Airbourne (Kuvat: Ville Angervuori)

Airbourne Tampereella

Airbournen keikka oli kahdella tavalla tamperelaisesta näkökulmasta erikoinen. Lauantai-illan keikaksi bändit soittivat hämmentävän aikaisin, joka sitten aiheutti reportteripartion kohdalla puolentoista lämppärin missaamisen. Toinen erikoisuus oli esiintymispaikka, eli Tampere-talo. Siellä kun on totuttu näkemään klassista musiikkia ja tiedetapahtumia – ja kohta tietysti kiakkovierasjuhlia – eikä lattaotsarokkia.

Saavuimme kuvaajan kanssa paikalle kesken englantilaisen Black Spidersin esiintymisen. Tampere-talo vaikutti heti lupaavalta keikkapaikalta, nimittäin paikan pohjaratkaisun ansiosta suurellakin yleisöllä on mahdollisuus nähdä esiintyjät läheltä lavaa. Tällä kertaa paikalle oli saapunut noin puoli salillista, eli ehkä noin 500 päätä. Koko poikkeuksellisen leveällä juhla-alueella sai myös juoda kaljaa eikä esiintymisen sivustastakaan seurailu verottanut soundeja juuri ollenkaan.
Puoliksi missaamamme Black Spiders on kolmen kitaristin hard rock –pumppu, jonka musiikkia voisi luonnehtia Motörheadin, AC/DC:n ja ehkäpä hieman Sensational Alex Harvey Bandin välimaastoon sijoittuvaksi. Bändi oli selvästi motivoitunut antamaan kaikkensa ja esitys sisälsi varsin kelvollisten biisien lisäksi tanakan määrän mossausta ja bändiläisten hillumista lavalla. Perinteiset rock-liikkeet ja -kliseet tulivat takaraivosta, soitto oli tiukkaa ja biisejä tuntematonkin pystyi astumaan meininkiin sisään vaivattomasti. Taattua hard rockia niille, jotka sellaisesta pitävät – ja yleisöhän piti.

Pääesiintyjä Airbourne avasi settinsä Terminator 2 –elokuvan soundtrackilla valonheitinten pyörittäessä punaisia valokeiloja vaaran merkiksi. Bändin kirjaimellisesti loikatessa lavalle lähti uusimman ”Black Dog Barking” –albumin (2013) menevä avausraita Ready to Rock soimaan ja ensisekunneista lähtien bändi hardrokkasi kuin riikinkukko.
Vaikkei Airbournen tuotantoa olisi koskaan kuullutkaan, ei aussibändin maamies-esikuvia olisi tarvinnut kauaa arvailla. AC/DC:n ja Rose Tattoon jalanjäljissä etenevä kaljan- ja hienlöyhkäinen perusasioissa tiukasti pysyttelevä rockvääntö tempaisi hyvin lämmitellyn yleisön mukaansa välittömästi.

Bändin nokkakukko, laulaja-kitaristi Joel O´Keeffe otti paikkansa myös välittömästi, ja vaikka koko bändi oli meiningissä sata lasissa mukana, oli nokkakoristeen meininki vielä muutaman asteen verran näyttävämpää. Bändin sisäistä työnjakoa asetettaessa on selvästi syystä tai toisesta päätetty panostaa yhteen tyyppiin koko rahalla.
Asiaan on saattanut vaikuttaa myös kaverin poikkeukselliset kyvyt. Samanaikainen mossaus ja kitaralavan heiluttelu hevimuodostelmassa eivät olleet minkäänlaisena esteenä soolon tilutukselle. Soitto ja laulu toimivat erinomaisesti yhteen ja tältä turboahdetulta aussirokkarilta ei tuntunut energia hiipuvan näyttävästä lavameiningistä huolimatta missään vaiheessa.
Jossain vaiheessa laulaja-kitaristia kanniskeltiin yleisön seassa roudarin harteilla rokkarin soittaessa myös samalla sooloa. Angus Young, anyone? Keikan loppupuolella samainen ihmisiä ryyppäämään villinnyt aussi hakkasi päähänsä oluttölkkejä. Niiden alettua suihkuta ruskeaa mahlaa hän viskeli niitä sitä mukaa yleisöön. Todellinen showmies, jonka yleisö palkitsi runsailla suosionosoituksilla.

Airbournen setti koostui noin 50 minuutin avausosasta ja 25 minuutin encoresta. Bändisoiton tiukkuus yhdistettynä Tampere-talon hyviin soundeihin ja tarkkaan harkittuihin rockshow-elementteihin teki keikasta todellisen taidonnäytteen. Tämän kaltainen perusrock on vaikea laji, jossa kaikkien osien pitää ollakin kohdillaan, jotta homma voi toimia.
Airbourne pystyy vetämään pisteet alallaan kevyesti kotiin ja koska homma tosiaan toimii näin hyvin, voi AC/DC:n kaltaiset waka wanhat wääntäjät päästää hyvillä mielin ansaituille eläkepäiville.