Kuva: The Gaslight Anthem

The Gaslight Anthem

The Gaslight Anthem on newjerseyläisbändi, joka painaa niska limassa duunia, kotikulmien duunariperinteiden velvoittamana. Kova työnteko on tuonut jo parissa vuodessa tulosta, mutta tuskimpa bändin nousu vielä tähän jää. Ennen orkesterin ensimmäistä Suomen visiittiä, bändin kitaristi Alex Rosamilia vastaili ystävällisesti muutamaan kysymykseen kiertuekiireidensä keskellä.

The Gaslight Anthem lienee vielä aika tuntematon nimi suomalaiselle yleisölle, voisitko hieman valottaa kuinka bändi syntyi ja mitä on tapahtunut tähän päivään menneessä?

Brian ja toinen Alex (Levine, basso) alkoivat soittaa kimpassa, ja yhteinen ystävämme tuli soittamaan rumpuja. Olen tuntenyt Bennyn jonkin aikaa, ja kun he tarvitsivat kitaristia, Benny toi minut mukaan kuvioihin. Siitä lähtien kehitys on ollut luontevaa, sisältäen biisien sävellystä ja kiertämistä, paljon kiertämistä.

Mistä sait inspiraation musiikin soittamiseen ensitilassa?

Klassisesta rokista, The Cure sai minut aloittamaan kitaransoiton. Muistan, kuinka skidinä lukitisin itseni huoneeseeni levyjeni kanssa, ja yritin oppia kaiken minkä kuulin. Vanhempani eivät olleet kovinkaan suuria faneja aluksi.

The Gaslight Anthemin soundi on melko tunnistettava, oliko teillä bändiä perustaessanne jo selkeä visio, että halusitte kuulostaa juuri tältä?

Ei oikeastaan. Kaikki vain soittivat oman hommansa, ei kukaan sinänsä lähtenyt tavoittelemaan mitään tiettyä ”soundia”.

Verrattuna edellisen ”Sink or Swim” -albumin 70-lukulaisempaan fiilikseen, uusi albumi on enemmän 50-60-luvun soundia. Yhdytkö tähän?

Ehdottomasti. Kun aloimme kirjoittaa ”The ’59 Sound” -albumia, päätimme että haluamme mukaan Motown/Stax soul-fiilistä, kunnianosoituksena noille vanhemmille bändeille viisikymmentä- ja kuusikymmentäluvuilta.

Olette julkaisseet kaksi albumia tähän mennessä, molemmat ovat otettu vastaan hyvin niin kriitikoiden kuin yleisönkin toimesta. ”The ’59 Sound” ylsi sijalle 70 Billboard-listalla, ja pääsitte myös Kerrang!-lehden kanteen. Onko moinen menestys yllättänyt?

Kyllä. Tiesin kyllä kun nauhoitukset oli saatu valmiiksi, että olimme saaneet aikaiseksi jotain todella siistiä, mutta minulla ei ollut aavistustakaan että se toisi meidät tänne missä nyt olemme.

Miten ovat asiat muuttuneet sen jälkeen, kun julkaisitte ”The ’59 Soundin”?

Ei paljoakaan. Harjoitan yhä kiertäjäntaitojani, ja tatuointiaikojen sopiminen on paljon vaikeampaan, koska emme ole koskaan kotona.

Lähes kaikissa teitä koskevissa haastatteluissa mainostetaan, kuinka teistä on tulossa todella isoja ja kuuluisia… Oletko huolissasi että hype bändin ympärillä muuttaisi sinua tai muita bändiläisiä jotenkin?

Yritän parhaani mukaan ettei pääni paisuisi liikaa. En usko että se tulee keneenkään bändissä vaikuttamaan liikaa…

Noustuanne valokeilaan, oletko huomannut muutosta miten ihmiset ajattelevat sinusta?

Vähän. Mitä enemmän liikut tien päällä, sitä vaikeampi on pitää yhteyttä muihin, varsinkin jos olet siinä alun alkaenkin niin huono kuin minä. Joten ihmiset alkavat erkaantua ja ajatella että laiminlyöt heitä, vaikkei kyse ole siitä.

Olette kotoisen New Jerseystä, joka on tunnettu työväenluokkaisista juuristaan. Minkälainen rooli näillä äidinmaidossa imetyillä työväenluokan arvoilla on loputtomassa kiertue- ja levytysaikatauluissanne?

Ne pitävät sinut liikkeellä, ja estävät sinua valittamasta turhista. Pitävät nöyränä ja saavat arvostamaan sitä, mitä sinulle on annettu. Kaikkia niitä asioita, jossa me olemme aika hyviä.

Koetko kahden menestyslevyn jälkeen paineita, että uusi levy yltää samalle tasolle?

Vähän. Mutta sittenhän se nähdään, kun sinne päästään, eikö?

Hiljattain teitte ison kiertueen Rise Againstin, Alkaline Trion ja Thricen kanssa. Miten tällaiset isommat kiertueet eroavat teidän omista keikoistanne?

Lukuunottamatta ilmeistä eroa keikkapaikkojen suuruudessa, luulisin että suurin ero on yhteyden puuttuminen yleisöön. Pienemmillä klubeilla voimme kävellä ympäriinsä ja jutella ihmisille. Isoimmilla areenoilla olet totaalisen eristyksissä yleisöstä, vaikka yritinkin päästä ihmisten pariin niin paljon kuin mahdollista.

Monipuolisten vaikutteiden johdosta voisi kuvitella että myös keikoillanne käy hyvin erilaista väkeä. Minkälaista porukkaa usein tapaat keikoillanne?

Keikenlaisia. Yksitoistavuotiaista skideistä nelikymppisiin pariskuntiin. Taidamme olla aika ”easy listening” kamaa…

The Gaslight Anthem esiintyy Helsingin Tavastialla sunnuntaina 15. päivä helmikuuta. Älkää missatko!