Down My Throat

Yksi suomihardcoren lupaavimmista uusista nimistä, Helsinkiläinen Past Glories, saapui Lahteen syyskuun lopulla 2001 vakavasta terroriuhasta huolimatta aikomuksenaan pistää mellakka pystyyn paikallisessa ravitsemusliikkeessä. Mukana tulivat tietysti myös kitaristi Antti ja basisti Jukka, jotka paremmin tunnetaan pestistään Down My Throat -orkesterissa. Jutusteluhetkeä poikain kanssa Torven pahamaineisessa takahuoneessa häiritsi salin puolella samanaikaisesti suoritettava äänitarkastus illan kekkereitä varten, sekä satunnainen väliinhuutelijoiden joukkio. Kaikesta huolimatta annoimme Tietäjä Dahlin kanssa parhaamme. Vaikka Down My Throat julkaisi esikoisalbuminsa vasta tänä syksynä, on kyseessä paikallisen hardcorescenen yksi pioneeribändeistä, vai kuinka on?

Antti: Joo, vähän vaikea sanoa koska ollaan aloitettu. Alkuaikoina soitettiin eri kokoonpanolla ja nimellä, mutta periaatteessa homma lähti liikkeelle joskus 95, soitettiin aluksi vain pelkkiä kovereita. Sitten ruvettiin tekemään tätä vähän enemmän tosissaan ja samalla jouduttiin vaihtamaan porukkaa, koska mukana oli sellaisia joilla oli jo muita bändejä eikä ne pystynyt oikein osallistumaan. Sitten on jengiä vaihtunut erinäisistä syistä, nyt on vihdoin sellainen kokoonpano mikä toivottavasti pysyy.

Teiltä on levy tullut hiljattain ulos, minkälaista palautetta olette saaneet tästä Real Heros Die pitkäsoitosta?

Antti: On tullut todella hyvää palautetta. Se on ollut nyt vasta niin vähän aikaa pihalla, että esimerkiksi jenkkeihin ei ole vielä ehtinyt sitä lähettää, mutta hyvin on ainakin Euroopassa jengi ottanut vastaan.

No mitä itse tykkäätte levystä?

Antti: Ollaan erittäin tyytyväisiä, vihdoinkin saatiin sellaiset saundit kun haluttiin. Biiseihinkin on paljon enemmän tyytyväinen kuin aikaisemmin. Ennen kesti ihan törkeän kauan tehdä yksi biisi valmiiksi, kun ei oikein tiennyt mitä halusi soittaa. Nyt vain soitettiin ja tehtiin sellaisia biisejä mitä tuli ja sen kyllä mun mielestä myös huomaa. Niissä on paljon enemmän munaa ja ne on aidomman kuuloisia, kun ne ei ole niin väkisin väännettyjä. Biisit toimii myös livenä paremmin, koska ne tehtiin aika pitkälle treenikämpällä jammailupohjalta.

Teillähän on ennen tämä biisinteko ollut aika hidasta. Miten tämä homma teidän bändissä siis toimii?

Antti: Joo, silloin kun meillä oli kaksi kitaristia, Tome teki osan riffeistä, mutta suurimman osan tein kuitenkin mä silloin ihan alussakin. Sitten kun Tome lähti, oli oikeastaan vielä vaikeampaa kun tein yksin kaikki. Ja kyllä mä oikeastaan tuolle uudelle levyllekin olen 99% riffeistä tehnyt. Yksi riffi on Jukan tekemä, kaikki muut on mun käsialaa. Viimeaikoina myös Arttu on ruvennut osallistumaan enemmän, Artulla tulee rummuilla jotain ideoita ja mä pistän riffejä niihin päälle. Kyllä varmaan tästä lähtien kun tehdään uutta kamaa koko bändi osallistuu enemmän. Biisit oikeastaan tulee siten että mä teen himassa riffejä ja kämpällä laitetaan ne nauhalle ja sitten mä taas himassa kelaan mikä siihen olisi hyvä jatkoa, siitä ne pikkuhiljaa syntyy. Jotkut biisit mä olen kelannut himassa ihan valmiiksi, ja treenikämpällä hiotaan ne kimpassai. Kyllähän ne biisit elää ihan törkeästi ennen kuin mennään studioon, nytkin vielä edellisenä päivänä tehtiin joitain kohtia valmiiksi.

Olitte jokin aika sitten myös Maastrichtissä soittamassa. Miltä sikäläinen meininki näytti?

Antti: Sen keikan perusteella on ehkä vähän vaikea sanoa, kun kyseessä oli kahden päivän festarit. Musta tuntuu ettei siellä ollut niin kova meno kuin voisi kuvitella jollain klubikeikalla olevan. Siellä oli niin paljon bändejä, että jengi vaikutti vähän puutuneelta. Isompien nimien aikana oli meininkiä, mutta muuten jengi vain tsiigaili ja joi bisseä.

Miten teidän oma keikka sitten onnistui ko. festareilla?

Jukka: Me soitettiin toisena päivän, kolmelta sunnuntai-iltapäivällä kankkusessa, että se oli aika väsynyttä se meininki.
Antti: Lauantaina oli muutenkin kovempi meininki, silloin oli ehkä vähän isompia bändejä. Kun me soitettiin sunnuntaina, siellä oli varmaan 500 ihmistä vähemmän kuin edellisenä päivänä. Vaikka keikan jälkeen tuntui että soitettiin tosi huonosti, jälkeenpäin on kelannut ettei se normaalista juurikaan poikennut. Ei sitä nyt odottanutkaan että siellä olisi hirveä meininki, kun ei kukaan tunne meitä. Euroopassa on niin paljon bändejä, että kaikki kidit on tosi hemmoteltuja. Siellä saattaa yhtenä viikonloppuna olla yhdeksän keikkaa mihin voi mennä. Jengi näkee siellä niin paljon bändejä, että silloin kun tulee bändi jota kukaan ei tiedä, voi vastaanotto olla vähän nihkeä. Toisin kuin Suomessa, jos tänne tulee joku ulkomaalainen bändi, ja vaikkei se olisikaan niin tunnettu, jengi ottaa sen paljon paremmin vastaan.

Eikös teillä ollut jotain muitakin keikkoja sillä reissulla?

Antti: Meillä oli ruotsissa keikka, se meni todella hyvin. Se oli tosi yllätys, ruotsista kun on kuullut enimmäkseen paskaa läppää, että siellä skene on tosi kuollut, ja muutenkaan tällainen rankempi musiikki ei oikein tipu jengille. Siellä oli kuitenkin sika hyvä keikka, jengi diggas ja meininki oli ihan kuin Suomessakin.
Jukka: Ei siellä jengiä hirveästi ollut, joku 60-70, mutta kaikki oli kuitenkin messissä.

Tehän olitte ensimmäisiä bändejä, joka aika suoraan kritisoi Suomen poliittisesti korrektia hardcoresceneä, mistä johtuen teillä on ainakin tietyissä piireissä ollut aika huono maine aikanaan. Onko tämä oikea näkemys?

Antti: On joo, silloin kun me aloitettiin Stadissa ei oikeastaan ollut muita hardcorebändejä kuin 50×50, ja sitten oli noita Vaasalaisia bändejä. Kaikki ne bändit lauloi pelkästään eläinten oikeuksista ja straight edgestä, ja me ei tähän kuvaan oikein sovittu, vaikka kaikki bändissä laulajaa lukuun ottamatta olivatkin kasvissyöjiä. Sekin oli kuitenkin ollut tosi kauan messissä hardcoressa, se on ollut straight edge joskus ja kasvissyöjakin monta vuotta, mutta dropannut ne molemmat. Siitäkin jengi oli ihan paskana, että ”droppaaja!”. Sitten kun me ei muutenkaan laulettu aiheesta… Muutenkin kaikki muut bändit oli tosi punkkeja, meillä oli ihan tavalliset skedevaatteet eikä oltu sellaisia resupekkojen näköisiä niin kuin monet muut. Ihan siis tosi naurettavista syistä tuli paskaa palautetta. Sitten Sacha kirjoitti yhden keikka-arvostelun Flashbackiin, missä se aika suorasanaisesti arvosteli sceneä, ja vieläkin kun sitä arvostelua kelaa niin kaikki on ihan totta mitä siinä sanottiin, sitä oli vaan jengin tosi vaikea sulattaa että käytiin arvostelemaan. Jotenkin tuntuu että jengi oli niin nuorta ja ne oli niin innoissaan siitä aatteellisuudesta, ettei kukaan kestänyt kuulla yhtään kritiikkiä. Pitää nitistä kaikesta, teiniangstia…

Eli tässä kävi niin sanotusti vanhanaikaisesti, mikä on punkkiscenessäkin tuttua, eli punkit kritisoi kaikkea mutta niitä ei saa kritisoida, keskustelua ei synny.

Antti: Ei joo, se oli tosi naurettavaa. Mutta kyllä sitten jengi lämpeni yllättävän hyvin, kun ruvettiin soittamaan keikkoja. Muitakin bändejä alkoi saman tien tulemaan, Bolt ja Death From Above, ja sitten tietenkin Krissen edellinen bändi, joka ei kyllä ollut niin hirveen tosissaan otettava orkesteri.

Oliko se Cartung? Mä olen tainnut nähdäkin sen joskus…

Jukka: Itse asiassa Morning After oli soittamassa meidän ekalla keikalla Riksussa. Ei… ei ollut Cartung siellä, Endstand oli ja End In Sight ja Aurinko.. Aukkis!
Antti: Se oli ensimmäinen keikka DMT nimellä. Me ei loppujen lopuksi Sachan kanssa hirveän montaa keikkaa soitettu, Rauhanasemalla pari, jotka meni kyllä tosi hyvin. Kyllähän siellä jengi vielä vähän kyräili, ja sitten kun jengi alkoi tanssimaan keikoilla vähän rajummin, siitä tuli seuraavan kerran sanomista. Leimattiin kovisbändiksi ja puhuttiin paskaa selän takana. Ei meitä ole kuitenkaan ikinä kiinnostanut miten jengi tanssii, se on ihan sama.
Jukka: Ne kaikki jotka meitä silloin kritisoi, oli kaikki sXe ja vegaaneja, periaatteessa kukaan ei ole enää, kaikki on dropannut kaiken, jos on scenessä enää edes mukana.

Tämä kysymys olisi ehkä ollut enemmänkin Krisselle, mutta hän ei ole nyt paikalla. Kuitenkin, Krissehän pyörittää Full House Recordsia ja uutta Legacy levykauppaa, tatuointi bisnestä, ja lisäksi järkkää keikkoja ja hoitaa vielä ulkomaalaisia bändejä Suomeen. Että miten se tämän kaiken ehtii?

Antti: Kyllä sitä itsekin ihmettelee. Yhdessä toisessa haastattelussa kysyttiin tuosta Scenesters biisistä, ja kun mä aluksi luin niitä lyriikoita, ne kuulosti aika kornilta rick ta life hardcorehehkutukselta. Mutta kun niitä sitten kelaa, niin kyllä se on ihan totta mitä Krisse siellä huutaa. Se on sinänsä kyllä aika säälittävää, että Helsingissä hardcoren eteen ei oikein kukaan muu tee mitään kuin Krisse.

Taisi Full Housessakin olla aika hiljaista kun Krisse oli reissussa?

Antti: Joo, oikeastaan se tekee sitä ihan yksin. Kun Krisse julkaisee levyjä, niin bänditkään ei tee oikeastaan mitään sen eteen. Krisse hoitaa kaiken mainostuksen, promotoimisen ja sanan levittämisen. Mutta kyllä me ollaan nyt ainakin Down My Throatin osalta muutkin osallistuttu, ja ruvettu tekemään hommia, mainontaa, promotointia ja haastatteluja, ettei Krissen tarvitse enää ihan kaikkea tehdä yksin.

Mitä te muut sitten teette siviilissä?

Antti: Mä olen duunissa aika pienessä uusmedia firmassa, teen ad:n hommia ja graafikon hommia ja välillä jotain koodausta.
Jukka: Mä opiskelen ja käyn töissä tällä hetkellä. Viimeistä vuotta itse asiassa koulussa, luen graafista tekniikka, musta tulee insinööri. Arttu on metsäliitossa, se on joku sisälähetti tai mikä lie, se on Laurin kanssa samassa paikassa duunissa.

Suomalainenkin hardcore on mun mielestä kaupallistunut aika paljon, ainakin sinä mielessä että bändeillä on sponsoreita ja jotkut bändit on tehnyt musiikkivideoitakin. Minkälaisia ajatuksia teillä on tästä, eikös teilläkin ole Dickies sponsorina?

Antti: Ei sitä mun mielestä voi sponsoriksi sanoa, saadaan sen äijän kautta sisäänostohintaan Dickiesin kamaa.
Jukka: Eikä ne ole meille ikinä rahaa antanut, eikä me ruveta mitään logoja levynkansiin painamaan.

No entä jos te tekisitte videon, ainakin se MoonTv:llä pyörisi?

Antti: Ei me olla kyllä mitään videota todellakaan suunniteltu, jos me joskus video tehdään, se tulee varmaan olemaan jostain keikkapätkistä.
Jukka: Mä en ainakaan henkilökohtaisesti diggaa musavideoista ollenkaan. Kun hardcore bändit tekee musa videoita se on niin pelleilyä… paitsi Morning After tietysti poikkeuksena…
Antti: Ihan pelleilyä!! Ei vaan, voihan se videokin olla hauska tehdä. En tiedä millainen Morning Afterin videosta on tulossa, mutta voin kuvitella että se on varmaan aika hauska. Siitä nyt ei ihan tosissaan ole yritetty tehdä jotain tosi rankkaa.

Joo, tämäkin olisi ollut enemmänkin Krisselle, mutta kai teiltäkin jotain irtoaa. Eli onko sanoitukset teille miten tärkeitä? Nykyään tuntuu tulevan niin paljon uusia bändejä joilla ei ole oikein mitään sanottavaa.

Antti: Kyllähän se nykyään vaikuttaa vähän siltä ettei bändit panosta sanoituksiin niin hirveästi, enemmänkin siihen musaan. Ei se meilläkään ihan ykkösasia ole, enemmänkin panostetaan musiikkiin. Annetaan Krissen kirjoittaa mitä huvittaa, mutta kyllä me katsotaan ettei sieltä ihan mitään typerää ala tulemaan. Yleensä sen sanoitukset on niistä asioista mitä sillä jonain päivänä sattuu päässä liikkumaan, ei se hirveästi kelaile, että kirjoitanpa nyt tästä aiheesta. Ne on aika henkilökohtaisia, mutta kuitenkin maan läheisiä sellaisista asioista joita jokainen voi soveltaa omiin kokemuksiinsa. Kyllä niissä kaikissa on jotain takana. Muutenkin ne on niin kuluneita aiheita, kaikki yhteiskunnasta nuriseminen, ja kun ei meillä oikeasti ole hirveästi mitään valittamista, niin miksi pitäisi väkisin ruveta narisemaan sen takia että joku punkki saa lukea että haistakaa yhteiskunta vittu!? Mutta kyllä se on ihan totta että monelta bändiltä kaipaisi parempia sanoituksia, just niin monet on sitä oman crewin hehkuttamista…
Kalle: Past Glories?
Antti: Niin, Past Glories… En tiedä kun en ole lukenut niitä sun sanoituksia, kai ne on ihan ok. Mutta kyllä se käy välillä vituttamaan, mun mielestä se on kyllä aika heikkoa, jos päässä ei mitään muuta liiku kuin että meidän crewi on mahtavin ja me ollaan kovimpia pitissä. Että sellaiseen ei kyllä ainakaan lähdetä.

Tehän olette nyt viime vuosina keikkailleet aika paljon, niin kertokaa jokin hauska keikkatarina. Näillä reissuillahan tunnetusti sattuu ja tapahtuu kaikenlaista.

Kalle: Kerro kakkatraumasta.
Jukka: Lappeenrannassa Arttu todisti Veskun takapihalla pornoleffan kuvausta, onneksi me muut nukuttiin ettei tarvinnut katsella sitä.
Antti: Kerran Kuopiossa tehtiin jatkoilla kaverille munankarvoista hitler viikset ja teipattiin ne…
Kalle: Kerro kakkatraumalapsesta.
Antti: Mikä se on?
Kalle: Arttu säikähti sitä pökälettä.
Antti: Emmä edes muista…
Kalle: Silloin Niklaksella… Lahdessa… Rooster Festin jälkeen… Niklaksella…
Jukka: No Lahdessa kyllä tapahtuu aina, Torven munamies on ihan ykkönen!
Kalle: Kerro se!
Antti: Aina sitä jotain tapahtuu…
Kalle: Höh!
Antti: No mitä!! Arttu pelästyi Kallen kakkaa!
Kalle: Hirveä pökäle. Mä en vetänyt sitä, ja Arttu meni sinne vessaan ja kirkui kun nainen!

Älkää kertoko sitä kun oltiin mun luona yötä!

Jukka: Sitä me ei kerrota!!

Onko enää sitten mitään lisättävää, viimeisiä sanoja…

Antti: Olisi hauska soittaa enemmän livenä, Suomessa on liian vähän keikkoja. Sen on huomannut nyt kun oli Euroopassa, niin Suomalaisilta bändeiltä puuttuu kaikilta ihan törkeästi livekokemusta. Siellä bändit soittaa joka viikko keikkoja, ja sen kyllä huomaa. Se on tosi harmi, että Suomessa on niin vähän keikkoja. Ja silloinkin keikkoihin suhtaudutaan vähän sillä tavalla, että kilpaillaan siitä kuka soittaa ensimmäisenä ja pääsee heti dokaamaan. Olisi tosi siistiä jos bändit ottaisi keikat vähän enemmän tosissaan ja järkkäisi niitä enemmän. Mitä muutakaan täällä on tekemistä, mennä viikonloppuna johonkin diskoon? Mun mielestä olisi ainakin paljon siistimpää käydä joka viikonloppu vaikka jossain keikalla. Täällä ei ole keikkoja oikein muualla kuin Lahdessa ja Helsingissä.
Jukka: Mutta sekin on totta, ettei täällä ole niin paljoa bändejä. Samat jäsenet kiertää bändeissä, ei siinäkään oikein ole järkeä että joka viikonloppu soitetaan samalle jengille.
Antti: Se on sääli, että muissa kaupungeissa järjestetään keikkoja tasan silloin kun tänne tulee joku ulkomaalainen bändi ja sille on pakko saada ne kolme keikkaa, kyllähän silloin Turussa ja Lappeenrannassa järkätään keikkoja. Mutta Suomalaisille bändeille ei mun mielestä järjestetä tarpeeksi esiintymismahdollisuuksia, ihan hyvin voisi pitää enemmän keikkoja, vaikka ne sitten olisivatkin pienimuotoisempia, mutta ainakin bändit pääsisivät enemmän soittamaan. Olisi siistiä jos jengi järjestäisi toisilleen pippaloita…

treenikämppäbileitä…

Antti: Niin just tuollaista. Tuntuu siltä että aina kun on joku keikka se pitää viedä johonkin baariin tai nuorisotaloon, kun voisi etsiä kaikenlaisia erilaisia mestoja, keikkapaikkojakin on tosi paljon. Muissakin kaupungeissa kuin missä näitä keikkoja nyt järkätään, olisi varmasti kiinnostunutta jengiä tulemaan keikoille. Vaikkei sinne tulisikaan kun se viiskymmentä tyyppiä, niin ihan sama. Tosi monet bändit tekee yhden demon ja lopettaa kun kukaan ei buukkaa niitä keikoille. Vaikka bändi olisikin ensimmäisellä keikalla paska, ei se tarkoita etteikö siinä olisi potentiaalia. Sitten kun niitä ei enää buukata mihinkään, ne käy kelaamaan ettei tästä mitään tule ja lopettavat, ja se on tosi sääli. Kun täällä on niin vähän keikkoja, niin niihin sitten yleensä halutaan semmoisia bändejä, jotka on potentiaalisia vetämään enemmän yleisöä. Mutta toisaalta se on myös niiden pikkubändien vika, kun ne eivät järkkää omia keikkoja. Suomessa on suunnilleen kolme ihmistä ketkä keikkoja järkää ja se on aika säälittävää.

Keikkapaikkojen pula on tuntuva.

Antti: Kyllä niitä keikkapaikkoja ihan varmasti löytää, jos jaksaa etsiä. Kaikissa suurissa kaupungeissa on yliopistot ja korkeakoulut, ja niillä on paljon tiloja, joissa voi järjestää keikkoja. Stadissa on hyvä tilanne, kun siellä on Oranssi, jonne saa yleensä aina pomminvarmasti keikan järjestettyä.
Jukka: Oranssi on kyllä vähän liian pieni, se on melkein aina loppuunmyyty.
Kalle: Jos se on loppuunmyyty sinne voi mennä sieltä takaovesta, kävellä vain sisään…
Jukka: Ja Helsinkiin pitäisi saada ikärajattomia keikkoja enemmän. Mä en ole nähnyt uusi naamoja keikoilla vuosiin, aina ne samat naamat vaan siellä pyörii. Ketään nuoria ei tule mukaan messiin.

Keskustelu jatkui vielä tovin enemmän tai vähemmän huutoäänestyksenä Suomi hardcoren tilasta, mutta viesti päättäjille on selvä: Lisää keikkoja. Ja ostakaa Down My Throatin levy, sillä se on helvetin hyvä!