Aihearkisto: Haastattelut

Born From Pain

Viime vuoden marraskuussa (2001) nähtiin Suomessa taas ulkomaan eläviä kun hollantilainen Born From Pain kävi vierailemassa parin keikan verran. Ilmeisesti bändi ei ollut kuitenkaan tarpeeksi kaukaa, kuten Atlantin takaa, koska jengiä oli vaivautunut keikkapaikoille vain murto-osa kesäiseen new jerseyläisbändiin verrattuna. Ennen toista keikkaansa Turussa bändiä jututti samperin tiukka toimituskunta Vedenpään johdolla. Papupadan ääreen oli saatu vokalisti Ché, basisti Rob ja hiljaisempi kaveri Stefan, joka soittaa kitaraa yhdessä bändin tuoreimman jäsenen Marijnin kanssa, viides lenkki on rumpali Wouter. Ihan alkajaisiksi ihmeteltiin äijien kanssa mistä mahtaa johtua bändin nopea nousu Euroopan hardcore eliittiin.

Ché: Mielestäni suurin syy siihen on se, että teemme todella kovasti töitä sen eteen. Uhraamme asioita sen hyväksi, jotta saavuttaisimme mitä haluamme.
Rob: Meillä on myös hyvä levy-yhtiö (Gangstyle Records) takanamme, joka tekee paljon meidän hyväksemme. Olemme kuvioissa nyt jo neljättä vuotta, ja soittaneet paljon keikkoja mm. Cold As Lifen kanssa. Olemme käyneet joka puolella Eurooppaa, Portugalissa, Italiassa ja Kreikassa, vain tehdäksemme nimeämme tunnetuksi. Meiltä on tullut ulos myös kaksi levyä, ja loppujen lopuksi tekemämme kova työ kantaa hedelmää ja ihmiset alkavat tuntea bändiämme. Uskon että ne ovat suurimat syyt… Luulen myös että yleisö pitää musiikistamme, eiväthän ne muuten välittäisi paskaakaan.

Sanoitte käyneenne mm. Kreikassa, joka ei heti tule mieleen puhuttaessa hardcoresta. Miltä scene näytti tällaisissa ei niin luonnollisissa hardcoremaissa?

Ché: Kreikkalainen scene on uskomaton!

Ihan totta?!

Rob: Metalli musiikki on siellä todella suosittua. Siellä se on suurin underground musiikkiscene, mutta sen rinnalla on myös iso hardcorescene, koska paljon metallin ystäviä käy myös hardcore keikoilla.
Stefan: Kreikassa meininki ei ole niin jakautunutta kuin muualla.
Rob: Aivan. Mutta siellä on paljon myös ”aitoja” hc kidejä, jotka diggaavat kaikenlaisia hardcorebändejä, jopa suomalaisia… He ovat kuitenkin jostain syystä jollain tapaa eristyksissä siellä, scene ei ole samanlainen kuin Suomessa tai Hollannissa, mutta suurissa kaupungeissa on hyvä meininki, Ateenassa soitimme kahdelle ja puolellesadalle ihmiselle ja kaikki meni ihan pähkinöiksi (”all went nuts”, vapaa suomennos. Toim.huom.). Portugalissa on ihan sama juttu.

Olen myös kuullut paljon hyvää Portugalista, että jengi on aika villiä siellä. Noh, takaisin teidän bändiin… Mitä itse asiassa haluatte sanoa sanoituksillanne, nehän ovat aika synkkiä?

Rob: Sanoitukset ovat kirjoitettu vertauskuvallisesti, niitä ei pidä ottaa kirjaimellisesti. Monet tosiaan pitävät niitä death metal -henkisinä, mutta sitä ne eivät todellakaan ole, käytän ainoastaan paljon synkkiä kielikuvia. Punainen lanka kaikissa sanoituksissa on, että usko itseesi, vaadi itsellesi se mikä sinulle kuuluu. Niin kauan kuin uskot itseesi, voit saavuttaa mitä ikinä haluatkaan ja olla mikä ikinä tahdot. Et saa antaa polkea itseäsi lokaan, jos sinut isketään kanveesiin, nouse ylös ja tee itsesi eteen jotain. Niitä ei ole kirjoitettu sinne kirjaimellisesti, mutta on rivien välistä luettavissa.
Ché: Tämä tyyli sopii hyvin myös varsin metalliseen musiikkiimme.

Luin levyarvionne Value Of Strength -zinestä, ja tyyppi, jonka nimeä en nyt muista, aika suorasanaisesti haukkui bändiänne. Kyse taisi olla jostain muustakin kuin musiikista?

Rob: Luin itsekin saman jutun. Olemme tunteneet sen tyypin joskus aikoinaan, mutta hän on dropannut hardcoren ja kaiken muunkin, ja jostain syystä hänellä on jokin ongelma kanssamme. Se on henkilökohtaista, eikä sillä ole mitään tekemistä minkään kanssa, hän vain haluaa saattaa meidät huonoon valoon. Mutta ketä kiinnostaa?! Tyyppi joka kirjoitti sen jutun on lehden päätoimittajan hyvä ystävä, ja olivat varmaan yhdessä päättäneet haukkua meitä. He ovat kaksi paikallista hyypiötä, joilla ei ole enää mitään tekemistä paikallisen scenen kanssa, he eivät ikinä käy keikoilla, ja yrittävät saada siihen hyvitystä meidän kustannuksella. Mutta ketä kiinostaa?!!
Ché: Ja se mitä he kirjoittivat, oli todella ala-arvoista. Isku vyön alle, niin sanoakseni.

Juttelimme ennen haastattelua laivamatkastanne Pohjanlahden ylitse. Soititte siis ennen tänne tuloanne myös Ruotsissa, miltä siellä näytti meininki. Ja kertokaa laivamatkasta jotain!

Ché: Okei, aloitetaan laivamatkasta. Se oli… intensiivinen, kaikin mahdollisin tavoin. Jengi joi drinksuja kuin viimeistä päivää, se oli outoa. Mutta sitten merellä pauhasi myös myrsky, se oli vielä intensiivisempää. Koko matkan oli todella huono sää, ja luulin jo kuolevani!
Rob: Olimme kuulleet paljon juttuja yölaivoilla tapahtuvista bileistä, mutta koska me tulimme päivälaivalla, myrskyä lukuun ottamatta siellä oli todella tylsää.
Ché: Mitä Ruotsin sceneen tulee, siitä on todella vaikea sanoa, koska soitimme siellä vain yhden keikan.
Rob: Senkin keikan soitimme American Nightmaren kanssa, joten paikalla oli paljon old school kidejä. Lisäksi muuttuneen kiertueaikataulun johdosta meidät buukattiin sille keikalle viime tingassa, joten emme olleet edes missään mainoksissa eikä meidän tulomme ollut yleisessä tiedossa. Siispä puolet noin 150 ihmisestä lähti pois kun aloimme soittamaan, koska aina kaikelle niin avomieliset old school diggarit eivät pitäneet saundistamme. En tiedä onko se tyypillistä ruotsalaiselle scenelle, ehkä ei, kenties siellä on myös ennakkoluulottomampia ihmisiä. Mutta jengiä oli aika paljon, joten siinä mielessä scene näytti elinvoimaiselta. Menemme takaisin maanantaina soittamaan toisen keikan, joten ehkä silloin asiat ovat paremmin.

Mitä muuta teette bändin ohella?

Stefan: Työskentelen tietokonefirmassa, rakentelen enimmäkseen kotisivuja ja muuta sellaista
Rob: Minä työskentelen samassa yrityksessä, mutta toimenkuvaani kuuluu pitää kursseja yrityksille, eli olen opettaja… Ei kyllä ihan heti uskoisi, mutta sitä minä teen elääkseni!
Ché: Minä olen bändin ainoa opiskelija, sekä lisäksi työskentelen osa-aikaisesti. Rob: Rumpali työskentelee autovuokraamossa, ja Marijn ajaa tupakkarekkaa ympäriinsä.
Ché: Ja mitä hardcoreen tulee, Robin kanssa järjestämme kotikulmillamme keikkoja kerran kuussa.

Miten aikanaan päädyitte hardcoren pariin?

Ché: Olen aina kuunnellut normaalista poikkeavaa musiikkia. Aluksi kuuntelin metallia, mutta kun 15 -vuotiaana sattumalta näin Sick Of It Allin, olin aivan ihmeissäni, että ei saatana, ja tajusin että tämä on mun juttu. Siitä lähtien aloin käydä keikoilla, ja siten jouduin mukaan kuvioihin.
Rob: Jouduin myös mukaan metallin kautta. 80-luvulla kuuntelin trashiä ja muuta heviä, Slayeriä, Anthraxia, Metallicaa ynnä muuta. Niillä äijillä oli yllään hardcorebändien paitoja, joten päätin ottaa myös niistä bändeistä selvää, ja yhtäkkiä kuuntelin Misfitsejä, GBHta sun muita, ja pidin valtavasti kuulemastani. Sitä päivästä lähtien myin pois melkein kaikki metallialbumini ja ostin tilalle hardcorelevyjä, joka näin jälkikäteen kaduttaa vietävästi, sillä olen joutunut ostamaan ne kaikki levyt uudestaan takaisin! Ja samaa olen kuullut useilta muiltakin hardcore kideiltä.

Been there, done that!

Rob: Aivan! Siitä on nyt neljätoista vuotta aikaa, joten olen muita bändin jäseniä paljon varttuneempi, vanha pieru jo!
Stefan: Siellä missä vartuin, kuunneltiin paljon rankkaa musiikkia, jotenkin vain jouduin myös tekemisiin sellaisten ihmisten kanssa, ja siten pääsin touhuun sisälle.

Asutteko sitten kaikki samalla alueella, olin jostain lukevinani että jotkut joutuu ajamaan bänditreeneihin monta tuntia?

Rob: Me kolme asumme samassa kaupungissa, muut asuvat noin kahden ja puolen tunnin ajomatkan päässä, Wouter De Hoegissa ja Marijn, vanha roudarimme ja kuskimme, joka korvasi edellisen kitaristimme reilu vuosi sitten, Amsterdamissa. He ovat loistokavereita, he ajavat tänne jokaisiin treeneihin ja kaikille keikoille, eikä se ole heille mikään ongelma. Hollantihan on muutenkin varsin pieni maa, pohjoisesta etelään ajaa noin neljässä tunnissa, joten parin tunnin ajomatka ei ole suurikaan este.

Jotkuthan teidän bändistä oli osallisina myös orkesterissa Feeding The Fire, eikö?

Rob: Kyllä, minä ja rumpalimme…

Sehän oli poliittisesti aika vahvasti vasemmalle kallistunut orkesteri, ja olen kuullut että nykyäänkin…

Rob: Me (Born From Pain) emme ole poliittinen bändi millään lailla. Mutta ainakin mitä itseeni tulee, minulla on yhä vasemmistolainen lähestymistapa asioihin, mutta se on nykyään paljon realistisempi kun on tullut lisää ikää. Nuorempana romantisoin koko homman, nyt tajuan ettei vallankumousta tule ikinä tapahtumaan, tai ainakin se tulee olemaan hyvin vaikeaa. Ajattelen yhä hieman vasemmistolaisesti, koska olen useasta asiasta edelleen samaa mieltä, mutta toisaalta en myöskään usko enää moneen asiaan mihin aikaisemmin. Aikoinaan kun koko scene oli täysin poliittinen, siihen oli helppo mennä mukaan. Alettiin boikotoimaan kaikkea ja muuta paskaa, mutta kun pari vuotta oli kulunut, huomasin etteivät asiat etene niin. Joten nykyään lähestyn asioita hieman eri suunnasta, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä että olisin luopunut kaikista aatteistani.

Kun Marijn liittyi bändiinne, oli paljon puhetta siitä ettei hän ollut kovinkaan suosittu tietyissä piireissä johtuen hänen aika räväköistä mielipiteistään Standard -yhtyeensä ajoilta, ja saitte…

Rob: …aika paljon paskaa niskaamme, koska hän ei ajatellut vasemmistolaisesti niin kuin muut? Kyllä! Mutta asiahan on niin, että Marijn kirjoitti ne sanoitukset kun hän oli paljon nuorempi. Hän on kehittynyt ja nykyisin hänkin näkee asiat hieman eri valossa. Ihmiset pitävät häntä ehkä oikeistolaisena ja fasistina, mutta sitä hän ei todellakaan ole, hän on täysin kaikkea sellaista toimintaa vastaan. En ole hänen kanssaan samaa mieltä tietyistä ulkomaalaiskysymyksistä, mutta hän ei myöskään lähesty näitä asioita kuten natsit tai muut oikeistolaiset. Se on ajattelutapa, jonka hän omaksui liikkuessaan tietyissä piireissä Standardin aikoihin, eikä hän ikinä tullut ajatelleeksi asioita toiselta kannalta.
Ché: Viittaat tässä nyt ilmeisesti erityisesti biisiin Ungrateful, eikö? Hän ei kirjoittanut sitä biisiä yleistämismielessä, vaan hän tunsi joitain yksilöitä joista sanat kertoo.
Rob: Kyllä, se oli enemmänkin henkilökohtaisella tasolla. Saimme tosiaan kuulla siitä aika paljon paskaa, mutta ketä kiinnostaa? Tiedämme, että Marijn on avoin ja vilpitön ihminen jolla on hyvä sydän, joten en välitä niistä puheista hittojakaan. Jos ihmiset eivät halua antaa hänelle mahdollisuutta, painukoot helvettiin. Mutta sen verran täytyy vielä sanoa, että aluksi asia oli enemmän tapetilla ja saimme paskaa niskaamme, mutta pikkuhiljaa juttu kuihtui, eikä se ole enää mikään ongelma.

Hollannissa tuntuu olevan nykyään enimmäkseen old school hardcore ja oi! kovassa huudossa. Kun kuulin Born From Painia ensimmäisen kerran, ajattelin että taas yksi metalcore bändi Belgiasta, joten olin aika yllättynyt kun kuulin että olettekin Hollanista…

Ché: Niin…?

Mitäköhän olinkaan kysymässä… (tässä vaiheessa Dahlin mietintäkarva saa koko remmin remahtamaan nauruun, kunnes toimittaja saa taas ajatuksensa kasaan) Oliko vaikeuksia saada homma toimimaan Hollannissa?

Rob: Kyllä aluksi oli vaikeuksia. Silloin kun aloitimme, kuten sanoit, Hollannissa oli paljon old school bändejä.
Ché: Ja eri scenien välillä oli suuri jakautuminen…
Rob: No jaa, siihen aikaan ei ollut metalli vaikutteista sceneä Hollannissa juuri lainkaan, ainoastaan pari bändiä. Julkaistuamme pari levyä ja soittamalla paljon keikkoja meistä on tullut tunnetumpia Hollannissa, Belgiassa ja Saksassa, ja luulenpa, että olemme siten avanneet joitain ovia hollantilaiselle metalcorelle. Kuten sanoit, meillä on old school kamaa niin kuin esimerkiksi Backfire!, Right Direction ja Reaching Forward, ja sitten oi! -vaikutteisia bändejä kuten Squalor, Discipline ja Tech-9. Meillä ei ikinä aikaisemmin ollut sellaista bändiä, joka olisi tuonut musiikissaan paljon metallivaikutteita esille, me olimme ensimmäinen bändi, joka otti sen enemmän tosissaan. Vuosien saatossa useat kidit ovat päässeet sisälle musiikkiimme, ja nykyään kun soitamme keikalla, paikalla on metalcoren ystävien lisäksi paljon myös old schooli ja oi! diggareita, mikä on mielestäni todella hyvä asia.

Joten olette tehneet paljon hyvää työtä scenen eteen tuomalla ihmisiä takaisin yhteen?

Ché: Kyllä, luulen niin, nimenomaan Hollannissa. Mutta se johtuu myös siitä, että voimme soittaa minkä bändin kanssa tahansa, olemme hyvin avoimia kaikelle.
Rob: Minäkään en ole ikinä ollut oi! -vaikutteisen hardcoren suurimpia ystäviä, mutta esimerkiksi Discipline on loistava live bändi, aivan kuten Tech-9. Homman idea on siinä, että me käymme old school keikoilla katsomassa bändejä, ja he käyvät vuorostaan meidän keikoillamme. Toisaalta muissa maissa, kuten esimerkiksi Belgiassa jonka äsken mainitsit, mistä nämä kaikki metalcore bändit ovat lähtöisin, heidän koko scenensä on paskana ja todella kuollut. Kukaan ei välitä pätkääkään, heitä kiinnostaa vain millaisia vaateita pidät päälläsi. He ovat paljon kiinnostuneempia imagostaan kuin siitä, että saisivat scenen taas toimimaan, siksi siellä on niin paljon tappeluita sun muuta paskaa. He alkavat pikkuhiljaa päästä takaisin jaloilleen, mutta Hollannin scene on silti paljon parempi kuin Belgiassa, se on paljon yhtenäisempi.

Noh, olette olleet Suomessa nyt pari päivää. Mitä mieltä olette suomalaisesta scenestä, ja yleensä meiningistä? Kuulin, että osa joutui tappeluun eilen ja jotain taisi onnistaa myös naisten kanssa?

Rob: Hahaha, ei laiteta sitä siihen!!
Ché: ??

Lehti tulee olemaan suomeksi, joten ihmissuhteenne eivät tule olemaan vaarassa.

Rob: Hyvä! Kerronpa teille silti yhden asian: Meillä oli naisia, mutta kukaan ei päässyt pukille, joten ei syytä huoleen!!

Kuulimme kyllä jotain ihan muuta!

Rob: Se on ihan okei…
Stefan: Unohtakaa koko juttu!

Sinäkö olit sitten päästä polkasemaan?

Ché: Eijeijei, minulla oli kyllä mahdollisuus, mutta ei kiinnostanut.
Rob: Hän olisi päässyt hommiin kahden naisen kanssa!

Mutta ei tahtonut, outoa! Mikä sinussa on vikana, mies?

Rob: Olemme ihmetelleet ihan samaa!
Ché: Tiedän olisi pitänyt olla paikalla…
Rob: Mutta oikeasti, Suomi on ollut tähän mennessä erinomainen. Eilen keikalla Helsingissä oli todella hauskaa ja keikan jälkeen jatkoimme meininkiä kuuteen asti aamulla, joten oli todella siistiä.

Tänään jatketaan sitten kahteentoista aamulla, eikö?

Rob: Meidän pitäisi olla kyllä lautalla jo kahdeltatoista, mutta mikä ettei! Toivomme näkevämme tänään myös lisää suomalaista sceneä, odotan todella innolla näkeväni pari bändiä, kuten 7th Legionan ja Down My Throatin toistamiseen. Olin todella yllättynyt, kun näin eilen kidien osaavan biisien sanat ulkoa ja laulavan mukana. Ja olen todella iloinen kun voimme tulla tänne takaisin kunhan saamme uuden levymme pihalle ensi vuonna. (siis tänä vuonna 2002. toim.huom.)
Stefan: Kesällä!
Rob: Niin, kesällä todellakin! Teidän mielestänne täällä ei ole varmaan yhtään kylmä, koska olette tottuneet tällaiseen. Ei täällä nyt ihan hullun kylmä ole, Hollannissa voi joskus olla ehkä vähän kylmempääkin, mutta viime vuosina talvetkin ovat olleet aika lämpimiä, ilmasto on ihan pilalla. Meille täällä on kyllä vähän liian viileä, teillä kun on nämä tuulet ja kaikki…
Ché: Mitä taas sceneen tulee, mielestäni teillä on täällä erinomainen meininki ja paljon ystävällisiä ihmisiä.
Rob: Pidän paljon myös bändeistä jotka ovat olleet Hollannissakin soittamassa, kuten Morning After, Bolt ja Down My Throat, skandinaavisista maista Suomessa on ehdottomasti paras meininki.

Luulenpa että jäljellä on enää yksi kysymys, jonka juuri keksin. Eli mitä tapahtui Full Court Pressille, joiden piti olla mukana tällä kiertueella?

Rob: He ovat kuolleet…

?????

Rob: Hahaha!!
Ché: He putosivat veneestä.

Okei, sillä lailla! Kiitos!

Strength For A Reason

Pennsylvaniasta löytyy koko ajan laadukkaita bändejä hardcorekartalle. Yksi viimeisimmistä on Strength For A Reason, jonka ensimmäinen täysipitkä levy ”Show And Prove” näki päivänvalon viime vuoden lopulla Thornz Recordsin julkaisemana.

Strength For A Reason (2001)Ensinnäkin, olette olleet kasassa jo aika monta vuotta. Miksi ensimmäisen varsinaisen julkaisun ulos saaminen kesti näin kauan?

Suurin syy siihen, että täyspitkän levyn ulos saaminen kesti näin kauan, oli rahan puute. Meillä ei ollut rahaa julkaista levyä itse, joten vain odotimme jonkun levy-yhtiön kiinnostuvan ja tarjoavan meille sopimusta. Lopulta sellaista tarjottiin ja tietysti tartuimme tilaisuuteen. Mielestäni levystä tuli erinomainen, en voisi olla tyytyväisempi siihen. Yleisö antaa kuitenkin lopullisen tuomion.

Strength For A Reason sai alkunsa tietynlaisena Out To Win (ex-Mushmouth) -sivuprojektina. Miten siitä kehkeytyi oikea bändi?

Kyllä, aikanaan bändi sisälsi Out To Win jäsenistöä Karlin toimiessa vokalistina. Itse asiassa näin heidät kerran livenä silloin aikanaan, heillä oli ainoastaan kaksi biisiä, ja he hyökkäsivät lavalle kun Out To Win oli saanut settinsä päätökseen. Karl kyllästyi ajamaan tunnin treenatakseen heidän kanssaan ja olemaan heidän varjossa, sen suhteen että he olivat riippuvaisia Out TO Winin keikkaohjelmasta omien esiintymisiensä suhteen. Joten hän alkoi etsimään uusia jäseniä. Tehdäksemme todella pitkän tarinan lyhyeksi, sanotaan vain että loppujen lopuksi hän päätyi nykyiseen kokoonpanoon, joka siis on Karl vokaaleissa, Jack, eli meikäläinen ja Tom kitaran varressa, Steve bassossa ja Ed rummuissa.

Miten on mahdollista, että teikäläisten kotinurkilta tulee niin monta hyvää bändiä, teidän lisäksi Out To Win, Krutch, No Retreat muutamia mainitakseni? Onko siellä iso scene vain ainoastaan lahjakkaita ja asialleen omistautuneita tyyppejä?

Noh, meidän scene oli ennen valtavan suuri ja vahva. Sitten kidit alkoi siirtyä tähän emo ja indie rock kamaan. Heistä tuli välinpitämättömiä ja pysyivät kaikista muista erossa, periaatteessa kannattivat mikä sattui sillä hetkellä olemaan suosittua, niin pukeutumisen kuin musiikinkin osalta. Syy siihen, miksi meiltä päin tullee niin paljon hyviä bändejä johtuu siitä, että scenen vanhimmat äijät lyöttäytyivät yhteen ja perustivat bändejä yrittääkseen tukea sceneä. Kaikki tyypit mainitsemissasi bändeissä ovat vanhan koulukunnan kasvatteja ja ovat olleet mukana hardcoressa pitkään ja pysyneet sille uskollisena jo vuosikaudet. Me kaikki tiedämme mistä hardcoressa on kyse, emmekä seuraa trendejä, ja se näkyy selvästi myös musiikissamme. Pidämme old-school henkeä yllä. Tällä hetkellä meidän scene on varsin hyvä, muttei mitään verrattuna siihen mitä se oli ennen. Paljon myös uusia bändejä on tulossa, kuten Fallout, From The Ashes, Drawn From Within, End Of Me ja paljon muita. Nämä bändit ovat varsin uusia ja jätkät niissä, mutta he tekevät parhaansa pitääkseen homman käynnissä.

Mitkä ovat sitten omia suosikkibändejäsi?

Suosikkejani ovat Kickback Ranskasta, Madball, Hatebreed, Merauder, All Out War, ja Cro-Mags. Olen pitänyt näistä bändeistä jo vuosia, en ole hypännyt suosituimpien bändien kelkkaan niin kuin niin monet muut täällä.

Mikäs tämä B.F.L. juttu sitten on? En voi olla törmäämättä logoihin sun muuhun hehkutukseen tutkiskellessani cd:n sisälehtiä.

B.F.L. meinaa Brothers For Life. Pohjimmiltaan se on joukko ystäviä, joiden kanssa on tullut hengailtua viime vuodet. B.F.L. sisältää meidän lisäksi myös muita bändejä kuten Krutch, Out To Win, No Retreat, Boxcutter ja paljon ystäviä niin täällä kuin muuallakin maailmassa.

Miten teidän musiikki sitten eroaa näistä muista B.F.L. -bändeistä?

Meillä kaikilla on oma tyylimme, jotka varmaan jokainen tuntee. Meidän tyylimme on pääasiassa sekoitus uutta ja vanhaa koulua. Me yritämme miellyttää kaikkia, pidät sitten rajummasta meiningistä tai muuten vain steppaamisesta.

Voitko kertoa mitä biisinne käsittelee tällä uudella levyllä? Ymmärtääkseni ette ole erityisen poliittinen bändi, vai kuinka?

Pääasiallisesti sanamme kertovat ystävyyden, perheen ja mielipiteiden tärkeydestä, pohjimmiltaan elämästä itsessään. Emme ole poliittinen bändi, emmekä halua saarnata mielipiteistämme muille. Kunnioitamme toisten näkemyksiä, emmekä kyseenalaista heidän oikeuttaan siihen.

Käsittääkseni jotkut tyypit bändissä ovat myös streittareita. Kuuluko tämä elämänfilosofia mitenkään musiikissanne?

Ainoat straight edge elämäntavan harrastajat bändissä ovat minä ja laulajamme Karl. Kaikki muut elävät elämäänsä miten tykkäävät ja me kunnioitamme sitä. Meillä on muutamia kappaleita joissa Karl ilmaisee mielipiteensä tästä elämäntyylistä, mutta emme ikinä yritä saarnata tai tuputtaa näkemystämme muille. Meillä on paljon ystäviä, jotka eivät ole streittareita, ja hengaamme heidän kanssaan jatkuvasti. Niin kauan kuin muut ihmiset kunnioittavat elämäntapaani, kunnioitan minä heidän.

Mitä mieltä olet sitten bändeistä, jotka vain uhoavat kuinka voittamattomia he ovat pitissä ja kuinka mahtava heidän krevinsä on?

Mielestäni se on todella väsynyttä. Monien näiden bändien mielestä heidän on uhottava, jotta heitä pelättäisiin. He retostelevat tappeluillan ja kärhämillään. Sitä kutsutaan epävarmuudeksi ja peloksi, koska heidän täytyy koko ajan keksiä tarinoita saadakseen ihmiset pelkäämään. Jos todella olet voittamaton, sinun ei tarvitsisi puhua eikä kertoa kenellekään mitään. Ihmiset vain tietäisivät sen. Sinun ei koskaan tulisi kehuskella rähinöilläsi, jos olet fiksu, pidät asiat omana tietonasi. Uskokaa pois, jos todella olet lyömätön, ihmiset tietävät sen ja kunnioittavat sinua. Jos sinun täytyy laulaa ja puhua siitä koko ajan, olet enimmäkseen luuseri, joka yrittää saada kunnioitusta latelemalla ilmoille erilaisten crewien nimiä. Se kaikki kuitenkin paljastuu aikanaan. Useimmat näistä bändeistä ovat newjackien perustamia, jotka eivät olleet ennen yhtään mitään, mutta kun heidän bändissään on nyt joku tyyppi on jostain jengistä, he yrittävät esittää kovaa ja puhua paskaa. Uskokaa pois, meillä on tätä lajia täällä tonneittain. Ei voi muuta kuin nauraa, kun katselee kuinka kovasti nämä ihmiset yrittävät. Crewejä pitää kunnioittaa, mutta nämä uudet kidit jotka esittävät kovaa vain koska he tuntevat joitain tyyppejä, tuhlaavat ainoastaan kaikkien aikaa. Kyllä sen huomaa milloin ihmiset ovat aitoja ja koska vain surkea lauma häviäjiä.

Miten kuvailisit elämäntyyliäsi Tavalliselle Tahvolle, luulen että hän ainakin pelästyisi tatuointejanne?

Niin, käytännössä bändimme on täynnä tatuointeja, ja saamme kyllä osaksemme koko joukon katseita ja tuijotusta. Minulla itselläni ei ole yhtään inkkiä ihossa, mutta on hauska katsoa miten kavereita välillä kohdellaan. Elämäntapaamme voi yrittää selittää tavallisille ihmisille, jotkut ymmärtävät, mutta useat eivät, pyörittelevät vain päätään ja pitävät meitä hulluina.

Mitä muuta teet bändin ohella? Muita bändejä tai mielenkiintoisia mafiayhteyksiä?

Työskentelen paljon. Kävin yliopiston, valmistuin ja sain oikeaa työtä. Välillä on vaikeuksia jaksaa jatkaa bändissä, mutta teen sen kuitenkin ja edustan täysillä. En soita muissa bändeissä eikä ole suunnitelmissakaan. Ei myöskään suhteita alamailmaan… ainoastaan B.F.L. ja Nanticoke Straight Edge -yhteyksiä! (eikö b.f.l. ole sitten oleellinen osa mafiaa? toim.huom.)

Poliittisia tai ei, on pakko kysyä syyskuun yhdennentoista päivän tapahtumista. Olen todella pahoillani menetettyjen ihmishenkien puolesta, mutta alan olla myös korviani myöten täynnä Yhdysvaltojen hallituksen tekopyhyyttä. Kaiken sen jälkeen mitä he ovat tehneet Lähi-idässä, tapahtunut ei ollut suurikaan yllätys. Mitä mieltä olet tästä?

Ensinnäkin, mielestäni kukaan, kansalaisuutteen katsomatta, ei ole ansainnut kuolla kuten ne ihmiset torneissa. En tiedä koko totuutta Amerikan ja Lähi-idän kiistoista, mutta kuten sanoin, kenenkään ei soisi kuolevan siten. Huolimatta siitä, kuka oli väärässä, väkivaltaa ei voiteta välivallalla. Kuka tahansa sen tekikin ansaitsee rangaistuksensa. Olen nähnyt tapahtumapaikan kahdesti kun olemme olleet New Yorkissa soittamassa, ja uskokaa pois ettei näky ole kovin kaunis. Sementtipölyn ja mätänevien ruumiiden lemu, ihmisiä kannetaan pois raunioista tähtilippuun käärittynä. Ihmiset itkevät ja kaikkea, se on hullua. Amerikka leikkii poliisin roolia maailmassa, joka mielestäni aiheuttaa närää muissa maissa. Mutta miettikääpä sitä, jos emme ottaisi kantaa ja pysäyttäisi terroristeja ja muita kapinallisia alueita ja hallituksia, paljon pahempia asioita olisi voinut tapahtua paljon useammalle maalle. Meidän täytyy puuttua asiaan, koska olemme maailman suurin suurvalta, joka saa syyllisen tuntemaan pelkoa ja miettimään asioita kahdesti.

Mitä luulet tulevaisuuden pitävän sisällään bändinne varalle? Naisia, rahaa, Euroopan kiertueita vai mitä?

Toivon että tulevaisuus olisi meille hyvä. Soitamme paljon keikkoja, levymme saa hyviä arvioita joka puolella ja saamme enemmän faneja joka päivä, joten asiat ovat kohdaltamme hyvällä mallillaan. Naiset ovat tietysti aina hyväksi, vaikka Karl onkin jo naimissa ja minäkin jo hyvää vauhtia menossa sitä tietä. Joten chicksit joudumme passaamaan!! Edillä on myös tyttö, mutta Steve ja Tom ovat vapaita, pieni vinkki kaikille leideille! Rahaa, mitäpä siihen voisi sanoa? Sitä ei koskaan ole tarpeeksi, meillä on paljon laskuja, pakun ylläpito sun muita kuluja, joten kaikki raha tulee tarpeeseen. Mitä Euroopan kiertämiseen tulee, suunnitelmissa on viikon mittainen turnee lähitulevaisuudessa, joten olkaa varuillanne!

Voisitko ilmaista ensireaktion seuraaviin asioihin:

Vince McMahon – vanha ukko
Salt Lake City – yliarvostettu
Hardcore – väkivaltainen
Naiset – kauniita
Eurooppa – hardcoren arvostus
NYHC – paljon upeita bändejä
B.F.L. – varjoissa lymyävä hirviö jonka kanssa ei sovi rettelöidä

Lopuksi perinteinen Chambers -kysymys. Mitä jokaisen tulisi bändistänne tietää, mikä ei ikinä käy ilmi haastatteluissa?

Meillä on tapana laulaa kasaripoppihittejä keikkapakussa kaupunkien välillä. Chicago -orkesteri rokkaa!!!

Mitä haluaisit sanoa lopuksi Suomalaisille hardcorekideille?

Pitäkää tekemisiämme silmällä, saatamme tulla Eurooppaan pikemmin kuin uskottekaan! Pysykää uskollisina itsellenne ja hardcore scenelle!! Tahtoisin kiittää Jaskaa mahdollisuudesta olla lehdessä, pidän sitä suuressa arvossa. Peace.

Down My Throat

Yksi suomihardcoren lupaavimmista uusista nimistä, Helsinkiläinen Past Glories, saapui Lahteen syyskuun lopulla 2001 vakavasta terroriuhasta huolimatta aikomuksenaan pistää mellakka pystyyn paikallisessa ravitsemusliikkeessä. Mukana tulivat tietysti myös kitaristi Antti ja basisti Jukka, jotka paremmin tunnetaan pestistään Down My Throat -orkesterissa. Jutusteluhetkeä poikain kanssa Torven pahamaineisessa takahuoneessa häiritsi salin puolella samanaikaisesti suoritettava äänitarkastus illan kekkereitä varten, sekä satunnainen väliinhuutelijoiden joukkio. Kaikesta huolimatta annoimme Tietäjä Dahlin kanssa parhaamme. Vaikka Down My Throat julkaisi esikoisalbuminsa vasta tänä syksynä, on kyseessä paikallisen hardcorescenen yksi pioneeribändeistä, vai kuinka on?

Antti: Joo, vähän vaikea sanoa koska ollaan aloitettu. Alkuaikoina soitettiin eri kokoonpanolla ja nimellä, mutta periaatteessa homma lähti liikkeelle joskus 95, soitettiin aluksi vain pelkkiä kovereita. Sitten ruvettiin tekemään tätä vähän enemmän tosissaan ja samalla jouduttiin vaihtamaan porukkaa, koska mukana oli sellaisia joilla oli jo muita bändejä eikä ne pystynyt oikein osallistumaan. Sitten on jengiä vaihtunut erinäisistä syistä, nyt on vihdoin sellainen kokoonpano mikä toivottavasti pysyy.

Teiltä on levy tullut hiljattain ulos, minkälaista palautetta olette saaneet tästä Real Heros Die pitkäsoitosta?

Antti: On tullut todella hyvää palautetta. Se on ollut nyt vasta niin vähän aikaa pihalla, että esimerkiksi jenkkeihin ei ole vielä ehtinyt sitä lähettää, mutta hyvin on ainakin Euroopassa jengi ottanut vastaan.

No mitä itse tykkäätte levystä?

Antti: Ollaan erittäin tyytyväisiä, vihdoinkin saatiin sellaiset saundit kun haluttiin. Biiseihinkin on paljon enemmän tyytyväinen kuin aikaisemmin. Ennen kesti ihan törkeän kauan tehdä yksi biisi valmiiksi, kun ei oikein tiennyt mitä halusi soittaa. Nyt vain soitettiin ja tehtiin sellaisia biisejä mitä tuli ja sen kyllä mun mielestä myös huomaa. Niissä on paljon enemmän munaa ja ne on aidomman kuuloisia, kun ne ei ole niin väkisin väännettyjä. Biisit toimii myös livenä paremmin, koska ne tehtiin aika pitkälle treenikämpällä jammailupohjalta.

Teillähän on ennen tämä biisinteko ollut aika hidasta. Miten tämä homma teidän bändissä siis toimii?

Antti: Joo, silloin kun meillä oli kaksi kitaristia, Tome teki osan riffeistä, mutta suurimman osan tein kuitenkin mä silloin ihan alussakin. Sitten kun Tome lähti, oli oikeastaan vielä vaikeampaa kun tein yksin kaikki. Ja kyllä mä oikeastaan tuolle uudelle levyllekin olen 99% riffeistä tehnyt. Yksi riffi on Jukan tekemä, kaikki muut on mun käsialaa. Viimeaikoina myös Arttu on ruvennut osallistumaan enemmän, Artulla tulee rummuilla jotain ideoita ja mä pistän riffejä niihin päälle. Kyllä varmaan tästä lähtien kun tehdään uutta kamaa koko bändi osallistuu enemmän. Biisit oikeastaan tulee siten että mä teen himassa riffejä ja kämpällä laitetaan ne nauhalle ja sitten mä taas himassa kelaan mikä siihen olisi hyvä jatkoa, siitä ne pikkuhiljaa syntyy. Jotkut biisit mä olen kelannut himassa ihan valmiiksi, ja treenikämpällä hiotaan ne kimpassai. Kyllähän ne biisit elää ihan törkeästi ennen kuin mennään studioon, nytkin vielä edellisenä päivänä tehtiin joitain kohtia valmiiksi.

Olitte jokin aika sitten myös Maastrichtissä soittamassa. Miltä sikäläinen meininki näytti?

Antti: Sen keikan perusteella on ehkä vähän vaikea sanoa, kun kyseessä oli kahden päivän festarit. Musta tuntuu ettei siellä ollut niin kova meno kuin voisi kuvitella jollain klubikeikalla olevan. Siellä oli niin paljon bändejä, että jengi vaikutti vähän puutuneelta. Isompien nimien aikana oli meininkiä, mutta muuten jengi vain tsiigaili ja joi bisseä.

Miten teidän oma keikka sitten onnistui ko. festareilla?

Jukka: Me soitettiin toisena päivän, kolmelta sunnuntai-iltapäivällä kankkusessa, että se oli aika väsynyttä se meininki.
Antti: Lauantaina oli muutenkin kovempi meininki, silloin oli ehkä vähän isompia bändejä. Kun me soitettiin sunnuntaina, siellä oli varmaan 500 ihmistä vähemmän kuin edellisenä päivänä. Vaikka keikan jälkeen tuntui että soitettiin tosi huonosti, jälkeenpäin on kelannut ettei se normaalista juurikaan poikennut. Ei sitä nyt odottanutkaan että siellä olisi hirveä meininki, kun ei kukaan tunne meitä. Euroopassa on niin paljon bändejä, että kaikki kidit on tosi hemmoteltuja. Siellä saattaa yhtenä viikonloppuna olla yhdeksän keikkaa mihin voi mennä. Jengi näkee siellä niin paljon bändejä, että silloin kun tulee bändi jota kukaan ei tiedä, voi vastaanotto olla vähän nihkeä. Toisin kuin Suomessa, jos tänne tulee joku ulkomaalainen bändi, ja vaikkei se olisikaan niin tunnettu, jengi ottaa sen paljon paremmin vastaan.

Eikös teillä ollut jotain muitakin keikkoja sillä reissulla?

Antti: Meillä oli ruotsissa keikka, se meni todella hyvin. Se oli tosi yllätys, ruotsista kun on kuullut enimmäkseen paskaa läppää, että siellä skene on tosi kuollut, ja muutenkaan tällainen rankempi musiikki ei oikein tipu jengille. Siellä oli kuitenkin sika hyvä keikka, jengi diggas ja meininki oli ihan kuin Suomessakin.
Jukka: Ei siellä jengiä hirveästi ollut, joku 60-70, mutta kaikki oli kuitenkin messissä.

Tehän olitte ensimmäisiä bändejä, joka aika suoraan kritisoi Suomen poliittisesti korrektia hardcoresceneä, mistä johtuen teillä on ainakin tietyissä piireissä ollut aika huono maine aikanaan. Onko tämä oikea näkemys?

Antti: On joo, silloin kun me aloitettiin Stadissa ei oikeastaan ollut muita hardcorebändejä kuin 50×50, ja sitten oli noita Vaasalaisia bändejä. Kaikki ne bändit lauloi pelkästään eläinten oikeuksista ja straight edgestä, ja me ei tähän kuvaan oikein sovittu, vaikka kaikki bändissä laulajaa lukuun ottamatta olivatkin kasvissyöjiä. Sekin oli kuitenkin ollut tosi kauan messissä hardcoressa, se on ollut straight edge joskus ja kasvissyöjakin monta vuotta, mutta dropannut ne molemmat. Siitäkin jengi oli ihan paskana, että ”droppaaja!”. Sitten kun me ei muutenkaan laulettu aiheesta… Muutenkin kaikki muut bändit oli tosi punkkeja, meillä oli ihan tavalliset skedevaatteet eikä oltu sellaisia resupekkojen näköisiä niin kuin monet muut. Ihan siis tosi naurettavista syistä tuli paskaa palautetta. Sitten Sacha kirjoitti yhden keikka-arvostelun Flashbackiin, missä se aika suorasanaisesti arvosteli sceneä, ja vieläkin kun sitä arvostelua kelaa niin kaikki on ihan totta mitä siinä sanottiin, sitä oli vaan jengin tosi vaikea sulattaa että käytiin arvostelemaan. Jotenkin tuntuu että jengi oli niin nuorta ja ne oli niin innoissaan siitä aatteellisuudesta, ettei kukaan kestänyt kuulla yhtään kritiikkiä. Pitää nitistä kaikesta, teiniangstia…

Eli tässä kävi niin sanotusti vanhanaikaisesti, mikä on punkkiscenessäkin tuttua, eli punkit kritisoi kaikkea mutta niitä ei saa kritisoida, keskustelua ei synny.

Antti: Ei joo, se oli tosi naurettavaa. Mutta kyllä sitten jengi lämpeni yllättävän hyvin, kun ruvettiin soittamaan keikkoja. Muitakin bändejä alkoi saman tien tulemaan, Bolt ja Death From Above, ja sitten tietenkin Krissen edellinen bändi, joka ei kyllä ollut niin hirveen tosissaan otettava orkesteri.

Oliko se Cartung? Mä olen tainnut nähdäkin sen joskus…

Jukka: Itse asiassa Morning After oli soittamassa meidän ekalla keikalla Riksussa. Ei… ei ollut Cartung siellä, Endstand oli ja End In Sight ja Aurinko.. Aukkis!
Antti: Se oli ensimmäinen keikka DMT nimellä. Me ei loppujen lopuksi Sachan kanssa hirveän montaa keikkaa soitettu, Rauhanasemalla pari, jotka meni kyllä tosi hyvin. Kyllähän siellä jengi vielä vähän kyräili, ja sitten kun jengi alkoi tanssimaan keikoilla vähän rajummin, siitä tuli seuraavan kerran sanomista. Leimattiin kovisbändiksi ja puhuttiin paskaa selän takana. Ei meitä ole kuitenkaan ikinä kiinnostanut miten jengi tanssii, se on ihan sama.
Jukka: Ne kaikki jotka meitä silloin kritisoi, oli kaikki sXe ja vegaaneja, periaatteessa kukaan ei ole enää, kaikki on dropannut kaiken, jos on scenessä enää edes mukana.

Tämä kysymys olisi ehkä ollut enemmänkin Krisselle, mutta hän ei ole nyt paikalla. Kuitenkin, Krissehän pyörittää Full House Recordsia ja uutta Legacy levykauppaa, tatuointi bisnestä, ja lisäksi järkkää keikkoja ja hoitaa vielä ulkomaalaisia bändejä Suomeen. Että miten se tämän kaiken ehtii?

Antti: Kyllä sitä itsekin ihmettelee. Yhdessä toisessa haastattelussa kysyttiin tuosta Scenesters biisistä, ja kun mä aluksi luin niitä lyriikoita, ne kuulosti aika kornilta rick ta life hardcorehehkutukselta. Mutta kun niitä sitten kelaa, niin kyllä se on ihan totta mitä Krisse siellä huutaa. Se on sinänsä kyllä aika säälittävää, että Helsingissä hardcoren eteen ei oikein kukaan muu tee mitään kuin Krisse.

Taisi Full Housessakin olla aika hiljaista kun Krisse oli reissussa?

Antti: Joo, oikeastaan se tekee sitä ihan yksin. Kun Krisse julkaisee levyjä, niin bänditkään ei tee oikeastaan mitään sen eteen. Krisse hoitaa kaiken mainostuksen, promotoimisen ja sanan levittämisen. Mutta kyllä me ollaan nyt ainakin Down My Throatin osalta muutkin osallistuttu, ja ruvettu tekemään hommia, mainontaa, promotointia ja haastatteluja, ettei Krissen tarvitse enää ihan kaikkea tehdä yksin.

Mitä te muut sitten teette siviilissä?

Antti: Mä olen duunissa aika pienessä uusmedia firmassa, teen ad:n hommia ja graafikon hommia ja välillä jotain koodausta.
Jukka: Mä opiskelen ja käyn töissä tällä hetkellä. Viimeistä vuotta itse asiassa koulussa, luen graafista tekniikka, musta tulee insinööri. Arttu on metsäliitossa, se on joku sisälähetti tai mikä lie, se on Laurin kanssa samassa paikassa duunissa.

Suomalainenkin hardcore on mun mielestä kaupallistunut aika paljon, ainakin sinä mielessä että bändeillä on sponsoreita ja jotkut bändit on tehnyt musiikkivideoitakin. Minkälaisia ajatuksia teillä on tästä, eikös teilläkin ole Dickies sponsorina?

Antti: Ei sitä mun mielestä voi sponsoriksi sanoa, saadaan sen äijän kautta sisäänostohintaan Dickiesin kamaa.
Jukka: Eikä ne ole meille ikinä rahaa antanut, eikä me ruveta mitään logoja levynkansiin painamaan.

No entä jos te tekisitte videon, ainakin se MoonTv:llä pyörisi?

Antti: Ei me olla kyllä mitään videota todellakaan suunniteltu, jos me joskus video tehdään, se tulee varmaan olemaan jostain keikkapätkistä.
Jukka: Mä en ainakaan henkilökohtaisesti diggaa musavideoista ollenkaan. Kun hardcore bändit tekee musa videoita se on niin pelleilyä… paitsi Morning After tietysti poikkeuksena…
Antti: Ihan pelleilyä!! Ei vaan, voihan se videokin olla hauska tehdä. En tiedä millainen Morning Afterin videosta on tulossa, mutta voin kuvitella että se on varmaan aika hauska. Siitä nyt ei ihan tosissaan ole yritetty tehdä jotain tosi rankkaa.

Joo, tämäkin olisi ollut enemmänkin Krisselle, mutta kai teiltäkin jotain irtoaa. Eli onko sanoitukset teille miten tärkeitä? Nykyään tuntuu tulevan niin paljon uusia bändejä joilla ei ole oikein mitään sanottavaa.

Antti: Kyllähän se nykyään vaikuttaa vähän siltä ettei bändit panosta sanoituksiin niin hirveästi, enemmänkin siihen musaan. Ei se meilläkään ihan ykkösasia ole, enemmänkin panostetaan musiikkiin. Annetaan Krissen kirjoittaa mitä huvittaa, mutta kyllä me katsotaan ettei sieltä ihan mitään typerää ala tulemaan. Yleensä sen sanoitukset on niistä asioista mitä sillä jonain päivänä sattuu päässä liikkumaan, ei se hirveästi kelaile, että kirjoitanpa nyt tästä aiheesta. Ne on aika henkilökohtaisia, mutta kuitenkin maan läheisiä sellaisista asioista joita jokainen voi soveltaa omiin kokemuksiinsa. Kyllä niissä kaikissa on jotain takana. Muutenkin ne on niin kuluneita aiheita, kaikki yhteiskunnasta nuriseminen, ja kun ei meillä oikeasti ole hirveästi mitään valittamista, niin miksi pitäisi väkisin ruveta narisemaan sen takia että joku punkki saa lukea että haistakaa yhteiskunta vittu!? Mutta kyllä se on ihan totta että monelta bändiltä kaipaisi parempia sanoituksia, just niin monet on sitä oman crewin hehkuttamista…
Kalle: Past Glories?
Antti: Niin, Past Glories… En tiedä kun en ole lukenut niitä sun sanoituksia, kai ne on ihan ok. Mutta kyllä se käy välillä vituttamaan, mun mielestä se on kyllä aika heikkoa, jos päässä ei mitään muuta liiku kuin että meidän crewi on mahtavin ja me ollaan kovimpia pitissä. Että sellaiseen ei kyllä ainakaan lähdetä.

Tehän olette nyt viime vuosina keikkailleet aika paljon, niin kertokaa jokin hauska keikkatarina. Näillä reissuillahan tunnetusti sattuu ja tapahtuu kaikenlaista.

Kalle: Kerro kakkatraumasta.
Jukka: Lappeenrannassa Arttu todisti Veskun takapihalla pornoleffan kuvausta, onneksi me muut nukuttiin ettei tarvinnut katsella sitä.
Antti: Kerran Kuopiossa tehtiin jatkoilla kaverille munankarvoista hitler viikset ja teipattiin ne…
Kalle: Kerro kakkatraumalapsesta.
Antti: Mikä se on?
Kalle: Arttu säikähti sitä pökälettä.
Antti: Emmä edes muista…
Kalle: Silloin Niklaksella… Lahdessa… Rooster Festin jälkeen… Niklaksella…
Jukka: No Lahdessa kyllä tapahtuu aina, Torven munamies on ihan ykkönen!
Kalle: Kerro se!
Antti: Aina sitä jotain tapahtuu…
Kalle: Höh!
Antti: No mitä!! Arttu pelästyi Kallen kakkaa!
Kalle: Hirveä pökäle. Mä en vetänyt sitä, ja Arttu meni sinne vessaan ja kirkui kun nainen!

Älkää kertoko sitä kun oltiin mun luona yötä!

Jukka: Sitä me ei kerrota!!

Onko enää sitten mitään lisättävää, viimeisiä sanoja…

Antti: Olisi hauska soittaa enemmän livenä, Suomessa on liian vähän keikkoja. Sen on huomannut nyt kun oli Euroopassa, niin Suomalaisilta bändeiltä puuttuu kaikilta ihan törkeästi livekokemusta. Siellä bändit soittaa joka viikko keikkoja, ja sen kyllä huomaa. Se on tosi harmi, että Suomessa on niin vähän keikkoja. Ja silloinkin keikkoihin suhtaudutaan vähän sillä tavalla, että kilpaillaan siitä kuka soittaa ensimmäisenä ja pääsee heti dokaamaan. Olisi tosi siistiä jos bändit ottaisi keikat vähän enemmän tosissaan ja järkkäisi niitä enemmän. Mitä muutakaan täällä on tekemistä, mennä viikonloppuna johonkin diskoon? Mun mielestä olisi ainakin paljon siistimpää käydä joka viikonloppu vaikka jossain keikalla. Täällä ei ole keikkoja oikein muualla kuin Lahdessa ja Helsingissä.
Jukka: Mutta sekin on totta, ettei täällä ole niin paljoa bändejä. Samat jäsenet kiertää bändeissä, ei siinäkään oikein ole järkeä että joka viikonloppu soitetaan samalle jengille.
Antti: Se on sääli, että muissa kaupungeissa järjestetään keikkoja tasan silloin kun tänne tulee joku ulkomaalainen bändi ja sille on pakko saada ne kolme keikkaa, kyllähän silloin Turussa ja Lappeenrannassa järkätään keikkoja. Mutta Suomalaisille bändeille ei mun mielestä järjestetä tarpeeksi esiintymismahdollisuuksia, ihan hyvin voisi pitää enemmän keikkoja, vaikka ne sitten olisivatkin pienimuotoisempia, mutta ainakin bändit pääsisivät enemmän soittamaan. Olisi siistiä jos jengi järjestäisi toisilleen pippaloita…

treenikämppäbileitä…

Antti: Niin just tuollaista. Tuntuu siltä että aina kun on joku keikka se pitää viedä johonkin baariin tai nuorisotaloon, kun voisi etsiä kaikenlaisia erilaisia mestoja, keikkapaikkojakin on tosi paljon. Muissakin kaupungeissa kuin missä näitä keikkoja nyt järkätään, olisi varmasti kiinnostunutta jengiä tulemaan keikoille. Vaikkei sinne tulisikaan kun se viiskymmentä tyyppiä, niin ihan sama. Tosi monet bändit tekee yhden demon ja lopettaa kun kukaan ei buukkaa niitä keikoille. Vaikka bändi olisikin ensimmäisellä keikalla paska, ei se tarkoita etteikö siinä olisi potentiaalia. Sitten kun niitä ei enää buukata mihinkään, ne käy kelaamaan ettei tästä mitään tule ja lopettavat, ja se on tosi sääli. Kun täällä on niin vähän keikkoja, niin niihin sitten yleensä halutaan semmoisia bändejä, jotka on potentiaalisia vetämään enemmän yleisöä. Mutta toisaalta se on myös niiden pikkubändien vika, kun ne eivät järkkää omia keikkoja. Suomessa on suunnilleen kolme ihmistä ketkä keikkoja järkää ja se on aika säälittävää.

Keikkapaikkojen pula on tuntuva.

Antti: Kyllä niitä keikkapaikkoja ihan varmasti löytää, jos jaksaa etsiä. Kaikissa suurissa kaupungeissa on yliopistot ja korkeakoulut, ja niillä on paljon tiloja, joissa voi järjestää keikkoja. Stadissa on hyvä tilanne, kun siellä on Oranssi, jonne saa yleensä aina pomminvarmasti keikan järjestettyä.
Jukka: Oranssi on kyllä vähän liian pieni, se on melkein aina loppuunmyyty.
Kalle: Jos se on loppuunmyyty sinne voi mennä sieltä takaovesta, kävellä vain sisään…
Jukka: Ja Helsinkiin pitäisi saada ikärajattomia keikkoja enemmän. Mä en ole nähnyt uusi naamoja keikoilla vuosiin, aina ne samat naamat vaan siellä pyörii. Ketään nuoria ei tule mukaan messiin.

Keskustelu jatkui vielä tovin enemmän tai vähemmän huutoäänestyksenä Suomi hardcoren tilasta, mutta viesti päättäjille on selvä: Lisää keikkoja. Ja ostakaa Down My Throatin levy, sillä se on helvetin hyvä!

In Truth

Samperin Jaska piinasi chicagolaisen In Trught -bändin vokalisti Chuckia. Kuvia ei bändistä ole löytynyt jotan saatte diggailla pelkästään kuivaa arial-fonttia. Mutta lukekaa toki eteenpäin!

Ensimmäistä kertaa kuulin yhtyettänne Victoryn Only The Strong -kokoelmalla. Miten biisinne päätyi kyseiselle levylle? Onko sillä mitään tekemistä sen kanssa että soititte Tonyn kanssa ennen samassa bändissä?

Angermeansin piti alun perin tehdä kappale levylle, mutta koska he eivät saaneet sitä ajoissa Victorylle asti, kysyin Tonylta tahtoisiko hän meidän biisin ja hän suostui. Soitin Tonyn kanssa Even Score -nimisessä kokoonpanossa ja olemme tunteneet toisemme 80 -luvun lopusta. Itse asiassa ensimmäinen yhteinen bändimme nimi oli Only The Strong ja tästä myös kokoelmien nimi juontaa juurensa.

Onko suunitelmissa työskennellä Victoryn kanssa myös tulevaisuudessa?

Ei mitään tietoa siitä, mutta tottakai se olisi todella hienoa. Lähetämme uutta demoamme eri paikkoihin ja katsellaan mitä tapahtuu.

Oletko soitellut muissa bändeissä Even Scoren lisäksi?

Joitakin juttuja on ollut mutta ne eivät ikinä saaneet mitään ihmeellistä aikaan. In Truth on musiikillisesti paras bändi missä olen ollut. Kaikki tyypit bändissä ovat parhaita kavereitani ja työskentelemme todella hyvin yhteen.

Entäs muut tyypit bändissä?

Rumpalimme Tony ja kitaristimme Kevin ovat soittaneet useissa eri bändeissä. Viimeksi he tekivät demon entisten 88 Fingers Louie -tyypien kanssa. Bändi on nimeltää Rise Against. Luulen että he tekevät diilin Fat Recordsin kanssa. Basistimme Joe soittaa muiden projektien ohella bändissä nimeltä Division.

Miten muuten saatte aikanne kulumaan bändin ulkopuolella?

Tony ja minä työskentelemme kokopäiväisesti, Kevin ja Joe käyvät collegea täyspäiväisesti. Lisäksi reenaamme 3-4 kertaa viikossa.

Piditte taukoa jonkin aikaa. Mistäs moinen johtui?

Rumpalimme jalkaa jouduttiin operoimaan ja toipuminen kesti lähes 6 kuukautta. Lisäksi Kevin ja Joe opiskelivat kokopäiväisesti ja heidän piti saada se kunnialla päätökseen.

Mitään jäsen- tai tyylivaihtoa ei siis liittynyt tapahtuneeseen?

Ei sitten minkäänlaisia. Soitamme yhä nopeata kamaa rajuilla tanssikohdilla varusteltuna.

Kun nyt olette taas aloittaneet reenaamisen yhdessä, millainen fiilis on bändin sisällä?

Nyt juuri bändi tuntuu paremmalta kuin koskaan aiemmin, koska kaikki tiedämme mitä haluamme tehdä tämän bändin kanssa.

Eli mitä suunnitelmia on tulevaisuuden varalle?

Uuden demon avulla yritämme löytää levy-yhtiötä joka haluaisi meidän leipiinsä. Ja tietenkin heitetään hitosti keikkaa mm. All Out Warin, Reach The Skyn ja Buried Aliven kanssa.

Kovinkaan moni ei ole varmaankaan kuullut musiikkianne täälläpäin. Perinteinen kysymys: Miten kuvailisit saundianne ja mitkä ovat vaikutteenne?

Olemme hardcore bändi eikä siitä pääse mihinkään. Me soitamme kiivasta ja iskevää musiikkia. Meitä on verrattu mm. Hatebreediin, Sick Of It Allin ja Strifeen. Musiikissamme voi kuulla myös jonkin verran metallivaikutteita. Tulisin hulluksi jos alkaisin luettelemaan mistä musiikista kukakin bändissä tykkää, mutta jos pikaisesti vilkaisee levyhyllyyn löytyy sieltä nimiä kuten Cro Mags, Slayer, Killing Time, Gorilla Biscuits, DMX ja Good Riddance.

Millainen olisi teille täydellinen keikka soittaa ja kenen kanssa?

Kaikki pidämme keikoista joissa on paljon erilaista yleisöä. Kidejä jotka pitävät hardcoresta, punkista, skasta ja metallista. Jotkut parhaimmista seteistämme olemme soittaneet kun jokainen noista genreistä on ollut keikalla edustettuna. Pelkästään hardcore kideille soittaminen tuntuu liian helpolta ratkaisulta. Haluamme antaa muillekin ihmisille mahdollisuuden päästä osalliseksi hardcoreen. Ja soittamalla laajemmalle yleisölle olemme onnistuneetkin usein murtamaan raja-aitoja. Mitä muihin bändeihin tulee, Buried Alive, Reach The Sky, Catch 22 ja Hatebreed ovat olleet erinomaisia keikkakumppaneita. Mutta meillä on aina hauskaa soitimmepa sitten kenen kanssa tahansa.

Onko In Truthin takana jotain tiettyä filosofista tai muuta ajatusmallia?

Tärkein asia on pitää hauskaa bändin kanssa. Olemme hyviä ystäviä bändin ulkopuolella ja aiomme olla sitä myös jatkossa. Olemme sopineet että jos bändistä tulee jotain muuta kuin hyvien ystävien tapa jakaa ajatuksia ja pitää hauskaa, se täytyy lopettaa. Se on homman ydin. Mutta mitä noihin filosofioihin tulee, käsittelemme biiseissämme mm. eläinten oikeuksia, lasten hyväksikäyttöä ja tavallista ihmiselämän draamaa. Emme saarnaa vaan pikemminkin keskitymme saamaan ihmiset tietoisiksi niistä paskamaisista asioista joita ihmiset tekevät toisilleen ja muille eläville olennoille.

Jutellaan vähän hardcore scenestä? Mitä Chicagoon kuuluu nykyään?

Chicago on aina ollut vähän omituinen. Se on valtava kaupunki mutta pieni scene. Vaikkei se oli kovin suuri se on todella erinomainen, mutta luulen että ihmiset kuvittelevat sen olevan suurempi koska Victory päämaja lymyilee täällä. Toivottavasti voimme kuitenkin muuttaa sen asian ja saada enemmän porukkaa kiinnostumaan hardcoresta ja mistä siinä on kyse. Joitakin paikallisia nousevia kykyjä, Evolution, Superslueth, Subsist ja Rise Against vain muutaman mainitakseni.

Miten asiat ovat mielestäsi muuttuneet niiden vuosien aikana jolloin olet ollut mukana?

Mielestäni suurin muutos on kaikki ne luokitukset joita olemme antaneet hardcorelle. Meillä on niin monta alalajia hardcoren sisällä että ajoittain se tuntuu todella hölmöltä. Se hämmentää jengiä ja estää asioita kehittymästä, koska juuri silloin kun joku bändi alkaa saamaan tuulta siipiensä alle, ihmisistä on hienoa ampua se alas ja siirtyä seuraavaan uhriin. Todellisuudessa tämä kaikki paskapuhe vain tekee asioille omistautumisen vaikeaksi ja estää sceneä kasvamasta. Ihmiset ovat huolissaan siitä mitä viereinen ihminen tekee sen sijaan että olisivat omia yksilöitä.

Miten alun perin jouduit mukaan hardcore sceneen?

12 vuotiaana kuuntelin Venomin, Slayerin ja Iron Maidenin kaltaisia metallibändejä. Samoihin aikoihin kuulin punk rokista ja pidin myös siitä, mutta suosin silti raskaampaa materiaalia. Noin viidentoista vanhana kun siirtyminen taas enemmän punkimpaan suuntaan alkoi löysin bändit kuten Unity, Stalag 13, Cromags, Agnostic Front. Aloin pitämään enemmän kovaytimisistä orkestereista ja siitä pitäen olen ollut koukussa hardcoreen, ja tämä tapahtui joskus 1984-85.

Mikä on paras asia minkä hardcore on antanut sinulle?

Ystävät

Miltä tuntuu kuin suurin osa yleisöstä on paljon sinua nuorempia?

Olen bändin vanhin, yli kolmikymppinen, muut äijät ovat 22. Nuoret kaverit ympärillä itse asiassa saavat minutkin tuntemaan itseni nuoreksi.

Pidätkö itseäsi sitten vanhana?

En ikinä! Minulla ei ole tapana ajatella että ikä merkitsisi jotain. Inhottaisi olla vanha epätoivoinen hölmä jonka pitää murehtia tyypillisistä jokapäiväisistä asioista. Minulla on ystäviä hardcoren ulkopuolella ja he ajattelevat että minä todella pidän siitä mitä teen, sitten katson heitä ja heidän tekemisiään ja ajattelen samalla tavalla. Sanoisinpa että pirullinen noidankehä.

Miten kuvailisit elämäntapaasi ns. tavalliselle ihmiselle?

Ihmiset kysyvät minulta aina samaa asiaa, että ”mitä sinä teitkään?”. Viime vuosien aikana on tullut helpommaksi selittää se heille koska punkista on tullut iso bisness täällä Amerikassa. Mutta ihmiset ovat olleet todella innoissaan kun olen selittänyt heille että olen 32 -vuotias vetelys josta on aika ajoin hauska juoksennella ympäri lavaa kirkuen ja näyttäen hölmöltä. Tämänkin jälkeen heillä on hitusen vaikeuksia asian sisäistämisessä, mutta tuumivat sitten, että ”ai niin kuin se bändi Blink 182” ja minä vain nyökkään ja sanon ”kyllä, juuri niin”.

Tuputtaisitko elämänarvojasi omille lapsillesi? Kuten isä vie pojan lätkätreeneihin kysymättä tältä mitään.

Minulle kävi ihan samalla tavalla, itse asiassa pelaan vieläkin lätkää. Puhuin tästä asiasta juuri tässä eräänä päivänä tyttöystäväni kanssa. Luulen että minusta tulisi erinomainen isä koska olen tekemisissä asioiden kanssa joista lapset ovat kiinnostuneita. Minulla ei ollut isää kasvaessani, ainoastaan äitini. Hän opetti minua olemaan yksilö ja se etiikka on kaiverrettu ikuisesti takaraivooni. Haluaisin lapseni oppivan ilmaisemaan itseään niin kuin he itse haluavat eivätkä minun maailmani kautta. Olisin heidän käytettävissään mitä ikinä he tarvitsevatkaan ja toivottavasti he näkisivät minut ystävänä joka neuvoo heitä kokemuksen tuomalla viisaudella.

Lopuksi kerro vielä jokin sellainen asia mikä jokaisen pitäisi tietää teidän bändistä?

Meillä on vaikeanlaatuinen pakkomielle Caddy Shack -nimiseen elokuvaan. Olemme katsoneet sen noin miljoona kertaa ja olemme jopa omaksuneet joitain luonteenpiirteitä siitä omaan elämäämme. Otamme sen usein myös kiertueille mukaan ja pakotamme ihmisiä katsomaan sitä kansamme. Se on yksi hauskimmista elokuvista mitä on ikinä tehty!

Siinäpä sitä, tuhannet kiitokset. Haluaisitko vielä lisätä jotain?

Kiitos haastattelusta. Ja pitäkää silmät ja korvat höröllä sillä In Truth on kiertueella kaikkialla vuonna 2001. Ja suuri kiitos myös tohtorille joka operoi rumpalimme jalan, ilman hänen taitojaan olisimme nyt ilman rumpalia!

25 Ta Life

25 Ta Life nähtiin elävänä Suomen Lappeenrannassa. Keikan jälkeen haastateltiin hardcore-ikoni Rick ta Lifea…

Miten on kiertue mennyt tähän asti?

Olemme kiertäneet nyt vähän yli kuusi viikkoa, ja tämä on ehdottomasti paras kiertueemme ikinä. 25 ta Lifen ja Comin Correctin kanssa olen tehnyt yhteensä yhdeksän kiertuetta, ja tämä on ensimmäinen kerta kun olemme Pohjoismaissa soittamassa. Olemme todella innoissamme tästä kiertueesta, olemme saaneet levyjä pihalle ja levitettyä niitä paremmin, joten ihmiset tuntevat meidät paremmin kuin aikaisemmin. Ensimmäiset keikat esim. Italiassa ja Saksassa olivat kauheita, mutta nyt on ollut todella hauskaa, koska olemme heille tutumpia kuin aikaisemmin. Tällä kiertueella yleisä on ollut hyvin mukana ja palaute on ollut todella positiivista. Olemme soittaneet isommissakin paikoissa kuin tällä kiertueella soitamme, mutta nyt kun keikoilla on 100-150 ihmistä he kaikki pitävät meidän musiikista, ja vastaanotto on ollut todella hyvä.

Oletko huomannut mitään eroa yleisössä eri maissa?

Täällä homma on tuoreempaa eikä ihmisiä ole hemmoteltu pilalle, niin kuin yhdys- valloissa. Siellä tapahtuu koko ajan niin paljon ja uusia bändejä tulee jatkuvasti. Täällä ihmisetosaavat arvostaa bändejä ja niiden sanomaa enemmän. Ihmisten tapaaminen kiertueilla eri puolella maailmaa, varsinkin euroopassa, on avartanut mieltäni todella paljon. Täällä on paljon enemmän unityä kuin jenkeissä. Bändeistä pidetään parempaa huolta, järjestetään ruokaa ja yäpaikka. On todella tärkeäää että bändejä arvostetaan ja niistä pidetään huolta, koska tällä hommalla ei paljoa rahaa tee, tänne tuleminen ja täällä matkustaminen vie kaiken sen mitä saamme, ilman oheistuotteita tekisimme tätä luultavasti tappiolla.

Sinullahan on oma distro. Elätkö distron tuotolla vai teetkö jotain muuta hommaa?

Olen 29 vuotta ja asun äitini luona, ja sieltä käsin pyöritän levy-yhtiötä ja distroa. Nuorempana tein kaikenlaisia hommia, rahat menivät levyihin, keikkoihin,t-paitohin, kaikkeen hardcoreen liittyvään. Nyt saan tuon kaiken distron kautta, vaihtamalla tavaroita.

Aivan, aivan. Miten…

Odota vielä hetki. Kaikki bändissä työskentelevät, Fred ja Rob ovat rakennuksella täissä, Dave on kukkalähetti ja minä pyäritän levy-yhtiötäni ja distroani. Nuorempana olin töissä ja säästin rahaa, ja nyt voin tehdä tätä. Kiertelemme vähän aikaa ja kun palaamme kotiin, kaikki menevät takaisin täihin. Paitsi minä, 25 ta Lifen ja Comin Correctin kanssa saa olla kirtueella koko ajan. Levy-yhtiöstäni tulevat rahat käytän levyjen julkaisuun ja hardcoren tukemiseen ja sen levittämiseen. Mielestäni on tärkeää, että hardcoresta tulevat rahat laitetaan sinne takaisin (money back to scene toim. huom.), tiedäthän, sceneen osallisten pitää tukea toisiaan. Jos minä menen etsimään töitä, niin minulle nauretaan. He eivät välitä kuinka hyvä ihminen olen, he näkevät minut vain sellaisena kuin näytän ulospäin. Tämä on meidän maailmamme, kun menet heidän maailmaansa, siellä ei ole ennakko-luulottomuutta. Jos et ole heidän kaltaisensa, et saa työtä. Minä en ole rahan perään, minulla ei ole hienoja tavaroita enkä tarvitse paljoa rahaa elämiseen. Minulle elämä on asioiden kokemista, hauskan pitoa, matkustamista ja kavereiden kanssa hengailua. Kunhan saan tarpeeksi rahaa laskujen ja vuokran maksamiseen, olen tyytyväinen. Ylimääräiset rahat mitä saan levy-yhtiöstä ja distrosta, sijoitan takaisin hardcoreen ja tulevaisuuteen. Kiertueilla pyrin aina tukemaan kidejä demojen, lehtien jne. kautta, minusta se on todella tärkeää. Hardcore punkrock supporting each other, you know…

Välispiikeissäsi puhuit paljon käyttäytymisestä tanssilattialla. Tänään nähtiin keikalla circlepittikin jota ei ole nähty hardcore keikoilla pariin vuoteen.

New Yorkissa hardcore on todella väkivaltaista, ja se on siistiä koska kaikki ovat siinä mukana. Mutta kun pari tyyppiä, jotka ovat nähneet ehkä videoita tai käyneet nykissä, vievät sen johonkin muualle, ihmiset eivät ymmärrä mitä helvettiä tapahtuu. Jos kaikki haluvat olla siinä mukana, sitten se on ok, mutta jos käyttäytymisesi pilaa kaikkien muiden keikan… Olemme raju bändi, mutta arvostamme kaikkia. Kaikki haluavat olla osallisia ja heitä pitää arvostaa. Siksi circlepitit, pile-onit (miten tuon nyt sitten suomentaisi, kasaantumiset… toim. huom.) ja sing-alongit ovat hyviä, koska kaikki voivat olla mukana. Karateliikkeet ovat usein vain tyypeille jotka ovat isompia ja lihaksikkaampia.

Lappeenranta on siitä erikoinen paikka, että vaikka täällä on raju pitti, mukana on aina pari tyttöä mitä harvoin näkee muualla Suomessa.

Ihan totta. Me pidämme siitä, mutta minusta on tärkeää pitää silmällä ihmisiä jotka käyvät keikoilla, ei varsinaisesti valvoa sceneä, mutta pitää huoli että se on vilpitön. Tämä on meidän kotimme, jos bändi on lavalla ja käskee hakkaamaan jengiä ja haluaa nähdä verta, silloin ollaan hukassaa.

Arkangel oli täällä soittamassa noin vuosi sitten ja hekin halusivat verta pittiin…

Niin, mutta kun kukaan ei välitä enää bändistäsi ja väkivalta on tärkein asia, mitä silloin saavutetaan? Tahdomme ihmisten menevän meidän keikan jälkeen kotiin kertomaan muille ja motivoimaan heitä tekemään jotain. Tahdomme heidän pitävän hauskaa, koska maailmalla ei ole aina helppoa, elämä on usein rankkaa, varsinkin nuorille. Hardcore on jotain todella erikoista, musiikki, sanoma, straight edge, tämä on ainutlaatuinen asia ja tahdomme pitää sen sellaisena. Kasvoin tämän parissa ja se auttoi minua elämässäni eteenpäin. Haluan antaa nuorille sen kaiken mitä hardcore antoi minulle nuorempana. Koulu ei auttanut, vanhempani eivät auttaneet, he olivat tukenani mutta eivät ohjanneet samalla tavalla kuin bändien sanoitukset, kuulostaa hullulta, mutta se on totuus. Agnostic Front, Youth of Today, Minor Threat, he pelastivat elämäni ja tekivät siitä mitä se on tänään. Ilman heitä en olisi niin onnellinen kuin olen nykyään. Suinkaan kaikki eivät voi olla onnellisia.

Mitä mieltä olet niinsanotuista antiunity yhtyeistä kuten S.O.D. ja One Life Crew?

En välitä siitä, meillä on oma viestimme. Jos scenessä ei ole yhtenäisyyttä eri ryhmien välillä se heikkenee, tarvitsemme toistemme tukea. Minulle hardcoren sanoma on opettaa ja kasvattaa toinen toistamme.

Skarheadin levyllä Kings at crime on biisi nimeltään You are scumbag, ja sanat siihen biisiin oli osittain sinun tekemät…

Ezec on ystäväni, rakastan häntä, hän on hyvä jätkä. Koko homma sai alkunsa kun soitimme Integrityn ja Crown of Thornzin kanssa Systems Overloadin levynjulkaisu bileissä Clevelandissä. He puhui- vat jotain Ezacistä, ja sanoin heille että hän on ystäväni eikä teidän pitäisi puhua hänestä paskaa sillä voitte joutua vaikeuksiin, ne kaverit voivat olla todella vakavissaan. Jos minusta puhutaan pahaa, en välitä siitä, koska en hae tappeluita osoittaakseni kuinka kova olen. En usko semmoiseen, uskon saavani kunnioitusta olemalla mukava ihminen. Siihen biisiin kirjoitin alkuun pari riviä jas sitten Ezac kirjoitti loput. Mutta S.O.D. ja bändit kuten One Life Crew, ehkä he ovat hyviä tyyppejä, mutta erityisesti One Life Crew tekee pilaa siitä minkä eteen ihmiset tekevät paljon tyätä ja mitä vastaan he taistelevat vielä tänäänkin, erityisesti hardcore scenessä, eikä se ole mielestäni erityisen hauskaa. Aina on olemassa idiootteja ja ne tyypit ovat idiootteja. Mutta minä yritän katsoa heidän typeryytensä yli. Näen paljon ihmisiä jotka tekevät kovasti tyätä hardoren pitämiseksi hengissä ja paljon hyviä bändejä, ja niihin ihmisiin kiinnitän huomiota ja niiden kanssa olen tekemisissä. En aio välittää negatiivisistä ihmisistä. Aina on olemassa idiootteja, mitä sille voi tehdä. Pitää vain keskittyä siihen mitä itse tekee. jos tulet ahneeksi ja alat kusettamaan ihmisiä etkä välitä mistään. Minusta se että pystyy tekemään tätä, matkustamaan ja pitämään rakastamani musiikin hengissä on tärkeintä. Minulle se merkitsee enemmän kuin yksikään iso levytys sopimus voisi ikinä antaa. Jos voin ikinä antaa jollekin muulle hardcoren kautta sen minkä minä olen siltä saanut, se on paras korvaus.

Luin Indecisionin haastattelun maximum rock ’n roll -lehdestä ja he puhuivat todella arveluttavia asioita Back Ta Basicsistä, heidän ep:nsä uudelleen painosta ilman heidän lupaansa. Ja erään bändin (jonka nimi on haastateltavan pyynnästä jätetty pois) levyssä kehotetaan olemaan ostamatta Back Ta Basicsiltä mitään. Voitko selittää mistä näissä tapauksissa on kyse?

Olet ymmärtänyt sen haastattelun väärin, koska Indecisionin kaverit ovat ystäviäni. Tein levystä uusinta painoksen mutta olen aina auttanut heitä ja antanut heille osansa. Kun tein levyn, annoin heille niitä sata kappaletta plus muuta tavaraa, koska olin lähdässä Eurooppaan pitkälle kiertueelle. Jotain tapahtui heidän autolleen, enkä koskaan saanut rahoja niistä levyistä. He sanoivat että vaikka olisinkin tehnyt sen, he eivät olisi välittäneet koska olen mukana tässä koko sydämelläni ja olen auttanut niin montaa bändiä. Mitä siihen toiseen bändiin tulee, en ole ikinä tuntenut tarvetta puolustella itseäni, koska useat ihmiset tietävät että olen omistautunut tälle asialle ja teen kovasti täitä. Haluan ihmisten ottavan itse selvää asioista, tiedän millainen bändi on kyseessä, mutta en halua kulkea ympäriinsä puhumassa pahaa toisista. En ole tässä mukana tehdäkseni vihollisia vaan tehdäkseni ystävyyttä ja ystäviä. En haluaisi heitä edes mainittavan koko haastattelussa, he saisivat vain turhaan ylimääräistä huomiota.

Kun Subzero oli täällä Misfitsin lämppärinä pari vuotta sitten yksi suomalainen.tyyppi haastatteli heitä, ja he puhuivat tuffguy meiningistä, creweistä ja jengeistä. He sanoi-vat että 25 ta Lifen jäseniä on jengeissä. Onko se totta?

En tiedä olemmeko jengi niin paljon kuin olemme ystävykset. En välitä kirjaimista, välitän ystävistäni. Kun kasvoimme, hardcore oli itsensä parantamista. Viimei-sen viiden vuoden aikana olen muut-tunut niin paljon, aikaisemmin join, poltin, aloitin tappe-luja, mutta nyt olen aikuistunut ja haluan edustaa positiivista sanomaa. En tahdo tuhota sitä mikä on auttanut minua elämässäni. Olemme kaikki muuttuneet parempaan, ja jos ikinä olen ollut jengissä näen ne ihmiset Madballista, Agnostic Frontista ja Skarheadistä ystävinäni enkä jenginä. Hardcorehan on yksi suuri perhe, tiedäthän… Ehkä aikaisemmin etsimme tappeluita, mutta nyt olemme paljon vanhempia. Jos olisin halunnut todistaa jotain bändille, josta aikaisemmin puhuimme, olisin tehnyt sen. Joka päivä minusta tuntuu ettäjoku haluaa kaataa minut. Mutta en halua vajota sille tasolle, lyödä ja satuttaa.

Yksi kysymys koskien 25 ta Lifen asemaa hardcore scenessä. Luuletko että se olisi erilainen jos ette olisi New Yorkista?

Minulla on tähän kaksikin vastausta. Ensinnäkin, mielestäni New York hardcorea arvostetaan kovasti koska sieltä New York hardcore on lähtäisin, joten ihmiset kiinnittävät enemmän huomiota siihen mitä siellä tapahtuu. Ei sillä että kukaan hyätyisi muiden kustannuksella, koska siitä ei todellakaan ole kyse. Me kaikki olemme tässä mukana koko sydämellämme. Luulen että ihmiset kiinnittävät huomiota enemmän bändeihin jotka tulevat New Yorkista. Mutta viimeisten seitsemän vuoden aikana olen tehdyt todella kovasti täitä 25 ta Lifen, Comin Correctin ja Back Ta Basicsin eteen ja kirjoitellut kirjeitä ympäri maailmaa, sillä ei olisi ollut merkitystä mistä olin kotoisin, olisin silti ollut yhteydessä moniin ihmisiin. Tärkeintä on osallistua, olla aktiivinen eikä saa olla laiska. Olen julkaissut kokoelmia ja seiska tuumaisia, olen raatanut oheistuotteiden eteen ja käyttänyt aikaa ja rahaa niihin.Se on hommaa jota moni ei halua tehdä. Ihmiset puhuu paljon ja sanovat tekevänsä vaikka mitä, minä en ikinä sanonut mitään, tein vain ja teen vieläkin. Mutta toisaalta en odota saavani mitään, en odota soittavani isossa bändissä, en välitä sellaisesta. 25 ta Life olisi voinut mennä isolle levy-yhtiälle, se olisi ehkä hyädyttänyt meitä tai tappanut meidät. Meillä on biisi nimeltään Keepin it real, olen aina pysynyt uskollisena sille mitä hardcore ja punkrock pohjimmiltaan on; oman polun kulkemista. Olisin saanut Back Ta Basicsin levyja isoille levittäjille, mutta minusta on tärkeää että vaihdan levyja scenen sisällä, jotta raha pysyy scenessä. Miksi antaa levyni ihmisille jotka eivät järjestä keikkoja, soita bändissä eivätkä välitä musiikista tai viestistä? Levyjä pitäisi myydä ihmiset jotka ovat osallisena hardcoreen, jotta voidaan vahvistaa sceneä, auttaa uusia bändejä, tehdä paitoja, harjoitella ja ostaa parempia laitteita. Jotkut ihmiset sanovat tekevänsä tätä itselleen eivätkä saa siitä yhtään rahaa. Mutta raha ei ole paha asia, vaan se mitä sillä teet.

Viimeinen kysymys. Miten ihmiset reagoivat ulkonäkääsi?

Olen tyytyväinen omaan ulkonäkääni. Nuorempana käytin huumeita, olin tuuliajolla eikä minulla ollut mitään suuntaa elämässäni. Kävin aina hardcore keikoilla ja olen nähnyt kaikki straight edge bändit mutta se ei ikinä ollut osana tai oli osa elämääni, mutten ikinä samaistunut siihen drug free -sanomaan. Kun jouduin linnaan heroiinista, se oli aivan kuin käännekohta elämässäni. Mietin etten halua elämäni olevan tälläistä, en halua joutua poseen tälläisen paskan takia. Ulkonäkäni lävistyksineen ja tatuointineen ovat kaikki osaltaan auttaneet minua kehittymään ihmiseksi joka nykyään olen. Kuten sanoin aikaisemmin, yhteiskunta ei välitä vaikka haluan auttaa ihmisiä ja vaikka olen kuinka hyvä ihminen tahansa, he näkevät minusta vain ulkokuoren. En voi olla mitä he haluavat minun olevan, minun täytyy olla mitä olen, ja olen tyytyväinen itseeni. Kun ihmiset katsovat minuun ja nauravat, ajattelen että minulla ainakin on rohkeutta olla oma itseni, heillä ei ole. Ehkä he ovat tyytyväisiä sellaisina, mutta minä en ikinä ollut onnellinen sellaisena. Se minua hardcoressa viehättää, lauma hulluja ihmisiä, ja jotenkin tulemme kaikki toimeen keskenämme. Se on elämäntapa joka auttaa elämissämme. Nykyään kuittaan ihmisten utelut vain sanomalle että kävi huono tuuri kalastamassa tai jotain sellaista, olen kuullut jo niin paljon. Jotkut ihmiset saattavat käydä hankaliksi koska minulla on paljon tatuointeja ja muuta, mutta luulen että he ovat vihaisia vain siksi koska heillä ei ikinä ole rohkeutta tehdä asioita joita haluaisivat. Kun tulin kotiin otettuani ensimmäisen tatuointini, äitini itki ja kysyi miten voin tehdä sellaista. Sanoin ettei minusta ikinä tulisi lääkäriä tai juristia, haluan vain pitää hauskaa niin paljon kuin mahdollista. Nykyään hän on todella ylpeä minusta, vaikka välillä tuntuu etteivät vanhempani ymmärrä hardcoresta mitään. He luulevat että poika soittaa jossain isossa bändissä, mutta emme halua sellaista koska se olisi luultavasti koko bändi loppu. Tiedän että se on kusetusta, ne ihmiset sylkevät naamalleni kun näkevät. He ovat ystäviä ainoastaan siksi että tietävät voivansa tehdä rahaa minusta ja scenestämme. Mutta en ikinä tekisi sellaista, en ikinä pettäisi sitä mikä on antanut minulle voimaa tullakseni ihmiseksi joka tänään olen. Tiedän että ne ihmiset on täynnä paskaa. Olen tyytyväinen miten asiat ovat, olemme saavuttaneet enemmän kuin olisimme ikinä osanneet kuvitellakkaan. Sanoituksissamme käsitellään paljon asioita joita on tapahtunut elämässäni, erityisesti biisissä Turning Point, ja ne merkitsevät minulle paljon. Kun keikalla joku tulee sanomaan että voi samaistua niihin, se on todella hienoa.

No Innocent Victim

Kertokaa lukijoille vähän bändin historiasta.

No Innocent Victim aloitti vuonna 92 punk bändinä silloisten rumpalin ja basistin toimesta. Musiikki muuttui kuitenkin enemmän Agnostic Frontin ja Sick of It Allin suuntaan, ja kun sen aikainen kitaristi Chris diggaili Slayeriä ja sen semmoista, oli nykyinen metallinen hardcore helppo cross-overi. Nykyinen laulaja Jason tuli kuvioihin musiikin muuttuessa enemmän hardcoreksi ja vuoden päästä minä tulin soittamaan kitaraa Chrisin tilalle. Ensimmäinen CD Strenght nauhoitettiin 94, jonka jälkeen aloimme kiertämään enemmän. Seuraavaan levyyn mennessä basisti ja rumpali heittivät pyyhkeen kehään ajanpuutteen vuoksi, ja rumpuihin tuli Jason Dunn ja bassoon Judd Morgan. Kun aloimme taas kiertämään 97 promotoiden uutta No Compromise -levyä, Juddkin huomasi bändin vievän liikaa aikaa, jolloin Kyle tuli mukaan. Tällä kokoonpanolla (Jason Moody vokaalit, Corey Edelmann kitara, Kyle Fisher basso ja Jason Dunn rummut) olemme soittaneet siitä lähtien. Nyt kun Kyle on bändissä, tulemme hyvin juttuun keskenämme, mikä on tärkeää koska olemme niin paljon tien päällä.

Mitä bändille tällä hetkellä kuuluu?

Mitä kiertueisiin tulee, olemme yrittäneet vähentää niiden määrää, ja sen sijaan tehdä parempia kiertueita. Ohjelmassa on joitain paikallisia keikkoja, ja lokakuussa soitamme viikon Agnostic Frontin kanssa, mikä tulee olemaan hienoa. Suunnitelmissa on myös lähteä talvella Australiaan ja Uuteen-Seelantiin ja keväämmällä Eurooppaan, mutta mistään näistä ei ole vielä varmoja suunnitelmia, odotamme vain oikeaa tilaisuutta. Emme ole tehneet uusia biisejä, koska haluamme markkinoida Flesh and Blood -albumia mahdollisimman paljon. Harjoitteleminen alkaa kyllä jo tympiä, joten saatamme mennä studioon jo ensi talvena.

Soitatte niin sanottua jessecorea. Vaikuttaako se siihen miten muut bändin ja kidit teitä kohtelee?

Se riippuu yleisöstä. Jos keikalla on paljon kristittyjä, saatamme saada enemmän kannatusta kuin muut bändit. Yleensä edustamme kuitenkin vähemmistöä, silti meitä kohdellaan samalla kunnioituksella kuin muitakin. Ihmiset saattavat puhua selän takana, mutta en ole siitäkään paljoa kuullut. Luulen että meitä on vaikea hyväksyä, koska kapinoimme sitä vastaan mitä hardcore scene yleensä tekee ja sanoo. Toisaalta se on aika siistiä, koska silloin erotumme massasta. Yleensä hardcore kidit haluavat tehdä päinvastoin kun yhteiskunta haluaa heidän tekevän, mutta tekevät kuitenkin samaa mitä muutkin suurimman osan ajastaan. Jotkut ihmiset eivät pidä siitä, että kapinoimme normeja vastaan, mutta se tekee tästä kaikesta paljon hauskempaa.

Mikä on henkilökohtainen kantanne satanismiin, ateismiin, hare krishnaan ja muihin uskontoihin joita esiintyy hardcoressa?

Saatana on aivan yhtä todellinen kuin Jeesuskin ja olen täysin tietoinen hänen voimastaan tämän maailman hallitsijana. Mutta minulle hän ei merkitse mitään. Koska Jumalani loi hänet, hän ei voi koskea minuun. Ymmärrän kyllä niitäkin jotka seuraavat Saatanaa, koska hän antaa ihmisille vapauden tehdä mitä heitä ikinä huvittaakaan, ja sen juuri ihmiset haluavat kuulla. Kukaan ei halua kuulla, että älä varasta, älä valehtele, äläkä harrasta seksiä avioliiton ulkopuolella. Ihmiset haluavat tehdä mitä heitä huvittaa, ja Saatana antaa heille siinä tukensa. Juuri nyt Saatana ja pahana oleminen on coolia, joten kaikki pitävät pentagrammi -riipuksia ja kiroavat Jumalaa lyriikoissaan. Mutta mitä sillä saavutetaan? Sellainen elämäntyyli johtaa samaan tuomioon jonka Saatanakin on kokeva, ja se on helvetti. Ateistit ovat vain tietämättömiä, mikä pitää heidän sydämensä sykkeessä ja keuhkot hengittämässä. Jos he uskovat että he polveutuvat apinoista, se on heidän oikeutensa, mutta raamatussa sanotaan, että vain typerys on vannonut ettei Jumalaa ole. Mitä hare krishnaan tulee, mielestäni ongelma on siinä, että synti jonka ihminen on tehnyt ja joka tuo huonon omantunnon, ei poistu hokemalla hare krishnaa koko päivän. Sitä paitsi raamatussa lukee, että on olemassa vain yksi Jumala. Ja koska laitan kaiken uskoni Hänen valtakuntaansa, minun on pakko kertoa myös muille, että on vain yksi Jumala, Jeesus Kristus.

Entä teidän sanoitukset. Mistä ne kertoo ja mitkä asiat niihin vaikuttavat?

Ne harvat lyriikat joita minä kirjoitan käsittelevät asioita, jotka häiritsevät minua. Kuten All for the Color, joka kertoo valkoisesta ylivallasta. Inhoan sitä kun nämä viharyhmät väittävät olevansa kristittyjä ja Jumalan kätyreitä. Ihmettelen, miten joku Jumalan seuraajaksi itseään kutsuva voi vihata samoja ihmisiä jotka Hän itse on luonut. C.E.B.:n kirjoitimme, koska halusimme hauskan hardcore biisin keikoille tulemisesta ja hauskan pidosta. My Beliefs on kirjoitettu niille ihmisille, joiden mielestä me emme kuulu hardcore sceneen uskomme takia. Näimme kuinka jotkut kristityt elivät tekopyhästi, tekivät syntiä salassa ja likasivat Jeesuksen nimen, joten kirjoitimme Pushed Asiden. Yleensä kirjoitamme asioista joita koemme omassa elämässämme ja jotka ovat sydämellämme.

Mitä mieltä olette uuden koulukunnan bändeistä, jotka muuttuvat yhä enemmän ja enemmän metalliseen suuntaan, ja jotkut jopa kieltävät old school -taustansa?

Pidän metallivaikutteista, mutta kaikki jotka tuntevat taustansa, tietävät ettei hardcore syntynyt metallista vaan punk rokista. Ensimmäiset hardcore bändit soittivat yksinkertaisia kolmen soinnun biisejä. Pidemmän päälle se alkaa kuitenkin kyllästyttämään, joten metallisaundi tekee sopivassa suhteessa hyvää. Meidän pitää kuitenkin muistaa juuremme, siksi pyrimme pitämään molemmat tyylit mukana musiikissamme. Itse pysyn kuitenkin aina enemmän old scool puolella.

Mikä on mielipiteenne keikoilla tapahtuvaan väkivaltaan?

Biisi C.E.B. kertoo mielestäni kaiken, tahdomme energiaa muttemme väkivaltaa. Hauskaa voi pitää vahingoittamatta toista. Kun soittaa rajua musiikkia, joukossa on aina muutama tuff guy, mutta yritämme valistaa heitä ja neuvoa heitä jättämään asenteensa kotiin ja pitää hauskaa keikalla. Yleensä katsomalla henkilöä silmiin voi sanoa onko hän keikalla tappelemassa vai pitämässä hauskaa. Jos hän on tullut leikkimään kovaa, häntä ei kaivata.

Mikä on paras/huonoin live kokemuksenne?

Paras kokemus on ehdottomasti kristilliseltä Cornerstone festarilta viime heinäkuulta (-99). Paikalla oli noin 25000 ihmistä, ja vaikkei meidän keikalla ollut kuin noin 3500 ihmistä, oli meininki aika mahtava. Kuulla niin monen ihmisen laulavan ja tanssivan biisien mukana, jotka on itse tehnyt, fiilis on todellakin upea. Huonoin kokemus on monen vuoden takaa, kun soitimme laivaston tukikohdassa. Paikalla oli suunnilleen kaksi ihmistä ja kaiuttimet menivät paskaksi. Ihmiset kävelivät ohitsemme ja katsoivat meitä kuin olisimme hulluja. Vihasin sitä keikkaa. Kiertueilla on ollut myös saman tyylisiä esiintymisiä noin viidelle ihmiselle. On aika lannistavaa ajaa koko päivä soittamaan parille tyypille, joita ei edes kiinnosta musiikkimme.

Mikä on tärkein asia NIVin takana? Miksi se on olemassa ja miten se eroaa muista hardcore bändeistä?

Musiikillisesti toivomme tuovamme pientä vivahdetta siihen mitä on yleensä totuttu kuulemaan, mutta varsinaisesti meidät erottaa siitä viestistä minkä musiikin kautta välitämme. Hardcore on ollut olemassa ehkä 25 vuotta ja straight edge vähemmän aikaa, mutta meidän sanomamme on ollut olemassa aina. Totuus ei ikinä muutu, eikä myöskään meidän viestimme. Tehkää parannus ja uskokaa Jumalaan, joka pitää elämästänne huolen. Vasta kun suhteenne Jumalaan on kunnossa voitte todella nauttia elämästänne maan päällä. Taivaaseen on vain yksi tie ja se on Jeesus Kristus. Tahdomme kaikkien pääsevän taivaaseen, jotta voimme hengailla yhdessä ikuisesti.

Oletko kuullut yhtään suomalaista bändiä?

Luulen että Area 51 kokoelmalla oli yksi suomalainen bändi, mutta levyllä oli niin monta yhtyettä etten voi olla aivan varma.

Terveiset suomalisille hardcore kideille.

Kiitos haastattelusta ja kiinnostuksesta No Innocent Victimiä kohtaan. Kiitos Victory recordsille ja kaikille joilla on meidän levymme. Tarkoituksenani ei ole esiintyä Jeesus friikkinä, tahdon vain kaikkien pääsevän taivaaseen. Tahdon ihmisten ajattelevan kuolemaa ja elämää sen jälkeen, koska ihmisen tärkein päätös elämässään on se mitä hän tekee Jeesuksen suhteen. Kiitos kaikille jotka jaksoitte lukea, Jumalan siunausta. Toivottavasti pääsemme soittamaan sinne lähitulevaisuudessa.