Crippled Black Phoenix (GBR), Steel Mammoth
Nosturi, Helsinki 2.11.2009

Suuri maailma on tarjonnut tänä(kin) vuonna tukun enemmän tai vähemmän mainioita, post-etuliitteellä varustettuja hiiviskelyteoksia yhtyeiltä kuten Fall of Efrafa, Switchblade, Russian Circles jne. Yksi on kuitenkin ylitse muiden: Crippled Black Phoenix. Tuo Justin Greavesin (Iron Monkey, Teeth of Lions Rule the Divine, Electric Wizard) ja Dominic Aitchisonin (Mogwai) kipparoima kollektiivi palautti 200 Tons of Bad Luck-albumillaan (joka on tosin “best of” kahden pienipainoksisen kaksitoistatuumaisen materiaalista) uskoni siihen, että täyspainoista (post rock-)elämää on vielä Godspeed You! Black Emperorinkin jälkeen. Sanomattakin on siis selvää, että yllekirjoittanut suuntasi tohvelinsa kohti Nosturia brittiryhmän rantautuessa piskuisen maamme kamaralle marraskuisena maanantai-iltana.

Lauteet Crippled Black Phoenixiä varten lämmitti Jussi Lehtisalon käskyttämä Steel Mammoth, jota voisi jäseniensä (Lehtisalon lisäksi mm. Anssi8000 ja Ville Pirinen) työhistorian takia kutsua jopa New Wave of Finnish Heavy Metallin superryhmäksi. Mutta vaikka jäsenistönsä miten kokenut kehäkettupumppu onkin, niin kyllä kaikesta kuulee, että Lehtisalo on yhtyeen nokkahahmo, eikä vähiten siksi että Steel Mammothin ulosanti on paljolti velkaa herran
emoyhtyeelle, Circlelle. Harmi vain, että Teräsmammutti oli ehtinyt jo settinsä ehtoopuolella, kun saavuin Nosturiin, joten verevän heavy-riffittelyn, maanisen kraut-jumituksen sekä yrttisen stonerin ristisiitoksesta nauttiminen jäi omalta ohdaltani jokseenkin vajavaiseksi. Pakko kuitenkin sanoa, että ryhmän NWOFHM on mielenkiintoinen sekoitus shamanismia ja humorismiä (“Galactus” -henkisistä päähinevalinnoista iso plussa).

Sitten päästiin itse asiaan. Saksalaisen täsmällisesti lavalle kivunnut Crippled Black Phoenix ei turhia pulissut vaan avasi siipensä ja suuntasi nokkansa samointein kohti korkeampia sfäärejä. Rise Up and Fight, Burnt Reynolds, Really, How’d It Get This Way? ja monet muut täsmäiskut kiipesivät permannon kautta harvalukuisen yleisön kollektiivista selkäpiitä pitkin kohti aivojen mielihyväkeskusta, jossa se räjähti lopulta massiiviseksi audio-orgasmiksi – jonka kliimaksi kesti ja kesti ja kesti… Huh. Kitarat helisivät, sello itki, rumputuli paukkui ja koskettimet hyväilivät; CBP oli lavalla kuin yhdistelmä Sigur Rósin herkkyyttä, Mogwain dynamiikkaa sekä Neurosisin raskautta – aivan kuten poppoon levyilläkin.

Kovin paljoa purnattavaa ei Crippled Black Phoenixin setistä jäänyt hampaan koloon. Kitaristi-laulaja Joe Volkin ääni yritti alussa hieman karata harakoille, mutta muutama askel taaksepäin, ja kas, ongelma oli poissa. Ehkä myös ihmisten vähyydestä johtunut “autius” vaikutti niin soundeihin kuin yhtyeen ja yleisönkin viihtyvyyteen, mutta brittejä kyseisestä asiasta on kuitenkin turha soimata; syyttävä sormi osoittaa juurikin sinua! Kovin olivat rikkeet siis pieniä, ja vaikkei yhtye ihan albumeidensa intensiivistä ja herkistävää atmosfääriä saanutkaan Nosturiin loihdittua, niin viimeistään keikan loppussa massiivisena yleisön päälle kurottautunut kitaravalli todisti että CBP on, FCLK:ta lainatakseni, pi (=parasta ikinä).

Tagit: Crippled Black Phoenix post-rock Steel Mammoth