Kuva: "Sarvet, sorkat, salatieteet" syynissä

”Sarvet, sorkat, salatieteet” syynissä

Rytmihäiriön uusi ”Sarvet, sorkat, salatieteet” –albumi on jälleen uusi luku gambinahevin historiassa. Bändin soundissa on havaittavissa uusia tuulia, mutta kuten Ande toteaa, ”surmacorehan on sitä mitä me sen päätämme olevan”. Seuraavassa selviää lisäksi mm. kuinka Une löysi Saatanarokin ja mitä tapahtui Markku Hirvelän Kymppitonnissa voittamalle akustiselle kitaralle.

Sataa Gambinaa

Une (laulu): – Eka Jannen tekemä ja eka tälle levylle treenattu biisi. Janne oli tehnyt myös sanat, joita aika pitkäli eka ja toka säkeistö noudattelee. Kolmas säkeistö jäi studiossa pois, ja väliosa sai sanoitukseltaan muuttua enemmän kertsiin sidonnaiseksi. Niin, kertsi.. Alkuperäinen kertsi ei vaan ollut ihan tarpeeksi voimakas ja tolkuton ja oli pitkään vaiheessa. Kunnes yhtenä lauantaina jolloin olisi pitänyt muistaakseni tehdä töitä tai jotain muuta vittumaista paskaa lähdinkin Lahteen julistebiennaaliin, mikä oli kaikin puolin hyvä ratkaisu. Nimittäin ilmeisesti julisteet sisälsivät runsaasti piilotettuja saatanallisia viestejä, koska paluumatkalla junassa kertosäe iskeytyi tajuntaani, ja samantien oli selvää mihin biisiin se kuuluu. Tällä biisillä on hyvä avata peli niin ei jää epäselvyyksiä.

Janne (kitara): -Tämä oli ensimmäinen levylle kirjoitettu biisi. Säkeistön synkopoitu riffi pälkähti päähän välittömästi edellisen levyn valmistumisen jälkeen! Sain kappaleen kutakuinkin valmiiksi jo Sakara Tourin välipäivinä marraskuussa 2006. Intron harmoniakitaraideat tosin oikeastaan tuli lisättyä biisiin vasta studiossa. Hahmottelin sanoituksista raakileversion Unelle viimeisteltäväksi, ja saatiin tähän oikein iskevä kertosäe! Taisi myös sitten olla yksimielinen valinta levyn avausbiisiksi.

Ande (basso): -Levyn ekaa biisiä pohdiskeltiin aikansa, ennen kun tähän päädyttiin. Vahva avaus keikenkaikkiaan, etenkin kertsi jyrää. Lisäksi tämä on osottauutunut hyväksi keikkabiisiksi. Sanoituksen Slayer-viittaukset lämmittivät sydäntä, heti kun ne ekan kerran kuulin.

Laitapuolen hyökkääjä

U: -Toissa kesänä kohtasin ratikkapysäkillä kaksi ankaraa partaista alan miestä, isä ja poika. Juniori totesi minulle että ”se on hyvä kun toi faija pyörii mun kanssa koska mä oon niin hullu et jos joku tekee mulle virheen niin mä tapan suoraan” ja esitteli linnassa otettuja tatskojaan. Lausunto oli niin vahva että sitä ei voinut jättää käyttämättä. Isukki vaikutti tosiaan leppoisammalta ja oli kiinnostunut onko rullalaudasani jousitus.
Kun keikkamatkalukemisena olleessa Alibissa 7/88, artikkelissa ”Kuolema kahdella kierteellä” lanseerattiin termi ”laitapuolen hyökkääjä”, oli jokseenkin selvää että tämä on erittäin vahvaa kertsimatskua. Loppuosa kertiksestä tulee legendaarisen Rock n’ rollin maailma -valistuskasetin (josta mm. biisi Saatana on Herra ammentaa vahvasti – löytyy netistä, suosittelen!) sisältämästä Hell’s Bells -suomennoksesta. AC/DC:n ”Back in Black” on muuten minulle henkilökohtaisesti se levy jonka avulla löysin saatanarokin.

J: -Tämä kulki työnimellä ”impukka” pitkään, minun mielestäni se kuulosti alunperin ihan Impaled Nazarenelta. Oikeastaan biisi nykyisessä muodossaan on kutakuinkin sama kuin ensimmäinen yhdeltä istumalta tehty demo, minkä tarkoituksena oli vain testata paria riffiä yhdessä. Lopulta tajusin kuitenkin että tässähän on valmis rykäisy. Tästä tuli sitten levyn räimimisbiisi! Suoraviivainen ja määrätietoinen.

A: -Tämä on mun mielestä lähimpänä edellisten levyjen linjaa. Aika perinteinen runttaus. Nousee kuitenkin hyvin esiin, koska tällä levyllä perinteisiä runttauksia on aika vähän! Myös tämä on osottautunut toimivaksi livebiisiksi, varmasti säilyttää paikkansa setissä vielä pitkään.

Lähimmäistä lähietäisyydeltä

U: -Aika pian edellisen levyn ilmestymisen jälkeen mieleeni iskostui sanapari ”lähimmäistä lähietäisyydeltä”, joka mielestäni summaa aika hyvin surmacoremeininkiä, ja oli aika selvää että sen niminen biisi pitää tehdä.
Jossain Alibissa oli vain sivun mittainen mutta sitäkin ansiokkaampi artikkeli haulikolla toteutetusta naapurisurmasta, jolle sanoitus on jossain määrin velkaa. Säkeistön rytmitys oli aluksi vaikea oppia ja kertiksen sovitus eli radikaalisti vielä studiossa mutta lopputuloksena on yksi levyn henkkoht suosikkibiiseistä.

J: -Tässä on stadionkelpoinen melodia joka kuitenkin muuttuu 7/8-tahtilajin thrashriffiksi. Tämä taisi olla järjestyksessä toinen uudelle levylle kirjoitettu biisi. Hämmästyin hieman lopullisen version pituutta, 3 minuuttia 31 sekuntia! Ei se tuntunut niin pitkältä! Sooloa on kiva soittaa, pientä Hannemann-tribuuttia ilmassa.

Ande: -Tässä mennään jo vähän enemmän uusille urille. Tämän biisin intro/outro voi jollekkin olla liian kova pala. Eipä siinä mitään, ainahan sen ekan demon voi kaivaa esiin ja muisitella vahoja hyviä aikoja! Säkeistössä on hyvä koukku. Nopeasti kuunneltuna se on ihan suora, kun tarkemmin kuuntelee – ei se kuitenkaan ole niin suora.

Jumalaton näytelmä

U: -Alibissa on ryyppyporukkasurmien yhteydessä usein käytetty teatterimaailmaan viittaavia kielikuvia, ja tälle ylevälle perinteelle tämä kappale haluaa tehdä sen ansaitsemaa kunniaa. Sanoitus muodostui muutamasta itsenäisestä sanoitusaihiosta mutta ne sulautuivat ehkä tarinallisimmaksi biisiksi tällä levyllä, rubiininpunainen lanka kulkee vahvana alusta loppuun. Tämä ja edellinen levyn ”perinteisimmät” surmacoresanoitukset ilman henkimaailman hommia, mutta käänne asiantilaan saadan seuraavassa luvussa.

J: -Metallicaa ja norskisahausta. Levyn vaikein kitarasoolo. Muhkea järkäle josta olen viime aikoina vasta oikeastaan oppinut olemaan ylpeä. Saatiin introon oikein maukas länkkärihenkinen syna heviriffin päälle!

A: -Tässä on hyvä meininki! Hieno intro ja iskevä kertsi. Diggailen myös väliosaa, siinä meininki vähän rauhoittuu, ennen kun syöksytään Jannen loistavaan sooloon. Toisessa väliosassa/outrossa on vähän ns. ”modernin metallin” -fillistä, ei kuitenkaan yhtään huonolla tavalla!

Lupa tappaa humalassa

U: -Joskus – yllättäen – Alibissa oli kuva kun surmasta syytettyä vietiin oikeustalolle James Bond – Lupa tappaa -julisteen ohi, ja kuvatekstissä jeesusteltiin kuinka Karilla (tms) ei ollut lupaa tappaa. Tässä biisissä sen sijaan lupa-asiat on kunnossa ja kukas sen tappoluvan myöntää ja mahtikäskyn kajauttaa kun alkometri osoittaa Luciferin lukemia ellei itse pimeyden ruhtinas.

J: -Tämä oli varmaan levyn biiseistä vaikein saada kasaan. Intron trioliriffi on pyörinyt pöytälaatikossa varmaan pari vuotta jo, säkeistöjä ja kertosäkeitä piti pyöritellä aika paljonkin ennen kuin löysi biisiin hyvin istuvat ideat kohdalleen. Myös lopulliset sanoitukset valmistuivat Unelta aika viime tipassa. Mutta mielestäni lopputulos on vähintäänkin onnistunut! Väliosassa on Moonsorrow-henkinen munnikuoro.

A: -Tästä ei nyt tule mitään erityistä sanottavaa mieleen. Hyviä kuorolauluja ja rullaava intro.

Gambina OD

U: -Nyt vedetään levy levyltä paisunut Gambina-meininki aivan uudelle levelille. Kun nyrkit hakkaa ikkunaan ja spurgu sisään kurkistaa, kääntyy ehkä joidenkin asioista enemmän perillä olevien katseet Sianiho-yhtyeen suuntaan, jossa Oton pikkubroidi muuten kannutteli. Mutta mistähän ne taas on mahtaneet keksiä laulaa spurguista jotka tulee surmamaan. Kiitos lainasta jokatapauksessa. Valitettavasti livenä ei helpoiten toteutettavimpien biisien joukossa, mutta kukaties ehkä syksyisellä 20-vuotiskeikalla saadaan spurgukuoro paikalle!

Janne: -Halusin tehdä biisijärkäleen missä pääsisi kunnolla leikkimään erilaisilla ideoilla mitä ei olla kokeiltu ennen. Jotain hitaampaa, mahtipontisempaa ja missä pääsisi pelailemaan tilan ja kuorojen kanssa ihan uudella tavalla. No, pientä Moonsorrow-tribuuttiahan tähänkin loppujen lopuksi tuli ”introsäkeistöjen” kohdalla. Pääsin taas sovittamaan stemmoja, akustisia kitaroita ja koskettimia! Mielestäni tämä kuitenkin kuulostaa Rytmihäiriöltä. Ei ehkä aiemmilta levyiltä suoranaisesti, mutta kokonaisuutena, konseptina ja toteutuksena ehdottomasti tämän bändin tekemältä.

Ande: -Jälkikäteen ajateltuna ei välttämättä olisi kannattanut laittaa kahta Moonsorrow-fiilistelyä peräkkäin. Nyt ne pomppaavat vähän liikaakin esiin. Onko se positiivista vai negatiivista, on tietysti makuasia. Ekassa nopeassa säkeistössä on mun suosikkisanoitus koko levyltä! Tästä olisi kiva saada keikkaversiokin aikaan.

Siriuksen samurai

U: -Anden tekemä sanoitus, ja ihan vitun toimiva onkin! Pelitti lähes suoraan sellaisenaan Jannen tekemän (yllättäen!) biisin kanssa. Jotkut mediaäpärät jaksaa rutkuttaa että aina vaan sitä samaa tappamista ja saatanaa mutta tällä kertaa tappokäsky tuleekin ylhäältä eikä alhaalta. Eli kuka sanoi että me ei muka osata uudistua? Videossa bändi kyllä näyttää veitsitanssin pyörteissä piehtaroivan partasuun rinnalta jokseenkin pyhäkoulupojilta.

J: -Tämän biisin teko alkoi kertosäkeessä olevasta melodisesta riffistä. Tämäkin tuli oikeastaan kuin itsestään kasaan aika nopeassa tahdissa. Alkuperäisessä versiossa oli tosin pari hidasta osaa enemmän soolon jälkeen, mitkä totesin turhaksi ja halusin studiossa jättää pois. Biisi muuttui tiiviimmäksi ja myös toimivammaksi! Mitja Harvilahti soittaa kitarasoolon levyllä. Koska tästä biisistä tehtiin myös video, en tietenkään halunnut alkaa esittämään videolla soittavinani sitä sooloa, eikä Mitjakaan tullut vierailemaan (hoitaessaan videon valaistusta kuvauksissa)… soolokohta piti siis jotenkin hoitaa tyylikkäästi. Ratkaisun voi katsoa videosta!

A: -Idea lähti yhdestä vanhasta Alibin tarinassa, jonka luin todella kauan sitten. Aihe kypsyi aikansa mielessäni, ja siirtyi paperille hyvin nopeasti ja kivuttomasti. Mietiskeltiin muutamaakin biisiä videoksi, onneksi lopulta päädyttiin tähän. Kerosäkeen riffi on hyvin mieleenjäävä. Toimii myös keikalla hienosti.

Sorkat heiluen helvettiin

U: -Taas on aika narauttaa Gin Vermut jos toinenkin, lunastaa matkalippunsa henkirikoksella ja matkustaa saatanan valtakuntaan agenttitorvien soidessa. Äärimmäistä tolkuttomuutta! Biisi joka oli pitkään itselleni hieman hahmoton mutta pääsi yllättämään studiossa, tunkeutuen levyn ehdottomaan kärkikastiin.

J: -”Sorkat heiluen helvettiin” oli myös yksi b-pinoon päätyneistä ehdotuksista levyn nimeksi. Tästä biisistä tuli aika häkellyttävä kokonaisuus. Tälle levylle ei päätynyt juurikaan parilta aikaisemmalta tuttua slayer-meininkiä, mutta ehkä tämän biisin kertosäe pääsee lähimmäksi.

A: -Tämä on yksi mun ehdottomista suosikeista tällä levyllä! Biisissä tapahtuu paljon, kuitenkin se on säilynyt selkeänä kokonaisuutena. Säkeistössä on jotenkin hyvin vinksahtanut meininki. Tätä(kään) ei valitettavsti olla vielä saatu sovitettua livekondikseen. Eiköhän se kuitenkin kesäksi hoidu.

Tein henkirikoksen

U: -Henkirikosmies ja kitara, joista jälkimmäinen tuhoutui pian äänityksen jälkeen hämärissä olosuhteissa jättäen tämän koskettavan balladin Markku Hirvelän Kymppitonnissa voittaman akustisen joutsenlauluksi.

J: -Tämä on rumpalimme Oton kokonaan säveltämä, soittama ja laulama kappale. Otto lähetti tästä muulle bändille hiljaa yöllä akustisella kitaralla mankalle lauletun raakademon. Ensireaktio oli heti että tämä demohan laitetaan juuri tällaisenaan levylle. No, lähinnä teknisistä syistä biisi kuitenkin piti äänittää uudelleen studiossa, mutta alkuperäisen demon fiilis saatiin säilytettyä!

A: -Joo, Oton demo oli aivan helvetin hieno. Hetkeäkään ei epäröity, voiko tän laittaa levylle vai ei. Tämä toki poikkeea aika radikaalisti perinteisestä Surmacoresta. Mitäpä siitä, Surmacorehan on sitä mitä me sen päätämme olevan. Hyvin tämä on ihmisille pudonnut, en muista kuulleeni mitään negatiivisia kommentteja. Esimerkiksi Oton laulufiilistelyjen vertaaminen Neumanniin oli mieluisaa palautetta..

Viina teettää

U: -”Viina teettä” -niminen biisi on ollut jollain tavalla tekeillä jo pidempään, ja hyvä että tuli nyt tehtyä! Ja idean alkuperäinen isä Ottokin pääsee – taas – ääneen. Chambers-lehdesä jo aikaisemmissa yhteyksissä käsitelty suomalainen pihakaivo, halkaisija noin 80 senttimetriä, näyttelee tärkeää osaa. Pää edellä, väkivalloin ja kännissä sinne joutuneena ehtii siellä ohitsekiitävän hetken verran vielä punnita ylenmääräisen ryyppäämisen hyöty- ja haittapuolia. Vastuullisina aikuisina ihmisinä halusimme – kaiken edellätapahtuneen jälkeen – lopettaa levyn antamalla nuorisolle eväitä tällaiseen moraaliseen pohdiskeluun.

J: -Intro akustisine kitaroineen kuulostaa ihan käsittämättömän hyvältä! Tätä biisiä ei olla vielä soitettu livenä, pitää ajatuksella kuunnella ja kokeilla josko yhden kitaran sovituksen saisi toimimaan riittävän hyvin. En yleensä biisejä tehdessä suuremmin mieti tulevia keikkatilanteita, mikä johtaa siihen ettei kaikkia biisejä voi välttämättä ikinä soittaa keikalla. Ainakaan normaalikokoonpanolla. Mutta uskon että ratkaisu on oikea, ainakin näin välttyy tehokkaasti putoamasta siihen ansaan että pysyy jatkuvasti samojen tuttuja raamien sisällä ja huomaa tekevänsä samaa levyä yhä uudelleen ja uudelleen. Tietysti me saadaan kuulla kunniamme kitisijöiltä joiden mielestä ”hc-bändi” ei voi soittaa sitä tai tätä. Ideana siis kaiketi on, että jos ollaan joskus soitettu hc:ta, on täysin naurettava ajatus että ikinä enää voisi poiketa mitenkään kerran valitusta musiikkityylistä. Maailmassa on siis ikävä kyllä paljon idiootteja, mikä nyt ei lie yllätys kenellekkään. Meitä tuommoinen ei kuitenkaan juuri hetkauta, positiivien palaute on tämänkin levyn kohdalla ollut kuitenkin sen verran ylivoimaisen moninkertaista negatiiviseen verrattuna! Pohdiskeluun oman elämänsä suunnasta.

A: -Tämä biisi summaa hyvin koko levyn meiningin. Päätettiin jo aikaisin että tämä tulee olemaan päätöskappale, eikä esim. Tein henkirikokosen – joka olisi tavaallan ollut ilmeinen päätös levylle. Tässä summattaan teemoja sekä musiikillisesti että sanoituksellisesti. Hyvä pohdiskella perinteisiä aiheita hieman toisestakin näkökulmasta. Parissa riffissä erittäin tyylikästä ja hyvällä maulla tehtyä Metallica-tribuuttia!