Aihearkisto: Keikkaraportit

Hässäkkäpäivät 2014

Perjantai

Useamman tunnin ajomatka ja Oulu avautuu silmien edessä. Taitaa olla siis se kerta edessä taas, kun olen jaksanut etelästä tulla Hässäkkäpäiville. Miksei sinne jopa tulisi, kun tuttujen ja turvallisten nimien lisäksi paikalla olisi muutamia uusiakin tuttavuuksia. Ja kyllähän sitä nyt jaksoi tänne tulla nauttimaan perjantaiksi sateesta, kun ei vuonna 2013 hässäköity laisinkaan.

Vastoin kaikkia odotuksia seurueemme olikin jo paikalla ennen kuin festien ensimmäinenkään sointu oli ehtinyt kaikua. Tosin Mofetronin jätin välistä kun jo pelkästään bändin hassu nimi ei herätellyt mielenkiintoa ja pari kokemaani välähdystä itse keikasta eivät myöskään houkutelleet katsomaan sen enempää. Noituus sen sijaan oli saanut kunnian korkata päälava, ja Noituushan nyt oli Noituus! Sen sijaan isompaa yllätystä tarjosi Dead End Story, jonka levytyksistä en ole koskaan saanut kaikkea sitä irti mitä olen niiltä hakenut, mutta keikalla bändillä oli aivan loistava meininki. Yleisöä ei toki mahdottomasti ollut ja ihan ensimmäiseksi esiintyvillä bändeillä yleensä onkin epäkiitollinen asema soitella harvalukuisille massoille. Mutta ei se haitannut, kun soitto toimi! Setin päätteeksi tuli vielä Leatherface-coveri Springtime, jonka Dead End Story oli tulkinnut itselleen ominaisemmin; alkuperäistä suoremmin ja kevyemmin, mutta kuitenkin varsin väkevästi.

Lebakko oli seuraavaksi päälavalla. Se muuten oli vähän hassua, miten bändi laulaa Jäätelökesästä samalla kuin taivaalta sataa vettä kuin kenen-tahansa-rektaalista-sitä-nyt-haluatte-ripottelevankaan. Tosin ei se biisikään suoraan kertonut jäätelön syömisestä. Pidän tätä bändiä kyllä nerokkaana! Sounditkin olivat hyvät! Bändin edustajan mukaan ne olivat liiankin hyvin kun yleisössä oli mahdollista huomata soittovirheet helpommin, heh. Sitten pari ukkoa vaihtui lavalta ja 50 % samoista miehistä koostuva Kaupungin Valot pääsi soittamaan. Näinpäs bändin sitten toista kertaa viikon sisään, ja kummallakin keikalla satoi vettä. LPR-bändien välissä soitti paikallinen Arson Under the Sea, joka oli tainnut tulla kehiin paikkauksena ja jonka keikkaa odotin ihan kiinnostuneena. En sitten nähnyt bändistä sekuntiakaan ja kuulemanikin pätkät olivat pätkiä vain. Epäilen että olisin saattanut pitääkin bändistä kuvausten ja netissä kuulemani matskun perusteella, mutta ilmeisesti nyt ei ollut aika sille. Aivoni eivät kyenneet käsittelemään nyt sludgea.

Olikohan se seuraava tärppi Foreseen? Taisi olla. Olen nähnyt bändiltä sen verran monta keikkaa etten osaa oikein sanoa miten tämä eroaisi niistä muista kuin että Foreseen oli nyt ensimmäistä kertaa Oulussa soittamassa ja että tunnelma oli  varmaan jo siitä syystä Ykän pubissa kohdillaan. Soitto on tällä bändillä aina yhtä skarppia ja meno antaumuksellista muiltakin osin, ja eiköhän tässä voida aika turvallisesti huudella, että bändin LP tulee olemaan aivan saatanan hyvä ja on vain hyvä, että bändillä on tätä nykyä yleisöä laajemmallakin pohjalla kuin vain hardcore-hardcore-ympyröissä. Ajattelin, että Radiopuhelimet saa soittaa kyllä aika kovan keikan jos se mielii olla Foreseenin esitystä kovempi. Tätä kirjoittaessa en kuitenkaan tiedä, kumpi sitten olikaan se kovempi luu, kun Radiopuhelimetkin soitti todella hyvän keikan. Sen jälkeen Tryer sai kilpailla yleisön huomiosta futispelin kanssa, ja jossakin vaiheessa puolet baarista katseli keikkaa ja toiset puolet peliä. Vauhtia ja dramatiikkaa piisasi molemmilla.

Summataanpa perjantai. Tänä päivänä tuli nähtyä monia hyviä keikkoja, mutta olin kuitenkin hieman pettynyt itseeni; jätin itselleni tuntemattomat nimet kokonaan tsekkaamatta ja katselinkin keikkoja vain tutuilta ja turvallisilta bändeiltä. Ok, Dead End Storyn näin ensimmäistä kertaa keikalla mutta tiesin millaista musiikkia bändi soittaa, joten jännittävät makukarnevaalit jäivät sitten lauantaille. Makukarnevaaleista puheen ollen, jäi itse festivaalialueella syöminen tähän ainoaan päivään, kun oliiviöljyssä lilluvia spydärinaineksia ei viitsinyt popsia toista päivää putkeen.

Lauantai

Ihmisellä ei ole kai paljoakaan järkevämpää tekemistä kuin saapua pelipaikoille jo ensimmäisen bändin aikana, joka oli Visto. Hienosti yhdisteltiin hardcorea ja oululaisen mölyrokin perinteitä, joista saatiin aivan hyvin toimiva ja lupaavalta vaikutta sekoitus jolla oli ihan oma soundinsta. Ja kun aprikoin että Vistohan voisi kuulostaa äänitteeltäkin aivan kelvolliselta, tulikin lavalta ilmoitusta että kasetteja saa käydä ostamassa. Kyllä sir. Harmi vaan että aika usein nämä isommalle yleisölle tuntemattomat ja paikalliset bändit sijoitetaan ihan soittoaikataulujen kärkeen, jolloin niitä varten pitää erikseen tulla paikalle. Olisikohan tilanne toinen, jos näitä bändejä sijoitettaisiin sikin sokin aikataulua sinne sun tänne, niin ehkä bändit saavat helpommin uusia ystäviä? Vai nähtäisiinkö nämä bändit vain taukoina jolloin voi käydä kiskomassa kaljaa jossain muualla kuin lavan edessä? Ehkä, en tiedä?

Vendidan, Haapojan ja ruotsalaisen Sista Försöketin jouduin skippaamaan, mutta helsinkiläinen Cold Institution se vasta onkin jännittävä bändi. Yhtyehän on post-punk-bändi, jolla on kaksi bassoa eikä kitaraa lainkaan. Ennen kuin kukaan viisastelija menee sanomaan bändiä miksikään erikoisuudentavoitteluksi, niin mainittakoon että suomalaisen post-punkin historiassa on ollut kitaratontakin post-punkkia, vaikkakin kahden basson sellainen taitaa olla ainakin Suomen mittakaavassa uutta. Mielestäni Cold Institution on todella kiinnostava yhtye ja pidän bändin seiskatuumaisestakin kovasti, mutta ehkäpä nyt bändi oli niin väärässä paikassa synkän ja raskaan musiikkinsa kanssa. Ehkä yhtyeen sijoittaminen sisätiloihin olisi oikeasti luonut sellaisia mielikuvia että seiniä oikeasti romahtaa päälle, siinä missä auringonpaisteen takia mieli teki lähinnä jäätelöä. Jota olisi saanut viereisestä Teboilista, mutten mennyt hakemaan.

Kun seinien romahtamisesta puhutaan, niin eräänlaista romahdusmusiikkia soitti niinikään helsinkiläinen Uhrit, tosin tämän bändin muoto oli kallellaan d-beatiin ja crustiin. Uhrien seiskatuumainen on ollut itselläni aika useinkin soitossa, jonka ralleja kuultiin tälläkin keikalla ja niiden lisäksi vielä liuta muita vähintään samantasoisia esityksiä. No, kummahan se olisi jos bändin keikkasetti olisi vain neljän biisin mittainen. Olin tätä ennen nähnyt bändin kerran keikalla ja siitäkin oli kulunut vuosi. En ole ihan varma miten Uhrien keikkasetti on sen jälkeen elänyt, mutta nyt tuntui soitossa olevan enemmän varmuutta ja biisimateriaali vaikutti aiempaa kiinnostavammalta. Kuten olen tämän samaisen julkaisun sivuilla hehkuttanut sitä seiskatuumaista, niin yhtä hyvin hehkuttaisin bändin livemeininkejäkin vaikkei niissä sinänsä mitään ihmeellistä olekaan. Lisäksi tätä bändiä on sattuneesta syystä nähty keikoilla melko harvoin, mutta odotan kyllä jo seuraavaa vetoa.

Olin ottanut Hässäkkäpäivieni yhdeksi keskeiseksi tavoitteeksi tsekata ainakin yhden ruotsibändin Rövsvettin lisäksi. Rövsvett tietty perui ja äkkiä huomasinkin että pääsen tavoitteeseeni vain jos katson Fru Dörrin. Eipä jäänyt epäselväksi mikä bändi oli lavalla univormuista ja taustalakanasta päätellen, eikä siitäkään ollut epäselvyyttä etteikö varsin naisvoittoisella bändillä olisi ollut kivaa soittaessaan. Mutta en minä siltikään saanut siitä mitään irti. Toista oli, kun vuosikausia arvostamani The Carnival osui okulaarieni eteen vasta ensimmäistä kertaa. Miten tässä nyt näin on käynyt? No, joka tapauksessa olihan se nyt tasan yhtä hekumallista katsottavaa kuin irvokkaimmissa painajaisissanikin. Nähtiin tässä alkaneen kesän kunniaksi myös kainuulaista mieskauneuttakin. Voisin arvata ettei tämä irstailu valitettavasti ole ihan jokakeikkainen tapahtuma The Carnivalin konserteissa, mutta jo ihan musiikillisista syistä pidin keikasta kovasti. Olihan siellä vähän vanhempaakin matskua keikkasetissä.

Hyviksi bändeiksi jo aiemminkin havaitsemani Remissions ja Ills piti jättää välistä kun eihän sitä pieni ihminen vaan pysty kaikkea katsomaan, mutta samalla meni osa Terveiden Käsien keikastakin ohi. Itse asiassa minulta meni melkeinpä koko keikka ohi, kun ei tätä kirjoittaessa tunnu siltä että olisin ollut katsomassa Terveitä Käsiä – bändiä joka mullisti käsitykseni musiikista tai ylipäätään mistään muustakaan. Kumma juttu. Speedtrap ilmaantui Hässäkkäpäivien ohjelmaan paikkaukseksi, mutta oli kyllä hyvä paikkaus. Sisätiloihin sijoitettu Speedtrap täytti tuvan heiluvista nyrkeistä ja hikisistä ihmisistä. Melkoista kaahaamista ja paahtamista sata lasissa, ja aivan hyvin osaa nykyinen kokoonpano (rumpali pois, basisti tilalle, uusi mies nelikieliseen) sen mitä aiempikin. Lopputuloksena oli yksi viikonlopun hurjimmista keikoist. Mietin keikan aikana toki vähän sitäkin miten Speedtrapin kaltaisen hevibändin buukkaaminen Hässäkkäpäivien kaltaisille selvästi punk-orientoituneemmille kekkereille olisi otettu vastaan vaikkapa muutamaa vuotta aiemmin. Olisiko vastaanotto ollut yhtä innostunutta kuin mitä se nyt oli? Vastaanotto oli nyt kuitenkin vilpittömän innostunutta ja osoitti sen että tämänkaltaisia tapauksia jotka kiertävät Tuskan kaltaisten megafestien ja Hässäkkäpäivien kaltaisten DIY-kemujen välillä mahtuisi Suomen bändikartalle enemmänkin. Paikka toki oli pieni, ahdas ja siten nopeasti hikinenkin, ja tämä ahtaus olikin osa keikan viehätystä. Olisi toisaalta ollut mielenkiintoista nähdä miten tämä olisi toiminut isolla lavalla, sillä Speedtrap olisi epäilemättä synnyttänyt melkoisen härdellin sinnekin… mutta olisiko fiilis kärsinyt.

Kun hyvistä livebändeistä puhutaan, niin Maailmanlopusta olisi teille sellainen. Tämän poppoon keikoilla on lähestulkoon aina hyvin kreisi meininki. Saman tiesivät varmaan monet muutkin, joten päätin jäädä ulkopuolelle näkemään niitä tuttuja joita ei etelässä ihan niin usein näe ja onhan allekirjoittanut nähnyt Maailmanlopun jo “muutaman” kerran. Jäin kyttäämään josko Snuff aloittaisi, “Somehow” ja “Not Listening” mielessä. Snuffia odotin vesi kielellä, onhan bändin varhaistuotanto varsinkin hyvää melodista punk rockia. Tosin tuo tuotanto on sijoittunut 80- ja 90-lukujen taitteeseen, josta nyt on jo tovi kulunut, ja itselleni tulikin täytenä yllätyksenä se miten paljon tähän bändiin liittyy torvia, urkuja ja ska-hassuttelua. Tämä bändi jonka piti mielikuvissani olla lähempänä Leatherfacea kuin NOFX:ää ei siis ollut se ihan oma kuppini teetä. Sen siitä saa kun on naiivi, mutta vaikka alueen takaosa oliskin täynnä hapankorppukerhon jäseniä, niin aina tällaisten bändien keikoilla on ihmisiä joille lavalla esiintyvä bändi on jotakuinkin parasta ikinä. Ihmisillä oli hauskaa, mikä lienee tärkeintä. Kivaa oli kaiketi sisällä vielä Snuffin jälkeenkin, mutta peliväsymys vei voiton jolloin nyt jäi Sur-Rur välistä.

Mitähän näistä kemuista sitten kollektiivisesti sanoisi? Sunnuntaina oli aika totaalisen rättiväsynyt olo kun vasta kahdeksan maissa pääsi Tampereelle (osanottoni helsinkiläisille) ja sen jälkeen ei kiinnostanutkaan mikään muu kuin sipsinsyönti. Henkiseltä puolelta tulikin sitten täysinäiseksi, minkä takia ei livemusiikkia jaksannutkaan ainakaan pariin iltaan kuunnella. Tähän kun yhdistetään se, että Hässäkkäpäivät oli varsin mallikkaasti ja kivuttomasti sujunut tapahtuma, niin pitää vaan toivoa ettei toista välivuotta tule, tai ainakaan ensi vuodelle.

Lämminhenkinen ilta äärimetallin parissa

On ihan mukava käydä välillä keikoilla, joiden esiintyjät eivät ole omia suurimpia suosikkeja. Satyricon kuuluu kirjoissani porukkaan, joka ei ole saanut jalkautumaan levykauppaan asti, vaikka musiikki kuunneltaessa onkin aina ihan kelvollista. Lähdin tämän vuoksi keikalle uteliaana ja leikkimielellä. Tunnelma oli siis kuin Napakymppiin lähtisi.

Paukautin paikalle parahultaisesti todistaakseni taiwanilaista lämppäriä. Chthonic (ei Gin and Tonic) oli huikea näky, nimittäin lavatamineissa yhdistyi larppausvarusteet ja -meikit todella perversseihin naamioihin. Lämppärikeikkaa kommentoinut, kohdalle osunut dosentti Männistö kutsui aktia nimikkeellä budohevi, joka varmaan oli hyvin osuva luonnehdinta.

Kohdalle osunut dosentti Männistö kutsui aktia nimikkeellä budohevi

Musiikillisesti on vaikea sanoa mitä kaikkea kama piti sisällään, mutta sanotaan nyt vaikka niin, ettei tällaista ollut vielä paljon ennen 1990-luvun puolta väliä olemassa. Kuvittele Children of Bodom jollain itämaisilla larppauselementeillä höystettynä ja olet lähellä. Vaikkei musa itseä paljoa lämmittänyt, oli bändi oikein sympaattisen oloinen, eikä siitä ole syytä lähteä siten haastelemaan mitään erityisen negatiivista.

Satyricon aloitti keikkansa uusimman levyn (S/t, 2013) mahtipontisella introlla, jonka perään lähti varsinaisena avausbiisinä vuoden 1994 albumin ”The Shadowthrone” avaaja Hvite Krists død. Tämän jälkeen siirryttiin itselleni tutuimpaan osastoon, eli ”Now, Diabolical” –albumiin (2006) ja vieläpä nimikkobiisiin. Olen siis sitä porukkaa, jolle rokki-Satyricon on huomattavasti tutumpaa kuin alkuaikojen uskottavat bläck&decker-kiekot.

Keikan logiikka noudatteli melko ennalta arvattavaa mutta toimivaa, eli biisejä tipauteltiin kohtuu tasapainoisesti uran varrelta. Moniaineksisuudesta huolimatta itselle jäi kuitenkin sellainen olo, että kyseessä oli aikamoinen hittikimara. Bändin paremmin tuntevat ja fanit varmaan arvostelisivat ratkaisua tylsäksi ja ennalta-arvattavaksi, mutta maallikolle tämä sopi erinomaisesti, nimittäin livenä Satyricon ylitti ainakin omat odotukseni ja tykkäsin keikasta musiikillisesti hyvin paljon.

Ei varmaan tule yllätyksenä kenellekään, että kyseessä on soittajina ja esiintyjinä ammattimainen bändi ja siihen puoleen on turha mennä enempää. Muu show ansaitsee taas pari sanaa, koska laulaja Satyrin välispiikit jatkoivat lämppärin sympaattista linjaa ja olivat hyvin lämminhenkisiä. Toki kyseisen orkan pahimmat murjotusajat ovat kaukana takana ja aatteet on myyty levymyynnin ohessa jo moneen kertaan, mutta itse lämpenin inhimilliselle, muttei silti yleisöä nuoleskelevalle esiintymiselle, jossa kuitenkin biisien aikana pidettiin hevikliseistä tiukasti kiinni.

Laulaja Satyrin välispiikit jatkoivat lämppärin sympaattista linjaa ja olivat hyvin lämminhenkisiä

Toinen asia joka kaipaa mainintaa, on bändin voimakas valoshow, joka varmasti jakoi mielipiteitä. Strobot säksättivät lähes koko keikan mitalta ja esiintymistä ryyditettiin myös ties millä värivaloilla. Näyttävää, kyllä, rasittavaa, varmasti monen mielestä. No, jäipähän ainakin mieleen.

Ilta tarjosi kelvollisen kokonaisuuden ja positiivisen yllätyksen. Osittain tämä saattaa johtua siitä, että itse käyn niin vähän keikoilla nykyään, että miltei mikä tahansa hieman omaan makuun menevä mättö kelpaa. Samalla on pakko tunnustaa, että Satyricon on kovatasoinen bändi, jonka musiikillisen kekseliäisyyden pystyy tunnistamaan hieman vähemmänkin levytettyyn tuotantoon perehtynyt.

Kuvat: Ville Angervuori

LPRHC Fest 2013

Vuoden 2013 LPRHC Fest jatkoi viime vuodesta tutuksi tullutta, hyväksi havaittua linjaa; ulkomaan ihme pääesiintyjänä, kotimaisia bändejä (lähinnä Etelä-Suomesta) sekä paikalliset vetonaulat. Konsepti toimii tiettyyn pisteeseen, mutta kuinka monta vuotta konsepti jaksaa houkutella riittävästi yleisöä?

Koska artistikattaus on huomattavasti ns. ”normaalifestareita” mielenkiintoisempi, totaalisia hasseja ei siis löydy, oman mielenkiinnon ylläpitämiseksi jatkoin viime vuodelta hyväksi havaittua linjaa; kaikkia bändejä ei pysty kuitenkaan mulkasemaan a) selkävaivojen ja b) tuttujen morjestamisen johdosta, poimittiin etukäteen ohjelmistosta ne pakolliset. Kriteeteiksi kelpasivat tuttuus, yleinen mielenkiinto ja jokin erikoistapaus.

Erikoistapaukseksi voitaneen laskea No One Is Safen viimeinen esiintyminen. Nyt joukostamme on poissa kenties ainoa kotimainen hardcore-bändi, jonka keikoilla vaaran tuntu oli aina läsnä, olkoonkin hieman päälleliimaton oloista. Yhtyeen pehmeämpiä arvoja edusti vessapaperisota. J. Kiesi Grandesin viihdytys lauantaihelteessä voitaneen pitää erikoistapauksena siinä mielessä, että aikaisempina vuosina Kiesi on nähty lavalla yksinään, mutta nyt rytmiryhmän tuokseen saanut artisti tuli todistettua elävänä ensimmäistä kertaa tässä formaatissa.

Tuttua ja turvallista edustivat mm. No Second Thought, Pää Kii ja Anal Thunder, jonka aikana toiminta lavalla ja lavan ulkopuolella oli tutun sekavaa. Myöskään festareiden vetonaulaksi hommattu jenkkiläinen First Blood ei mitään elämää suurempaa tarjonnut, vaikka hyvin paukuttikin. Lauantain ohjelmistossa perimmäisten asioiden äärellä operoiva Pertti Kurikan Nimipäivät sai punkkarit pogoamaan, St.Hoodin ja Boltin laittaessa porukkaan liikettä illan hämärtyessä ja viilentyessä. Ei mitään ennenkuulumatonta ja -kokematonta, mutta en voi väittää, ettenkö olisi viihtynyt.

Mielenkiintoiset, uude(hko)t ja vähemmälle kuuntelulle jääneet tuttavuudet ovat usein avainasemassa siinä, nouseeko festarit perusvarmasta suorittamisesta ikimuistettavien joukkoon. Kaucasin esiintyessä lauantain avausaktina, oli alueelle suoriuduttava ensimmäistä kertaa jo puolilta päivin. Mm. Laineen Kasperin ja Raipatin tähdittämän hip hop –kollektiivin oli pitkän tauon jälkeen ensimmäinen, joten sikäli melko harvinaista herkkua. Myös päivän ja koko tapahtuman päätösaktina nähtiin ja kuultiin räppiä, kun SMC Lähiörotat pistivät juhlat pakettiin. Show oli ehkä hieman sekava ja kunnon bassojen puutteessa myös hieman laimea, mutta varsinkin Ameeban visitti jäi mieleen yhtenä festien kovimpana yksittäisenä suorituksena. Kertooko jotain tapahtumasta vai kävijästä, kun mielenkiintoisimmat esiintymiset olivat mahdollisimman kaukana siitä punkista ja hardcoresta, jonka vuoksi paikalle ylipäänsä saavuttiin. No, jotain tekoa tietysti silläkin, ettei näitä kokoonpanoja ole tässä viimeisen reilun vuosikymmenen aikana vielä kahden käden sormin laskettavaa määrää tullut nähtyä. Toiveissa siis hieman arvaamattomampia nimiä, sekä tietysti sitä räppiä!

Festarit ovat jälleen muutoksen kourissa, toivotaan että ratkaisu esim. sijoittumisongelmaan löytyy, ja festari saa jatkoa myös ensi kesänä. Toiveissa olisi myös hiukan enemmän yleisöä, sillä jokseenkin autiota oli kentällä toisinaan.

Airbourne Tampereella

Airbournen keikka oli kahdella tavalla tamperelaisesta näkökulmasta erikoinen. Lauantai-illan keikaksi bändit soittivat hämmentävän aikaisin, joka sitten aiheutti reportteripartion kohdalla puolentoista lämppärin missaamisen. Toinen erikoisuus oli esiintymispaikka, eli Tampere-talo. Siellä kun on totuttu näkemään klassista musiikkia ja tiedetapahtumia – ja kohta tietysti kiakkovierasjuhlia – eikä lattaotsarokkia.

Saavuimme kuvaajan kanssa paikalle kesken englantilaisen Black Spidersin esiintymisen. Tampere-talo vaikutti heti lupaavalta keikkapaikalta, nimittäin paikan pohjaratkaisun ansiosta suurellakin yleisöllä on mahdollisuus nähdä esiintyjät läheltä lavaa. Tällä kertaa paikalle oli saapunut noin puoli salillista, eli ehkä noin 500 päätä. Koko poikkeuksellisen leveällä juhla-alueella sai myös juoda kaljaa eikä esiintymisen sivustastakaan seurailu verottanut soundeja juuri ollenkaan.
Puoliksi missaamamme Black Spiders on kolmen kitaristin hard rock –pumppu, jonka musiikkia voisi luonnehtia Motörheadin, AC/DC:n ja ehkäpä hieman Sensational Alex Harvey Bandin välimaastoon sijoittuvaksi. Bändi oli selvästi motivoitunut antamaan kaikkensa ja esitys sisälsi varsin kelvollisten biisien lisäksi tanakan määrän mossausta ja bändiläisten hillumista lavalla. Perinteiset rock-liikkeet ja -kliseet tulivat takaraivosta, soitto oli tiukkaa ja biisejä tuntematonkin pystyi astumaan meininkiin sisään vaivattomasti. Taattua hard rockia niille, jotka sellaisesta pitävät – ja yleisöhän piti.

Pääesiintyjä Airbourne avasi settinsä Terminator 2 –elokuvan soundtrackilla valonheitinten pyörittäessä punaisia valokeiloja vaaran merkiksi. Bändin kirjaimellisesti loikatessa lavalle lähti uusimman ”Black Dog Barking” –albumin (2013) menevä avausraita Ready to Rock soimaan ja ensisekunneista lähtien bändi hardrokkasi kuin riikinkukko.
Vaikkei Airbournen tuotantoa olisi koskaan kuullutkaan, ei aussibändin maamies-esikuvia olisi tarvinnut kauaa arvailla. AC/DC:n ja Rose Tattoon jalanjäljissä etenevä kaljan- ja hienlöyhkäinen perusasioissa tiukasti pysyttelevä rockvääntö tempaisi hyvin lämmitellyn yleisön mukaansa välittömästi.

Bändin nokkakukko, laulaja-kitaristi Joel O´Keeffe otti paikkansa myös välittömästi, ja vaikka koko bändi oli meiningissä sata lasissa mukana, oli nokkakoristeen meininki vielä muutaman asteen verran näyttävämpää. Bändin sisäistä työnjakoa asetettaessa on selvästi syystä tai toisesta päätetty panostaa yhteen tyyppiin koko rahalla.
Asiaan on saattanut vaikuttaa myös kaverin poikkeukselliset kyvyt. Samanaikainen mossaus ja kitaralavan heiluttelu hevimuodostelmassa eivät olleet minkäänlaisena esteenä soolon tilutukselle. Soitto ja laulu toimivat erinomaisesti yhteen ja tältä turboahdetulta aussirokkarilta ei tuntunut energia hiipuvan näyttävästä lavameiningistä huolimatta missään vaiheessa.
Jossain vaiheessa laulaja-kitaristia kanniskeltiin yleisön seassa roudarin harteilla rokkarin soittaessa myös samalla sooloa. Angus Young, anyone? Keikan loppupuolella samainen ihmisiä ryyppäämään villinnyt aussi hakkasi päähänsä oluttölkkejä. Niiden alettua suihkuta ruskeaa mahlaa hän viskeli niitä sitä mukaa yleisöön. Todellinen showmies, jonka yleisö palkitsi runsailla suosionosoituksilla.

Airbournen setti koostui noin 50 minuutin avausosasta ja 25 minuutin encoresta. Bändisoiton tiukkuus yhdistettynä Tampere-talon hyviin soundeihin ja tarkkaan harkittuihin rockshow-elementteihin teki keikasta todellisen taidonnäytteen. Tämän kaltainen perusrock on vaikea laji, jossa kaikkien osien pitää ollakin kohdillaan, jotta homma voi toimia.
Airbourne pystyy vetämään pisteet alallaan kevyesti kotiin ja koska homma tosiaan toimii näin hyvin, voi AC/DC:n kaltaiset waka wanhat wääntäjät päästää hyvillä mielin ansaituille eläkepäiville.

Viimeiset Jalometallit Club Teatrialla

Oulun Club Teatrialla elokuun alussa järjestetty Jalometalli Metal Music Festival keräsi sankoin joukoin metallimusiikin ystäviä nauttimaan kesäilloista ja raskaista sävelistä.

Kahdettatoista kertaa järjestetty festivaali juhlittiin viimeistä kertaa näissä tiloissa – liian lähelle kasvanut asutus potkii Teatrian tieltään, ja näin ollen myös Jalometalli joutuu etsimään uuden kodin. Ensimmäistä kertaa festivaalit järjestettiin Oulun Kuusisaaressa vuonna 2002, ja muutto nykyisiin tiloihin tapahtui 2006. Hyvä tovi on siis saatu nauttia Club Teatrian antimista, mutta ehkä tilojen vaihdos tuo myös pienen piristysruiskeen tapahtumalle.

Vuoden 2013 suurin ja kohutuin kiinnitys oli ehdottomasti yhdysvaltalainen trashin pioneeri Slayer. 80-luvun alussa perustettu bändi onkin oivallinen vetonaula tällaisille festareille – se vetää yleisöä taatusti kaikista ikäluokista nuorisosta metallimusiikin konkareihin asti. Kiinnostusta horjutti osaltaan kitaristi Jeff Hannemanin poismeno toukokuussa 2013, mutta toisaalta kansaa tuntui kiinnostavan yhtyeen nykyinen kokoonpano ja keikkakunto.

Jalometallialue oli jaettu järkevästi, kolmen lavan sijoittelu oli onnistunut. Samanaikainen soitto ei haitannut toisen lavan menoa ja roudauksellekin jäi aikaa. Myös anniskelualueiden sijoittelu ansaitsi täysi-ikäisiltä kävijöiltä kiitosta. Jalometallikävijät olivat rentoja, ja kun tilaa oli riittävästi, ei tungos ahdistanut kuten esimerkiksi Qstockissa.

Saavuimme perjantaina festarialueelle illan jo pimetessä tunnelmavalaistuksen puolelle. Näin ollen perjantain ensimmäinen ja samalla koko Jalometalli 2013 korkkaajabändi, Impaled Nazarene, jäi valitettavasti näkemättä. Yleisöltä saadun palautteen mukaan keikka ei tälläkään kertaa ollut pettymys. Katsastimme sisälavalla illan toisena esiintyneen Altairin. Ruotsalainen thrash-metalli bändi on perustettu jo vuonna 1997, mutta julkaissut vain muutaman demon pitkän, joskin undergroundmaisen uransa aikana. Yhtye veti keikkayleisöä mukavasti ja meininki oli kohdillaan. Selvästikin bändi on löytänyt tiensä Jalometalli-kansan tietoisuuteen.

Yhtäaikaa Altairin kanssa, ulkolava 2:lla, esiintyi Rovaniemeltä kotoisin oleva Ravage Machinery. Kiiruhdimme kuuntelemaan kokoonpanoa muutaman loppubiisin ajaksi. Yleisöä tuskin oli bändin toiveiden mukaisesti (liekö sitten vaikuttanut yhtäaikainen soittoaika Altairin kanssa), mutta keikka oli ehkä sopivastikin ulkolava 2:lla, hieman pienemmissä puitteissa, joten vähäisenkin yleisön diggailu täytti tilaa tyydyttävästi. Belgialainen Aborted aloitti keikkansa heti Altairin ja Ravage Machineryn jälkeen, joten eikun matka kohti päälavaa, deathmetallia ja grindcorea! Keikka oli yhtyeen ensimmäinen Suomessa, joten nähtävähän se oli. Kiivas ja nopeatahtinen metalli sai yleisöä mukavasti ja keikka oli kaikin puolin ärhäkkä.

Perjantain positiivinen yllättäjä oli Lost Society, nelihenkinen rässibändi Jyväskylästä. Nuoret jannut vetivät vanhojen metallistien elkein, ja keikkaa oli paitsi mukava kuunnella, myös erittäin viihdyttävää katsoa. Tunnelma oli lähes mielipuolinen, ja into lavalla oli käsin kosketeltavaa.

Ja taas päälavalle. NWOBHM:sta, thrashista ja metalcoresta ammentava kanadalainen heavy metal -pläjäys 3 Inches of Blood kokeili keikkailua (sekin) ensimmäistä kertaa Suomessa. Bändi ei varmaankaan ollut Jalometallikansalle kovinkaan tuttu, sillä yleisö viihtyi anniskelualueen tienoilla. Onneksi anniskelualue oli sijoitettu siinä määrin hyvin, että sieltä pystyi seuraamaan keikkaa huurteisen ääreltäkin. Toki edustallakin riitti fiilistelijöitä.

Australian ensimmäisiin thrash-bändeihin lukeutuva Hobbs’ Angel Of Deathin keikka oli myös ensimmäistä laatuaan Suomessa. Jo vuonna 1987 aloittanut ja muutaman vuoden tauon jälkeen vuodesta 2002 tahkonnut yhtye soittaa perinteikästä thrashmetallia kitaristi-laulaja Peter Hobbsin johdolla. Riisuttua ja alkukantaista thrashia, muuta ei tarvinne sanoa.

Illan vaihtuessa yön puolelle, alkoi jännitys tiivistyä. Ainoan keikkansa Suomessa tänä vuonna tekevä Slayer oli vuorossa. Päälavan edusta täyttyi odottavasta yleisöstä ja tunnelma oli loistava. Slayer ei todellakaan pettänyt yleisöään, eikä heidän asemastaan thrashin suurimpana ole epäilystäkään. Vastikään menehtynyttä Hannemania muisteltiin keikan loppupuolella vähäeleisen kauniisti, kun yhtyeen taustakangas vaihtui muunnelmaan Heinekenin logosta, jossa olutmerkin tilalla luki Hanneman.
Keikka oli räjähtävä, mahtava, osaamisen, lahjakkuuden ja kokemuksen taidonnäyte. Slayer on Slayer, mitä siihen voi lisätä?

Perjantain viimeiselle esiintyjälle jäi vielä energiaa tuhlattavaksi, ja miksipä ei olisi jäänyt, olihan se brittiläinen, vuonna 1995 perustettu Orange Goblin. Yhtyeellä oli ehkä vähän epäkiitollinen asema soittaa heti Slayerin jälkeen, mutta sisälavalle riensi sankka joukko siitäkin huolimatta. Keikka oli todellakin mukaansatempaava ja hyvällä meiningillä varustettu, näin ollen erittäin hyvä päätös kahdennentoista Jalometallin ensimmäiselle päivälle.

Lauantai valkeni osaltamme myöhään, emmekä kuuleman mukaan olleet ainoita, jotka saapuivat paikalle vasta hieman jälkijunassa. Ilma oli aurinkoinen ja lämpimähkö, ja iltaa kohti paikalle saapui väkeä luultavasti samoissa määrin kuin perjantainakin. Alkuillan viihteestä vastasi pudasjärveläinen National Napalm Syndicate, hiljaiseloa viimeaikoina viettänyt thrash-bändi. Saksalainen Holy Moses jatkoi rässiputkea päälavalla, tuoden festareille virkistävän poikkeuksen naispuolisen vokalisti Sabina Classen voimin. Holy Moses valloitti Jalometalliyleisön täysin – seitsemän vuoden tauon jälkeen. Sisälavan menot aloitteli Archgoat, kotimainen bläkkisbändi Turusta.

Deatchainin meno oli vauhdikasta ja rajua, ja rituaalimetalli soi kovaa. Laulaja ”Kai Jaakkola” K.J.Khaos esiintyi ilman paitaa dramaattisin ilmein ja tummat hiukset hulmuten, ja se sopi varmasti hyvin muillekin naiskatsojille. Saksalainen, 80-luvulla perustettu Tankard kuvailee itse musiikkiaan ”alcoholic metalliksi”. Yhtye on julkaissut tänä vuonna jo 15:nnen albuminsa, ja keikkakuntokin oli kova. Karismaattiset soittajat revittelivät lavalla täysillä, ja huumori pilkahteli etenkin laulajan silmäkulmassa.

Päälavalla viimeisenä esiintyneellä Blasphemyllä oli vankka kannattajajoukko yleisössä, ja bändin nimeä huudettiin antaumuksella ennen keikan alkua – yhtye antoikin odottaa itseään puoli tuntia. Mutta eipä huudettu suotta, kun kyseessä oli yhtyeen tämän kesän ainoa Euroopan keikka! Maskeeraukset ja niitein ja luodein ryyditetyt asusteet loivat keikalle omaa tunnelmaansa, ja tumma ilta oli omiaan tämänkaltaiselle musiikille.

Blasphemy, Jalometalli 2013
Blasphemy

Oululainen, vasta vuoden pystyssä ollut Vermivore tahkosi ulkolavalla hyvin perinteisenoloista metallia. Taitoa miehiltä löytyi, ovathan jäsenet soittaneet aiemmin useissa erilaisissa bändeissä, mutta tunnelma ei jostain syystä vain syttynyt. Odotukset bändin suhteen ovat kuitenkin korkealla, meininki lavalla oli kova ja biiseistä ei löydy moitittavaa. Lähes transsissa soittava basisti tosin herätti yleisössä pientä hilpeyttä.

Illan ja koko festivaalien viimeisenä esiintyjänä veivasi kanadalainen Voivod. Progesävyillä thrashia soittava kasaribändi vieraili Jalometallissa viimeksi neljä vuotta sitten, soittaen silloin kaikkien aikojen ensimmäisen suomenkeikkansa. Kovin suurta yleisömassaa ei Teatrialla enää puolenyön aikaan vellonut, mutta lavanedusta pakkautui silti täyteen.

Allekirjoittaneelle ensimmäinen Jalometalli oli menestys, tunnelma oli leppoisa ja järjestelyt toimivat täysin moitteitta. Tilavat ja siistit tilat, monipuolinen juomavalikoima sisältäen mm. Slayer punaviiniä, suppea mutta riittävä ruokatarjonta, muutamat myyntikojut ja fiksusti rakennetut ja sijoitetut lavat tekivät viikonlopusta miellyttävän ja ikimuistoisen. Festivaali keräsi paljon vieraita myös ulkomailta, etenkin länsinaapurista tuntui paikalla olevan reilusti väkeä. Innolla jäämme seuraamaan tulevan vuoden järjestelyjä ja tiedotusta, missä vuoden 2014 Jalometalli vietetään.

Teksti ja kuvat: Sirja Bordi ja Riikka Kauppila

Kadun kieli 2013

Jokelassa elokuun ensimmäisenä viikonloppuna järjestetty Kadun kieli -tapahtuma kuulosti hyvin riskialttiilta tapahtumalta monelta eri kantilta tarkasteltuna. Kyseessä oli ilmaisfestivaali, jonka pääesiintyjäksi oli buukattu ehkä muille kuin skeittipunkkiporukalle tuntematon itävaltalainen alan bändi ja joka järjestettiin vieläpä Jokelassa. Kaiken kukkuraksi Kadun Kieli osui viikonlopulle, jolloin oli kaikki mahdolliset kesätapahtumat päällekkäin (LPRHC, Porispere ja jo Tampereellakin oli kahdet kiinnostavat kekkerit). Melko riskaabelin kuuloista, mutta bändit oli haalittu järkevien välimatkojen päästä (kaukaisimpina esimerkkeinä Yleislakko Turusta ja Tryer Tampereelta), ja tokihan Aintuse soitti samaan syssyyn muutamat muutkin keikat, joten eivät nämä hermannit maksaneet Aintusen lentolippuja vain yhden pistokeikan vuoksi. No, tapahtuma oli silti Jokelassa. Läksin matkaan distro (jota järjestäjät olivat kyselleet paikalle) ja pari kesähessua kyydissä katsomaan, mitä tästä tulee.

Matkasta oli tulla mielenkiintoista, kun navigaattori ei tunnistanut paikan osoitetta, mutta onneksi järjestäjä osasi antaa eksaktimman osoitteen ja Jokelaa hieman paremmin tuntevat kyytiläiset osasivat opastaa paikalle. Kieltämättä odotin vähän toisenlaista miljöötä ja keskempänä Jokelan keskustan kiihkeää sykettä, ja perille tullessa kävikin ilmi että Kadun Kieli järjestettiin toimintansa lopettaneen tehtaan pihalla. Ilmoitettu katukin oli itse asiassa vain kyseisen tehtaan pihalle johdatteleva kinttupolku. Ei mikään ihmekään että navigaattorilla meni sormi suuhun, mutta ex-tehdas oli silti keskeisellä paikalla, koska Jokelan keskustakin oli vain muutaman sadan metrin päässä. Aika hauska miljöö, joka tarjoaa sopivasti vaihtelua kaikkiin niihin baarikeikkoihin mitä näkee suurimman osan vuodesta.

Kieltämättä bändien tsekkailu jäi omalla kohdallani suurimmilta osin toissijaiseksi aktiviteetiksi (Puntala-krapulaa podetaan edelleen) distroilun ja sosiaalisen kanssakäymisen (eli jonninjoutavan sössöttämisen) viedessä enimmän huomioni. Etenkin Tryer vakuutti (taas) reippaalla ja energisellä menollaan, joka ottaa haltuunsa melkeinpä minkä tahansa estradin. Myös Pekkanen Brothers featuring Cigarette Crossfire oli sekin mieleeni, mutta se on harmi, etten ehtinyt seurata NHL95:tä enempää kuin setin kolme viimeistä biisiä. Hyviä bändejähän tänne oli haalittu, tosin kekkerit aloittanut paikallinen Hukka jäi itselleni jälleen tuntemattomaksi bändiksi.

En tiedä oliko paikalla ollut yleisö paikallista nuorisoa (kyllä, paikalla oli paljon paikallisia teinejä saamassa ensimmäisiä keikkakokemuksiaan ja pilaamassa tulevaisuutensa) vaiko päästadin punk rock-fanaatikkoja joilla ei ollut juuri sinä lauantaina muutakaan tekemistä, mutta yleisöä oli ihan kiitettävästi. Tokihan tapahtuman ilmaisuus sai porukkaa liikkeelle vähän paremmin, mutta yllätyin silti. En tiedä onko Aintusella yllättävän paljon faneja Jokelassa vai olivatko paikalliset nuoret innoissaan ylipäätään siitä että edes joku ulkomaalainen bändi soittaa Jokelassa, mutta hyvän hässäkän nämä itävallan haukat saivat aikaiseksi. Omaan makuuni Aintuse meni liiankin härskiksi NOFX-lainailuksi (ja bändi jopa coveroi NOFX:ää), mutta sillä nyt ei ollut mitään väliä. Meininki oli leppoisaa. Ainoastaan Aintusen lopetettua paikalle valuneen varttuneemman väestön parissa näkyi jotain toimintaa, joka näytti ulkopuolisen silmiin kähinältä. Eipä tuota kyllä voi sanoa edes järjestäjien piikkiin meneväksi miinukseksi. Koska fiilis oli koko tapahtuman ajan todella korkealla, niin luulen tulevani paikalle myös vuonna 2014 mikäli kalenterijumalat vain suinkin ovat minulle suotuisia.

kadunkieli.wordpress.com

Puntalarock 2013

Puntala on ollut itselleni jo vuosia sellainen juhla, jonne pääsemisen pyrkii varmistamaan mahdollisimman aikaisin esimerkiksi varmistamalla, etteivät sukulaiset suunnittele häitä tai hautajaisia heinäkuun viimeiselle viikonlopulle. Taas allekirjoittaneella kävi hyvä munkki, kun kukaan ei kuollut ja naimisiinkin mentiin muina viikonloppuina. Eli taas Lempäälään, vaikka Tampereelle muuttamiseni on aiheuttanut ainakin sen ettei kovinkaan monen Puntalassa soittaneen bändin keikkaa pitänyt mitenkään erityisen uniikkina kokemuksena, vaikka toki miellyttävänä juttuna silti.

Perjantai

Paikalle saavuin jo hyvissä ajoin ennen porttien aukeamista. Porukkaa toki riitti kuin pipoa, koska järjestävän tahon peliliike rajoittaa lippujen määrää oli mobilisoinut porukkaa enemmän liikkeelle, ja tokihan moni vieras halusi telttapaikkansa mahdollisimman hyvästä paikasta. Kun portit sitten viimein aukaistiin, keskittyi allekirjoittanut lähinnä tsekkailemaan paikkoja ihan kuin Puntalassa kävisi vasta ensimmäistä kertaa. Viharikos ja Melusaaste (jonka keikka taisi jäädä yhtyeen uran viimeiseksi) jäivät äkkinäisiksi vilkaisuiksi, mutta Death By Snoo Snoota pystyi kunnolla jopa katsomaankin. Death By Snoo Snoohon kun on päässyt kunnolla sisälle, on bändi sellainen jonka keikat katseleekin sitten mielellään kun ne kohdalle osuvat. Nimi ei häiritse enää ollenkaan. Samaan ”paska nimi, en varmasti katso” -kastiin oululaisten kanssa lokeroin aluksi myös EU-Vostoliiton, mutta kävin sitten kuitenkin bändin väijymässä. Bändillä vaikutti olevan vanhan suomihardcoren perusteet hyvin hallussa ja varsinkin kitaristilla ja vokalistilla tuntui olevan homma hyvin hallussa. Kas kummaa, siinä oli tämän vuoden Puntalan ensimmäinen itselleni uusi bändi, jonka tekemisiä pitää seurata vastaisuudessa tarkemmin.

Puntalan ensimmäisen ulkomaankiinnityksen, eli kolumbialaisen Infeston jätin tsekkaamatta, kun se ei pahemmin vakuuttanut ennakkoklubilla. Bändi ei vaan lähtenyt ja tehnyt lähellekään samaa vaikutusta kuin pari vuotta sitten esiintynyt Polikarpa Y Sus Viciosas, jossa oli sama vokalisti kuin Infestossakin. Perjantain latinobändeistä espanjalainen Peligro! sen sijaan vaikutti roisimmalta ja tuoreemmalta, ja nimensä mukaisesti myös vaaralliselta, kun bändin vokalisti hoiti oman suorituksensa lavan ulkopuolelta (jonka allekirjoittanut tajusi vasta keikan jälkeen). Yhtyehän ei ole kovinkaan vanha, onhan se vasta vuonna 2010 perustettu. Näiden latinoihmeiden välissä nähdyt suomibändit Aortaorta ja Kuudes Silmä olivat toki nekin katsottavien bändien listalla, samaten myöhemmin hurmannut Bad Jesus Experience. Näiden bändien näkeminen ei tosin ole kovinkaan vaivallosta Tampereella asuvalle, joten keskityin itselleni tuntemattomampien bändien keikkoihin, jollainen oli myös helsinkiläisen Darfürin keikka. Kyllähän se vakuuttavalta kuulosti ja bändin tulevaa seiskaa odotellaan. Eivät menneet tuttujen kehut hukkaan.

Deviated Instinct oli vanhana crustilegendana oli toki tsekattavien bändien listassa, vaikka bändi on omissa kuuntelutottumuksissani jäänytkin monen muun crustin peruspilarin varjoon niinkin hyvin ettei kotonani löydy yhtäkään äänitettä jolla Deviated Instinct pauhaisi. Eipä yhtyeen livekunnossa ole valittamista, kun se oli hyvinkin korkealla tasolla. Ja oli hyvin, hyvin metallista. Jopa metallisempaa kuin seuraavan päivän Foreseen, muttei muilta osin kuitenkaan yhtä tyhjentävää kuin esimerkiksi parin vuoden takainen Antisect. Suicidas sen sijaan yllätti positiivisesti. Tai ei oikeastaan edes yllättänyt, koska edellisenä iltana nähty warmup-keikka lupaili jo hyvää. Deviated Instinctin metallisen jyrän vastapainoksi kuultu melodinen punk rock tuli tarpeeseen. Suicidas ei ehkä soittanut perjantain pääesiintyjää muuten suohon, mutta oli silti suurempi positiivinen yllätys. Suomibändejä ei ole Puntalassa nähty pääesiintyjäsloteilla pitkiin aikoihin ja kyllähän Nollanollanolla sinne sopikin, mutta sitä kuitenkin odotti jotain päräyttävämpää ulkomaanvahvistusta. Sitä paitsi Nollanollanolla on soitellut keikkoja jo pitkin kevättä. Harvakseltaan, mutta kuitenkin sen verran paljon ettei tämä kiinnitys ollut mikään jymypaukku. Ei sillä että bändissä olisi jotain vikaa, sillä onhan Nollanollanolla kuitenkin yllättävänkin hyvässä tikissä ja bändissä vaikuttaa ihan järkevä vokalisti. Biisithän ovat toki legendaarisia ja Laman Epen vierailu lavalla piristi ja toi väriä esitykseen, vaikka tuo featurointi jäikin lyhyeksi. Keikka periaatteessa miellytti.

Yleisesti ottaen fiilis koko päivän aikana oli mainio, mutta bändien osalta perjantai jäi hieman vaisuksi. Vika ei tosin ollut niinkään bändeissä, vaan siinä että näitä bändejä näkee hyvin usein keikalla muuallakin, jolloin niihin ei tule tällaisessa vanhoja ja uusia tuttuja vilisevässä ympäristössä kiinnitettyä niin paljoa huomiota. Toista se oli allekirjoittaneenkin kohdalla vielä muutama vuosi sitten, kun Hämeenlinnassa ja Porissa olivat järkevät punkkikeikat harvinaisia. Nyt oli kuitenkin optio päästä nössösti omaan sänkyyn nukkumaan, ja käytinkin tuon oljenkorren perjantain päätteeksi.

Lauantai

Lauantaina oli päivä uusi ja lämpötila samoissa lukemissa kuin perjantainakin. Saavuin paikalle Kaupungin Valojen keikan puolivälin paikkeilla, enkä ehtinyt saada siitä lopusta sitten paljoakaan irti. No, näkeehän nämä, joten nuorten jätkien Eyewitness katsomaan. Olen nähnyt bändiltä kyllä parempiakin keikkoja, mutta odottelen kyllä jatkoa viime kesänä julkaistulle ”Päättäjät on kännissä” -seiskalle, jonka nimikkobiisi toimi hittinä täällä Puntalassakin. Muuten en jaksanut taukoa edeltäneisiin lauantain bändeihin sen pahemmin keskittyä, mitä nyt Kipinä olisi pitänyt katsoa ja G.A.U. jäi mieleen siitä että se oli aika käppänen ilmestys ennakkoklubilla eikä se ollut oikeastaan yhtään sen parempi Puntalassakaan. Yhtyeen murjova yleissoundi kyllä miellyttää korvaa, mutta yletön efektien käyttö laulussa tökki ja pahasti, eikä biiseissäkään ollut oikeastaan juuri mitään innostavaa. Lisäksi bändin suosimat Kiss/black metal/juggalo-maskit toivat ikävästi hassutteluvibaa punttiin, mikä ei ihan noin primitiiviseen d-beatiin millään istu. Mutta mitä hassutteluun tulee, niin Valse Triste on joka kerta ollut vähintään hämmentävä (usealla eri tavalla), mutta enpä muista nähneeni bändiltä kovinkaan montaa keikkaa jota en jälkeenpäin muistaisi. Tämän muisti taatusti, kun kolmekymppisiään juhlistanut Valse Triste pisti puvut päälle ja veti hommat kunnolla överiksi. Myös rytmiryhmä Mäki-Turja/Liimakka bongattiin lavalta, mutta itseltäni jäi suurin osa keikasta näkemättä sellaisten juttujen takia, joita voidaan lukea jälkeenpäin kohulehdistä.

Valse Tristen jälkeen olikin sitten tauko, jonka jälkeen hurja Foreseen mylläsi pikkulavalla. Metallisempaa hardcorea ei ole Puntalassa pahemmin nähty, joten tässä kohtaa nostan hattua järjestäjille ohjelman monipuolistamisesta. En panisi lainkaan pahakseni jos Puntalassa nähtäisiin tämänkin tyylilajin bändejä myös tulevaisuudessa, sillä kyllä alan diggareita Puntalan kävijäjoukoista löytyy. Foreseenin jälkeen piti käväistä autolla, jonka takia FUK jäi katsomatta. Olin mielessäni lokeroinut FUK:n jälleen yhdeksi Puntalan kiintiöbrittipunkkibändiksi, mutta olisin ehkä jäänyt katsomaan keikan jos olisin tiennyt kokoonpanossa vaikuttavan entistiä Chaos UK -jäseniä. 

Civil Olydnadin sen sijaan kävin tsekkaamassa, vaikka en odottanut yrmyä peruscrustia enempää kun olin bändin seiskatuumaisen mitäänsanomattomat kansitaiteetkin nähnyt. Tokihan yhtyeen soundi sitten pohjasikin hardcoreen/crustiin, mutta siinä oli hämmentävän paljon myös trallpunk-vaikutetta. Kuulostaa ehkä hämmentävältä, mutta ainakin keikkaoloissa tuo sekoitus toimi. Tämä oli niinkin innostava keikka että allekirjoittanut kävi distroteltassa ostamassa mainitun seiskatuumaisen ja Asta Kaskin tuoreen ”Handet på hjärtän” -albumin siinä samalla. Harmi, että keikalta tuli kiire poistua sen hieman venyessä paljon kovempaa soittaneen Diskelmän päälle, jota menin sitten mäkeä alas väijymään. Hyväksi sekin tuli toki havaittua. Ahneus jäi tuossa raossa ikävästi väliinputoajan asemaan, kun straight edgen nimeen vannova Coke Bust oli sitten suurimpia yllättäjiä Puntalassa, jolta odottikin jotain kun sitä olivat tutut ja kylänmiehet kehuneet. Yhtye soitti yhden koko Puntalan intensiivisimmistä ja väkivaltaisimmista keikoista, ja sinetöi vaivaantumiseni sunnuntain päätösklubille, vaikken tiedä miten bändiä jaksaisi kotioloissa kuunnella. Keikoilla yhtye oli kuitenkin kalana vedessä, mutta toisaalta tämänkin keikan ajan mietin toistuvasti toimisiko Coke Bust paremmin pienellä klubilla. Seuraavana iltana totesin, että toimihan se.

Coke Bustin raivoisan voimaväkivallan jälkeen Lapinpolthajien punkimpi meno tuli sopivasti tasapainottamaan. Sitäkään ei tosin jatkunut mahdottoman kauaa, kun parikymppinen Agrotóxico jatkoi brasilialaisen hardcoren perinteitä valtaamalla päälavan, ja taisi setin loppuun tulla Olho Secoakin. Itseltäni tämä legenda on jäänyt tyystin tsekkaamatta ja pidin kyllä kovasti kuulemastani jopa levynoston verran, vaikkakin loppua kohden keikka alkoi puuduttamaan. ”Japanin Popedan” eli Clownin keikkaa seurasi myös ihan mielellään, ja kyllähän keikka oli varsin oli hyvä ja viihdyttävä, mutten omalla kohdallani laske tätä vetoa yhdeksi Puntalan kohokohdista. Jokin siinä vain töksähti, eikä se edes ollut yhtyeen teatraalinen imago. Kieltolakia en jaksanut sen pahemmin tässä kohtaa katsoa vaikka pimeys oli tehnyt tuttujen ihmisten bongailusta vähintäänkin haasteellista. Tosin liki kaikki lauantai-illan loppuvaiheen bändit tuntuivat yllättävän merkityksettömiltä, kun illan kruunasi se bändi jota olin tullut katsomaankin.

The Mobia kohtaan oli luonnollisesti järjettömät odotukset, varsinkin joidenkin Youtubessa katsottujen livepätkien perusteella, mutta ei The Mob sitten vastannut niihin odotuksiin… se ylitti ne. Ei mitään parempaa olisi The Mobilta voinut toivoakaan, kun soundit olivat kohdillaan, bändin keikkakunto oli kohdillaan ja varsinkin tunnelma oli kohdillaan. Ehkä ainoa rutinan aihe liittyy siihen, ettei The Mobilla ole kovinkaan kattavaa diskografiaa josta olisi vaivatta rakentanut edes alle tunnin kestävän setin. Biisit loppuivatkin kesken, jolloin pari ohjelmanumeroa soitettiin härskisti kahteen kertaan (setin päätteeksi Another Day, Another Death ja encorena Witch Hunt), mutta en tässä tilanteessa kyllä valittanut. Kokonaisuudessaan tämä keikka oli varmasti parhaimpia mitä olen Puntalassa koskaan todistanut. Ensi vuonna voitaisiin katsella sitten Zoundsia tai Rudimentary Peniä?

Yleisesti ottaen Puntalassa tuntui olevan edellisvuotta rauhallisempaa. Ihmiset tuntuivat muutenkin elävän nyt enemmän ihmisiksi, kun Mikon ei juuri tarvinnut simota lavalla väärin pysäköidyistä automobiileista tai niihin jätetyistä koirista. Ambulansseja tuntui ajavan alueella vähemmän kuin viime vuonna, tappeluja ei osunut omien silmien eteen eikä tölkkejä lentänyt lavalle samalla tahdilla kuin viime vuonna. Muistan nähneeni vain yhden tölkin lentäneen päälavalle Visions of Warin aikana. Tämä ei toki tarkoita sitä etteikö niitä olisi lentänyt myöhemminkin ja etteikö väkivallan uhkaakin olisi esiintynyt, mutta yleisfiilis oli leppoisampi. Vilpittömät kiitokset menevät taas järjestäjille, jotka käyvät läpi kauhean ruljanssin vain sen takia että me muut matoset voimme valittaa ties mistä. Ohjelmasta en valita, vaan nostan jopa hattua viime vuotta monipuolisemmasta artistikattauksesta, vaikka toki joidenkin mielestä crustia on aina liikaa. Säänkin jumalat olivat suosiollisia ja jättivät vesisateet ja ukkoset vähemmälle, mitä nyt varsinkin lauantaina alkoi lämpötila olla jo liki tuskaisilla tasoilla. Tällehän järjestäjäporras ei toki voi mitään, mutta nestetankkauksesta olisi voitu muistutella hieman useammin, kun Puntalassa eivät aikuiset ihmiset pidä itsestään huolta, vaikka se ehkä hieman tätimäiseksi menisikin. No, joka tapauksessa joka vuosi Puntala tuntuu omalla kohdalla edellistä vuotta paremmilta kemuilta. Niin myös nytkin. Mahdollisesti paras Puntala tähän asti.

Koko perheen festarit oululaisittain

Yhdettätoista Qstockia vietettiin Oulussa perinteisesti heinäkuun lopussa. Kävijäennätyksen rikkoutumisesta uutisoitiin jo perjantaina, kun tapahtuma oli loppuunmyyty – kävijöitä kahden päivän aikana oli noin 30 000. Järjestelyt olivat kohtalaisen onnistuneet, mutta suuret ihmismassat aiheuttivat jonoa pääportille ja vesipisteeseen, ja kaikkien kuuden lavan edustalla riitti tungosta. Sää oli helteinen, ja lauantaina oltiin hetken aikaa hälytysvalmiudessa myrkyn lähestyessä Oulua – päälle se ennätti onneksi vasta puolenyön jälkeen, joten lavat säilyivät ehjinä ja artistit pystyivät esiintymään aikataulun mukaisesti. Qstock luotti tänäkin vuonna pääasiassa kotimaisiin esiintyjiin.

Järjestelyistä erityisen kiitoksen ansaitsee kaupparekka, joka sijaitsi festivaalien narikkaalueella palvellen. Kauppa palveli asiakkaita koko Qstockin ajan tarjoten kohdennettuja tuotteita festarikansalle kohtuulliseen hintaan. Myös NaRekka narikkarekka oli piristävä lisä normaalin narikan lisäksi, ja se olikin jatkuvasti täynnä.

Bändejä oli jaettu molemmille päiville eri genreistä eri lavoille – lavan teeman mukaan. Perjantain aloitteli isommista artisteista J. Karjalainen, joka luotti pääosin hittien kantavuuteen. Yleisöä paikalla oli jo alkuiltapäivästä saapunut huomattavan paljon. Rauhallinen poppailu sopi paahteiseen perjantaihin erinomaisesti, mutta vaihtoehtoisia pienempi esiintyjiä löytyi usealta eri lavalta. Qstockissa soitti lähes alituisesti kolme eri bändiä yhtä aikaa, joten katsottavaa ja kuunneltavaa todellakin riitti. Lyhyet etäisyydet mahdollistivat helpon kulkemisen lavojen välillä, ja jos ihmismassoista selviytyi, ehti kätevästi katsomaan useampia samaan aikaan soittavia yhtyeitä.

Perjantain ulkomaanvahvistuksia olivat ruotsalainen First Aid Kit, norjalainen Shining ja alankomaalainen Within Temptation, joka toimitti illan pääesiintyjän virkaa. First aid kit nimen takaa löytyy ruotsalainen tyttökaksikko jonka intensiivinen esitys oli ehdottomasti katsomisen arvoinen.
Shining, joka vuosituhannen vaihteessa siirtyi jatsikvartetista kohti kokeellisempaa musiikki, oli ehdottomasti perjantain mielenkiintoisin esiintyjä. Yhtyeen musiikki sekoittaa perinteiseen jatsiin metallia ja progressiivista rockia, pääpainon ollessa metallissa. Solisiti Jørgen Munkebyn ilmeisesti särön kautta mikitetty saksofoni sai aikaan melkoisen tuomionpasuunaefektin pienelle koomalavalle.

Koomalavan tarjonta oli päivän mittaan muutenkin mielenkiintoisin, siellä esiintyi myös nousukiidossa oleva Battle Beast uuden solistin johdolla, ja perinteisesti illan viimeisen esiintymispaikan saanut Radiopuhelimet. Sinfoniasävytteistä metallia soittavan Within Temptationin lavashow oli hienosti toteutettu, ja näyttävä naisartisti todella otti yleisön haltuunsa.

Isommat artistit kuten PMMP, Michael Monroe, Kotiteollisuus ja Von Herzen Brothers vetivät tavanomaiset keikat – ei mitään erityistä eikä tavallisuudesta poikkeavaa. Turmion Kätilöiden vetäessä oman shownsa, oli Sirkusteltta ääriään myöten täynnä.

Hiekkarannan eteen rakennetulle Rytmirannalle oli bookattu lähinnä rap ja hip hop artisteja. Selvästi nuorempaa väkeä vetävä lava esitteli perjantaina muun muassa Teflon Brothersin, Stigin ja Sini Sabotagen.

Lauantai valkeni varhain, ja heti ensimmäiseksi oli esiintymisvuorossa Elämän Jani ja Totuuden todistajat, joiden leppoisa musiikki veti paikalle kourallisen katsojia, samalla kun Jonne Aaron soitti covereita suurelle yleisölle.

Lauantaipäivä jatkui räppi- ja reggaemeiningeissä Raappanan ja Jukka Pojan siivittämänä. Suurenpien bändin lomassa ilahduttavan pilkahduksen menoon toi sympaattinen Eva & Manu. Kaksikon lempeä folk toi mukavasti vaihtelua päivään. Samoin ruotsalaisen Bombuksen metalli oli lauantain osalta positiivinen yllättäjä. Lauantain ulkomaalaisia esiintyjiä olivat muun muassa jamaikalainen Inner Circle, ja ruotsalainen The Magnettes, joka veti kahden naissolistin voimin mukavan menevää poppia. Yleisöä yhtye ei samaan aikaan soittavien Katatonian ja Karri Koiran takia hirveästi houkutellut, mutta hyväntuulinen ja maanläheinen esiintyminen lämmitti mieltä.

Qstockin suurimpana vetonaulana tänä vuonna oli HIM. Ja voi mikä pettymys se oli – vaikka odotukset eivät todellakaan olleet kovin suuret. Keulahahmon flegmaattinen ja vaisu olemus vaatimattomalla lavashowlla – lavan edusta oli kyllä innoissaan, mutta muuten keikka ei herättänyt suuria tunteita. Ville Valo ei esiintynyt todellakaan edukseen, vaikka voisi kuvitella että harvinainen kotimaan keikka olisi sytyttänyt edes pienen kipinän. Qstockin etuja on pienten esiintyjien runsaus: paikallisia, levyttämättömiä artisteja, rinta rinnan muiden paikkakuntien nousevien tähtien kanssa. Isompien keikkojen välillä kun on mukava käydä fiilistelemässä erilaista musiikkia ja löytää uusia bändituttavuuksia. Plussaa tapahtuma saa myös mukavan neutraaleista juontajista, jotka eivät yrittäneet viedä showta vaan tekivät vain työnsä. Myös anniskelualueiden sijoittelu oli järkevää, ja tilaa riitti hyvin myös alaikäisille.
Qstokin historiaa katsoessa voi huomata että festari on kasvanut aikuisen festarin mittoihin. Festivaalista on kasvanut geneerinen tapahtuma muiden rinnalle, joka tarjoaa takuuvarmoja yleisömagneetteja. Kun vertaa Qstockin esiintyjiä viime vuoden tarjontaan voi huomata samoja nimiä oli yhdeksän. Vuonna 2011 samoja esiintyjiä oli jopa 13 kuin tänä vuonna. Ei siis ihme että on tuntunut siltä että Qstock ei tarjoa mitään uutta. Toisaalta yleisöennätys kertoo sen, että toimivaa reseptiä ei kannata muuttaa.

Teksti ja kuvat: Sirja Bordi & Jari Huttunen

Kainuun sympaattisin festivaali

Sotkamon Syke ponnistaa pienestä, noin 10 000 asukkaan kunnasta Kainuussa. Kolmatta kertaa Sokos Hotel Vuokatin parkkipaikalla järjestetty festivaali onnistui rikkomaan oman perinteensä, kun tänä vuonna sää poikkesi edellisistä vuosista olemalla lähes aurinkoinen, vaikkakin kolea. Riemastuttavaan festivaalitunnelmaan pääsimme heti alkajaisiksi, kun festaribussi ajeli omia reittejään kokonaan noutopaikan ohi lainkaan pysähtymättä. Voihan toki olla, että Kainuussa on omat käsitykset siitä, mikä on hotellin edestä, ja mikä takaa…
Pienen turhautumisen ja kävelyretkeilyn jälkeen päätimme siirtyä juhla-alueelle omalla autolla, kun reippaista toimittajista toinen oli vielä ajokunnossa. Hankaluudet tosin jatkuivat vielä ajomatkalla, kun alueelle ei ollut reittiopastuksia koko matkan varrella. Koska kyseessä ovat pienet ja jokseenkin kotikutoiset festarit, luulisi olevan erityisen tärkeää, että satunnaisetkin ohikulkijat huomaisivat mainokset ja kyltit, ja että ainakin paikalle haluavat löytäisivät paikalle ilman turhaa maakuntamatkailua.

Kaikesta ylimääräisestä säätämisestä johtuen missasimme kokonaan ensimmäisenä esiintyneen Klamydian, joka ainakin kuvista päätellen oli aloitellut festivaalit leppoisassa tunnelmassa. Saapuessamme alueelle pääsimme heti nauttimaan tunnin tauosta, joka on yhden lavan festareiden ikävä puoli roudauksen ottaessa oman aikansa. Mieleen hiipi ajatus pienestä oheisohjelmasta tämän tyyppisessä tapahtumassa, vaikka paikallisia bändejä akustisesti soittelemassa pienellä lavalla tai mitä tahansa pientä viihdykettä virvokkeiden nauttimisen lisäksi.
Odotellessamme seuraavaa esiintyjää, oli aikaa kiinnittää huomiota myös muihin järjestelyihin. Anniskelualue oli edellisvuodesta poiketen siirretty kokonaan pois lavanedustalta, jolloin alue pysyi siistimpänä ja rauhallisena. Aluksi järjestelyt hieman ihmetyttivät, mutta loppujen lopuksi ratkaisu vaikutti toimivalta, ja alaikäisetkin pääsivät rauhassa nauttimaan musiikista.
Ihmetystä on herättänyt ihmisten välinpitämättömyys kuulosuojainten käyttöön, etenkin tämäntyyppisessä tapahtumassa jossa iso osa yleisöstä on alaikäisiä. Festivaaleja kiertäneenä toivoisin järjestäjiltä asiaan paneutumista, ainakin asettamalla korvatulppia näkyvästi tarjolle riittävän edullisesti ja houkuttelevasti.

Turmion Kätilöiden aloitellessa settiään, oli yleisöä melko rajallisesti paikalla. Innostunutta fanikansaa oli kourallinen, ja satunnaisia katselijoita jokunen kymmen. Kovaa tungosta ei alueella nähty koko viikonloppuna, kun kävijöitä oli yhteensä kahtena päivänä noin 6000. Asialleen omistautunut yhtye otti yleisön hyvin huomioon ja soitti vauhdikkaan ja hyväntuulisen keikan komeissa maskeerauksissa.
Kotiteollisuutta odotellessa eräs riihimäkeläisryhmä tuskastuneena totesikin, että onko sen Hynysen pakko tunkea jokaisiin kinkereihin Suomen suvessa. Myös artistin kiltin väriä arvuuteltiin, mutta sen suhteen jouduimme pettymään solistin astuessa lavalle farkkushortsit jalassa. Tällä kertaa sanat muistuivat mieleen ja soittaminenkin sujui mallikkaasti, ja kerrankin valaistus ja savut korostivat yhtyettä parhaalla mahdollisella tavalla. Setti oli muuten hyvin tavanomainen, mutta sekä itseäni, että muutakin yleisöä tuntui ilahduttavan vanhemmat kappaleet Jos sanon ja Satu Peikoista.
Perjantain pääesiintyjä Amorphis keräsi luonnollisesti illan suurimman yleisön. Yön pimetessä metalli raikui mahtipontisena pitkin kangasmaastoa, ja päätti Sotkamon Sykkeen ensimmäisen illan onnistuneesti.

Lauantai alkoi osaltamme hivenen myöhässä, ja näin ollen Humpanpimputtajat ja Elokuuta paikannut Battle Beast jäivät ikävä kyllä näkemättä. Johanna Kurkela yhtyeineen esitti metallin vastapainoksi kevyempää ja melodista musiikkia tunnelman ollessa intiimi ja lämminhenkinen.
Eläkeläiset – mitä niistä nyt voisi sanoa. Eläkeläismäistä menoa humppaletkaillen, Onni Variksen innostaessa yleisöä jalkautumalla katsojien tasolle. Yhtyeelle todella ominainen keikka särjettyine soittimineen ja virvoitusjuomien nauttimisineen – tunnelma kohosi riehakkaaksi myös lapsikatsojien keskuudessa.
Viikonlopun kiistatta odotetuin esiintyjä oli lauantai-illan päätteeksi lavalle noussut Nightwish. Syke sai kunnian olla Imaginaerum-kiertueen viimeinen Suomen keikkapaikka yhtyeen suunnatessa Euroopan lavoille. Lavashow ei yltänyt aivan odotettuun spektaakkelimaisuuteen, mutta suuri taustascreeni ja komeat pyrot ja keikan kruunaava ilotulitus olivat kieltämättä näyttävät. Kiertueella laulajana nähty hollantilainen Floor Jansen vei pisteet kotiin esiintyen räväkästi ja mahtipontisesti suomalaisyleisön edessä. Tuskin kukaan voi ikinä täysin täyttää Tarja Turusen saappaita, mutta korkeatasoinen ja Nightwishille erittäin sopiva solisti Jansen kuitenkin on.

Pienillä festivaaleilla on aina oma tunnelmansa niin hyvine kuin huonoine puolineen. Järjestelyihin toivoisi panostamista, pelkät nimekkäät artistit kun eivät riitä tekemään tapahtumasta ikimuistoista. Erittäin hyväksi keksinnöksi todettiin narikkarekka, jossa viiden euron kertamaksulla sai päivän ajaksi käyttöön tilavan säilytyslokeron, joka aukeaa kätevästi älykortilla. Tavaroiden säilöön jättäminen oli todella vaivatonta ja luotettavaa, ja samanlaisen järjestelyn toivoisi yleistyvän muihinkin tapahtumiin.

Teksti ja kuvat: Sirja Bordi & Tomi Kivelä

Jontti ja Aivovuoto Rentukassa

Toukokuun loppua lähestyttäessä takavasemmalta iski henkilökohtaisesti hyvin kutkuttava uutispommi tietoisuuteen; juuri debyyttinsä ja kakkossoolonsa ulos laskeneet Aivovuoto ja Jontti nähtäisiin lauantaina 25.5. Rentukan lavalla Funkfest-tapahtussa. Omaan newsfeediin kulkeutunut FB-eventti oli ainoa ennakkovaroitus keikasta, johon äkkäämisen hetkellä oli enää muutama päivä aikaa. Takavasemmuudesta puhuminen ei siis johdu pelkästä omasta lappusilmäisyydestä, tapahtumaa kun ei tunnuttu olevan mainostettu ainakaan Jyväskylässä juuri mitenkään. Ei katumainoksia, ei flaijereita. Pelkästään tämä FB-tapahtuma tuki teoriaa, jonka mukaan Rentukassa tapahtuisi jotain tuona lauantaina. Keikan kattaus oli kuitenkin sellainen joka sai omat kämmeneni instant-hikeen, joten asiasta piti lähteä ottamaan selvää. Ennen keikan todenperäisyyttä piti tarkistaa kuitenkin kaverin rasvakeittimen käristyskapasiteetti, ja näissä orgioissa viisari kuluikin niin, että räpit kaikui jo käytävillä kun viimein asteltiin Rentukan rappusia ylös. Jontti, seuranaan nyttemmin jyväskyläläistynyt OG Ikonen, papatti lavalla parhaillaan. Narikan ja tiskin kautta lavan edustalle kulkeutumiseen ei tarvinnut käyttää turhaa aikaa tai kyynerpäätaktiikoita, Rentukan sali kun oli odotuksien mukaisesti jäänyt melkolailla harmillisen autioksi. Tai mitäpä siinä harmittelemaan, kun lavalla oli viimeistään ”Yhden Miehen Kultti” -debyytistään asti oman henkilökohtaisen mieltymyslistan kärkipäätä pitänyt Jontti ja ympärillä tilaa vaikka kuperkeikoille.

Kerettiin parkkeerata itsemme lavan eteen leiriytyneiden vähälukuisten räppipäiden joukkoon juuri parahiksi Jontti avautuu -biisiä varten. Jontin ulosanti oli hyvin skarppia ja selkeää, tekstit tippui just eikä melkein kohilleen ja miehen lavapersoonasta on mahdotonta olla vaikuttamatta. Kaikenlainen räpille tyypillinen negatiivinen uho ja oman egon pönkitys puuttuu tyystin, on vain artisti jonka olemus säteilee rakkautta omaa taiteenlajiaan ja ilmaisua kohtaan ja joka tuntuu aidosti haluavan kommunikoida biiseillään ihmisten kanssa juuri silloin ja siinä tilassa. ”Aidon” peräänhän sitä aina huudetaan, ja Jontin kohdalla tuo aitous on helppo tunnistaa. Kaikki mitä lavalla tapahtuu tai sanotaan, tuntuu tulevan jalat tukevasti maassa operoivan artistin sydämestä, eikä yksikään biisi tai välispiikki tunnu tähtäävän huutomyrskyn nostattamiseen tai propsien keräilyyn, vaan kaiken takana tuntuu olevan aito halu vuorovaikutukseen.

Tuota vuorovaikutusta saatiin kuulla seuraavana tulleen Vastavallankaappaus-biisin perään, kun Jontti otti asiakseen avautua Amerikan mantereen tuoreista meiningeistä, mm. 18-vuotiaan Cameron D’Ambrosion Facebook-päivitysten perusteella tehdystä pidätyksestä ja vangittuna pitämisestä. Lauantainen yleisö oli joko sen verran liemissään tai muuten vaan jäissään, että enemmän dialogiksi se jäi, mutta oli mahtavaa huomata, että yritystä tällaiseen keskusteluun lavan puolelta kuitenkin oli. Vanhempi Jontti-tuotanto ja trippailu muistojen poluilla sai tehdä tilaa nykyisyydelle, kun alettiin tiputtelemaan ”Yhden Miehen Kultti” -levyn biisejä. Debyytin nimikkobiisi, Sota on sairautta, Ikosen levylläkin fiittaama Kaikki on kujalla, Mikkipiuha ja Kukkaislasten kalmanralli vahvisti livenä kuultuna entuudestaan sitä kuvaa, jonka mukaan ”Yhden Miehen Kultti” on kovin kotimainen räp-julkaisu todella pitkään aikaan, oli tullessaan ja on edelleen. Setin loppuosio mentiinkin pitkälti YMK-meiningeissä, lukuun ottamatta tilaustyönä acapellana räpättyä Räkälä-biisiä ”Rata-äänitteeltä”. Biitti tiputetaan hetkellisesti pois harmillisen harvoin räppikeikoilla, tätä toimintaa olen todistanut itseasiassa pääsääntöisesti juuri Jontin keikoilla, vaikka viihdyttävyyssään ja tehokeinona kikka on vertaansa vailla. Etenkin silloin, kun kyseessä on Räkälän kaltainen klassikko. Teksti tippui vielä liki virheettömästi ja hapuilevissa laineissa yleisö avusti parhaan äänivallinsa mukaan. Lopetin vaiheessa muistiinpanojen väsäämisen, niin kuin hyvällä keikalla kuuluukin, mutta reikäinen ulkomuistini kertoo että lopetuksena keikalle kuultiin Vapaus&totuus, mikä onkin räjähtävyydessään hyvin passelia kamaa viimeiseksi naulaksi näin väkevälle keikalle, jättäen adrenaliinin sopivasti virtaamaan hermostossa seuraavaa aktia varten.

Illan kakkosesiintyjän roolia suoritti tosiaan Aivovuoto, ja viimeistään tämä fakta sai läsnäolon tuntumaan illan suhteen pakolliselta, keikkaan mennessä kuukauden ja yhden päivän vanhentunut debyyttilevy kun kuuluu edellä hehkutetun YMK-lätyn ohella niihin laadukkaimpiin kotikentän julkaisuihin miesmuistiin. Ja olihan tämä kieltämättä odotettavissa jo ennen ensimmäisenkään biisin tarkastamista, porukan kentällinen kun koostuu Jodarokista mikissä ja K.V.N & Lobo -tuottajakaksikosta biittien takana. Vanhoja meriittejä itse kullakin riittää lueteltavaksi, mutta se jätettäköön vähemmälle, sillä näillä menneisyyden saavutuksilla ryhmä ei todellakaan ollut tullut pelaamaan. Myönnettäköön, että itsellänikin ennen keikkaa ylimääräistä kutinaa aiheutti se kela, jonka mukaan lauantai-ilta toisi mukanaan myös Jodan soolotuotannon kuunnelmaa ja ”Uuden Ajan Avaruususkontoa”, mutta kuten Jodarok itse näihin keikan aikana melko laantumattomiin pyyntöihin vastasi, ovat kyseessä täysin eri franchiset. Keikka vedettiin läpi puhtaasti Aivovuoto-matskulla, mikä on täysin ymmärrettävää ja perusteltua ja sen lisäksi musiikillisena kokemuksena täysin paikkaansa puolustava, vaikka itsekin harhaluuloisena oli asettanut illan odotukset sisältämään vähintään Jallupullon ja megafoonin.

Keikkaan mennessä levyltä oli tunnistettavaksi asti itselle avautunut vasta muutama raita, joten esimerkiksi eka biisi meni täysin ohi. Toisena vetona kuultiin platalla Kemmurun fiitin sisältämä Enemmayn, mikä olikin erittäin toimiva veto. Aivovuodon repertuaari tässä vaiheessa toivottavan pitkää ja hedelmällistä uraa koostuu luonnollisestikin hyvin rajatusta materiaalista, ja suurempia yllätyksiä ei settilistallisesti tähän vetoon mahtunut, ei sillä että niitä olisi sen enempää kaivannutkaan, ainakaan sen jälkeen kun itsellekin kirkastui se fakta, että tänään on ihan turha odottaa riikinkukon lentävän. Baby on Babylon, Samanlainen nuori ja levyn omasta mielestä mahtavimmat fiitit sisältävät Musta Ambulanssi ja Piilotajunnasta sylkee myrkkyy -kappaleet onnistuin ainakin muistiinpanoihin tallettamaan. Setin loppupuolella saatiin todistaa jotain poikkeuksellista, kun ”soittakaa Paranoid” -huutoihin kerrankin vastattiin. Tämän likilegendaarisen ja aina niin humoristisen lausahduksen ei tarvinnut halkoa Rentukan ilmatilaa kuin kertaalleen, ja Aivovuoto oli on the job. Dekin takaa pärähti Paranoid-beatbox käyntiin, jonka päälle Jodarok pudotti omaan suvereeniin tyyliinsä Funkfest-aiheiset freestylet. Jamin päätyttyä oli leukoja lattiassa useampikin kappale ja veto saikin osakseen suurimman huutomyrskyn koko illan annista. Vapaan tyylin hunajan jälkeen kuultiin illan viimeisenä hitaana Nyt on hyvä -musavideobiisi, ja adrenaliinin sijaan saatiin salista poistua euforian ja alkukesän yöhön sointuvan kaihon mikstuura rinnassa sykkien. Mikäs sen sopivampaa.

Aitoudessa ei ole yhtä kaavaa, ja tämä fakta terottui kun seurasi perätysten Jontin ja Aivovuodon keikkoja. Molempia esiintyjiä yhdistää teeskentelemättömyys ja saman termin toiston uhallakin juuri se aitous. Aivovuoto ei ollut lavalla todistelemassa mitään kenellekkään, vaan yleisö otettiin haltuun hyvin pienin ja maanläheisin elein, kaikenlainen räppistaraegoilu on hyvin kaukana näiden miesten työskentelystä. Tietysti vankasta kokemuksesta versoava vakuuttava ja varma ulosanti on omiaan vakuuttamaan yleisöäkin, mutta myös se konstailematon ja kaikessa luonnollisuudessaan jopa sympaattiseksikin kuvailtava tapa millä Aivovuoto hommansa hoitaa, saa tunnelman kiipeämään juuri sitä pistettä kohti josta parhaat keikkakokemukset rakentuu; siitä, että lavan molemmin puolin porukka on sitä yhtä ja samaa, toisiinsa samaistuvia ja verrannollisia kokijoita, ilman että paisuteltu artisti-status tai ylimääräinen leijuminen erottaa kuuntelijan esiintyjästä.

Yhteenvetona on helppoa todeta, että kyseessä oli yksi parhaista räppi-illoista joihin olen osallistunut. Kaksi artistia riittää aivan mainiosti silloin kun kyseessä on näin selkeää kentän kärkipäätä ja lisäohjelmistosta olisi saattanut hyvinkin seurata hurmiota himmentävä ähky. Rentukan johtoportaan vaihtumisen ja PA-laitteiston (VIHDOIN!) uusimisen myötä kyseessä oli vieläpä ensimmäinen ilta Rentukassa kun kaapit ei poksunut ja paukkunut ja mikitkin pelitti alusta loppuun. Noottia täytyy illan osalta lähettää järjestäjille mainonnan selkeästä puutteesta, sillä vaikka esiintyjiä ei ainakaan silmämääräisesti näyttänyt harmittavan yleisön vähälukuisuus, olisi talo saatu varmasti promoamiseen panostamisella huomattavasti täydempään kuosiin. Keikan jälkeen pidin parin päivän hehkutuskuurin jossa kerroin jokaiselle vastaan tulleelle frendille miten vitun kova meno oli Funkfesteillä ja sain vastaukseksi epäkiitollista nurinaa, koska tieto keikasta ei ollut tavoittanut suurinta osaa halukkaasta yleisöstä. Mutta illan buukkauksien kohdalla hattu nousee katonrajaan järjestäjiä kohtaan ja esiintyjiä kohdalla se puskee siitä vielä läpi.