Kuva: Airbourne Tampereen Klubilla

Airbourne Tampereen Klubilla

Mikäli AC/DC joskus lyö hanskat naulaan ja yhtyeen rock ’n roll perintö pistetään jakoon, suoritetaan tuo perinnönjako todennäköisesti AC/DC:n maanmiesten Airbournen ja Ruotsin Bulletin kesken. Ja vaikka nämä molemmat perilliset kiitettävän ahkerasti rundaavatkin, olen jotenkin onnistunut tähän asti missaamaan kummankin muutamat Suomen keikat. Niinpä nyt olikin korkea aika kokea Airbourne livenä.

Illan lämmittelyistä vastasi Taking Dawn USA:n Las Vegasista. Yhtyeen materiaali toi paikoin mieleen Skid Rown. Lopputulosta tosin vesittivät välillä turhankin laskelmoidun oloiset ratkaisut. Hulppeasti Rocky/The Eye of the Tiger -introlla startanneen setin toimivinta antia olivat nimikko EP:n biisit Like A Revolution ja Time To Burn, Halle-fuckin’ Berr.. anteeksi, Halle-fuckin’-Lujah huutoineen.

Jotenkin Taking Dawnista vain jäi aika valju kuva. Yhtye edustaa juuri sellaista periamerikkalaista corporate-rock meininkiä, missä erilaisten sponsorimerkkien lista ylittää kolmeen kertaan yhtyeen diskografian pituuden ja rock-uskottavuus kulminoituu johonkin skeittilenkkarimerkkiin. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Taking Dawn ei yksinkertaisesti ole yhtä rehellistä ja ajatonta rock’ n rollia kuin yllämainitut AC/DC:n perilliset ja olen yllättynyt, mikäli nämä jenkit joskus pääsevät mukaan jakamaan tuota rock ’n roll aarretta. Setin jälkeen jäinkin pohtimaan miten Taking Dawn sitten eroaa esimerkiksi Airbournesta?

Australialaisten vallatessa lavan, Raise the Flag -biisin voimin, sain vastauksen. Se kulminoitui Australian jätkien helvetin rumiin lenkkareihin. Kyllä! Näin se vaan on. Näitä jätkiä ei näet kiinnosta, mikä on muodikasta ja mikä ei. Heitä ei kiinnosta mitä radioissa satutaan soittamaan ja mitä ei. Heitä ei kiinnosta musiikkimessujen laite-esittelijät, sponsoridiilit tai rokkipoliisien naureskelu muka-kuluneille kliseille. Heitä kiinnostaa vain rock ’n roll. Ja palasten loksahtaessa kohdalleen tällaisella asenteella tehdään ajatonta ja trendit alleen murskaavaa rokettirollia. Juuri sellaista, jota Airbourne tarjoili täydelle Klubille.

Setin alkupuolisko meni hyvin pitkälti, Hellfire ja Diamond in the Rough -tsipaleita lukuun ottamatta, tuoreen ”No Guts, No Glory” -älppärin tunnelmissa. Chewin’ the Fat, Blonde, Bad & Beautiful ja Get Busy Livin’ toimivat varsin mallikkaasti, mutta kyllä No Gutsin materiaalista kovimmat kierrokset nostattivat Born To Kill ja No Way But the Hard Way. Yleisö lämpeni ymmärrettävästi hivenen enemmän tutummalle ”Running Wild” -debyytin materiaalille. Videohittien lisäksi etenkin Cheap Wine & Cheaper Women ja Girls In Black saivat yleisöön vipinää. Jälkimmäisen aikana yhtyeen laulaja-kitaristi Joel O’Keeffe muuten suuntasi baaritiskille, jonka päältä mies soitteli komeat soolot. En nyt rupea raapustelemaan tähän klubin pohjapiirustusta, mutta mainittakoon, että baaritiski siis sijaitsee Klubilla kutakuinkin vastakkaisessa päädyssä salia kuin lava. Joelissa riitti muutenkin virtaa ja tämä energinen villimies onkin mitä mainioin keulakuva yhtyeelleen. Tosin, kyllä bändin riehakas livemeininki on neljän osatekijän summa, Joel vain on niin sanotusti piste iin päälle.

Encoret korkattiin odotetusti Running Wild -debyytin nimibiisillä. Ilmeisesti riehuminen oli saanut Joelin janoiseksi ja olut näytti maittavan. Reiluna miehenä laulaja-kitaristi jakeli olutta myös yleisöön. Tölkit mies tosin avasi hakkaamalla niitä päätään vasten. Näyttävää, joskin oluen hukkaprosentti nousi tällä tölkin avausmenetelmällä melko korkeaksi. Stand Up for Rock ’n Roll päätti mainion illan. Olin vakuuttunut. Airbourne tulee vielä nousemaan huipulle, vaikka sinne eräiden toisten australialaisvekkuleiden mukaan onkin pitkä matka, jos haluat rock ’n rollia.

Ainoana lievänä miinuksena voisin mainita osittain sangen aneemisen ”Radio Rock -yleisön”. Siis jumalauta; rock ’n rollin riemujuhla meneillään ja osalla on meininki kuin firman kevätjuhlilla tarjoilun loputtua kesken. Täytyy sanoa, että tällä osa-alueella Bullet on saanut paremmat, joskin lukumäärältään vähäisemmät, kortit kuin australialaiset kollegansa. No, ei siitä sen enempää, Airbourne oli loistava ja poistuin paikalta leveä virne naamallani. Taking Dawnin jätkät kauppasivat pihalla pakkasessa levyjään. Yritteliäitä jätkiä, ehkä he ovat sittenkin vain olosuhteiden uhreja; toisinaan on onni syntyä Warrnamboolin kaltaiseen syrjäkylään, jossa trendit ja muoti ovat vieraita käsitteitä.

Settilista:
Raise the Flag
Hellfire
Chewin’ the Fat
Diamond In the Rough
Blonde, Bad and Beautiful
Get Busy Livin’
Girls In Black
What’s Eatin’ You
Born to Kill
Cheap Wine & Cheaper Women
Heartbreaker
No Way But the Hard Way
Too Much, Too Young, Too Fast

Encore:
Runnin’ Wild
Stand Up For Rock ’N’ Roll


Warning: count(): Parameter must be an array or an object that implements Countable in /var/www/fs1/0/chambers/public_html/wp-includes/class-wp-comment-query.php on line 399

Yksi vastaus artikkeliin ”Airbourne Tampereen Klubilla”

Kommentointi on suljettu.