Down Pakkahuoneella

Down on ollut jo ekasta levystään lähtien aikamoisen kulttibändin maineessa ja varsinkin ensimmäisen kymmenen elinvuoden aikana lähestulkoon olemattomiin jäänyt keikkailu on varmasti ollut myös osallisena kyseiseen maineeseen, joten ei ole mikään yllätys, että kun bändi saadaan ekalla ja tokalla kiertueellaan ikinä Suomeen, on kyseessä molemmilla kerroilla aika mielenkiintoinen tapahtuma. Itse tuli aikoinaan tämä ensimmäinen Suomen esiintyminen myös todistettua ja pakko tunnustaa sen olleen herkullinen. Sitten perkeleet menivät tekemään kolmannen levynsä, joka alkoi jo kuulostaa harkitulta, tuotetulta ja mikä pahinta, tekemällä tehdyltä. Kyseessähän ei missään tapauksessa ollut huono kiekko, mutta se käsittämätätön energia ja mielenkiintoinen omanlainen tyyli mikä ekalla levyllä vallitsi, tai se spontaanius ja savuinen luovuuden virtaus joka väritti kauttaaltaan tokaa Downia tehden sen todella ainutlaatuiseksi levyksi, oli poissa. Kolmoslevy kyllä aukeni kuuntelemalla mutta se ei ikinä päässyt kahden ekan tavoin jonnekin todella korkealle ja tämä tylsistytti hieman omalla kohdallani suurinta terää orkesterin kohdalla. Sitten oli orkesterin seuraavan Suomen esiintymisen aika.

Downilla ei kummallakaan kerralla ole Suomessa ollut lämppäribändejä, vaan lauteiden lämmittely on hoidettu jonkinlaisella häröilystä, keikkaklipeistä ja bändin henkilökohtaisten suosikkien livevideoista koostuvasta dokkarileffasta, jonka toimivuudesta nyt voidaan olla montaa mieltä, mutta onpa ainakin vaihtoehtoinen tapa hoitaa homma. Tälläkin kertaa filkka näytti samat klassikkopätkät mm. Lynyrd Skynyrdilta, Black Sabbathilta, Thin Lizzylta ja monilta muilta kovilta monen rokkarin esikuvilta plus verrattuna ekalla Suomen keikalla nähtyyn pätkään, oli mukaan ängetty vähän uudempaakin filmimateriaalia bändistä itsestään. Kyllä sitä nyt toisaalta mielummin katselee kun jotain paskaa Suomalaista äijähevi-bändiä töröttämässä lavalla.

Itse keikka kun alkoi, oli fiilis pienestä ennakkoluuloista poiketen itsellä lähes katossa, niin helvetin hyvä meininki ja loistavat biisivalinnat oli meinaan heitetty alkuun että oksat pois. Setin aloitti ”Underneath Everything”, joka oli jopa hieman yllättävä biisivalinta mutta jollain tavalla pieni yllätysmomentti usein parantaakin keikkaa. Tästä eteenpäin edettiin sekoitellen kunkin kolmen levyn kappaleita hyvässä järjestyksessä, eikä dynamiikkaa oltu unohdettu, koska esim. ”Lies”in kaltaiset rauhallisemmat ja epätyypillisemmät kappaleet kuuluivat myös settilistaan. Kappaleiden järjestystä en muista sen tarkemmin mutta homma toimi kuitenkin kokonaisuutena erittäin hyvin, eikä omista suosikeista tainnut jäädä puuttumaan kuin ”Rehab”, eikä sekään liikaa haitannut, koska ehtisin sen kuulla jo aiemmalla esiintymiskerralla.

Bändi jaksoi painaa läpi keikan jokaisen biisin erittäin innostuneesti ja jopa aluksi hieman väkinäisiä piirteitä saanut Pepper Keenanin (kitara) moshaus parin ekan biisin aikana rauhottui luonnollisen näköiseksi ja spontaaniksi jorailuksi lavalla, muun bändin ollessa koko ajan lepposasti jalat maassa mutta silti silmin nähden riemastunut soittamisesta. Kirk Windstein (kitara) oli oma nallekarhumainen itsensä T-Rex Brownin (basso) keskittyessä pöllin imemiseen (ihme ettei tästä kukaan kirjoittanut lehdissä, vaikka koko Down röyhytteli Kirkkia lukuunottamatta tupakkia lavalla, kun se on kuitenkin kauhea rikos Suomessa nykyään polttaa keikkapaikoilla) ja rentoon tsokkailuun Phil Anselmo (laulu) oli tällä kertaa ainakin kohtalaisen selvinpäin ja erittäin skarpissa vedossa. Hän elvisteli omaan tapaansa niin kuin asiaan kuuluu ja hoiti tonttinsa järkyttävällä ammattitaidolla ja pienestä pullistelusta huolimatta oli esiintymistä erittäin nautittavaa katsoa; joillekin se sopivan leuhka asenne vain sopii. Rumpali Jimmy Bower omaa myös erittäin nautittavan tyylin soittaa instrumenttiaan, eikä soitossa kyllä muutenkaan ole paljon moittimista, niin vakuuttavalla otteella hän patteriston hoitaa.

Setti jakautui kahteen osaan, joista ensimmäinen oli puolitoista tuntia pitkä jo itsessään ja encoreakin saatiin vielä todistaa neljä biisiä. Kaikesta toimivuudesta ja biisivalinnoista huolimatta oli setti aavistuksen verran turhan pitkä ja meinasi jo alkaa puuduttamaan. Pitää olla todella maailmanluokan bändi että kaksi tuntia menee täysin puutumatta, ja vaikka Down alkaa olla musiikillisesti jo riittävän kova tekijä, ei klassikkotasoista biisimateriaalia ole ehkä kolmella levyllä ihan kahden tunnin keikkaa silmällä pitäen riittävästi.

Biisien välit olivat aivan oma lukunsa myös, koska bändi innostui irroittelemaan milloin vapaiden jamien muodossa ja milloin huudattamalla Twisted Sisterin ”We’re Not Gonna Take It” -biisiä yleisön voimin. Vaikka tämän kaltaiset hupailut saattavat kuulostaa melko väkinäisiltä väsyneiden kehäraakkien hauskuutuksilta, niin ainakin Down hoiti homman silmin nähden spontaanisti ja hämäsi allekirjoittanutta vilpittömän oloisella meiningillään. Tämä kaikki yhdistettynä jo edelläkin mainitsemaani biisien esittämisen rentouteen sai uskomaan, että Down varmasti nautti olostaan lavalla ja eipä tuollaisilla kehäketuilla, joilla saattaa olla jo taskurahatkin tienattu, ole varmaan enää mitään todistettavaa kellekään.