Peikkohumppaa ja natsipropagandaa. Edellämainittuja elementtejä et tule löytämään porvoolaisen Tridentin musiikista. Nelikko ei kuulu true-uskovaisten seurakuntaan ja haistattaakin pitkät undergroundjumalille metallin katkuisella hardcorellaan. Mutta onko yhtyeen lempialbumi NYHC:ta vai sittenkin Goa trancea? Matias Löfman kertoo.

Alkuun lyhyt esittely (ketkä, mistä, milloin ja miksi?)

- Vuoden 2005 loppupuolella Porvoon vesilaitoksen kolkossa bunkkerissa Matias, Tuomas, Wille ja Aksu rupesivat ideoimaan biisejä, joissa yhdistyisi swedujen ja jenkkien metalliperintö omalla tatsilla soitettuna. 2006 loppupuolella yhtye nauhoitti puoliksi demon, jolla kuitenkin heitettiin vesilintuja kun kappalemateriaali ei ollut tarpeeksi vahvaa. Wille läksi inttiin ja Jukka tuli paukuttelemaan kannuja. 2007 kesällä homma pärähti käyntiin alkunikoittelun jälkeen ja tuolloin soitimme ensimmäisen keikan legendaarisessa Bar Maryssa. 2008 ulostui ensimmäinen EP “Chained to Routines” ja keikkoja tuli vyön alle reilut kymmenen. Tänä aikana bändi kasvoi musiikillisesti enemmän hardcoren suuntaan hamuavaksi. 2009 narulle tarttui kaksi uutta rallia promotarkoituksiin. Aksu väistyi sivuun kiireistä johtuen ja alunperin rumpalina aloittanut Wille astui takaisin ruotuun kitaran kera.

Kuvailkaa bändinne ulosantia.

- Matkan varrella on tullut kaikennäköistä palautetta, parina mielenkiintoisena letkautuksena voisi huomioida “rosoisen raastavaa ja sinne jonnekin death ‘n rollin sekä hardcoremetallin väliin iskeytyvää mäiskettä” Desibeli.netissä, “Trident paiskoo menemään thrash -vaikutteilla terästettyä metallimusiikkiaan raskain ottein” Imperiumi.netissä sekä Lammas zinen assosiaatiovertailut Merauderiin, Pro-Painiin ja Biohazardiin.

Mistä yhtyeenne saa vaikutteensa ja toisaalta miten se erottuu massasta?

- Ei ole mikään salaisuus että nykimättö on pyörinyt tehokuuntelussa. Nuorella bändillä tottakai vaikutteet vielä kuuluvat voimakkaammin kuin pitkän linjan orkestereissa, mutta uusilla kappaleilla olemme taas askeleen lähempänä Tridentin omaa soundia. Sekoituskipossa on ollut nykihooceen ja swedudödsin lisäksi Slayerit, Panterat, NOLA, saksathrashit ja iso liuta kuolonkurittajia, jotka tietysti myös vaikuttavat yhtyeen ulosantiin. Vaikka mättö on suoraviivaista ja rankaisevaa, meille on kuitenkin ollut tärkeää pitää kiinni sellaisesta osa-alueesta kuin soolot. Kerta keppipuolella homma taittuu, niin niitä myös sitten hyödynnetään. Suomessa ei tämänkaltaista vääntöä ole pahemmin tullut vastaan, joten vaikuttaisi siltä, että olemme omassa suomikarsinassamme omilla poluilla. Emme ole tarpeeksi hc ollakseen taas yksi hooceebändi metallisoundein, mutta ei myöskään tarpeeksi true kuuluaksemme johonkin undergroundjumalien palvomaan genreen. Jos nyt olisi vuosi 1994, meillä olisi sielunkumppaneita toispuoljokkee.

Minkälainen on kappaleidenne syntyprosessi?

- Hidas. Kokeilimme alussa säveltää treenikämpillä, mutta se ei
toiminut pidemmän päälle, osaksi johtuen kolomme ahtaudesta, osaksi
treeniajan rajallisuudesta. Nykyisellään riffejä ja kappalerunkoja
sävelletään varastoon kotona ja sitten ne sorvataan kappaleiksi koko
bändin voimin tai sitten Tuomaksen ja Matiaksen virityssessioissa. Kun
runko on valmis ja siihen ollaan osapuillaan tyytyväisiä, kappale
viedään kämpälle. Siellä kappale saa lopullisen muotonsa, kun
jammaillessa tulee harmonioita, stoppeja, fillejä ja muita kuvioita
mieleen. Tuomaksen Millennia-kiireistä johtuen sanoituspuoli on enemmän
ollut Matiaksen vastuulla. Tässäkin kuitenkin koostetaan sanoitukset
Tuomaksen kanssa yhdessä ja tehdään ne sellaisiksi, että niitä on
mielekästä karjua. Matkan varrella tippuu pois kappaleita, jotka eivät
tunnu koko poppoon mielestä mielekkäiltä ja sanoituksiinkin saa puuttua.
Loppupeleissä kappaleet ovat siis koko yhtyeen teoksia, vaikka eri
osa-alueet olisivatkin jonkin kynästä lähtöisin.

Onko yhtyeellä jokin sanoma? Mistä lyriikat kertovat?

- Sanomamme ei ole niinkään yhtenäinen. Sanoituksissa pohditaan mm. omaa itseään, ihmismieltä, yhteiskuntaa ja motivaatiota eteenpäinjaksamiseen. Maailmaa ei paranneta, mutta pyrimme kuitenkin käsittelemään asioita vakavammin. Pilke silmäkulmassa tehdään suurinpiirtein kaikki muu, mutta kappaleet itsessään ovat ehkä liiankin haudanvakavia. Välillä kuitenkin sitten pistetään vähän pienempää vaihdetta silmään ja huudetaan sitten ryyppäämisestä tai liiallisesta skenerypemisestä. “Chained to Routinesilla” oli pari kappaletta, jotka ovat niin henkilökohtaisestia latautuneita angstista ja epätoivosta, ettei niitä halua pahemmin purkaa. Teksteistä ei välttämättä aina löydä sitä samaa punaista lankaa, millä ne on koostettu, mutta jääpähän sitä kuuluisaa tulkinnanvaraa. Natsipropagandaa tai kommunistivallankumousta sieltä kuitenkin on turha etsiä.

Millaisena näette orkesterinne tulevaisuuden?

- Nyt on betoniperusta valettu, seuraavaksi olisi tavoitteena saada isommat rattaat pyörimään. Juuri nyt on kuvioita kehitteillä, joita voi vasta myöhemmin valottaa. Mutta eteenpäin vie tämä tervahaudanomainen polku.

Päämääriä/tavoitteita?

- Seuraava suurempi päämäärä on täyspitkä esikoislevy, mutta ennen sitä ehditään kujeilla kasaan muuta mukavaa. Jamey Jastaa lainaten: “I Will Be Heard”.

Jos saisitte valita yhden albumin ja kretitoida sen omiin nimiinne, niin mikä tuo albumi olisi ja miksi?

- Biohazard – State of the World Address. Bändissä neljä jätkää, näillä neljä suosikkilevyä. Veriseksi tappeluksihan se menisi, jos yksi pitäisi valita. Tässä levyssä on kuitenkin sellaista potkua ja fiilistä, josta aina käydään hakemassa inspiraatioita. Siinä toimii kaikki ja soundikin on mitä mahtavin. Hambelin liiditkin ovat tällä levyllä uskomattomassa terässä.

Minkä levy-yhtiön rosteriin bändinne sopisi parhaiten?

- Kyllä se tuonne ison maailman puolelle menisi, sillä Suomessa nyt ei hirveästi tällaista kamaa ole. Fullhouse ja Combat Rock ovat ehkä liian punk/hc ollakseen sopiva koti meille, kun taas spinet, stayheavyt sun muut keskittyvät omasta näkökulmastamme liiakseen peikkohumppaan ja siihen perusturvalliseen suomivääntöön. Victory ja Trustkill olisivat jenkeissä muuten ok, mutta ne ratsastavat liikaa pikkubändeillä aallonharjalla. Ei sieltä mitään tukea saisi tällaisen bändin eteenpäin puskemiseen. Jos olisimme iso bändi, Roadrunner voisi olla hyvä koti. Toisaalta, Sakara ja Biotech viitoittavat omalta osaltaan miten tätä hommaa pitäisi oikeasti tehdä.

Miksi juuri te ansaitsisitte levytyssopimuksen?

- Koska Suomessa yritetään puristaa kaikki julkituotava musiikki tietyyn suomiformaattiin, joka lopulta tekee julkaistavasta musiikista vähän yksitoikkoista. Kaikilla levy-yhtiöillä on samanlainen rosteri ja sieltä ei paria poikkeusta lukuunottamatta uskalleta tehdä hyppyjä sivummalle. Meillä on oma juttumme ja tästäkin maasta löytyy runsaasti väkeä, joka on valmista kauraa hieman valtavirrasta sivulla könyävälle kamalle eikä kuulosta suomalaiselta. Loppukaneettina voisi tiivistä tämän siihen, että olemme yksinkertaisesti niin saatanan hyviä jätkiä, jotka eivät epäonnistu niin musiikissa kuin elämässäkään!

Kiteyttäkää yhtyeenne yhteen lauseeseen.

- Spinal Tap Goes Amok in a Meatgrinder.

Sana on vapaa: mainostusta, vittuilua…

- Perskeles, jos tässä nyt turisemaan pitää lähteä, sitten niin tehdään. Tsekkailkaas huhtikuun loppupuolella ilmestyvä “Uprising – A Collection of Itä-Uusimaa’s Finest Metal Cuts”-kokoelmalevy. Nauhoitettiin sitä varten kaksi uutta rallia, jotka potkivat persettä enemmän kuin steroidimöykkyportsari! Lisäksi kannattaa vilkuilla meidän kotisivuja keikkoja varten, sillä pohjimmiltaan olemme kuitenkin live-bändi. Hyvää kevättä vaan kaikille satanauteille, tästä tämä lähtee.

Tagit: Trident