Aihearkisto: Haastattelut

Fight the Night

Helsingin Ääniwallissa järjestettävä Fight the Night on varsin kiinnostava lisäys tulevan kesän keikkalistalle. Viime syksynä hevin ja hardcoren parissa hurmannut iltama turposi heti toisella yrittämällään kaksipäiväiseksi kummajaisfestariksi, jossa voi nähdä ja kokea kaikenlaista Masterista Lord Fistiin ja Claudio Simonettin Goblinista United Seafoodiin. Ja kun tähän yhdistetään vielä roskaleffat, niin aijaijai ja uijuijui! Tässä on sitten festivaalin puuhapetet Alex Anttila ja Ville Metsola availemassa vähän Fight the Night 2: Nightmare Cityn taustoja!

Niin, keitäs tyyppejä tässä jutussa onkaan takana? Teillähän on keikkajärkkäilykuvioita taustalla enempi ja vähempi? Miten te ylipäätään keksitte duunailla tämmöistä yhdessä?

Alex: Itsellä takana keikkajärkkäilyjä vuodesta 2007 lähtien. Aluksi pienempiä klubikeikkoja kavereille ja pikkuhiljaa tämä homma tästä on vaan lähtenyt kasvamaan. Nykyisin Hectorock iltoja 2-3 kertaa vuodessa, mitä teen Ihanamäen Mikan kanssa, noiseiltamia pari kertaa vuodessa ja muuten nyt äärimetallia. Villeen tutustuin leffafriikkailun kautta kolmisen vuotta sitten ja yhdessä tehty erilaisia keikkasäätöjä. Viime keväänä tuli mieleen, josko voisi Pagan Altarin tuoda Suomeen ja siihen saatiin Blow Up That Gramophone mukaan kanssa. Erinäisten yhteisten kuvioiden kautta tuppaa tapaamaan aika helkutin mielenkiintoista porukkaa, joilla samat lähtökohdat tähän hommaan ja muutenkin yhteenkuuluvuuden tunnetta löytyy. Metsolan Villen kanssa menny omat iltamat monesti maaliin, joko tehty yhdessä tai jelpitty toisiamme keikkojen onnistumisen takaamiseksi. Ensimmäisessä Fight The Night iltamassa olin soittelemassa levyjä ja muuta jelppiä siinä. Promoilua jne (ja ohimennen keksin iltamille nimen! haha). Viime vuoden lopulla tuli mieleen josko tälle kesälle voisi lähteä jotain isompaa rakentamaan. Steelfest hoitaa hyvin black metal skeneä, Tuskalla, Nummirockilla ja Jalometallilla on taas oma linjansa, mitä ei haluttu lähteä sotkemaan. Siinä sitten heiteltiin toisillemme nimiä, lähdettiin kokeilemaan tikulla jäätä ja innokas vastaanotto oli bändeillä tulla mukaan hommaan. Niin koti- kuin ulkomaalaisilla.

Ville: Ite oon järkkäillyt keikkoja harrastuksena ja ammatillisesti kymmenisen vuotta. Alexiin tutustuin muutama vuos sitten leffanöräilyn kautta, myöhemmin kävi ilmi et ukko duunaa kans keikkoja, ja vieläpä välillä ihan mielenkiintoisiakin 😀 Häähää! Pikkuhiljaa alettiin tekemään suoraa ja epäsuoraa yhteistyötä tällä saralla ja hommat on toiminu hyvin, joten nyt kun tällästä isompaa kävi pyörittelemään Fight The Nightin muodossa, niin Alex oli enemmänkin kuin looginen vaihtoehto.

Mikäs tässä Fight the Nightissa on perimmäisenä ajatuksena?

Alex: Tarjota rohkeasti erilaisia elämyksiä musiikinystäville. Sekoittaa mukaan vielä suht härö Night Visions -leffa lauantain startiksi. Suomessa tällainen line up voi kuulostaa oudolta. Sitten taas kun mennään Keski-Eurooppaan, niin tämäntyyppisiä DIY-festareita alkaa löytymään melkoisesti ja kyllä niihin aikalailla suomalaisia reissaa. Nyt ei tarvitse mennä merta edemmäs kalaan, vaan kaikki löytyy saman katon alta!

Ville: Tässä lähettiin sekoittamaan pakkaa ja tuomaan raskaamman musan tarjontaa laajemmin esille. Ei myöskään lähdetty ottamaan niitä ihan ilmiselvimpiä vaihtoehtoja vaan pyritään tuomaan framille nousevia kykyjä sekä täällä vähemmän nähtyjä kulttinimiä.

Onko teillä jotain selkeitä suuntaviivoja joiden puitteissa te aloitte näitä festejä järkkäämään? Oletettavasti se on merkinnyt aika paljon miten bändit teihin musiikillisesti kolahtavat?

Alex: Jatkoa ensimmäiseen Fight The Night iltamaan ei nyt lähdetty suoraan noin vaan suunnittelemaan. Meillä oli osa bändeistä pohdinnassa, osa putosi sitten poiskin, siirtyen myöhempään ajankohtaan ja siinä kun huomattiin että samankaltaisuutta löytyy ekaan Fight The Night iltamaan kuitenkin, Ääniwalli ois kuitenkin hyvä paikka tulevalle niin mennään samalla nimellä ja siihen perään vielä Umberto Lenzin loistokkaasta zombie-leffasta nimilisäys Nightmare City, kun Mortuary Drape vahvistui ja Goblinin mukaantulo alkoi näyttämään todennäköiseltä. Mortuary Drapen myötä oli helppo pyytää mukaan Ride For Revenge, Krypts ja Circle – Incarnation, joita voi kuvata helposti yhdellä sanalla = neroutta! Jokainen just mainittu täydentää Mortuary Drapen esitystä omalla monimuotoisuudellaan. Perjantai taas täydentyi helposti Master thrash-legendan ympärille. Villellä on hyvät kontaktit Ruotsin suuntaan, niin sieltä oli mukava saada mukaan Masterin menoa täydentämään Antichrist sekä Obnoxious Youth. Kotimaisista Jumalation ja Malicious Death täydentää tätä kattausta täydellisesti! Etenkin kun molemmilla bändeillä uutta soiteltavaakin lähiaikoina tulossa.

Ville: Molemmat heitteli kehiin ekan FTNnän jälkeen ja sit alettiin katselemaan et keiden aikataulu natsais ja miten sais täyteläiset paketit aikaseks molemmille illoille, hyvinhän tässä kävi. Ensimmäisen Fightin toistoon ei lähdetty ja seuraava on varmaan taas snadisti erilainen.

Ensimmäinen Fight the Night oli yhden illan kekkemot joissa oli kourallinen bändejä, mutta tämä kakkososa on jo kaksipäiväinen ja bändejäkin on aikamoinen liuta. Mites tässä nyt näin kävi? Jos nyt ajatellaan että eka FTN tappeli ihmisten illanviettosuunnitelmissa perusbaarikeikkojen kanssa, niin nyt ollaan sitten samassa sarjassa jo isompienkin festareiden kanssa.

Alex: No joo, kuten jo aiemmin mainittu, niin isompia festejä, jotka hakee myös isompia massoja tästä maasta löytyy. Ääniwalliin mahtuu sen tuhatkunta ihmistä, valtaosa bändeistä ei paljoa muilla festeillä tänä kesänä keikkaile ja mukana ensikertaa Suomessa vierailevat Chrome ja Salem’s Pot.

Ville: Nälkä kasvaa syödessä ja jos idea on hyvä niin miksei sitä lähtis toteuttamaan? En näkis tätä kuitenkaan minään megafestarina vaan lähinnä isona klubikeikkana jossa on mahdollista nähdä kovia kotimaisia ja ulkkareita snadisti intiimimmässä ympäristössä.

Ohjelmistossa on sekä uusia kykyjä että vanhoja legendoja, useammasta eri tyylilajista. On tuoreita suomibändejä malliin Lord Fist, sitten on death metal -legenda Master ja sitten mennään kauhuproge Goblinin kautta Hawkwind-liitännäiseen Psychedelic Warlordsiin. Tässä on aika laaja skaala, mutta onko teitä pelottanut se että paletti leviäisi liiankin laajalle?

Alex: Perjantain pääpaino on thrash-metal voittoinen Masterin johdolla, lauantai taas black metal -henkinen, mitä Mortuary Drapen ympärille rakentui. Goblin, Alan Daveyn Hawkwind projekti, Chrome, Salem’s Pot, Tombstoned taas tukee toinen toisiaan. Monelle black metallista diggaavalle tutulle Hawkwindin tuotanto ja Goblin on yhtä kovaa kauraa kuin black metal genren klassikot. Muutenkin aika harvassa on festarit, missä joka ikinen esiintyjä osuu ja uppoo jokaiselle. Doom-genrestä itsellä oli useampi idea, minne ei sitten menty. Erillistä doom-iltamaa vartenkin on jo tosin suunnitelmia, haha!

Ville: Luottoa on, että Suomesta ja lähinaapureista löytyy porukkaa, joita kiinnostaa tsekata saman viikonlopun aikana raskaamman musan saralta laajemminkin mielenkiintoisia akteja ja onkin ollut mukava huomata että nimenomaan 2 päivän ennakoita on mennyt eniten ennakkolipuista.

Fight the Night kakkonen järjestetään Helsingin Ääniwallissa. Tuossa paikassa ei ole käsittääkseni keikkoja paljoa vielä järkättykään? Mikä mesta tuo nyt sitten edes on?

Ville: Ääniwalli on 1-kerroksinen halli Vallilan ytimessä, johon on duunattu keikkatilat. Tilana aivan loistava hieman isommalle tapahtumalle säilyttäen kuitenkin klubifiiliksen. En tässä enempää paljasta, tulkaa mestoille toteamaan.

Mikä on ollut näiden festien järkkäämisessä kivointa ja helpointa? Mikä taas haastavinta?

Alex: Kivointa on kun bändi natsaa, keikka lähenee, tulee itse keikka ja hommat menee putkeen. Kaikki muu siinä ympärillä on taas stressinhallinnan harjoitusta parhaimmillaan. Pagan Altar iltamissa esimerkiksi kaikki oli ok, niin sitten yksi kitarapiuha puuttui. Ei muuten mitään, mutta piti olla kahden kaapin välille suht pitkä ja piuhaa ei sitten löytynyt mistään. Onneksi keikka saatiin hoidettua ilman kyseistä piuhaa ilman sen kummempia ongelmia. Keikkahommia aloitellessa useampi vuosi sitten yhtenä Kantisbaarin keikkailtana kaikki bändit toi paikalle pelkkiä bassokaappeja ja nuppeja. Aika kiireellä kiroillen siitä sitten väki juoksi hakemaan lisää kilkettä. Aina tulee vastaan jotain mikä yllättää. Miten asioihin reagoi ratkaisee…

Ville: Parastahan on kun saa tosiaan itse miettiä et mitä sinne tuo ja nähdä kun hommat alkaa rullaamaan, pahinta sit taas jos mikään ei skulaa vaikka mitä tekis. Onneksi tälläiset tapaukset on harvemmassa.

Onko teillä tätä vuotta ajatellen mitään tavoitteita, oliko kyse sitten käytännön järjestelyiden sujuvuudesta tai ihan yleisötavoitteista?

Alex: Paras tavoite olisi, että väki löytää festivaalit, viihtyy paikan päällä, kuulee ja kokee jotain uutta! Ja toki olisihan se kiva, että maksetut kulut saataisiin katettua. Tuo uskoa tulevaan, sillä nyt jo melkein seuraava Fight The Night iltaman kattaus kasassa!

Ville: Toivotaan et hommat menee kaikinpuolin nappiin ja sekä bändit & yleisö viihtyy. Onhan se aina toivottavaa et porukkaa olis tulossa just sen mitä mesta vetää.

Pysytään vielä kuitenkin tässä vuodessa. Mitä keikkaa tai keikkoja odotatte henkilökohtaisesti eniten tämän vuoden osalta?

Alex: No ainakin Jussi Parviaisen ja Kuusumun Profeetan tähdittämää Hectorock seiskaa Kuudennella Linjalla toukokuun lopulla. Jussi saa laajan suunvuoron ja yksi hänen viimeisimmistä elokuvista näytetään iltamissa. Juuri tovi sitten puhuin pitkät Pätkät Kuusumun Profeetan Mikko Elon kanssa käytännön asioista ja Hectorock keikka on Kuusumun visuaalisin keikka, mitä ovat ikinä tehneet! Videoita ja eri efektejä tullaan käyttämään suht armotta keikalla. Marraskuun alussa Bolt Throwerin ja Saint Vituksen yhteiskeikalle Englantiin on pakko päästä myös. Se vielä Fight The Night festistä, että Chromen näkemin, vai sanoisiko pikemminkin kokeminen kiinnostaa todella paljon!

Ville: Fight The Nightista kiinnostaa toki kaikki mitä ei aiemmin ole tullut koettua ja muiden osalta Human Eye 26.7. Ääniwallissa on kyllä sellanen juttu et huhheijaa!

Onko teillä vielä jotain muuta sanottavaa? Millaisin mielin kannattaa tulla juhlimaan?

Alex: Avoimin mielin paikan päälle! Tässä on aidosti kyse jostain ainutlaatuisesti koto-Suomessa, mitä ei noin vain pääse kokemaan. Palava halu jo tässä vaiheessa infoilla mitä kolmoseen tulee, mutta maltetaan mieli vielä hetkeksi.

Ville: Tulkaa tsekkaamaan tutut jutut ja ainakin maistelemaan vähän vieraammat.

www.facebook.com/events/399518763525716

Remissions

Joo elikkäs teillä on nyt seitsemän biisin kaksitoistatuumainen ”Survivalist” pihalla. Se on äänitetty jo yli vuosi sitten, joten mitkä ovat fiilikset levyä kohtaan juuri nyt? Miltä tuntuu, kun se on vihdoin ihmisten saatavilla?

Rauli: Onhan se hianoo aina kun saa jonkun oman tuotoksensa käsiin pitkän vääntämisen jälkeen. Itse olen ainakin tyytyväinen lopputulokseen. Täähän tuli itse asiassa Remissions-mittapuulla tosi nopeeta ulos. Kiitos kaikille, jotka on ollu osallisena tän levyn tekoon.

V-A: Useinhan se näin harrastustasolla puuhaillessa se muustakin kuin omasta tahdosta kiinni, että millainen levystä lopulta tulee ja koska se tulee julkaistuksi. Kaiken huomioon ottaen, yllättävän vähän mikään tässä vituttaa. Tuohan toi levyn julkaiseminen aina bändille mukanaan tiettyjä keikkailuvelvollisuuksia ja muuta säpinää, mikä ei itseäni haittaa. Mähän asun Jyväskylässä, joten lähden mielelläni vaikka istumaan autoon näiden tyyppien kanssa vaihtelun vuoksi. Keikat on siihen päälle pelkkää bonusta.

Pari vuotta sitten ilmestyneen kymppituumaisen ja ”Survivalistin” välissä vaihtui kokoonpano, kun kuusikielisen varresta poistui Jukka ja Ville tuli tilalle. Mitäs kaikkea tuohon liittyi? Biisintekoonhan tuo juttu ei ole vielä ”Survivalistilla” vaikuttanut, mutta tuntuuko mitenkään hassulta saatella maailmaan levy, jonka tekoaikaan kokoonpano oli eri?

Rauli: Joo Jukka tosiaan muutti takasin kotiseudulleen Pohjois-Karjalaan, eipä siinä sen kummempia. Jonkun aikaa pähkäiltiin kuinka hommaa jatketaan ja tultiin yhteistuumin siihen tulokseen, että on bändin kannalta parempi etsiä uusi kitaristi kuin jatkaa samalla kokoonpanolla. Villeltä kysyttiin sitten kiinnostusta ja eipä siinä kauaa menny kun oltiin jo treeniksellä höyläämässä. Eipä tuo mitenkään hassulta tunnu, varsinkin kun Ville on 100 % meiningissä mukana.

Ville: Olin itse asiassa juuri samalla viikolla miettinyt että olisi hienoa soittaa kitaraa jossain erityylisessä bändissä kun mitä Delta Force 2 on, joten oli aika hyvä sattuma että kysely Remissionssiin liittymisestä tuli juuri silloin! Tuttujen tyyppien kanssa oli mukava lähteä soittamaan vaikka oma osaaminen vähän epäilyttikin kun en kuitenkaan mikään hirveä virtuoosi ole. Mutta on ihan hauskaa haastaa itseään parempiin suorituksiin ja varsinkin kun Remareilla treenataan ehdottomasti enemmän kun millään muilla bändeilläni koskaan (abaut kerran viikossa) niin mukavasti siinä onneksi on kehittynyt ja saanut hommasta hyvin kiinni! Valmiiden biisien opettelu on meikälle ehkä vähän hankalaa, mutta onneksi nuo vanhat biisit on saatu ihan suhteellisen hyvin sujumaan ja nyt pääasiassa louhitaankin jo uusia biisejä, mihin voi sitten itsekin heitellä ideoita!

V-A: Eipä toi levystä eriävä kokoonpano erityisesti häiritse, kun ei tässä mun nähdäkseni bändin tulevaisuuden kannalta ollut hirveästi vaihtoehtoja. Näyttäis siltä, että sopiva tyyppi ollaan saatu mukaan Jukan tilalle.

Tuo levy poikkeaa hieman sitä edeltäneistä levyistä, kun mietitään pelkästään biisejä. ”Survivalisthan” on levynä melko kompakti, noin parikytäminuuttinen. Nelibiisinen kymppituumainen oli vain vähän lyhyempi levytys. Pyritte ilmeisesti hakemaan pesäeroa seiskaan ja kymppiin, vai laitetaanko nyt kaikki luonnollisen kehityksen piikkiin?

Rauli: Kait sitä voi sanoo luonnolliseksi kehitykseksi. Eipä me ikinä olla kauheen tarkasti mietitty minkälaista matskua millekin levylle tulee. Tehtiin vaan nippu biisejä, käytiin nauhottaan ne ja nyt tuli tämmöinen levy, edelliset oli mitä oli ja täts it.

V-A: Osa biiseistä, ainakin Losing It ja Cluster Fuck, on jo ekan seiskan ajoilta. Seiskalla on melko nopeita biisejä ja kymppituumaisella taas enemmän keskitempoisia biisejä. Itselläni taisi olla ajatus siitä, että tälle levylle voisi valikoida taas enemmän nopeampia kappaleita siksi, että levyillä olis vähän erilainen tunnelma. Toisaalta kyse oli pitkälti siitä, että millasta matskua sattui olemaan nauhoittamatta, joten tän tavoitteen onnistuminen oli kyllä osittain ihan säkästä kiinni.

Mitä sanoituksellisia teemoja olette pyrkineet levylle tuomaan? Onko sillä saralla pyritty hakemaan myös uusia juttuja mukaan? ”Survivalist” on muuten myös Remissionsin ensimmäinen levytys, jolla on nimi.

V-A: Levyn sanoituksien takana ei ole mitään tietoisia pyrkimyksiä, ne on kirjoitettu aika pitkällä aikavälillä ja yksittäiset biisit ovat syntyneet ihan niistä ajatuksista, jotka ovat päällimmäisenä olleet mielessä milloinkin. Pidän kuitenkin isoista, kokonaisvaltaisista teemoista ja kun mietin levylle kansi-ideaa, mieleeni tuli, että kokoava näkökulma voisi olla tällainen yhteiskunnallisia olosuhteita vieraantuneena katselevan yksilön katse. Kansiin tuli tollainen iso perspektiivi, levyn nimi taas pyörii enemmän yksilötasolla.

”Survivalist” on tosiaan kaksitoistatuumainen. Oliko teillä muuten mitään muita suunnitelmia ”Survivalistin” julkaisuformaattia koskien?

Rauli: Ensin oli tarkoitus tehdä tästä toinen 10”, mutta päädyttiin loppuen lopuksi 12”:seen. Siinä oli kaikkee budjettiin ja levyn pituuteen liittyviä asioita minkä johdosta päädyttiin isoon rieskaan.

Ville: Kymppituumainen on ehkä jossain määrin ”välinputoaja”-formaatti. Kun julkaisimme Vapaalla Maalla oman kymppimme, niin useampikin distro valitteli kymppien käyvän huonosti kaupaksi ja jos julkaisu olisi kaksi tuumaa isompi niin voisi huoletta ottaa isomman määrän myyntiin. Outoa. Mutta onhan se periaatteessa totta että esimerkiksi distroboxeihin kymppituumaiset vähän hukkuvat isompien levyjen sekaan ja muita tekosyitä. Ja toisaalta jos 12” tekeminen on samanhintaista tai jopa vähän halvempaa kun kympin niin miksei sitten julkaisisi sellaista kun äänenlaatu on kuitenkin parempi väljemmässä prässissä?

[youtube url=W7B3hvWKaB0]

Levyn julkaisemisesta puheen ollen, tämän äänitteen pistitte itse pihalle, siinä missä edellisten julkaisujen kanssa oli pienlafkoja avustamassa. Miten tähän ratkaisuun tällä kertaa päädyttiin?

Rauli: No yksinkertasesti haluttiin vaan tää levy julkastua ilman enempiä viivästyksiä. Kyllähän sitä kyseltiin eri julkaisijoita ulkomaita myöden, mutta kiinnostusta ei löytynyt. Aateltiin että ei tätä hommaa viitti viivytellä enää enempää ja julkaistiin itse.

Ville: Itse asiassa levy ei ole ihan täysin bändin kustantama: Entinen Deadsunrise-kitaristi ja nykyisin Woundissa vaikuttava Jaakko halusi tukea parilla satasella ”että se levy viimein tulisi ulos” ja me kumarramme syvään hienosta eleestä johtuen! Tattis!!!

V-A: Jep, iso kiitos siihen suuntaan.

Levyssähän on vielä melko kutkuttava kansitaide, jonka on tehnyt nimimerkki Karkar, ja jossa on hyvin vahva Fritz Lang -viba. Miten näihin ratkaisuihin on päädytty?

Rauli: Meillä oli visio aiheesta mitä kansiin tulis ja Karkar oli mulle ennestään tuttu kaveri (tehny mm. Armageddon Clockin kahden viimeisen LP:n kannet) niin ehdotin sitten muille häntä. Lopputulos oli todella upeet kannet.

V-A: Joku ideahan niihin kansiin aina pitää keksiä. Kansi kuvaa tietysti Metropolisissa esillä olevaa teknokratiaa ja maanalaista työläisten kaupunkia tai tällaista kahtia jakautunutta taloudellista rakennetta. Kansitaiteilija sai ideasta kiinni omalla tavallaan. Punkissahan tällainen kollaasi on ihan perinteinen tekniikka, vaikka jossain määrin itseä alkaa jo hieman kyllästyttääkin tällainen ryöstöviljely, mitä nyt sitten on kuitenkin itsekin päätynyt tekemään. Tässä kohtaa vois tietty paljastaa, että myös ton edellisen julkasun kansien teema pyörii jossain määrin Andalusialaisen koiran ympärillä, jos sitä ei joku ole sattunut huomaamaan.

Mikäs tuo levyn julkaisemiseen liittynyt pölynimurisuodatingate oli?

Rauli: Tää nyt oli tämmönen perus kuriirifirman sössintä, mikä tuntuu olevan nykyään aika yleistä. Ne oli sekottanu yhen meidän levylaatikoista jonku toisen pakettiin ja me saatiin loota suodattimia ja joku äiä lootan meidän levyjä. Eipä siinä sen kummempaa muuta kun extrahampaitten kiristelyä ja vitummoista säätöö.

Ville: Pakko vielä kertoa, että Itellan kanssa asian selvittäminen oli ihan vitun rassaavaa. Postihan jakaa joidenkin kuriirifirmojen lähetykset ja se on kyl todella nihkeää – varsinkin jos joku ei suju niinkun leffoissa. Raahasin väärän paketin takaisin Postiin ja ne vaan levitteli käsiään siellä! Olisi kuulemma onnistunut omalla kustannuksella hoitaa paketti oikealle omistajalle tai takaisin lähettäjälle jonnekin ulkomaille niinkuin täti suositteli vaikka Suomessa sijaitsevan vastaanottajan nimi luki isolla paketissa! Ja meidän paketista ei ollut mitään tietoa – kävi hän tosin katsomassa näkyisikö hyllyssä sellaista kuutionmuotista levypakettia – ei näkynyt!!! Kiukkua pihisten menin takaisin kotiin ja kävin itse kaikki paketissa olleet eri seurantakoodit läpi (jota Postin virkailija ei viitsinyt/tajunnut tehdä) ja jollain löytyi tieto että meidän levyboxi on kuitattu jossain Vantaalla ja ilmeisesti siellä firmassa joka olisi tarvinnut noita suodattimia! No, sitten vaan yhteyttä suodatinfirmaan ja vyyhti alkoi purkaantumaan. Tässä välissä Postin asiakaspalvelu neuvoi vain soittelemaan erinäisiin uusiin ja uusiin puhelinnumeroihin… Hetken päästä lähettifirmasta soitti parikin eri tyyppiä pyydellen kovasti anteeksi ja kysellen, että millon voisivat tulla noutamaan väärän paketin ja että hoitaisivat levyboxin oikeaan osoitteeseen! Ja voitte kuvitella että oli siisti fiilis kun lähetti haki suodattimet himasta ja toi seuraavana päivänä loput levyt! Mutta ei siinä vielä kaikki – tämän kaiken jälkeen joku tyyppi Postista soitti että meikäläiseltä pitäisi tulla noutamaan joku väärä paketti! Harmi kun en ollut kotona – oisin voinut antaa vaikka roskapussin vietäväksi tai jotain!!!!

Onko ”Survivalistin” jälkeen tehty uutta materiaalia? Jos on, niin mihin suuntaan se on menossa? Onko Ville päästetty tekemään biisejä?

Rauli: Uusia biisejä on jo kohta täyspitkän verran ja tavote on mennä keväällä studioon uutta levyä nauhottaan, eli ahkeria ollaan oltu ja treeniksellä viihdytty. Ville on ollu biisien teossa ja sovituksessa mukana ja hyviä juttuja on tuonut tullessaan. Tulossa on tiukkaakin tiukempaa powerlifting-louhintaa höystettynä Nekalan pimeiden kujien synkkyydellä.

Ville: Joo, meikäläinenkin on saanut ujutettua parit riffit ohjelmistoon. Uusi matsku on mun mielestä ainakin aina monipuolista ja hyvää. Synkkää lunastusta niinkun tapana on sanoa, heh! Vaikutteita on imetty ainakin Hellhammerilta, Catharsikselta, Sodomilta, Crowbarilta ja Gismiltä!

V-A: Vähän ahdistavampaa ja sekavampaa kamaa on tulossa varmaankin, mutta ei tarvii pelätä että tosta punkkiriffien ränkytyksestä ihan hirveen kauas oltais matkalla.

Onko vielä jotakin, mitä haluaisitte sanoa? Lammas Zine kiittää teitä tästä ja toivottaa hyvää alkanutta talvea.

Rauli: Kiitosta vaan itellenne ja nähdään keikoilla! Ostakaa levyjä ja mertsendaissia, niin pysyy bisnekset käynnissä!

V-A: Ei lisättävää.

Ville: Itsetehty pasta on muuten ihan helvetin hyvää! Remissions axe attack pastakone höylät suosittelee!!!

Juho: Näin on.

www.facebook.com/Remissions
sic-semper-remissions.tumblr.com
remissions.bandcamp.com

Uniikin hardcoren metsästäjät – Hero Dishonest

Oli lämmin kesäilta Herramme Seitanin armosta vuonna 2002 ja Lappeenrannan 53 Summer Slamsit olivat täydessä vauhdissa. Lavalle asteli taas uusi joukkio punkkarin retkuja. Hero Dishonest ei ollut tuolloin allekirjoittaneelle tuttu muutoin kuin nimeltään, mutta heti ensimmäisestä runttauksesta lähtien tajusin valaistuneena, että nyt on biisit ja meininki kohdillaan! Tuon jälkeen Herot on tullut nähtyä lukemattomia kertoja livenä ja vaikka miehistö on vuosien varrella osittain vaihtunut ja vähentynytkin – hikoilu ja äkkiväärä tulitus on jatkunut katkeamatta jo 14 vuotta. Hetki sitten ilmestynyt kuudes pitkäsoitto Alle Lujaa iskee taas kuin miljoona Colttia ja on nelikon ensimmäinen kokonaan suomenkielinen levy. Basisti Lasse ja rumpali Jussi avaavat seuraavassa sanaisia arkkujaan.

Mikä sai tekemään kokonaan suomenkielisen levyn ja miltä uutukainen kuulostaa omaan korvaan? Mitä muut ovat tykänneet?

Lasse: Vellu kirjoitti biisejä alussa sekä suomeksi että englanniksi, ja todettiin ettemme halua tehdä sekakielistä levyä. Suomenkieliset biisit tuntuivat toimivan parhaiten, joten Vellu päätti keskittyä siihen. Omasta mielestäni ratkaisu oli oikea, uusi levy kuulostaa ton kielenvaihdoksenkin takia hyvältä omaan korvaan, biiseistä tuli suomeksi jotenkin suoraviivaisempia ja hyökkäävämpiä. Positiivista palautetta on tullut sekä arvioissa että henkilökohtaisesti.
Jussi: Bändillä on taas jotain uutta annettavaa kielenvaihdon sekä tuotannonkin kehittymisen puolesta. Saundi on kahteen edelliseen levyyn verrattuna raaempaa, mitä haettiinkin. Ollaan onnistuttu jotenkin vetämään koko konsepti entistä omaleimaisempaan suuntaan, ja Vellun laulusuoritukset ovat sellaista hetkeen heittäytymistä, että oksat pois ja hattu kouraan. Lopputuloksessa onnistuttiin paremmin kuin osattiin odottaa! Ei toista samanlaista bändiä löydy ainakaan tältä planeetalta.

Kahdella viimeisimmällä pitkäsoitolla ei enää kaahata pelkästään tuhatta ja sataa vaan vaikutteita löytyy monistakin musiikkityyleistä. Onko musiikillisessa mielessä tapahtunut jonkinlaista kasvua vai miten paljon ylipäätään mietitte minkä tyylisiä biisejä teette? Kuka muuten tekee biisit ja miten kauan levyntekoprosessi yleensä kestää?

L: Lähinnä levynteon loppuvaiheessa saattaa käydä vihdoin mielessä sekin, millainen kokonaisuus biiseistä syntyy. Siinä vaiheessa aikaisintaan tulee kelattua, että ”tähän sopis nyt semmoinen ja semmoinen biisi”, mutta 90% ajasta emme mieti asiaa lainkaan. Tulee semmoisia biisejä kuin tulee. Mikko ja Vellu tekevät biisien rungot, ja ne sovitetaan yhdessä. Vellu tuo yleensä biisinsä treeneihin melko vapaamuotoisina, Mikon ovat enemmän valmiiksi mietittyjä. Tekstit ovat Vellun, ja mulla on niissä loppuvaiheessa ollut tapana vähän myös jeesata. Levyjen välissä meillä on yleensä mennyt pari vuotta, mistä ekat puoli vuotta on yleensä tiiviimpää keikkailua, sitten vajaa vuosi biisien teossa, ja loput äänityksiin ja julkaisuhässäkkään.
J: Kuunnellaan aika monipuolisesti musiikkia laidasta toiseen, mutta kyllä ne samat vaikutteet siellä pääosin kummittelevat mitkä alkuaikoinakin. Uuden levyn biisien projektinimistä käy selväksi paljon: D.R.I., Uus Annihaltion Time, Ramones, Anarkometallica, Flintstones, Vitunnopee, Eeppinen, Sludge jne.

Teitte tänä keväänä taas pitkästä aikaa jenkkirundin – missä kävitte ja mitä tapahtui? Kertokaa kaikki! Onko lähitulevaisuudessa tulossa uusia ulkomaan rundeja?

L: Käytiin USA:n koillisosissa kymmenen päivän rundilla. Kiertue sujui hyvin, ja mitään erityistä kerrottavaa ei oikeastaan ole, heh! Mitään ei mennyt totaalisen absurdilla tavalla vituiksi, ja sellaisista tapauksistahan ne parhaat kiertuetarinat syntyvät. Nyt soitimme vain hyviä keikkoja pienehköissä mestoissa, homma oli hyvin järjestetty, ja aiomme mennä piakkoin takaisin. Venäjällä olemme tykänneet myös käydä, ja käymme siellä varmaankin lyhyellä rundilla vielä tänä vuonna.
J: Löydettiin USA:n reissun myötä luottokaksikko, joiden kanssa suunnitellaan jo seuraavaa Yhdysvaltainreissua syksyllä 2014. Julkaisijamme Matto Peterwalkee Recordsista, joka buukkas kiertueen ja oli messissä distroilemassa sekä mouhoilemassa, sekä kuskimme Biff, joka on maailman komein ja lepposin straight edge crusti. Oli kyllä sellaset ”bondaukset” ja ”bromancet” kehissä, että hirvittää mennä tarkempiin yksityiskohtiin, ettei vallitsevat ihmissuhteet ja yhteiskuntajärjestys horju. Brasseista ja Balkanin alueelta on tullut jatkuvaa painetta kiertuehom…miin!

Miltä Suomen nykyinen punkkimeininki vaikuttaa? Mikä saa jatkamaan bänditoimintaa vuosi toisensa jälkeen, mikä on parasta ja mikä vituttaa eniten? Mikä on homelandin suosikkimesta soittaa?

L: Suomessa on mun mielestä ihan rikas ja eläväinen punk-skene. Just soitettiin kuuden keikan levynjulkkarikiertue, ja keikkapaikat vaihtelivat baareista pikku klubeihin, punkkarien pyörittämän taidegallerian kautta diy-festareihin. Ensi viikolla soitamme Helsingin Kalasataman konttiaukiolla jonkun fillaritapahtuman yhteydessä. Eli keikkapaikkoja löytyy joka lähtöön, samoin hyviä bändejä ja yleisöä riittää. Tää bändi jatkuu niin kauan kuin meillä on hauskaa, ja itse en ole ainakaan päässyt kyllästymään. Parasta bändihommissa on levynteko, keikkailu ja treenailu eli kaikki, eniten vituttaa se etten ole enää kaksikymppinen, ja pitäis nukkuakin välillä. En osaa sanoa, missä Suomessa olis kivointa soittaa. Kaikki ne on aika jees.
J: Suomessa tämä touhu on hyvissä kantimissa: hyviä bändejä, porukkaa ja meininkiä, mutta toiminta ja keikat edelleen liian baarikeskeistä. Pitäisi löytyä enemmän vapaita tiloja, joita pyörittävät tarpeeksi innokkaat ja organisoidut tyypit. Suunta on parempaan päin, mistä esimerkkinä mm. Kalasataman ja Suvilahden touhut Helsingissä sekä Galleria Hoi Sie Lappeenrannassa. Eli lisää tällaista kiskuribaarien sijaan!
Tässä bändissähän soittaminen on meille kaikille elinehto. Kuvittele nyt kuinka kireitä ja vittumaisia jätkiä me oltais, jos ei päästäis purkamaan kaikkea tällaiseen sekoilumusiikkiin ja hallittuun kaaokseen! Nurkkakuntaisuus ja niissä kyräily vituttaa eniten punkissa, sekä mielikuvituksettomat ja tylsät bändit. Maailman suunta ja markkinatalouden olemassaolo punkin ulkopuolella.

Onko jäsenistöllä I Walk The Linen, The Heartburnsin ja Echo Is Your Loven lisäksi muita bändejä tai projekteja?

L: Itse soittelen kitaraa The Heartburnsissa ja Confusassa, sekä bassoa Melmac-nimisessä noiserock-bändissä. Kaikki nuo keikkailevat nykyään melko harvakseltaan, mutta studiossa olis tarkoitus käydä kaikilla. Ainakin Heartburnsin uusi seiskatuumainen äänitetään tässä kesäkuun aikana.
J: IWTL on tällä hetkellä määrittelemättömällä tauolla, jonka myötä liityin vanhojen kavereitteni No Shame -yhtyeeseen rumpaliksi. Eka keikka pitäis olla näillä näkymin heinäkuun loppupuolella, mutta ei siitä sen enempää. Soittelen keikkarumpalina myös Arkhamin Kirjastossa, minkä takia se bändi potkii livenä ku hirvi. Propsit myös livekokoonpanossa soittavalle Valavuon Villelle, joka on Suomen toiseksi kovin kitaristi!

Mitä Herskan Deen tulevaisuus tuo tullessaan?

L: Eiköhän tää tule ihan samalla tavalla jatkumaan. Me ollaan siitä mukavassa tilanteessa, että meillä on voimassaolevia kutsuja soittamaan melkein minne tahansa päin maailmaa, ja teemme juuri riittävästi rahaa, ettei tarvitse omasta taskusta reissata. Joten kun työ- ja perhekiireet laskee pois, on meillä aikaa käydä pikku kiertueilla pari kertaa vuodessa, keikkailla jonkin verran Suomessa, ja julkaista uusi levy parin vuoden välein. Tällä musiikilla en todellakaan usko että saavuttaisimme koskaan minkäänlaista kaupallista menestystä, ja emme pääse kiertämään niin paljon, että voisimme puskea itseämme enempää esiin maailmalla punkskenessä. Se vaatisi meinaan kiertämistä ainakin puolet vuodesta, ja siihen meillä ei ole mahdollisuutta, varsinkin kun ollaan suomalaisena bändinä maantieteellisesti melko eristyksissä muusta maailmasta.
J: Lisää reenejä, keikkoja, kiertueita, uusia biisejä, julkaisuja, kiertueita… tällä syklillä pusketaan kunnes loppuu annettava, eikä homma enää kiinnosta. Kiertueet ovat mitä mainioin tapa matkustaa ja tutustua paikallisiin oloihin ja ihmisiin. Poikkeavat jutut, kuten parin vuoden takainen akustinen Off The Record -sessio Ylen uima-altaalla ovat erittäin piristäviä, ja sellaista sekoilua toivois tekevän jatkossa enemmänkin.

Keksikää joku loistava kysymys ja vastatkaa siihen mitä mainioimmalla tavalla, kiitos!

L: ”Onko teillä vielä jotain lisättävää Lammaszinen lukijoille?” -”Eipä tässä.” Ja kiitos itsellesi!
J: ”Mistä uuden levyn nimi ’Alle lujaa’ tulee?” -”Simo Salmisen samannimisestä, ihan spaskasta kappaleesta, jossa on kuitenkin vähän yritystä.”

[youtube url=wBCn2K8j2YM]

From Ashes Rise – Tilannepäivitys

fromashesriseViime vuodet enemmän ja vähemmän hiljaiseloa viettänyt Portlandin From Ashes Rise tekee hiljalleen uutta tuloaan. 2000-luvun alku oli d-beatin kulta-aikaa ja FAR oli, ja on toki vieläkin yksi tuon genren tärkeimmistä bändeistä. Brad Boatright, toinen bändin kitaristi-huutajista, kertoili sähköpostin välityksellä muutaman sanasen tulevaisuudesta, nykyisestä ja menneestä.

Mitä olette tehneet viime aikoina FARin kanssa? Viime vuonna julkaisitte Rejoice the End – seiskan Southern Lordin kautta. Onko uutta materiaalia ja kiertueita luvassa?

Kirjoitamme parhaillaan tulevaa pitkäsoittoa ja kerromme kyllä yksityiskohdista tarkemmin sitten kun alamme nauhoittamaan levyä. Emme ole suunnitelleet kiertueita vaan olemme keskittyneet uuden musiikin kirjoittamiseen. Toki soittelemme silloin tällöin pistokeikkoja.

FAR hajosi vuonna 2005 ja palasi yhteen 2009. Kysymys on varmaan kysytty sinulta liian monta kertaa, mutta kerrotko vielä mitä tapahtui? Saitteko muuten paljon paskaa niskaan uugee-punkkareilta kun teitte aikanaan levydiilin Jade Treen kanssa?

Me keikkailtiin noina aikoina todella paljon ja jossain kohdassa huomasimme, että olemme menossa eri suuntiin ihmisinä, joten kaikki vain luhistui yhtäkkiä. Meininki ei ollut enää kivaa ja noissa olosuhteissa uuden musiikin tekeminen oli todella haasteellista. Joo, paskaa tuli tosiaan jonkin verran niskaan tuosta Jade Tree – diilistä, mutta ei kuitenkaan kasoittain. Jade Tree ei ole ikinä ollut suuri levy-yhtiö tai mitään sellaista, ja lafkaa pyörittävät ihmiset kunnioittivat meitä siinä kuin mekin heitä, joten levydiili oli ihan luonnollinen juttu. Luulen, että suurin asia joka ei mennyt ihmisten jakeluun oli Jade Treen musiikillinen diversiteetti.

Minkälainen on Portlandin skene nykyisin? Onko sinulla muita bändejä FARin ja Lebanonin lisäksi ja mitä musiikkia diggaat kuunnella?

Portlandissa on uskomattoman laaja valikoima musiikkia tarjolla tänä päivänä. Meillä on mahtavat punkki-, metalli- ja rokkiskenet. Tarjontaa löytyy todella paljon ja meillä on täällä erittäin tiivis yhteisö jonka olemme rakentaneet vuosien varrella. Lebanon hajosi viime vuonna joten FAR on ainoa bändi jossa soitan nykyisin. Minulla on aina ollut hyvin laaja musiikkimaku, eikä se ole muuttunut vuosien varrella. Elämme hienoa aikaa mitä tulee itsenäiseen musiikkiin, ja pidän melko vaikeana pysytellä jatkuvasti ajan hermolla. Onnekseni työskentelen musiikin parissa, joten voin kuitenkin kohtuullisen helposti löytää uusiä bändejä.

Mikä on oma suosikkilevysi FARin tuotannosta?

Todennäköisesti Nightmares – pitkäsoitto, koska sen aikaansaamiseksi teimme niin kovasti töitä ja levyntekoprosessi toi mukanaan paljon kokemusta.

Mitä kitarakamoja käytät ja onko huutotyylisi muuttunut vuosien mittaan? Kuka tekee biisit ja mitkä on parhaat mestat soittaa keikkoja?



Minulla on Gibsonin Les Paul Studio Lite, Edwards Les Paul, Epiphone Explorer ja tappavasaundinen Tokai Explorer. Kaikki kitarani on varustettu kasalla Lacen mikkejä ja soitan Mesa DC-10 nupeilla Marshallin kaappien läpi. Huutotyylini on pysynyt ajan mittaan melko samana, mutta vaihtelen mikkejä välillä. Tykkään myös käyttää 1176 kompressoria. Minä ja John teemme biisit. Portlandin Satyricon oli minulle rakas paikka soittaa livenä, mutta valitettavasti tuota paikkaa ei ole enää. Vaikea sanoa muista paikoista koska niitä on vuosien varrella kertynyt niin paljon.

Sinulla on oma firma Audiosiege Media. Minkälaista työtä teet puljussa ja mitä muuta hommailet, vieläkö ajat prätkällä?

Audiosiege Media on masterointistudioni ja se työllistää minut kokopäiväisesti. Levylafkan osuus puljusta vastaa Moshpit Tragedyn verkkopalveluista ja digitaalisista julkaisuista. Prätkällä en ole ajellut juurikaan sen jälkeen kun jouduin aika pahaan liikenneonnettomuuteen pari vuotta sitten. Tajusin vastikään, etten pysty luottamaan itseeni pyörän päällä. Yritän omistaa perheelleni niin paljon aikaa kuin mahdollista, joten terveenä pysyminen on tärkeää.

Keksi kysymys jonka haluaisit sinulta kysyttävän ja vastaa siihen, kiitos.

Ok, mikä on mielestäsi parasta bisseä?

West coastin IPA.

[youtube url=uiRma6CE3SY]

Sokea Piste

Sokea Piste, tarvitseeko se nyt enää kauheasti esittelyjä? Omintakeisella tulkinnallaan punkista Sokea Piste on saanut paljon ystäviä, syystäkin. Haastattelu on julkaistu alunperin kesällä 2012 Ajatuksen Valo -zinen toisessa numerossa. Paljon on tämän julkaisemisen jälkeen tapahtunut, kuten esimerkiksi tullut toista levyä, mutta ainakin bändin kokoonpano on pysynyt samana. Nyt Karkia Mistika ja Face Your Gods ovat julkaisemassa jo alunperin vuonna 2011 ilmestynyttä ”Oire”-seiskatuumaista suomipainoksena (ja Ajatuksen Valo seitsemättä numeroaan, joten siinä on jo riittävästi syytä tämän haastattelun uusintakierrokselle). Aika moni juttu on vanhentunut, mutta eiköhän tästä joku jotain saa irti.

Kiinnostavampia uusia nimiä punk-skenessä on ehdottomasti viime kesänä kaksi ensimmäistä julkaisuaan julkituonut Sokea Piste. Suhtauduin alunperin tuohon kummajaiseen varauksella, mutta lopulta yhtyeen rujo ja jopa väkivaltainen musiikki voitti puolelleen levyjen kuuntelun ja monien nähtyjen keikkojen jälkeen. Samalla tuli koettua yhtye ehdottomasti haastattelun arvoiseksi. Haastattelua olisi ollut mahdollista – vaikkakin haastavaa – lähteä toteuttamaan myös bändin jäsenten kanssa ”face to face” -haastatteluna, mutta nynnyinä miehinä päädyttiin sähköpostiin. No, tässä tuon viestinvaihdon tulosta johon olivat osallisena kaikki bändin jäsenet.

Haluatteko avata vähän yhtyeen nimeä. Mitä ”Sokeassa Pisteessä” on taustalla?

Juhana: Nimi on järkyttävä, kertoo meidän henkilökohtaisesta sokeasta pisteestä, miten tällaisen nimen voi antaa omalle bändille. Ihminen on sokea omille heikkouksilleen eikä pysty niitä järkevästi käsittelemään yksin. Myöskin tämä neljän hengen kollaboraatio osoittaa ettei ryhmätyöskentely välttämättä ollenkaan paranna asiaa.
Heikki: Nimeen Sokea Piste päädyttiin noin puolentoista vuoden pähkäilyn jälkeen, mikä kertoo meidän saumattomasta yhteistyökyvystä, ja niin kuin edellä mainituista kommenteista voi aistia, sekään ei ollut kaikkien mieleen. Mielestäni se on ihan hyvä nimi, kuvastaa yhteisöjen ja yksilöiden sokeita pisteitä, asioita, jotka jäävät usein pimentoon.
Jukka: Nimike runnottiin maailmaan puoliväkisin, sillä eka keikka Vastavirralla oli lähestymässä ja jokin titteli oli saatava ennakkomainontaa varten. Pystyn tuon nimen kanssa elämään aivan hyvin, vaikka tuskin siitä mitään omaperäisyyspalkintoja jaellaan (ja tokko halutaankaan). Häveliäisyyssyistä en mainitse tässä yhteydessä esimerkkejä torpatuista ehdotuksista lukijoiden naureskeltaviksi. Konsensukseen pyrkimistä pidän sen ajoittaisesta vaivalloisuudesta huolimatta aina parempana vaihtoehtona kuin enemmistön saati sitten vähemmistön diktatuuria.

Mikä oli alkuunpaneva voima, jonka myötä Sokea Piste saatiin kasattua? Koska tämä tapahtui? Asetitteko mitään tavoitteita, että miltä bändin pitää kuulostaa ja mitä sen pitäisi tiettyjen aikaraamien sisällä saada aikaan?

Juhana: Heikki on vanha kaveri Ylistarosta, ja oli Kykloopeissakin tuuraamassa aikanaan. Puhuin hälle että tarttisi saada sellanen hitaampi jyystöbändi aikaseksi. Tähän aikaan Jukkakin oli ilman bändiä ja tiesin että siellä osataan lyödä lujaa. Mentiin oluselle johon Jukka kutsui Sepon ja paletti oli kasassa. En pysty muistamaan mitä olutta joimme, mutta uskoakseni se oli jotain Plevnan tuotoksia. Poltin jannuille cd-r:lle kokoelman australialaisia bändejä, joiden toivoin antavan osviittaa, millaisia biisejä oli tulossa. Siellä oli mm. Venom P. Stingeriä ja Lubricated Goatia. Muita mainittuja orkestereita oli ainakin Rudimentary Peni ja varmasti Amerikan ihmemaastakin joitain likaisia keskitempobändejä. Ekoissa treeneissä oli jo neljä biisiä suht valmiina, mutta ei meillä mitään aikaraamia saatikka tavoitteita ollut. Lähinnä pakottava tarve saada soittaa, koska Kykloopit oli telakalla.
Heikki: Joo, soittohalut oli kovat. Meluisaa punkrokkia maltillisella tempolla. Alku oli siinä mielessä vähän kankea, että melko tuottoisien ekojen treenien jälkeen (vappu 2009 tai 2010) oltiin varmaan melkein vuosi ilman soittokämppää, joten mitään aikaraameja ei edes pystytty asettelemaan. Tää meidän touhu on muutenkin välillä aika hidasta, kun asutaan vähän siellä sun täällä.
Seppo: En muista mitään aussiorkesteri cd-r:ää mutta sen muistan että minun tuopissani oli Severin IPA kun sanoin Jukalle ja Juhanalle ”tahdon”. Senkin muistan että Jesus Lizardin keikalla on sovittu että kai sen toisenkin reenirupeaman voisi pitää.
Jukka: Tuohon aikaan MJ oli kuopattu ja soittohaluja oli. Mulla oli siinä välissä vanhaa Italia-hardcorea soittava coveriprojekti sekä pumppu, joka toimii näinä päivinä nimellä Katekismus. Edellinen loppui luonnollisen poistuman kautta taiteilija Kaukon muutettua ulkomaille ja jälkimmäisestä lähdin ilman suurta dramatiikkaa. Juhanan kanssa oltiin kämppäkavereita muutaman vuoden ajan ja Seppo oli Aorta-yhteyksistä tuttu. Juhanan kanssa oli puhetta hitaamman ja painostavamman tavaran tuuttaamisesta ja ajatus tuntui mielenkiintoiselta ja siitä se sitten lähti. Heikki ei ollut mulle vanhastaan tuttu, mutta hyväksi mieheksihän sekin osoittautui. Soittokämpän menettäminen ja uuden etsiminen kyllä hidasti alkutaivalta koko lailla.

Kaikilla jäsenillä taitaa Heikkiä lukuunottamatta olla muitakin bändejä ja projekteja? Mitenkä Sokea Piste suhteutuu niihin?

Juhana: No sillä tavalla että Sokea Piste on bändi ja ne muut omani on sellaisia projekteja jotka toimii silloin tällöin. Jos Sokea Piste olisi kykenevä tuottamaan laajempaa skaalaa musiikin saralla, ja jos olisi aikaa viettää treeniksellä tuhottomasti aikaa, niin ehkä muita prokkiksia ei tarvittaisi. Nyt kuitenkin tilanne on tämä ja hyvä niin. En kuitenkaan koe luontevana olla monessa bändissä mukana, koska siihen panostaa suhteellisen paljon aikaa ja vaivaa, eikä keskittymiskykyni riitä kuin yhteen kerrallaan.
Heikki: Niin, soitanhan minä Kuollut Muistossa ja soolona kanssa. Luulen taas, että toiset bändit ja projektit on hyvä asia, juuri siksi, ettei kaikkien tarvitse tunkea jokaista musiikillista visiotaan saman nimen alle. Treeniksellä olisi kyllä mukava viettää enemmän aikaa, mutta siinä suurimpana esteenä taitaa olla asumisjärjestelyt, ei niinkään toiset projektit.
Seppo: Jotkut perustaa perheitä, toiset liittyy orkestereihin.
Jukka: Joskus on aika kortilla, mutta toistaiseksi aikataulujen kanssa on pystytty jotenkin luovimaan. Kaikki bändit eivät kuitenkaan ole aktiivisimmillaan aina samaan aikaan. Mulla on siis SP:n lisäksi Rajat ja Vapaa Maa. Monenlainen punkki kiinnostaa eikä yhden bändin puitteissa oikein saa tehtyä ihan kaikkea mitä haluaisi ilman sillisalaatti-efektiä. Soittotatsikin pysyy paremmin yllä, kun pääsee säännöllisesti aikain jonkin pumpun kansssa kolistelemaan. Sokea Pistehän toimii kesäisin harvakseltaan Juhanan työhommien takia. Lisäksi olen säälittävä yksilö, jolla on soitteluiden lisäksi hyvin vähän elämää. Toki Pistekin saisi mahdollisesti enemmän aikaiseksi, mikäli treenikämpillä vietettäisiin enemmän aikaa, mutta kun puolet bändistä asuu Tampereella ja toinen puoli Porissa niin se asettaa rajoituksia joiden kanssa on vain pyrittävä elämään. Asioita ei ainakaan nopeuta se, että puolet jäsenistöstä on kahlittuna säännöllisiin päivätöihin.

sp2Sokean Pisteen lyriikat ovat melkoisia pahan mielen purkautumia. Mikä tarkalleen ottaen laittaa kirjoittamaan tuollaista tekstiä?

Heikki: Niissä koittaa kuvata yhteiskunnan ja yksilön kipupisteitä, jotka myös usein nivoutuu erottamattomasti yhteen. En usko, että tekstin voimin on edes mahdollista kuvata kuinka sairas maailma tämä on, tai minkälaisia tiloja ihminen ahdistuspäissään käy läpi. Musiikin ja tekstin avulla pystyy suoltamaan vain jonkinlaisia välähdyksiä näistä aiheista. Ja onhan maailmassa toki kauniita ja hyviäkin asioita, jotenkin tuo meidän ilmaisu vaan menee luontevimmin tuonne pessimismin puolelle.

Miten taas Sokean Pisteen musiikki muodostuu? Vääntävätkö jätkät treenikämpällä naamat irvessä viikkotolkulla samoja juttuja vai onko sävellystyö ollut kivutonta?

Seppo: Sävellystyö on tehty säveltäjän päässä ennen treenikämppää, joten riippunee siitä päästä että onko kipua. Sovittamista sen sijaan en voi suositella rentoutusterapiaksi kenellekään vaikka ilman ovien paiskomista on tähän asti selvitty.
Heikki: Riippuu vähän piisistä, jotkut muodostuu vaivattomammin, toiset eivät taas valmistu tekemälläkään.
Jukka: Kielisoittajat ovat tähän saakka tuoneet kämpille ideoita, riffejä ja raakileita ja siitä aletaan sitten yhteisvoimin työstämään. Hyvin harvoin lopputulos on täysin yksi yhteen alkuperäisaatoksen kanssa. Mutta tosiaankin, jotkut ovat helpompia tapauksia ja toiset eivät vain ota muotoutuakseen toivotulla tavalla. Kaikissa on kuitenkin kovasti tahkoamista ennen kuin lopputulos alkaa olla halutun kuuloinen.

Onko täysin poissuljettua, että Sokealta Pisteeltä tulisi joskus joku iloinen biisi? Se ei ihan taitaisi sopia tämän bändin pirtaan?

Seppo: Oli mulla yksi riffin pätkä jota epäilin liian hilpeäksi. Epäilys osoittautui oikeaksi kun soitin pätkän Jukalle treeniksellä kitaristien ollessa jossain. Sitä riffiä ei ole sen koommin soitettu.
Heikki: Hilpeää kesähittiä pukkaa, virittäkää radionne oikeille taajuuksille!
Jukka: Ei se kai täysin poissuljettu vaihtoehto ole, mutta toistaiseksi uiskennellaan synkemmissä vesissä. Se onnistuu meiltä luontevammin tällä porukalla kuin elämänmyönteisten pophelmien synnyttäminen.

”Oire”-seiskan julkaisi ämerikkalainen Peterwalkee Records. Levystähän on tulossa uusi Suomi-painoskin, mutta miten matsku alunperin päätyi Peterwalkeen julkaistavaksi?

Juhana: Matto the Guy järkkäsi Kykloopeille Buffaloon keikan, ja soitettiin muutamallakin keikalla siellä yhdessä hänen bändinsä kanssa. Lähetin hälle linkkiä sitten kun saatiin Sokean Pisteen nauha valmiiksi. Hän innostui heti ja ilmoitti haluavansa julkaista seiskatuumaisen. Meillä ei ollut ketään halukasta tahoa siinä vaiheessa, joten se oli ihan hienoa että joku kiinnostui. Hyvä kuitenkin että levystä tulee myös suomipainos kun levyjen lähetteleminen mantereelta toiselle on niin kallista ettei siitä painoksesta montaa kymmentä tänne ole eksynyt.

”Ajatus karkaa” -levystä on tehty toinenkin prässinki. Suomalaisen Karkia Mistikan lisäksi sitä olivat julkaisemassa puolalainen Trujaca Fala ja japanilainen Mouse. Koska muutoksia ei ole kansitaiteen värinvaihdoksen lisäksi, niin arvaan sen olevan suunnattu pääasiassa ulkomaiden markkinoille? Minne sitä on pääosin mennyt? Jäikö tuo ensipainos vain suomalaisten herkuksi?

Juhana: Tähän varmasti osaa julkaisijat vastata tarkemmin… uskoisin että levyä on vaihdettu jonkin verran Eurooppaan, ja pääsääntöisesti ensimmäinen painos on kuitenkin myyty Suomeen.
Jukka: Juu, mogulit ovat kertoneet että kyllä noita on vaihdeltu ulkomaille. Ensimmäinen painos alkaa olla julkaisijoilta loppu, toivottavasti tuo kakkospainoskin liikkuu ajan oloon.

Oletteko itse täysin tyytyväisiä noihin kahteen kiekkoon? Ahdistaako niiden kuuntelu jälkeenpäin, malliin ”tuon jutun olisi voinut tehdä noin ja tuon taas noin…”?

Seppo: Eipä siellä suuresti mikään jäänyt harmittamaan vaan eipä noita levyjä ole tullut kuunneltuakaan.
Heikki: Kyllä noi mulle kelpaa.
Jukka: Täysin tyytyväinen en ole ollut yhteenkään äänitteeseen, jolla olen ollut mukana. Kyllä noiden kanssa kuitenkin pystyy kaikkine puutteineen elämään. Omia tuotoksia ei yllensä tule paljoa kuunneltua miksaus/masterointivaiheen jälkeen, sillä yleensä silmille pomppivat enimmäkseen ne omat soittomokat ja nauhoituksen heikot puolet. Aika tosin parantaa haavoja tässäkin suhteessa. Toisaalta, jos on tehnyt ns. täydellisen levyn niin sittenhän ei enää ole parantamisen varaa eli koko bändin idealta putoaisi pohja pois, heh. Aina voi ja pitää pyrkiä parempaan.

sp3Sokean Pisteen saavuttaman suosion salaisuus? Onkohan pelkästään soittajien taustoilla (litania bändejä) jotain tekemistä asian kanssa vai onkohan Sokean Pisteen musiikki vain niin ainutlaatuista, että jo se pelkästään vaikuttaa asiaan?

Juhana: No ei kai tässä sen suurempaa suosiota olla saavutettu tai tavoiteltu? Lähinnä asioita tapahtuu kun niitä tekee, sitten musiikinkuuntelijat tekee omat päätöksensä joko tykkää tahi sitten ei. Tottakai soittajien taustoilla, tai siis sillä että on pitkälti yli toistakymmentä vuotta häärinyt enempi tahi vähempi bändeissä ja keikkajärkkäilyissä, edesauttaa sen verta että tuntee jonkun verran porukkaa.
Heikki: Suosio…? Kiitos vaan niille, joka ovat keikoille kyselleet ja keikoilla käyneet, kanssamme soittaneet ja levymme julkaisseet.
Jukka: Suurta suosiota saati sitten massahysteriaa en kyllä ole minäkään havainnut. Alussa vastaanotto oli lähinnä hämmentynyttä ja varautunutta, kun meteli poikkesi kuitenkin melko tavalla aiempien yhtyeiden tuotoksista. Ainutlaatuisena en meidän musiikkia missään tapauksessa pidä – pitkälti kaikki on jo tehty ja nyt vain laitetaan sointuja ja sanoja osittain eri järjestykseen… Meilläkin on luonnollisesti omat vaikuttimemme, joita musiikista puskee esille. Nuo vaikuttimet koitetaan kuitenkin suodatella oman filtterin läpi eikä pelkästään kopioida orjallisesti sitä mistä itse pidetään. Tuo kopiomeininki hieman oudoksuttaa ja vieraannuttaa tämän päivän punkkimeiningeissä.

”Suosio”… parempaa termiä en nyt tähän hätään keksinyt kuvaamaan Sokean Pisteen herättämää kuhinaa tietyissä piireissä! Mutta kiertelitte tuossa maita ja mantuja Itä-Euroopassa. Millainen reissu oli? Miten Sokea Piste tuntuu ulkomaaneläviin nappaavan, suomalaiset kun taisitte hurmata jo ensimmäisen keväänne aikana?

Juhana: Soitimme pääsiäisenä ekat keikat ulkomailla. Viisi keikkaa Itävallassa, Slovakiassa ja Tsekeissä. Keikat soitimme pääasiassa Innoxia Corpora -nimisen pumpun kanssa ja homma meni todella hienosti ja sujuvasti. Yleisöä oli tarpeeksi ja tuntui tykkäävän enemmän kuin haukkuvan. Oli myös huikeeta soittaa Telefonin kanssa, siinä vasta hieno bändi.
Heikki: Varsinkin noi Tsekin ja Slovakian keikat oli hyviä, siitä iso kiitos kuuluu paikallisille bändeille, jotka houkuttelivat keikoille porukkaakin.
Seppo: No ei se ainut Slovakian keikka ainakaan minulle mitään juhlaa ollut. Basso ei pysy vireessä ja joku paikallinen mouho hyppii nenille. Tsekki sen sijaan oli yhtä juhlasumua. Telefon, tää oli kyllä hienointa hetkeen.
Jukka: Hienoa oli. Järjestelyt toimivat ja ihmiset olivat mukavia ja ystävällisiä. Innoxian ja Telefonin tyypit ovat tuttuja jo ensimmäisestä MJ/Wasted-kiertueesta lähtien. Molemmat orkesterit ovat pitkän linjan veteraaneja ja kotikonnuillaan erittäin pidettyjä ja arvostettuja, joten meidän kannalta oli mahtavaa päästä soittamaan heidän kanssaan, sillä meitähän ei tuolla päin kovin moni vielä tuntenut.

Nyt kun olen tarpeeksi läpättänyt suosiosta, niin koetteko sellaista edes olleen? Mitenkä muuten suhtaudutte yhtyeen saamaan vastaanottoon?

Juhana: On ihan hienoa että keikkoja on riittänyt ja saatu soittaa monen hienon bändin kanssa. Lisäksi levyä on myyty sen verta että toisenkin kehtaa laittaa ulos. Sen kummemmin ei suosioasioita tule mietittyä, vaan lähinnä yrittää tehdä asiansa niin kuin hyväksi/oikeaksi näkee. Jos ottaa huomioon, että meidän levyä painettiin 500 kpl, niin ei mielestäni voi puhua suosiosta, mutta ihan suotuisa vastaanotto tällä levyllä kuitenkin on ollut.
Heikki: Niin, toivottavasti keikkoja riittää jatkossakin.
Seppo: No suosio on sitä luokkaa että joka keikan jälkeen (pois lukien Raahe jossa kylläkin yleisön edustaja pyysi anteeksi) on joku tullut kehaisemaan tai näyttänyt peukkua tms. Että ihan järjetön suksee.
Jukka: Eipä tuota suosiota tai sen puutetta tule paljoakaan ajateltua. Tärkeämpää on tehdä sellaista tavaraa, josta itse pitää. Tähän saakka on löytynyt ihmisiä, jotka haluavat julkaista levyjä tai ottaa keikoille ja se riittää mulle hyvin. Jotkut tykkäävät, jotkut eivät ja se on ok.

sp4Tuleva?

Juhana: Kesäkuussa studioon ja syksylle on pari keikkaa sovittuna.
Jukka: Tulevasta levystä koitetaan nikkaroida säädyllinen kokonaisuus, pari keikkaa kesällä, lisää syksyllä ja toivon mukaan saadaan jossain vaiheessa hommat sellaiselle tolalle, että päästään vielä ulkomaillekin.

Uutta levyä? Uskallatteko kertoa siitä jotain vielä tässä vaiheessa? Millainen siitä on tulossa? Missä se äänitetään? Kuka äänittää ja keittää kahvit?

Seppo: Studio on varattu kesäkuulle Hämeenlinnasta ja äänittäjäksi löydetty Ilpo Heikkinen mutta vielä ehtii perua. Kymmenen kappaletta on demotettu mutta katsotaan nyt mitkä niistä tulee levylle. Nyt tuntuu siltä että voisivat tulla kaikkikin mutta joskus toimiva kokonaisuus edellyttää karsintaa.
Heikki: Aika näyttää. Monenlaisia piisejä, joten kokonaisuuden hahmottaminen on vielä vähän työn alla.
Jukka: Kiire tässä taitaa ainakin tulla treenaamisen suhteen. Eletään toukokuun puolta väliä ja yhdessä ei olla soitettu sitten pääsiäisen Tsekkireissun – aikataulupoliittisia ja fyysisiä esteitä. Tuo Ilpo on aiemmin nauhoitellut ja tuottanut mm. Hebosagilia ja Throatia ja tulevia sessioita odottelen suurella mielenkiinnolla. Puhutaan 12″ -vinyylistä, mutta julkaisijasta ei ole vielä tarkkaa tietoa vaikka muutama taho onkin osoittanut varovaista kiinnostusta. Ihanteellinen tilanne olisi tietty jos onnistuttaisiin saamaan taas useampi julkaisija useammalle mantereelle.

Onko vielä jotain, jota haluaisitte tuoda esille? Terveisenne tämän takansytykkeen lukijakunnalle? (Eli nyt saa säveltää jotain kliseistä)

Heikki: Katellaan, jos ei sokeiksi tulla!
Jukka: Eiköhän sitä jo ollut tässäkin. Jos joku haluaa kysyä jotain tai keskustella jostain niin meitä voi kyllä lähestyä. Kiitos Jouni ja pitkää ikää lehdelle. Ilahduttavaa, että näinä internetin valta-aikoina vielä jaksetaan panostaa vanhoihin kunnon paperizineihin.

sokeapiste.bandcamp.com

Better Not Born ei skeneilyistä piittaa



Kotimaan punk/hardcore – kuviot ovat mainiolla tolalla ja pinnan alla kytee useita piinkovia bändejä. Yksi niistä on vastikään hyväksi havaittu ja kovaksi live-bändiksi todistettu helsinkiläinen Better Not Born.





Kertokaa ketä olette, mistä tulette ja milloin bändi on perustettu?

Sampo: Better Not Born, Helsinki. Meitä on viisi kundia: minä (vokaalit), Sami (basso ja vokaalit), Mikko (kitara), Petteri (kitara) ja Tommi (rummut). Homma pistettiin tulille vuonna 2010.

Miten määrittelette musiikkityylinne vai tarvitseeko sitä määritellä? Kertokaa suurimmat vaikuttimet bändin perustamiseen ja musiikkiin?

Sampo: Konala Hevimetal! Ei vaan, oman bändin genreä on aina aika vaikea määritellä, koska vaikutelistahan on ääretön. Parissa ekan seiskatuumaisen arvosteluista oli kuitenkin maininta ”crustahtavaa hardcorea” ja kaipa se pitää aika hyvin kutinsa.
Bändin alkuaikoina Sami, ex-kitaristimme Jere ja allekirjoittanut haikaili yhteisestä projektia, joka olisi sopivan ”omasoundinen ja röyhkeä”. Mottona oli, Jereä lainatakseni, ”maailma on tyhmä paikka”. Näillä eväillä on jatkettu siitä asti, vaikka materiaali sinänsä onkin muuttunut matkan varrella raskaammaksi. Vitutus maailman epäkohtia kohtaan toimii virtalähteenä hamaan loppuun asti.

Petteri: Musiikkiin nyt vaikuttaa kaikki ympärillä tapahtuvat asiat ja sisällä kiehuvat henkiset taistot. BNB on sellainen ahdistuskuonan viemäri. Kurkkua puristava tuskainen itkupotkuraivari tiivistettynä kiukkuisiin riffeihin.

Olette julkaisseet pari seiskaa (jos olen ymmärtänyt oikein), kertokaa niistä, missä tehty, kuka julkaissut, miten otettu vastaan?

Sampo: Juu, itseasiassa meiltä on demokassun/cd-r:n lisäksi tullut Downfall-nimeä kantava seiska ja nyt tuloillaan on Cause A Riotin kanssa tehty splittiseiska.

Demon julkaisun ja miehistön vaihdoksen jälkeen (Jere lähti, Mikko tilalle) alettiin siirtymään selkeästi raskaampaan ja kiukkusempaan materiaaliin. Se tuntui luonnolliselta kehitykseltä, kun suurin biisintekovastuu ei ollut enää Jeren harteilla. Alettiin löytämään sitä omaa juttua ja oltiin hyvillä fiiliksillä Downfallille päätyineistä biiseistä. Harmi vain, että monen tekijän summana lopputulos ei kyseisellä seiskalla ollut ihan sitä mitä haettiin, mutta oppia ikä kaikki. Nauhoitettiin biisit treeniksellä itse ja Santtu Rosen miksasi sekä masteroi. Kustiin homma jo nauhoitusvaiheessa, eikä annettu Santulle kovinkaan priimaa jälkeä miksattavaksi, mutta virheistä oppii. Saatiin kuitenkin yllättävänkin positiivista palautetta seiskasta ja päätettiin tehdä mahdollisimman nopeasti uusi julkaisu.

Splitti oli meille ja Cause A Riotille fiksu ratkaisu tähän väliin, kun molemmilta löytyi pari varastoon jäänyttä biisiä ja tietysti taloudellisestikin tämä oli järkevää. Tällä kertaa saatiin apua oikealta taholta, kun Tammisen Saku (Unkind/Sink) nauhoitti biisit Causareiden treeniksellä. Saku vastasi myös miksaamisesta ja masteroinnista ja täytyy kyllä heittää suuret kiitokset siihen suuntaan. Nyt ollaan todella tyytyväisiä ja innolla venttaillaan miten jengi ottaa uudet biisit vastaan. Toivottavasti palaute on vielä parempaa kuin edeltävästä julkaisusta!

Petteri: Kustannukset hoidettiin luonnollisesti omasta pussista ja oiva tekosyy pistää Filthy Rat Records levymerkki pystyyn jolla nyt hoidetaan hommat niin kauan kuin tarve. Vaikka eipä tässä kovinkaan aktiivisesti julkaisijaa ollakaan haeskeltu, kun kerran homman voi pitää omissakin käsissä, niin olisihan se helpottavampaa jos apukäsiä löytyisi lähinnä jakelukanavien muodossa.

Oletteko soittaneet paljonkin keikkoja, miltä keikkailu ylipäätään maistuu ja missä on paras meininki?

Sampo: Keikkoja taitaa olla plakkarissa joku parikymmentä. Mihinkään hillittömään keikkailutahtiin ei olla kyetty, kun jengillä on perheet ja duunit ja muut epäolennaiset jutut sotkemassa sitä tärkeintä.. Ei vaan, sen mukaan isketään keikkaa kun aikataulut antaa myöten ja miten/mikä on ylipäätään järkevää.
Keikkailuhan on parasta tässä touhussa ilman muuta ja meidän vahvuutena onkin hyvä livemeininki. Sitä pyritään luonnollisesti kokoajan kehittämään ja parantamaan. Pidetään siitä ajatuksesta kiinni, että vaikka mestoilla olisi vain pari ihmistä, niin niille annetaan lavalla joka tapauksessa kaikkemme sen parinkymmen minuutin ajan ja toivotaan, että edes toinen tykkäsi näkemästään ja kuulemastaan ja haluaa ehkä joskus vielä nähdä meidät uudestaan.
Viime joulukuussa käytiin Cause A Riotin ja NHL 95:n kanssa Tallinnassa Ülase 12:sta ja pakko nostaa hattua sille meiningille. Porukka pisti haisemaan pienessä tilassa ihan tosissaan ja kaikilla oli aivan helvetin hauskaa! Tiivistunnelmaiset keikat ylipäätään on niitä parhaita.

Petteri: Eihän keikkailussa muuta vikaa kuin se loputon venailu ja kun setti on se tiivis parikyt minuuttia, niin lämpenee vasta vikan piisin puolessa välissä. Vanha ihminen kun syttyy hitaasti, ehehe.. Mutta kyllä keikkailu maistuu. Sinänsä en osaa ite määritellä parasta meininkiä, tiivis meininki on paras meininki, Tallinnassahan se juurikin oli tiivistä. Mutta välillä se paras meininki on vain omakohtainen kokemus, toisinaan jengin aito läsnäolo. Paras meininki on kokonaisuus ja osiensa summa, jos yks kuuntelija tykkää tai vaikka bändikaveri on hyvillä fiiliksillä niin sekin jo lämmittää mieltä.

Mitä tykkäätte nykyisestä punk/hardcore-meiningistä?

Sampo: Punk/hardcorehan on helvetillisen laaja käsite, mutta kyllähän nykyään(kin) loistavia bändejä löytyy ympäri maailmaa todella paljon ja uusia syntyy kokoajan. Itselleni uppoaa suht laajalla rintamalla punk/hc-lokeroon mahtuvia bändejä ja kyllähän noita priimaluokan bändejä piisaa varsinkin Keski-Euroopassa ja Jenkeissä. Suomessakin mylvii kourallinen todella kovia tekijöitä, joista tosin vain pari hassua on oikeasti noteerattu. Täällä kotomaassa kun tuntuu tuo skeneily olevan suuressa huudossa. Ironiset läpät on parasta ikinä missään ja vakavammin agendaansa ajavat bändit jätetään noteeraamatta ”paskana hevinä”.
Keikkatarjontahan sinällään täällä on melko runsasta ja hyvinvoivaa näinä päivinä. Harva se viikko olisi, jos ei nyt jokaiselle, niin ainakin puolelle viikonpäivistä vähintäänkin snadisti kiinnostavia iltamia tarjolla. Valinnanvaikeus samana iltana olevista tapahtumista onkin sitten kaksiteräinen peitsi..

Petteri: Komppaan Sampoa. Kauheen tarkkaan en itse meininkiä seuraa, että tietäisin / haluaisin tietää mikä on ns. viimeisin villitys. Tietoista välimatkaa kaikenmaailman skeneraameihin ja muutenkin seuraan aika kapeaa rosvosektoria tuosta punk/hc osastosta tai kun genret nyt tuppaa menemään aika sekaisin omassa käytössä.. Kunhan on synkkää ja ikävää, ei leikitä! Hah!
Välillä vaan tuntuu että halpa kalja ja überkänni on meiningin peruspilari, ja sit tiukassa känässä ollaan poliittisia ja kantaaottavia… tai jos edes silloinkaan, ehkä jopa vielä vähemmän, hah! Liikaa välinpitämättömyyttä, tiedostamattomuutta ja perehtymistä asioihin, tai sitten juurikin päinvastoin ja heristellään sormea joka suuntaan tekemällä omasta fundamentalismista vain vaivaannuttavaa? Tokihan kaiken tiedostavaisuuden suostakin täytyy päästä välillä reunalle hengähtämään, sukeltaakseen takaisin syvemmälle ja nähdä asioita uudesta perspektiivistä… Noh nää on näitä ikuisuuspohdintoja jotka ulottuu laajemmalle kuin vain punkhc-piireihin.
Mutta joo hyviä bändejä ja keikkoja on paljon, mutta timanttisen tiukkoja taas yllättävänkin harvassa, mutta onneksi niitäkin löytyy ja tapahtuu, tai sit mä oon vaan vanha, väsynyt ja nirso..

Keksikää kysymys ja vastatkaa siihen, kiitos!

Kysymys: Hmm.. paha paha.. Mikä on Better Not Bornin seuraava etappi?
Vastaus: Kokopitkä ja ulkomaankiertue vuonna 2014!

betternotborn.bandcamp.com

Silent Scream seisoo omilla jaloillaan

Silent Scream on hyvässä tikissä nykyään. Viime vuoden lopussa toisen albuminsa ”Public Execution” julkaissut trio on päässyt viime aikoina sellaisiin sfääreihin, joita jotkut voisivat sanoa jo ”kovaksi nosteeksi”, eikä oikeastaan ihmekään. Yhtyeen väkivaltaista ja primitiivistä tulkintaa post-punkista ei kuule näillä leveysasteilla kovinkaan usein. Nyt yhtyeen puheenvuoro Lammas Zinen kautta.

Iltaa. Mitä kuuluu?

Antti Lautala (laulu & kitara): Hyvää, uusi levy on jo tulilla. Splittialbumi tamperelaisen Murnau’s Playhousen kanssa ilmestyy heinäkuun alussa. Se sisältää kolme julkaisematonta studiobiisiä bändin alkutaipaleelta ja kaksi livebiisiä tämän kevään keikoilta. Heidän tyyliään voiis kuvailla Bauhaus-henkiseksi post-punkiksi. Myöskin vinyyliprässi ”Public Execution” -albumista on työn alla. Jos kaikki menee nappiin, se ilmestyy vielä tämän vuoden puolella!

Teiltä on tosiaan tullut joulukuussa pihalle toinen levy, eli ”Public Execution”. Miten itse koette albumin eroavan edeltäjästään, noin musiikillisessa mielessä?

A: Se on edelliseen verrattuna karumpi kokonaisuus. Melodiat ovat vähemmässä osassa ekaan albumiin verrattuna, ja alusta loppuun on satsattu kokonaisvaltaiseen tunnelmaan. Se sisältää 37 minuuttia hermopainetta ja paikat hampaista irrottavaa takomista. Silent Scream on päässyt Varjostaan eroon ja seisoo nyt omilla jaloillaan.

Jukka Laine (rummut): Rytmipuolella on pyritty yhtenäisempään, primitiiviseen jytkeeseen. Ekalla levyllä lähdettiin etsimään uusia musiikillisia juttuja, ettei ainoastaan soitettaisi Varjoa englanniksi. Keikoilla on tullut todettua mitkä biisit toimivat ja mitkä eivät, meidän tapauksessamme rivakka tempo pitää homman parhaiten kasassa. Tokan levyn kohdalla tiedettiin jo mitkä on musiikillisia vahvuuksiamme ja mitkä jutut jaksavat pitää keikkasetin mielenkiintoisena pakettina.

Entä biisinkirjoituspuoli? Onko albumia tehty eri lähtökohdista ja lähestymiskulmista kuin edeltäjäänsä?

J: Ollaan koko ajan hivuttauduttu enempi siihen että biisi lähtee rumpukompista, ei niinkään kitara- tai bassoriffistä. Rumpujutuilla pyritään luomaan alkukantainen tunnelma jossa heimo soittaa ja tanssii nuotion ympärillä. Treenikämpällä on usein myös himmeä valaistus joka luo kiehtovia varjoja ja inspiroi soittamiseen.

Silent Scream on päässyt Varjostaan eroon ja seisoo nyt omilla jaloillaan.

Mitä teemoja taas haluatte lyyrisellä puolella viestiä? Albumilla lienee paljonkin teemoja koskien nykyajan poliittisista suuntauksista että henkilökohtaisempaa osastoa…

Matthew Pallasoja (basso): Kappaleiden tekstit liikkuvat ihmismielen nurjemmalla puolella. Nimibiisissä käsitellään tapettavan ihmisen, vihollisen, epäinhimillistämistä. Kyseessä ei siis lopulta ole enää ajatteleva, hengittävä ihminen vaan oikeutetusti murhattava lihanpalanen joka kohtaa loppunsa enemmistön vaatimuksesta. Haunted leijuu jossain modernien raunioiden yllä. The New European Son on meidän vastine umpijunteille oikeistopopulisteille, te ette puhu meidän puolestamme. Olen aina karsastanut poliittisten aiheiden käsittelyä musiikissa mutta nykyään sitä vaan lipsuu sille tielle. Päiväkirjamerkintöjä muistuttavia tekstejä löytyy yhä mutta niistäkin olisi hyvä päästä eteenpäin. Onneksi kirjallisuudesta saa paljon vaikutteita, pysyy hyvä tasapaino lyyristen ääripäiden välillä.

Miten näiden uusien biisien soittaminen keikoilla on sitten sujunut? Miten porukka on ottanut biisit livenä vastaan?

A: Vastaanotto on ollut tosi hyvää, erityisesti ulkomailla. Vähän epäilytti miten tämä uusi albumi uppoaa gootteihin, kun se on tyyliltään lähempänä post-punkia á la Amebix, Killing Joke ja Swans, mutta kyllä on kelvannut. Meistä on alkaneet myös punkit kiinnostua, mikä on hyvä sillä meidän musassa on paljon samanlaista vimmaa kuin vanhassa anarkopunkissa tai hc:ssa.

J: Hyvin on saatu toimimaan sellainen heimomeininki, eli biisit rullaavat läpi keikan. Ulkomaankeikoilla on ollut vapautuneempi keikkatunnelma, varsinkin Pietarissa. Ehkä se johtuu osaltaan siitä että yleisö ei vertaa meitä Varjoon vaan tutustuu bändiin tyhjältä pöydältä.

M: Hurjimmillaan keikoilla on vesikauhuinen tunnelma lavalla. Etenkin Skull Face Child tuntuu nykyään lähtevän ihan lapasesta keikoilla.

Nyt kun levy on pihalla, niin mitä suunnittelette seuraavaksi?

A: Tämä uusi splitti on tulossa heinäkuuksi Lumous-festareille. Sitä tehdään 600 kappaleen painos ja se myydään kädestä käteen ja postitse. Lumouksessa Silent Scream esittää akustisen performanssin ja keikka poikkeaa radikaalisti meidän normiesiintymisestä. Me myös äänitetään uusi biisi kokoelma-albumille, joka kattaa Suomen postpunk/goth-skenen. Kokoelma-albumin puuhamiehet ovat minä ja Two Witchesin Jyrki.

J: On tärkeää jatkaa oman soundin etsimistä ettei tulla tunnetuksi ainoastaan bändinä joka kuulostaa alkuaikojen Killing Jokelta tai Amebixilta. Tärkeintä on tietysti että homma pysyy meille soittajille mielenkiintoisena, on se toteutustapa sitten mikä tahansa.

M: Tärkeintä on se, ettei ala toistamaan itseään. Itse ainakin haluaisin, että jokainen albumi olisi omanlainen kokonaisuutensa jonka erottaa edeltäjistään kuitenkaan kadottamatta yhtyeen tarinan punaista lankaa. Se on haastavaa välillä mutta ei koskaan tylsää.

Eipä tässä sitten muuta. Kiitokset!

Eyehategod

New Orleansin kulttibändi EYEHATEGOD ei juuri esittelyjä tai selittelyjä kaipaa. Tämä kuningasriffeillä, räällä ja päihteillä kyllästetty orkesteri on vaikuttanut raskaan musiikin ystäviin jo vuodesta 1988. Bändi on edelleen rakastunut Suomeen ja ehkäpä siksi herrat saapuvat tulevana suvena peräti kahdelle keikalle Helsinkiin. Viimeisimmän älpeen ilmestymisestä on vierähtänyt hulppeat 13 vuotta, mutta nyt bändi alkaa vihdoin olla valmis julkaisemaan uuden pitkäsoiton. Legendaarinen EHG-rääkyjä Mike IX Williams kertoo missä mennään juuri nyt.

Moi Mike! Mitä kuuluu ja miten on elämä rullannut viime aikoina?

Hyvää kuuluu ja hyvin menee! Päivä kerrallaan mennään ja meneillään on paljon eri juttuja.

Viime vuonna julkaisitte New Orleans is the New Vietnam -seiskan A389 Recordingsin kautta. Miltä mieltä olet julkaisusta ja onko uutta materiaalia luvassa lähiaikoina?

Rakastan tuota seiskaa. Vinyylijulkaisut ovat kingejä ja biisi on helvetin kova, joten sehän on silloin done deal! Uusi pitkäsoitto on melkein valmis. Meillä on 15 biisiä lähes valmiina erilaisia julkaisuja varten ja saatamme jopa tehdä kaksi pitkäsoittoa. Vokaalit on viimeistelyä vaille valmiina, Brianin täytyy lisätä vielä kitaroita ja sitten tehdä lopullinen miksaus. Uskokaa tai älkää kusipäät, uusi EHG-levy on tosiaankin tulossa seuraavan 15 – 39 vuoden aikana!

Miten on, maistuuko kiertue-elämä vielä yhtä hyvälle kuin aikoinaan? Teillähän on kesällä taas tulossa Euroopan kiertue joka pitää sisällään myös kaksi keikkaa Helsingissä. Onko sinulla joitain suosikki Suomi-bändejä?



Kyllä, kiertueet on edelleen mahtavia ja tulen aina rakastamaan Suomea. Kiertue-elämä ei käy koskaan pitkäveteiseksi. Matkustaminen ja soittaminen missä tahansa on loistavaa puuhaa. Mitä enemmän teen keikkoja, sitä enemmän pidän keikkailusta – se on elämäntapa, mutta toki tykkään myös palata kiertueen jälkeen kotiin ja nähdä perhettäni. Rakastan vanhoja suomalaisia punkkibändejä kuten Lama, Rattus ja Kaaos, joiden materiaalia minulta löytyy sekä vinyyleiltä että kokoelmakaseteilta. Uudemmista bändeistä tykkään eniten Kuolemasta, josta olen saanut tietää zineistä ja kavereilta. Suomessa tuntuu olevan aina hieno skene.

Tulen aina pitämään musiikista ja viinasta!
– Mike IX Williams

Minkälainen NOLA-skene on nykyään? Kerro jotain uusia hyviä bändejä? Sinullahan on ainakin kaksi muuta bändiä EHG:n lisäksi, Arson Anthem ja Outlaw Order. Onko sinulla projekteja enemmänkin ja onko muilla jäsenillä muita bändejä? Mitä diggaat nykyisestä sludge-skenestä?



Mitä on sludge? Vihaan tuota termiä! Se on niin typerä juttu – ihan samanlainen leima kuin vaikkapa grunge tai speed-metal. No joka tapauksessa, NOLA-skene on loistavalla mallilla ja täällä on paljon uusia bändejä. Tsekkaa noladiy.org tai paranoizenola.com. Minulla on myös pari muuta bändiä EHG:n, AA:n ja OO:n lisäksi, kuten Corrections House ja The Guilt Øf.. joka on jotain black/punk/noise/industrial-meininkiä. Molemmilta bändeiltä on tulossa uudet levyt ulos piakkoin. Gary soittaa Classholessa, Joeylla on Solemn Sickness Continuum, Brianilla The Jefferson Parish Spider Man ja Jimmyllä tietty Down ja Superjoint Ritual. Hyviä paikallisia bändejä New Orleansissa on ainakin The Pallbearers, Split Lips, Vapo-Rats, Ghostwood ja Classhole.

Mikä on suosikki EHG-levysi?

Ei ole yhtä suosikkia, rakastan niitä kaikkia. Tai no ehkä Take As Needed For Pain kolahtaa parhaiten, mutta niin kuin sanoin rakastan kaikkia levyjämme, varsinkin uusinta seiskaa.

Monet ihmiset, allekirjoittanut mukaan lukien, ovat ihastuneet brutaaliin huutoääneesi. Kerro meille miten teet tuon julmetun soundin?

Muchos gracias, meine freunde! En kyllä osaa tarkemmin kertoa mistä tuo ääni lähtee, muusta kuin vihasta ja kurjuudesta. Se vain tulee ulos luonnollisesti niin kuin tulee, mutta dokaaminen, polttaminen ja se että huutaa turhautumistaan päin ihmisten naamaa tuskin pahentaa asiaa.

Kuka tekee biisit ja lyriikat?

Jimmy, Brian, Gary ja Joey kirjoittavat kaikki riffejä. Minäkin teen välillä riffejä, mutta ne ovat pääasiassa Arson Anthemille ja The Guilt Øf.. – bändeille. Minä teen EHG:lle lyriikat, mutta kaikki jätkät ideoivat myös lyyristä aiheita.

Luin jostain että haluaisit kirjoittaa EHG:stä kirjan, pitääkö tämä paikkansa ja minkälainen siitä tulisi?

Kirja täytyy todellakin tehdä, mutta me tarvitsemme paljon apua sen kanssa. Sanoisin että siitä tulee kahvipöytähenkinen kirja – siis helppolukuinen, paljon kuvia, flaijereita, kertomuksia, salaisuuksia ja niin edelleen. Haluaako joku lukijoista auttaa minua? Tarvitsemme organisaattorin ja julkaisijan.

Mitenkäs toi juhlinta-osasto josta olette varsin kuuluisia, vieläkö lähtee vanhaan malliin?

Totta helvetissä, tulen aina pitämään musiikista ja viinasta! LxLxLx – Live Life Loaded / EHGF = FEHG.

Keksi oma kysymys ja vastaa siihen.

Ok. Kuulin että olet julkaissut kirjan ja sinulla on tappavan hyvä webbisivu?

Kyllä, kirjoittamani kirjan nimi on Cancer As a Social Activity ja sitä saa osoitteesta www.MikeIX.com. Tsekkaa myös www.eyehategod.ee. Kiitos haastattelusta ja nähdään Helsingissä!

Eyehategod Suomessa: 7.-8.8.2013 Kuudes Linja, Helsinki

[youtube url=BWkJtCgMbTQ]

Australian psychobilly-lahja maailmalle – Fireballs

Harvoin Euroopassa keikkaileva australilalainen psychobilly-legenda Fireballs vierailee huhtikuussa yksinoikeudella Club Sin -tapahtuman pääesiintyjänä. Psychobillyynsä huomattavan määrän metalli- ja muita raskaamman musiikin vaikutteita sekoittelevaa bändiä haastatteli Simon Nott UK Rock’n’Roll Magazineen.

Missä ja millon bändi perustettiin? Tunsitteko toisenne jo ennen bändin perustamista?

Joe Phantom (kontrabasisti) ja minä (Eddie Fury, rumpali/laulaja) tutuistuimme 80-luvun lopulla, kun soitimme erinäisissä rockabilly-bändeissä. Olimme tuolloin tosi vaikuttuneita Englannin ja Euroopan psychobilly-skenestä. Bändit kuten Meteors, Sharks, Blue Cats, Batmobile, Demented Are Go, Mad Sin ja monet Psychobilly Attack -kokoelmat näyttivät meille ettei psychobilly-skene ollut mikään ohimenevä villitys. Tietenkin Stray Cats oli tuolloin myös iso juttu, mutta eurooppalaisten bändien tekemä omaperäinen materiaali vakuutti meidät tekemään samoin.

Oliko psychobilly helposti saavutettavissa Australiassa 80- ja 90-luvun taitteessa?

Periaatteessa se oli sitä että nauhoiteltiin ja vaihdeltiin paljon kasettaja, sekä järjestettiin levynsoittobileitä jotta saatiin sana leviämään. Muistan kun kuulin ensimmäisen kerran Klingonzin ensimmäisen levyn ja olin täysin ihmeissäni bändin energiasta. Silloin tiesin että me voimme tehdä jotain samantyyppistä ja vauhdikkaampaakin materiaalia. Sitten Joe sai hommattua Numbskullsin ”Psychophobia” -levyn ja tajusimme että meidän on skarpattava ja paljon. Katsos Australia on todella paljon erilaisempi kun Eurooppa. Me saatiin mahdollisuus tehdä kiertue Happy Driversin (Ranska) kanssa 90-luvun alussa ja tartuttiin siihen saman tien. Happy Driversien kanssa oli todella mahtavaa kiertää, mukavia jätkiä vaikkakin jotkut keikat eivät olleet kovinkaan onnistuneita (yleisömäärältään). Opittiin todella paljon tuolla kiertueella ja olemme paljon velkaa jätkille.

Mistä bändeistä tykkäsit ennen kuin Fireballs perustettiin?

Minä olin thrash metalli – ja rockabilly-diggari. Joe rakasti psychobillyä ja Matt (alkuperäinen kitaristi) diggaili kaikkea yllä olevaa. Itse asiassa uudet kitaristit Pete Speed ja Dylan Villain ovat samantyyppisiä, he rakastavat kaikenlaista musiikkia. Pystyn soittamaan heille ihan mitä vain ja he saavat siitä aina jotain irti. Meidän kiertuebussissa soi kaikkea Dead Kennedysistä The Flamingosiin. Voit lisätä Nekromantixin ja Banane Metalikin meidän vaikutteisiin, kuin myös Rose Tattoon. Sekä Charlie Parker, Frenzy jonka jälkeen Cannibal Corpse… Schizophrenia kasetilla. Kait minä pidän enemmän vanhoista levyistä… Oikeasta roots musiikista, olkoon se sitten metallia, rockabillyä tai sitten doo woppia tai mitä tahansa.

Melbournen live-skene on legendaarinen, kerrotko tarinan pari mitä on tapahtunut keikoillanne?

Me oltiin Dick Dalen Australian kiertueen lämppärinä 90-luvun puolessa välissä. Hän oli kunnon herrasmies. Olin matkalla Melbournen keikalle kun kuulin radiosta että Chris Isaak soittaa viereissä klubissa missä Dick Dale soittaa. Minä pääsin paikalle ja mainitsin, että Chris Isaakin keikalla olisi Special Guest. Sana levisi ja seuraavana Ted (Dickin kitarateknikko) on roudaamassa kitarakamoja viereiselle klubille. Mitä sitten tapahtui? No, Dick meni Chrisin luo ja sanoi että voin soittaa muutaman biisin settisi lopussa, josta Chris ilahtui täysin. Tosin eipä hän koskaan kiittänyt minua tästä.
Sitten on tämä kerta kun Lemmy meni ja varasti mun lausahduksen ”Rock out with your cock out”. Tai kymmenen keilapalloa ja Morbid Angel, se on tarina erikseen…

Fireballs02

Oletteko rockabilly-diggareita?

Rockabilly on/oli punkin ensimmäinen aalto… kuuntele vaikkapa ”Rockin Bones”.

Kasvoiko sinun rakkaus metallimusiikkia kohtaan rinnakkain rockabillyn/psychobillyn kanssa?

Minulla ne menevät täysin käsikädessä. Pitkät hiukset, nahkatakit, äänekästä musiikkia ja ylipäätänsä halveksuva asenne valtavirtamusiikkia kohtaan.

Miten teidän ainutlaatunen metallin ja rockabillyn sekoittaminen oikein tapahtui?

Cannibal Corpse ja Johnny Burnette.

Jos sinun täytyisi valita kummasta luopua joko metallista tai rockabillystä, kumpi se olisi?

Hahaha… voi sinun kanssasi!

Huhujen mukaan, kun The Living End perustettiin heidän ainoa tavoite oli päästä lämmittelemään Fireballsia. Pääsivätkö he koskaan lämmittelemään teitä?

Tuo on paskapuhetta… me ollaan vieläkin kavereita kaikkien näiden vuosien jälkeen. Molemmat bändit vain yrittivät saada tämän tyyppistä musiikkia Australiasta maailmalle. Tehtävä suoritettu.

Teistä tuli kulttibändi ja iso nimi Australiassa, miksi ihmeessä bändi meni tauolle uransa huipulla?

Syy siihen oli minun yhdeksästoista hermoromahdus.

Olette soittanu isoillakin festareilla ja lämmitellyt isojakin bändejä, onko mitään ikimuistoisia keikkamuistoja?

Ministry, Big Day Out vuonna ’95. Al Jorgenson pyydettiin tuomariksi Hot Rod Show’n. Hän antoi yleisövalintapokaalin ainoalle autolle jossa oli turvakehikko. Joe Phantom kysyi miksi juuri tuo auto? Hän vastasi: ”Koska se on ainoa oikea ralliauto täällä”.

Olette soittanu Psychobilly Meetingissä, Espanjassa ja Speedfestillä Hollannissa, onko mitään tarinoita kerrottavana näistä?

Lentomme Lontoosta Barcelonaan oli myöhässä ja satuimme törmäämään tähän yhteen tyyppiin, joka odotti tyttöystäväänsä joka oli samalla lennolla kun me. Emme olleet nukkuneet 48 tuntiin ja he olivat enkeleitä meille, kiitos kaikesta. Psychobilly Meeting oli mahtava festivaali. Niin hullu kuin odotimmekin sen olevan. Tavattiin paljon meidän psychobilly-esikuvia. Joe Phantom voi vieläkin maistaa välimeren hiekan suussaan.
Sonicsin tapaaminen hotellissa, Eindhovenissa oli mahtavaa. Meillä synkkasi jätkien kanssa, minkä seurauksena tapasimme heidät uudelleen kun soittivat Melbournessa. Sain Sonicsin kosimaan minun vaimoani puolestani Speedfest keikan jälkeen… Olin aika humalassa ja kirjoitin: ”Rakas Louise, Eddie tahtoisi tietää menetkö hänen kanssa naimisiin? allekirjoittanut Sonics”. Sitten minä kannoin tätä paperin palasta ympäri Hollantia mukanani, dipaten sitä minun lempioluissani. Hän vastasi ”kyllä”. Molemmat olivat todella mahtavia kokemuksia neljälle toverukselle Australiasta. Minä ja muut bändin jätkät halutaan tehdä enemmän tämän kaltaisia keikkoja.

[youtube url=Ta3OEx01FKM]

Mitä suomalaiset fanit voivat odottaa Fireballs keikalta?

Kovimmat bileet missä ovat olleet koskaan… tiedän, helppoa siitä ei tule. Olemme todella otettuja ja ylpeitä siitä että meidät kutsuttiin soittamaan Suomeen.

Fireballs esintyy Club Sin Pt 13 tapahtumassa Tampereen Klubilla 27.4.2013

© Simon Nott haastatteli Eddie Furyä

Jotain ihan muuta – Pigeon Hunt

Pigeon Huntia voisi kuvailla monella tavalla sangen erikoiseksi ilmestykseksi hardcore-bändien joukossa. Yhtye tulkitsee hardcorensa tavanomaista erikoisemmin ja kierommin, mutta ilman rimpuilua ja kikkailua.

Bändissä soittaa ihmisiä. Kyllähän moni Pigeon Huntin keikoillakin käväissyt ihminen varmaan jo tietää mitä tyyppejä tässä bändissä soittelee, mutta bändi pitää näinkin julkisissa kannanotoissa anonymiteetistään kiinni. Pigeon Huntin riveissä vaikuttaa myös basisti, mutta hän ei tällä kertaa osallistunut haastatteluun, joka tehtiin sähköpostitse helmikuussa 2012.

Alkuun voisin kysellä perustietoja. Koska bändi on perustettu, missä ja minkä vuoksi?

Kitaristi: Pigeon Hunt perustettiin muutaman vuosi sitten eikä siihen ollut mitään sen kummempaa syytä kuin soittamisesta diggaaminen.

Laulaja: Ei tarkkaa muistikuvaa, mutta varmaan ollaan oltu kasassa muutamia vuosia? Digataan kuunnella kyseistä kamaa ja laulaja sekä kitaristi ainakin tiesivät toistensa musamieltymyksistä, joten oli otollista jo monen vuoden odotuksen jälkeen laittaa kyseinen bändi pystyyn. Kitaristin tiedän hautoneen tällästä bändiä jo pitkään.

Rumpali: Oliskohan ollut vuonna 2011? Haluttiin soittaa musiikkia missä on tietynlaista väliinpitämättömyyttä ja arvaamattomuutta.

Millaisen soundin hakeminen teillä oli mielessä, kun Pigeon Huntia laitettiin aluilleen? Pyrittekö tietoisesti irtaantumaan aikaisempien bändienne ilmaisusta?

Kitaristi: Mitään tiettyä soundia ei lähdetty hakemaan. Kun bändi menee eteenpäin, niin samalla myös soundi muuttuu.

Laulaja: San Diego 90-kama ainakin pääosin, mutta itsellä myös The Birthday Party & Bauhaus, jotka eivät välttämättä suoraan kuulu, mutta olen koettanut imeä sitä jonkinlaista ulosantia ja hulluutta, jota noissa on. Tosiaankin oli tarkoitus tehdä ihan jotain muuta mitä edelliset tai muut tämän hetkiset bändimme.

Rumpali: Soundi kehittyi musiikin, instrumenttien ja niiden soittajien mukaan suhteellisen luonnollisesti. Ja kehittyy edelleen.

Mitä ihmettä on ”otherpunk”, jolla kuvailette musiikkianne Internetin taikamaailmassa (eli bändin Bandcamp-sivuilla, joilla biisit on tagattu ”otherpunkiksi”?

Kitaristi: En tiedä.

Laulaja: Missä lukee otherpunk? En kai ole tarpeeksi perillä meidän taikamaailmasta. Ehkä se on sen verran irti punkista, että on toista punkkia.

Rumpali: Jotain ihan muuta.

Suomalainen rehellisyys on sitä, että sanotaan, että ”onhan teidän bändi ihan jees ja ihan jees”, ja tuo on ehkä paskinta mitä voi sanoa.

Missään ei ole tietoa keitä bändissä vaikuttaa ja bändikuvassakin käytette naamioita? Voiko tästä päätellä, ettette halua tässä haastattelussakaan käytettävän oikeita nimiänne?

Kitaristi: Kyllä.

Laulaja: Suurin osa ihmisistä tietää keitä bändissä on, mutta itselle se ei ole merkityksellistä ja ihmettelenkin miksi bändejä myydään aina entisillä tai nykyisillä bändeillä? Kai se on joillekkin jonkinnäköinen porkkana lähteä kuuntelemaan. Haluaisin kuitenkin, että musiikki olisi se, joka ihmisiä kiinnostaa, eikä se ketä sitä soittaa. Itse kuulun siihen koulukuntaan joka diggaa bändiä, jos se on hyvä. Ei riitä, että siinä soittaa tuttuja tai se on cool sillä hetkellä. Voin sanoa, että kavereiden bändien musa on paskaa kuitenkin toivoen, etteivät kaverit suutu. Omia bändejäni ei tarvitse diggailla muusta syystä, kuin vain musiikin takia. Suomalainen rehellisyys on sitä, että sanotaan, että ”onhan teidän bändi ihan jees ja ihan jees”, ja tuo on ehkä paskinta mitä voi sanoa. Mielummin niin, että ihan paska.

Rumpali: Ei nimillä tai kasvoilla ole väliä. Musiikki on pääosassa.

Onko kyse tarkoin varjelluista salaisuuksista vai jostain muusta? Onko tämä salamyhkäisyys herättänyt lisää kiinnostusta, vai kenties pelottanut porukkaa? Liittyykö tämä siihen, että jäsenistöllä on melko nimekkäitä bändejä taustallaan?

Laulaja: Viitaten edelliseen kysymykseen ja siihen ettei montaa arvostelua ole vielä tullut, mutta ainakin yhdessä moitittiin sanojen, biisien nimien ja bändin nimen puuttumista, joka kuitenkin löytyy labelista. Kymppituumainen oli eka levy ja seuraavassa voi olla jotain ihan muuta kansissa, mutta numerolinjalla jatkettaneen biisien suhteen. Sanat saa pyydettäessä. Eivät ne puutu siksi, että niitä hävettäisiin, vaan me päinvastoin jopa toivomme niitä kyseltävän, mutta eipä ole ihmisiä kiinnostanut.

Rumpali: Ei ole nimiä johdattelemassa kuulijaa. Teemojen sanoisin liittyvän seksualisuuteen, provosointiin ja rienaukseen.

Mystisyys jatkuu sanoituksissa, niitä kun ei ole laitettu levyn mukaan, eikä biiseillä ole oikeastaan edes nimiä, vain roomalaisia numeroita. Mitä sanoituksillanne pyritte viestimään?

Laulaja: Taas olin edellä seuraavaa kysymystä… Sanoituksissa on runkkaavia pappeja ja homostelevia hardcoreihmisiä.

Voiko niitä tulkita vapaasti? Joku voi tulkita ne makkaransyönnin ylistyksiksi, joku taas kommentoinniksi yhteiskunnan tilasta. Onko tähän jotain oikeaa tai väärää tapaa? Entä miten yhtyeen nimi pitäisi tulkita?

Kitaristi: Sanat ovat vapaasti tulkittavissa. Yhtyeen nimi oli kahdesta vaihtoehdosta se parempi.

Laulaja: Jokainen osaa lukea, tai ei osaa. Pulujahdin voi tulkita miten haluaa, mutta se on pirun kova nimi.

Rumpali: Jokainen tulkitsee kuin haluaa.

Näin rehellisesti ilmaistuna Pigeon Hunt taitaa olla ainutlaatuinen yhtye Suomessa tällä hetkellä. Miltä tämä monopoliasema tuntuu?

Kitaristi: Lähinnä huolestuttaa.

Laulaja: Hetken näin luulin olevankin, mutta ”sukulaisorkestereja” voisivat olla myös IronBoris ja Lakes, jota en ole vielä kuullut, mutta se on kuulemma jotain samansuuntaista. Mikä meidän tyyli sitten on, voi sen jokainen itse keksiä. Vähäisissä arvosteluissa on mainittu jo läjäpäin bändejä jolta kuulostamme tai joiden suuntaan menemme. Jokaisessa arviossa on verrattu eri bändeihin, mikä on sinänsä hyvä ja kertoo miten eri tavalla ihmiset kuulevat bändimme musiikkia. Suomessahan ei ole tällästä kamaa juurikaan tehty. Suomi on sen verran Mäntsälä koko mesta, että jos teet vähänkin poikkeavaa on se liiaksi erilaisuuden hakemista, taidehomoilua, hipsterpaskaa, mukaoutoilua, sketsikamaa, noloa, rimpuilua tai muuten vaan turhaa. Asema ei tunnu miltään.

Rumpali: Pahalta. Tarvitaan enemmän kihinää Suomeen. Kuunnelkaa ∞ (eight) -bändiä.

Mitä saatte tästä bändistä irti? Tuntuuko siltä, että saatte siitä irti tarpeeksi? Voisiko bändi olla aktiivisempi, vai onko nykyinen tahti riittävä?

Kitaristi: Tällä hetkellä nykyinen tahti on riittävä.

Laulaja: Saan bändistä juuri sen minkä tarvitsen. Tämä tyyli on kiehtonut jo vuosia ja halu tehdä on kytenyt myös aika kauan. Tahtimme keikkailun suhteen on juuri sopiva. Nauhoitukset sujuvat kuin itsestään ja kaikki on mennyt vallan mainiosti. Välimatkojen takia emme hirveästi treenaa yhdessä, mutta rumpali ja kitaristi treenaavat enemmän yhdessä, kun ovat samasta kaupungista.

Rumpali: Ainahan bändi voisi olla aktiivisempi, mutta nykyinen tahti on kaikkien yhtyeen jäsenien elämäntilanteiden summa.

Mennyt? Teiltä on tosiaan tullut pihalle tuo kymppituumainen. Oletteko siihen vielä tyytyväisiä, vaikka se on ollutkin jo tovin markkinoilla? Ja onhan teiltä tullut kasettikin?

Kitaristi: Siihen voi edelleen olla tyytyväinen.

Laulaja: Kymppituumainen ja kasetti ovat sama, tosin kasetti ehti aika tavalla aikaisemmin ulos. Olen siihen tyytyväinen, vaikka uusi kama kuulostaa taas paremmalta kuin vanha, joka on vain hyvä asia. Tuolla kymppituumaisella on kyllä muutama suosikki, joita on nautinnollista esittää livenä ja tulemme varmasti pitämään setissä sen levyn biiseistä 2-4 vielä tovin.

Rumpali: Se on sen hetken tekele ja voin sanoa olevani siihen tyytyväinen.

Tulevaisuuteenkin olette suunnitelleet jotain? Tavoitteletteko yhtään mitään?

Kitaristi: Aika näyttää.

Laulaja: Uusi 7″ EP tulee vielä toivottavasti tänä vuonna, tai ainakin se on nauhoitetty ja kannetkin ovat osittain jo valmiina. Touko-kesäkuussa on kolme keikkaa. Uusia riffejä ja ideoita syntyy koko ajan.

Rumpali: Seitsentuumainen ilmestyy tänä vuonna.

Lammas kiittää Pigeon Huntia haastattelusta, joka todennäköisesti selvensi joitakin puolia yhtyeestä, mutta toisaalta herätteli vain lisää kysymyksiä. Eipä elämän tarvitse aina olla helppoa. Yhtye tuskin laittaa pahakseen, jos joku bändistä kiinnostunut tyyppi laittaisi viestiä esimerkiksi kysyäkseen bändin sanoituksista ja teemoista.

pigeonhunt.bandcamp.com
[email value=pigeonhunt domain=gmail.com]