinomaisena ympäristönä bändille, jonka into esiintyä oli selvästi havaittavissa tyypillisestä L-G:n pappamaisesta lavaliikehdinnästä ja Alex Hellidin hämmentävän suurten lihasten väpätyksestä kuolonsointujen tahtiin. Myös rytmiduo Nico&Ulle paahtoi tukat hulmuten todella tiukasti läpi rontti tunnin mittaisen setin, eikä ainakaan bändin lavakaraktäärissä ole pätkääkään valittamista.

Yksi itseäni jo etukäteen vaivannut asia oli se, kuinka Enskan kahdelle kitaralle sävelletyt kipaleet toimisivat livenä ja tämä muodostuikin itselleni jonninmoiseksi päänvaivaksi. Luonnollisesti tiukemmat paahtorallit, joissa ei melodioilla tai harmonioilla mässäillä, kaikuivat komeasti niinkin timmin kitaristin kuin Hellidin näpeistä, mutta ne vähäiset biisit jotka mielestäni ovat kahden kitaran vetoja, jäivät todellakin kaipaamaan sitä kuorrutusta. Varsinkin bändin vetäessä ne aivan liian nopeatempoisina, tuli tämän osalta meiningistä vähän väljähtänyt maku suuhun. Lieneekö tietyt hitit aina ”Eyemasterista” lähtien nykyään enemmän bändille välttämätön paha kuin yksi niistä keikan tasavertaisista kohokohdista uuteen tuotantoon nähden?

Kaikesta huolimatta keikka tarjosi hyvää tukanheilutus-viihdettä aikuiseen makuun, eikä Enskaa kannata missata livenä jos kaupunkiin tai lähiympäristöön sattuu. L-G Petrovin kanssa käyty lyhyt rupattelutuokio, joka valottaa miehen ja bändin nykytunnelmia, seuraa lehden sivuilla piakkoin perässä…