Kuva: Ämyrock, 3.7.2010

Ämyrock, 3.7.2010

Vuosi 2010 oli Ämyrockille lähes historiallinen, tosin ei niinkään esiintyjiensä tai minkäänlaisen juhlavuoden takia. Syytä juhlaan on jo siinä tosiasiassa, että tänä vuonna Ämyssä ei satanut pisaraakaan! P. Pouta ei sittenkään puhunut paskaa, hyvä jos taivaalla näkyi pilveäkään koko aikana. Yhdeksän bändiä sai tänä vuonna esiintyä ja totuttuun tapaan kaikille oli monipuolisesti kaikkea ja tämän näki Ämyrockin yleisörakenteestakin. Ei liene vaikea arvata, mitkä esiintyjät toivat paikalle suomirock-diggareita, mitkä doomstereita ja mitkä lapsiperheitä.

Saapuessani paikalle oli soittamassa Sairion (= hämeenlinnalainen ghetto, jossa on lähinnä vain omakotitaloja, myös allekirjoittanut on siellä lapsuudessaan pyörinyt) uusin lahja maailmalle: Rikoslaki. Tämä myös Öskidööl-lehdessä vaikuttaneista miehistä koostuva kvartetti soitti juurikin sellaista musaa, mitä näiltä hoopoilta pystyi odottamaankin: Häpeilemättä esikuviensa suuntaan kumartelevaa vanhan liiton punk rockia. Parissa biisissä oli oikeasti hittibiisin vikaa, eli kyllä Ramonesilta ja Ypö-Viideltä on jotain opittukin. Mitään oikeasti uutta bändillä ei ollut esittää, mutta Kuka tahtois jotain uutta? Toisena soitti myöskin paikallinen Sway the Way. Monien muidenkin esiintyjien tavoin myös Sway the Way oli minulle ennestään tuntematon. Tunnelmallista indierockia soittanut bändi jäi mieleeni lähinnä univormujensa ansiosta. Kahdella jätkällä neljästä oli vihreät housut ja mustat paidat, kahdella muulla juurikin päinvastoin.

Ämyrock ilman Kari Peitsamoa on kuin sauna ilman kiuasta. Äijä saapuukin Ämyyn (josta on tehnyt biisinkin) yhtä varmasti kuin krapula tukevan humalan jälkeen, mutta siitä huolimatta äijän seikkailut olivat minulta jääneet tähän mennessä kokonaan todistamatta. Peitsamo näytti kitaransa kanssa isolla lavalla melko orvolta, mutta äijän karisma sai lavan ja yleisön edustajien sydämet täyttymään hyvästä, kesäisestä fiiliksestä. Anniskelu-alue näytti Peitsamon keikan aikana yllättävän tyhjältä, mutta toisaalta se täyttyi taas hyvin nopeasti Peitsamon pakattua kitaransa. Yleisö sai mitä halusi, joten myös Kauppaopiston naiset kuultiin. Peitsamon jälkeen alkoi kurnia niin, että katsoin parhaaksi lähteä kaupungille ruokatauolle. Tästä syystä Karibian rytmejä esittänyt Ukkivainaa jäi näkemättä. Palatessani oli helsinkiläinen laulaja-lauluntekijä Manna bändeineen jo täydessä vauhdissa. Mannaan on liitetty kansainvälisyys-termi, eikä ilmeisesti ihan turhaan. Varsinkin tämän laulu oli harvinaisen ilmeikästä, joka ei kansainvälisessäkään vertailussa kalpene. Mannan letkeä keikutus tuntui potkivan erityisen hyvin nurmella päivää paistattaville lapsiperheille.

Purple Reckoningin Einari Stylman liekeissä

Mannan jälkeen oli vuorossa I Was the Teenage Satan Worshipper. En seurannut keikkaa kovin aktiivisesti, vaan pyörin lähinnä pusikoissa noin puolet koko keikan kestosta. Siellä pusikossa kököttäessäni sain käsityksen mainiosta liveaktista, joka toimii huomattavasti paremmin keikalla kuin olohuoneessa levyltä kuunneltuna. Kyllähän siellä lavan edessä porukka tuntui viihtyvän ja tanssivan. Viihtyisää oli myös paikallisten suurlähettiläiden Purple Reckoningin keikalla. Väkeä oli lavalla kuin kissaeläimiä Vilkkilän tiluksilla ja musiikki mahtipontista, mutta se osattiin esittää ilman, että keikka olisi mennyt missään vaiheessa överiksi. Vokalisti Einari Stylman oli bändin tunnistettavin elementti jo demollakin, mutta myös lavalla. Miljoonan voltin tukka, miljoonan taalan ääni. Stylman paitsi näyttää hyvältä keulakuvalta, niin myös miehen sielukas ja palava ääni riittäisi täyttämään isommatkin stadionit. Purple Reckoningilla on hallussaan jo nyt kunnon lavabändin elkeet, kun lavalta lenteli vuoroin vesipulloja ja kitaristeja.

Radiopuhelimet rakastavat yleisöään

Radiopuhelimet räiskyivät kiimaisesti ja yleisöään rakastellen. Käytännössä tämä tarkoitti pitkän setin toteuttamista, tai ainakin siltä se minusta – joka en siis ole Radiopuhelimia juuri kuunnellut – vaikutti. Setti tuntui menevän liiankin pitkäksi, varsinkin kun jo ennestään tiukat aikataulut venyivät ja paukkuivat. Venyneistä aikatauluista sai sitten illan viimeinen esiintyjä maksamaan kovan hinnan, ja Garden of Wormin setti jäi siten kovin lyhyeksi. Kaikkein kokeilevin materiaali oli jätetty kotiin, ilmeisesti juurikin tiukentuneen aikataulun vuoksi. Puritaaninen, Saint Vitus –vaikutteinen doom metal sopi hämärtyvään iltaan paremmin kuin suoraan auringonpaisteeseen, vaikka ihan oletetusti alkoi väki alueelta hupenemaan. Perinteistä doomia edustaneita kappaleita ei muutenkaan ehditty montaa kuulla, sillä aika alkoi loppua kesken. Keikka ei kestänyt edes puolta tuntia, kun kello alkoi näyttämään jo ties mitä. Harmillinen takaisku, varsinkin kun olin saanut pettyä hieman jo etukäteen, koska ruotsalainen Masshysteri peruutti keikkansa, mutta toisaalta bändin peruuttamisen myötä Rikoslaki sai vapaaksi jääneen paikan Ämyn rosterissa. Tämän vuoden Ämyrock oli itselleni esiintyjälistansa puolesta puhuttelevin vuosikausiin, ja hyvä yleisfiilis saa minut paikalle myös ensi vuonna, satoi tai paistoi.