Aihearkisto: Jutut

Hässäkkäpäivät 2014

Perjantai

Useamman tunnin ajomatka ja Oulu avautuu silmien edessä. Taitaa olla siis se kerta edessä taas, kun olen jaksanut etelästä tulla Hässäkkäpäiville. Miksei sinne jopa tulisi, kun tuttujen ja turvallisten nimien lisäksi paikalla olisi muutamia uusiakin tuttavuuksia. Ja kyllähän sitä nyt jaksoi tänne tulla nauttimaan perjantaiksi sateesta, kun ei vuonna 2013 hässäköity laisinkaan.

Vastoin kaikkia odotuksia seurueemme olikin jo paikalla ennen kuin festien ensimmäinenkään sointu oli ehtinyt kaikua. Tosin Mofetronin jätin välistä kun jo pelkästään bändin hassu nimi ei herätellyt mielenkiintoa ja pari kokemaani välähdystä itse keikasta eivät myöskään houkutelleet katsomaan sen enempää. Noituus sen sijaan oli saanut kunnian korkata päälava, ja Noituushan nyt oli Noituus! Sen sijaan isompaa yllätystä tarjosi Dead End Story, jonka levytyksistä en ole koskaan saanut kaikkea sitä irti mitä olen niiltä hakenut, mutta keikalla bändillä oli aivan loistava meininki. Yleisöä ei toki mahdottomasti ollut ja ihan ensimmäiseksi esiintyvillä bändeillä yleensä onkin epäkiitollinen asema soitella harvalukuisille massoille. Mutta ei se haitannut, kun soitto toimi! Setin päätteeksi tuli vielä Leatherface-coveri Springtime, jonka Dead End Story oli tulkinnut itselleen ominaisemmin; alkuperäistä suoremmin ja kevyemmin, mutta kuitenkin varsin väkevästi.

Lebakko oli seuraavaksi päälavalla. Se muuten oli vähän hassua, miten bändi laulaa Jäätelökesästä samalla kuin taivaalta sataa vettä kuin kenen-tahansa-rektaalista-sitä-nyt-haluatte-ripottelevankaan. Tosin ei se biisikään suoraan kertonut jäätelön syömisestä. Pidän tätä bändiä kyllä nerokkaana! Sounditkin olivat hyvät! Bändin edustajan mukaan ne olivat liiankin hyvin kun yleisössä oli mahdollista huomata soittovirheet helpommin, heh. Sitten pari ukkoa vaihtui lavalta ja 50 % samoista miehistä koostuva Kaupungin Valot pääsi soittamaan. Näinpäs bändin sitten toista kertaa viikon sisään, ja kummallakin keikalla satoi vettä. LPR-bändien välissä soitti paikallinen Arson Under the Sea, joka oli tainnut tulla kehiin paikkauksena ja jonka keikkaa odotin ihan kiinnostuneena. En sitten nähnyt bändistä sekuntiakaan ja kuulemanikin pätkät olivat pätkiä vain. Epäilen että olisin saattanut pitääkin bändistä kuvausten ja netissä kuulemani matskun perusteella, mutta ilmeisesti nyt ei ollut aika sille. Aivoni eivät kyenneet käsittelemään nyt sludgea.

Olikohan se seuraava tärppi Foreseen? Taisi olla. Olen nähnyt bändiltä sen verran monta keikkaa etten osaa oikein sanoa miten tämä eroaisi niistä muista kuin että Foreseen oli nyt ensimmäistä kertaa Oulussa soittamassa ja että tunnelma oli  varmaan jo siitä syystä Ykän pubissa kohdillaan. Soitto on tällä bändillä aina yhtä skarppia ja meno antaumuksellista muiltakin osin, ja eiköhän tässä voida aika turvallisesti huudella, että bändin LP tulee olemaan aivan saatanan hyvä ja on vain hyvä, että bändillä on tätä nykyä yleisöä laajemmallakin pohjalla kuin vain hardcore-hardcore-ympyröissä. Ajattelin, että Radiopuhelimet saa soittaa kyllä aika kovan keikan jos se mielii olla Foreseenin esitystä kovempi. Tätä kirjoittaessa en kuitenkaan tiedä, kumpi sitten olikaan se kovempi luu, kun Radiopuhelimetkin soitti todella hyvän keikan. Sen jälkeen Tryer sai kilpailla yleisön huomiosta futispelin kanssa, ja jossakin vaiheessa puolet baarista katseli keikkaa ja toiset puolet peliä. Vauhtia ja dramatiikkaa piisasi molemmilla.

Summataanpa perjantai. Tänä päivänä tuli nähtyä monia hyviä keikkoja, mutta olin kuitenkin hieman pettynyt itseeni; jätin itselleni tuntemattomat nimet kokonaan tsekkaamatta ja katselinkin keikkoja vain tutuilta ja turvallisilta bändeiltä. Ok, Dead End Storyn näin ensimmäistä kertaa keikalla mutta tiesin millaista musiikkia bändi soittaa, joten jännittävät makukarnevaalit jäivät sitten lauantaille. Makukarnevaaleista puheen ollen, jäi itse festivaalialueella syöminen tähän ainoaan päivään, kun oliiviöljyssä lilluvia spydärinaineksia ei viitsinyt popsia toista päivää putkeen.

Lauantai

Ihmisellä ei ole kai paljoakaan järkevämpää tekemistä kuin saapua pelipaikoille jo ensimmäisen bändin aikana, joka oli Visto. Hienosti yhdisteltiin hardcorea ja oululaisen mölyrokin perinteitä, joista saatiin aivan hyvin toimiva ja lupaavalta vaikutta sekoitus jolla oli ihan oma soundinsta. Ja kun aprikoin että Vistohan voisi kuulostaa äänitteeltäkin aivan kelvolliselta, tulikin lavalta ilmoitusta että kasetteja saa käydä ostamassa. Kyllä sir. Harmi vaan että aika usein nämä isommalle yleisölle tuntemattomat ja paikalliset bändit sijoitetaan ihan soittoaikataulujen kärkeen, jolloin niitä varten pitää erikseen tulla paikalle. Olisikohan tilanne toinen, jos näitä bändejä sijoitettaisiin sikin sokin aikataulua sinne sun tänne, niin ehkä bändit saavat helpommin uusia ystäviä? Vai nähtäisiinkö nämä bändit vain taukoina jolloin voi käydä kiskomassa kaljaa jossain muualla kuin lavan edessä? Ehkä, en tiedä?

Vendidan, Haapojan ja ruotsalaisen Sista Försöketin jouduin skippaamaan, mutta helsinkiläinen Cold Institution se vasta onkin jännittävä bändi. Yhtyehän on post-punk-bändi, jolla on kaksi bassoa eikä kitaraa lainkaan. Ennen kuin kukaan viisastelija menee sanomaan bändiä miksikään erikoisuudentavoitteluksi, niin mainittakoon että suomalaisen post-punkin historiassa on ollut kitaratontakin post-punkkia, vaikkakin kahden basson sellainen taitaa olla ainakin Suomen mittakaavassa uutta. Mielestäni Cold Institution on todella kiinnostava yhtye ja pidän bändin seiskatuumaisestakin kovasti, mutta ehkäpä nyt bändi oli niin väärässä paikassa synkän ja raskaan musiikkinsa kanssa. Ehkä yhtyeen sijoittaminen sisätiloihin olisi oikeasti luonut sellaisia mielikuvia että seiniä oikeasti romahtaa päälle, siinä missä auringonpaisteen takia mieli teki lähinnä jäätelöä. Jota olisi saanut viereisestä Teboilista, mutten mennyt hakemaan.

Kun seinien romahtamisesta puhutaan, niin eräänlaista romahdusmusiikkia soitti niinikään helsinkiläinen Uhrit, tosin tämän bändin muoto oli kallellaan d-beatiin ja crustiin. Uhrien seiskatuumainen on ollut itselläni aika useinkin soitossa, jonka ralleja kuultiin tälläkin keikalla ja niiden lisäksi vielä liuta muita vähintään samantasoisia esityksiä. No, kummahan se olisi jos bändin keikkasetti olisi vain neljän biisin mittainen. Olin tätä ennen nähnyt bändin kerran keikalla ja siitäkin oli kulunut vuosi. En ole ihan varma miten Uhrien keikkasetti on sen jälkeen elänyt, mutta nyt tuntui soitossa olevan enemmän varmuutta ja biisimateriaali vaikutti aiempaa kiinnostavammalta. Kuten olen tämän samaisen julkaisun sivuilla hehkuttanut sitä seiskatuumaista, niin yhtä hyvin hehkuttaisin bändin livemeininkejäkin vaikkei niissä sinänsä mitään ihmeellistä olekaan. Lisäksi tätä bändiä on sattuneesta syystä nähty keikoilla melko harvoin, mutta odotan kyllä jo seuraavaa vetoa.

Olin ottanut Hässäkkäpäivieni yhdeksi keskeiseksi tavoitteeksi tsekata ainakin yhden ruotsibändin Rövsvettin lisäksi. Rövsvett tietty perui ja äkkiä huomasinkin että pääsen tavoitteeseeni vain jos katson Fru Dörrin. Eipä jäänyt epäselväksi mikä bändi oli lavalla univormuista ja taustalakanasta päätellen, eikä siitäkään ollut epäselvyyttä etteikö varsin naisvoittoisella bändillä olisi ollut kivaa soittaessaan. Mutta en minä siltikään saanut siitä mitään irti. Toista oli, kun vuosikausia arvostamani The Carnival osui okulaarieni eteen vasta ensimmäistä kertaa. Miten tässä nyt näin on käynyt? No, joka tapauksessa olihan se nyt tasan yhtä hekumallista katsottavaa kuin irvokkaimmissa painajaisissanikin. Nähtiin tässä alkaneen kesän kunniaksi myös kainuulaista mieskauneuttakin. Voisin arvata ettei tämä irstailu valitettavasti ole ihan jokakeikkainen tapahtuma The Carnivalin konserteissa, mutta jo ihan musiikillisista syistä pidin keikasta kovasti. Olihan siellä vähän vanhempaakin matskua keikkasetissä.

Hyviksi bändeiksi jo aiemminkin havaitsemani Remissions ja Ills piti jättää välistä kun eihän sitä pieni ihminen vaan pysty kaikkea katsomaan, mutta samalla meni osa Terveiden Käsien keikastakin ohi. Itse asiassa minulta meni melkeinpä koko keikka ohi, kun ei tätä kirjoittaessa tunnu siltä että olisin ollut katsomassa Terveitä Käsiä – bändiä joka mullisti käsitykseni musiikista tai ylipäätään mistään muustakaan. Kumma juttu. Speedtrap ilmaantui Hässäkkäpäivien ohjelmaan paikkaukseksi, mutta oli kyllä hyvä paikkaus. Sisätiloihin sijoitettu Speedtrap täytti tuvan heiluvista nyrkeistä ja hikisistä ihmisistä. Melkoista kaahaamista ja paahtamista sata lasissa, ja aivan hyvin osaa nykyinen kokoonpano (rumpali pois, basisti tilalle, uusi mies nelikieliseen) sen mitä aiempikin. Lopputuloksena oli yksi viikonlopun hurjimmista keikoist. Mietin keikan aikana toki vähän sitäkin miten Speedtrapin kaltaisen hevibändin buukkaaminen Hässäkkäpäivien kaltaisille selvästi punk-orientoituneemmille kekkereille olisi otettu vastaan vaikkapa muutamaa vuotta aiemmin. Olisiko vastaanotto ollut yhtä innostunutta kuin mitä se nyt oli? Vastaanotto oli nyt kuitenkin vilpittömän innostunutta ja osoitti sen että tämänkaltaisia tapauksia jotka kiertävät Tuskan kaltaisten megafestien ja Hässäkkäpäivien kaltaisten DIY-kemujen välillä mahtuisi Suomen bändikartalle enemmänkin. Paikka toki oli pieni, ahdas ja siten nopeasti hikinenkin, ja tämä ahtaus olikin osa keikan viehätystä. Olisi toisaalta ollut mielenkiintoista nähdä miten tämä olisi toiminut isolla lavalla, sillä Speedtrap olisi epäilemättä synnyttänyt melkoisen härdellin sinnekin… mutta olisiko fiilis kärsinyt.

Kun hyvistä livebändeistä puhutaan, niin Maailmanlopusta olisi teille sellainen. Tämän poppoon keikoilla on lähestulkoon aina hyvin kreisi meininki. Saman tiesivät varmaan monet muutkin, joten päätin jäädä ulkopuolelle näkemään niitä tuttuja joita ei etelässä ihan niin usein näe ja onhan allekirjoittanut nähnyt Maailmanlopun jo “muutaman” kerran. Jäin kyttäämään josko Snuff aloittaisi, “Somehow” ja “Not Listening” mielessä. Snuffia odotin vesi kielellä, onhan bändin varhaistuotanto varsinkin hyvää melodista punk rockia. Tosin tuo tuotanto on sijoittunut 80- ja 90-lukujen taitteeseen, josta nyt on jo tovi kulunut, ja itselleni tulikin täytenä yllätyksenä se miten paljon tähän bändiin liittyy torvia, urkuja ja ska-hassuttelua. Tämä bändi jonka piti mielikuvissani olla lähempänä Leatherfacea kuin NOFX:ää ei siis ollut se ihan oma kuppini teetä. Sen siitä saa kun on naiivi, mutta vaikka alueen takaosa oliskin täynnä hapankorppukerhon jäseniä, niin aina tällaisten bändien keikoilla on ihmisiä joille lavalla esiintyvä bändi on jotakuinkin parasta ikinä. Ihmisillä oli hauskaa, mikä lienee tärkeintä. Kivaa oli kaiketi sisällä vielä Snuffin jälkeenkin, mutta peliväsymys vei voiton jolloin nyt jäi Sur-Rur välistä.

Mitähän näistä kemuista sitten kollektiivisesti sanoisi? Sunnuntaina oli aika totaalisen rättiväsynyt olo kun vasta kahdeksan maissa pääsi Tampereelle (osanottoni helsinkiläisille) ja sen jälkeen ei kiinnostanutkaan mikään muu kuin sipsinsyönti. Henkiseltä puolelta tulikin sitten täysinäiseksi, minkä takia ei livemusiikkia jaksannutkaan ainakaan pariin iltaan kuunnella. Tähän kun yhdistetään se, että Hässäkkäpäivät oli varsin mallikkaasti ja kivuttomasti sujunut tapahtuma, niin pitää vaan toivoa ettei toista välivuotta tule, tai ainakaan ensi vuodelle.

Fight the Night

Helsingin Ääniwallissa järjestettävä Fight the Night on varsin kiinnostava lisäys tulevan kesän keikkalistalle. Viime syksynä hevin ja hardcoren parissa hurmannut iltama turposi heti toisella yrittämällään kaksipäiväiseksi kummajaisfestariksi, jossa voi nähdä ja kokea kaikenlaista Masterista Lord Fistiin ja Claudio Simonettin Goblinista United Seafoodiin. Ja kun tähän yhdistetään vielä roskaleffat, niin aijaijai ja uijuijui! Tässä on sitten festivaalin puuhapetet Alex Anttila ja Ville Metsola availemassa vähän Fight the Night 2: Nightmare Cityn taustoja!

Niin, keitäs tyyppejä tässä jutussa onkaan takana? Teillähän on keikkajärkkäilykuvioita taustalla enempi ja vähempi? Miten te ylipäätään keksitte duunailla tämmöistä yhdessä?

Alex: Itsellä takana keikkajärkkäilyjä vuodesta 2007 lähtien. Aluksi pienempiä klubikeikkoja kavereille ja pikkuhiljaa tämä homma tästä on vaan lähtenyt kasvamaan. Nykyisin Hectorock iltoja 2-3 kertaa vuodessa, mitä teen Ihanamäen Mikan kanssa, noiseiltamia pari kertaa vuodessa ja muuten nyt äärimetallia. Villeen tutustuin leffafriikkailun kautta kolmisen vuotta sitten ja yhdessä tehty erilaisia keikkasäätöjä. Viime keväänä tuli mieleen, josko voisi Pagan Altarin tuoda Suomeen ja siihen saatiin Blow Up That Gramophone mukaan kanssa. Erinäisten yhteisten kuvioiden kautta tuppaa tapaamaan aika helkutin mielenkiintoista porukkaa, joilla samat lähtökohdat tähän hommaan ja muutenkin yhteenkuuluvuuden tunnetta löytyy. Metsolan Villen kanssa menny omat iltamat monesti maaliin, joko tehty yhdessä tai jelpitty toisiamme keikkojen onnistumisen takaamiseksi. Ensimmäisessä Fight The Night iltamassa olin soittelemassa levyjä ja muuta jelppiä siinä. Promoilua jne (ja ohimennen keksin iltamille nimen! haha). Viime vuoden lopulla tuli mieleen josko tälle kesälle voisi lähteä jotain isompaa rakentamaan. Steelfest hoitaa hyvin black metal skeneä, Tuskalla, Nummirockilla ja Jalometallilla on taas oma linjansa, mitä ei haluttu lähteä sotkemaan. Siinä sitten heiteltiin toisillemme nimiä, lähdettiin kokeilemaan tikulla jäätä ja innokas vastaanotto oli bändeillä tulla mukaan hommaan. Niin koti- kuin ulkomaalaisilla.

Ville: Ite oon järkkäillyt keikkoja harrastuksena ja ammatillisesti kymmenisen vuotta. Alexiin tutustuin muutama vuos sitten leffanöräilyn kautta, myöhemmin kävi ilmi et ukko duunaa kans keikkoja, ja vieläpä välillä ihan mielenkiintoisiakin 😀 Häähää! Pikkuhiljaa alettiin tekemään suoraa ja epäsuoraa yhteistyötä tällä saralla ja hommat on toiminu hyvin, joten nyt kun tällästä isompaa kävi pyörittelemään Fight The Nightin muodossa, niin Alex oli enemmänkin kuin looginen vaihtoehto.

Mikäs tässä Fight the Nightissa on perimmäisenä ajatuksena?

Alex: Tarjota rohkeasti erilaisia elämyksiä musiikinystäville. Sekoittaa mukaan vielä suht härö Night Visions -leffa lauantain startiksi. Suomessa tällainen line up voi kuulostaa oudolta. Sitten taas kun mennään Keski-Eurooppaan, niin tämäntyyppisiä DIY-festareita alkaa löytymään melkoisesti ja kyllä niihin aikalailla suomalaisia reissaa. Nyt ei tarvitse mennä merta edemmäs kalaan, vaan kaikki löytyy saman katon alta!

Ville: Tässä lähettiin sekoittamaan pakkaa ja tuomaan raskaamman musan tarjontaa laajemmin esille. Ei myöskään lähdetty ottamaan niitä ihan ilmiselvimpiä vaihtoehtoja vaan pyritään tuomaan framille nousevia kykyjä sekä täällä vähemmän nähtyjä kulttinimiä.

Onko teillä jotain selkeitä suuntaviivoja joiden puitteissa te aloitte näitä festejä järkkäämään? Oletettavasti se on merkinnyt aika paljon miten bändit teihin musiikillisesti kolahtavat?

Alex: Jatkoa ensimmäiseen Fight The Night iltamaan ei nyt lähdetty suoraan noin vaan suunnittelemaan. Meillä oli osa bändeistä pohdinnassa, osa putosi sitten poiskin, siirtyen myöhempään ajankohtaan ja siinä kun huomattiin että samankaltaisuutta löytyy ekaan Fight The Night iltamaan kuitenkin, Ääniwalli ois kuitenkin hyvä paikka tulevalle niin mennään samalla nimellä ja siihen perään vielä Umberto Lenzin loistokkaasta zombie-leffasta nimilisäys Nightmare City, kun Mortuary Drape vahvistui ja Goblinin mukaantulo alkoi näyttämään todennäköiseltä. Mortuary Drapen myötä oli helppo pyytää mukaan Ride For Revenge, Krypts ja Circle – Incarnation, joita voi kuvata helposti yhdellä sanalla = neroutta! Jokainen just mainittu täydentää Mortuary Drapen esitystä omalla monimuotoisuudellaan. Perjantai taas täydentyi helposti Master thrash-legendan ympärille. Villellä on hyvät kontaktit Ruotsin suuntaan, niin sieltä oli mukava saada mukaan Masterin menoa täydentämään Antichrist sekä Obnoxious Youth. Kotimaisista Jumalation ja Malicious Death täydentää tätä kattausta täydellisesti! Etenkin kun molemmilla bändeillä uutta soiteltavaakin lähiaikoina tulossa.

Ville: Molemmat heitteli kehiin ekan FTNnän jälkeen ja sit alettiin katselemaan et keiden aikataulu natsais ja miten sais täyteläiset paketit aikaseks molemmille illoille, hyvinhän tässä kävi. Ensimmäisen Fightin toistoon ei lähdetty ja seuraava on varmaan taas snadisti erilainen.

Ensimmäinen Fight the Night oli yhden illan kekkemot joissa oli kourallinen bändejä, mutta tämä kakkososa on jo kaksipäiväinen ja bändejäkin on aikamoinen liuta. Mites tässä nyt näin kävi? Jos nyt ajatellaan että eka FTN tappeli ihmisten illanviettosuunnitelmissa perusbaarikeikkojen kanssa, niin nyt ollaan sitten samassa sarjassa jo isompienkin festareiden kanssa.

Alex: No joo, kuten jo aiemmin mainittu, niin isompia festejä, jotka hakee myös isompia massoja tästä maasta löytyy. Ääniwalliin mahtuu sen tuhatkunta ihmistä, valtaosa bändeistä ei paljoa muilla festeillä tänä kesänä keikkaile ja mukana ensikertaa Suomessa vierailevat Chrome ja Salem’s Pot.

Ville: Nälkä kasvaa syödessä ja jos idea on hyvä niin miksei sitä lähtis toteuttamaan? En näkis tätä kuitenkaan minään megafestarina vaan lähinnä isona klubikeikkana jossa on mahdollista nähdä kovia kotimaisia ja ulkkareita snadisti intiimimmässä ympäristössä.

Ohjelmistossa on sekä uusia kykyjä että vanhoja legendoja, useammasta eri tyylilajista. On tuoreita suomibändejä malliin Lord Fist, sitten on death metal -legenda Master ja sitten mennään kauhuproge Goblinin kautta Hawkwind-liitännäiseen Psychedelic Warlordsiin. Tässä on aika laaja skaala, mutta onko teitä pelottanut se että paletti leviäisi liiankin laajalle?

Alex: Perjantain pääpaino on thrash-metal voittoinen Masterin johdolla, lauantai taas black metal -henkinen, mitä Mortuary Drapen ympärille rakentui. Goblin, Alan Daveyn Hawkwind projekti, Chrome, Salem’s Pot, Tombstoned taas tukee toinen toisiaan. Monelle black metallista diggaavalle tutulle Hawkwindin tuotanto ja Goblin on yhtä kovaa kauraa kuin black metal genren klassikot. Muutenkin aika harvassa on festarit, missä joka ikinen esiintyjä osuu ja uppoo jokaiselle. Doom-genrestä itsellä oli useampi idea, minne ei sitten menty. Erillistä doom-iltamaa vartenkin on jo tosin suunnitelmia, haha!

Ville: Luottoa on, että Suomesta ja lähinaapureista löytyy porukkaa, joita kiinnostaa tsekata saman viikonlopun aikana raskaamman musan saralta laajemminkin mielenkiintoisia akteja ja onkin ollut mukava huomata että nimenomaan 2 päivän ennakoita on mennyt eniten ennakkolipuista.

Fight the Night kakkonen järjestetään Helsingin Ääniwallissa. Tuossa paikassa ei ole käsittääkseni keikkoja paljoa vielä järkättykään? Mikä mesta tuo nyt sitten edes on?

Ville: Ääniwalli on 1-kerroksinen halli Vallilan ytimessä, johon on duunattu keikkatilat. Tilana aivan loistava hieman isommalle tapahtumalle säilyttäen kuitenkin klubifiiliksen. En tässä enempää paljasta, tulkaa mestoille toteamaan.

Mikä on ollut näiden festien järkkäämisessä kivointa ja helpointa? Mikä taas haastavinta?

Alex: Kivointa on kun bändi natsaa, keikka lähenee, tulee itse keikka ja hommat menee putkeen. Kaikki muu siinä ympärillä on taas stressinhallinnan harjoitusta parhaimmillaan. Pagan Altar iltamissa esimerkiksi kaikki oli ok, niin sitten yksi kitarapiuha puuttui. Ei muuten mitään, mutta piti olla kahden kaapin välille suht pitkä ja piuhaa ei sitten löytynyt mistään. Onneksi keikka saatiin hoidettua ilman kyseistä piuhaa ilman sen kummempia ongelmia. Keikkahommia aloitellessa useampi vuosi sitten yhtenä Kantisbaarin keikkailtana kaikki bändit toi paikalle pelkkiä bassokaappeja ja nuppeja. Aika kiireellä kiroillen siitä sitten väki juoksi hakemaan lisää kilkettä. Aina tulee vastaan jotain mikä yllättää. Miten asioihin reagoi ratkaisee…

Ville: Parastahan on kun saa tosiaan itse miettiä et mitä sinne tuo ja nähdä kun hommat alkaa rullaamaan, pahinta sit taas jos mikään ei skulaa vaikka mitä tekis. Onneksi tälläiset tapaukset on harvemmassa.

Onko teillä tätä vuotta ajatellen mitään tavoitteita, oliko kyse sitten käytännön järjestelyiden sujuvuudesta tai ihan yleisötavoitteista?

Alex: Paras tavoite olisi, että väki löytää festivaalit, viihtyy paikan päällä, kuulee ja kokee jotain uutta! Ja toki olisihan se kiva, että maksetut kulut saataisiin katettua. Tuo uskoa tulevaan, sillä nyt jo melkein seuraava Fight The Night iltaman kattaus kasassa!

Ville: Toivotaan et hommat menee kaikinpuolin nappiin ja sekä bändit & yleisö viihtyy. Onhan se aina toivottavaa et porukkaa olis tulossa just sen mitä mesta vetää.

Pysytään vielä kuitenkin tässä vuodessa. Mitä keikkaa tai keikkoja odotatte henkilökohtaisesti eniten tämän vuoden osalta?

Alex: No ainakin Jussi Parviaisen ja Kuusumun Profeetan tähdittämää Hectorock seiskaa Kuudennella Linjalla toukokuun lopulla. Jussi saa laajan suunvuoron ja yksi hänen viimeisimmistä elokuvista näytetään iltamissa. Juuri tovi sitten puhuin pitkät Pätkät Kuusumun Profeetan Mikko Elon kanssa käytännön asioista ja Hectorock keikka on Kuusumun visuaalisin keikka, mitä ovat ikinä tehneet! Videoita ja eri efektejä tullaan käyttämään suht armotta keikalla. Marraskuun alussa Bolt Throwerin ja Saint Vituksen yhteiskeikalle Englantiin on pakko päästä myös. Se vielä Fight The Night festistä, että Chromen näkemin, vai sanoisiko pikemminkin kokeminen kiinnostaa todella paljon!

Ville: Fight The Nightista kiinnostaa toki kaikki mitä ei aiemmin ole tullut koettua ja muiden osalta Human Eye 26.7. Ääniwallissa on kyllä sellanen juttu et huhheijaa!

Onko teillä vielä jotain muuta sanottavaa? Millaisin mielin kannattaa tulla juhlimaan?

Alex: Avoimin mielin paikan päälle! Tässä on aidosti kyse jostain ainutlaatuisesti koto-Suomessa, mitä ei noin vain pääse kokemaan. Palava halu jo tässä vaiheessa infoilla mitä kolmoseen tulee, mutta maltetaan mieli vielä hetkeksi.

Ville: Tulkaa tsekkaamaan tutut jutut ja ainakin maistelemaan vähän vieraammat.

www.facebook.com/events/399518763525716

Remissions

Joo elikkäs teillä on nyt seitsemän biisin kaksitoistatuumainen ”Survivalist” pihalla. Se on äänitetty jo yli vuosi sitten, joten mitkä ovat fiilikset levyä kohtaan juuri nyt? Miltä tuntuu, kun se on vihdoin ihmisten saatavilla?

Rauli: Onhan se hianoo aina kun saa jonkun oman tuotoksensa käsiin pitkän vääntämisen jälkeen. Itse olen ainakin tyytyväinen lopputulokseen. Täähän tuli itse asiassa Remissions-mittapuulla tosi nopeeta ulos. Kiitos kaikille, jotka on ollu osallisena tän levyn tekoon.

V-A: Useinhan se näin harrastustasolla puuhaillessa se muustakin kuin omasta tahdosta kiinni, että millainen levystä lopulta tulee ja koska se tulee julkaistuksi. Kaiken huomioon ottaen, yllättävän vähän mikään tässä vituttaa. Tuohan toi levyn julkaiseminen aina bändille mukanaan tiettyjä keikkailuvelvollisuuksia ja muuta säpinää, mikä ei itseäni haittaa. Mähän asun Jyväskylässä, joten lähden mielelläni vaikka istumaan autoon näiden tyyppien kanssa vaihtelun vuoksi. Keikat on siihen päälle pelkkää bonusta.

Pari vuotta sitten ilmestyneen kymppituumaisen ja ”Survivalistin” välissä vaihtui kokoonpano, kun kuusikielisen varresta poistui Jukka ja Ville tuli tilalle. Mitäs kaikkea tuohon liittyi? Biisintekoonhan tuo juttu ei ole vielä ”Survivalistilla” vaikuttanut, mutta tuntuuko mitenkään hassulta saatella maailmaan levy, jonka tekoaikaan kokoonpano oli eri?

Rauli: Joo Jukka tosiaan muutti takasin kotiseudulleen Pohjois-Karjalaan, eipä siinä sen kummempia. Jonkun aikaa pähkäiltiin kuinka hommaa jatketaan ja tultiin yhteistuumin siihen tulokseen, että on bändin kannalta parempi etsiä uusi kitaristi kuin jatkaa samalla kokoonpanolla. Villeltä kysyttiin sitten kiinnostusta ja eipä siinä kauaa menny kun oltiin jo treeniksellä höyläämässä. Eipä tuo mitenkään hassulta tunnu, varsinkin kun Ville on 100 % meiningissä mukana.

Ville: Olin itse asiassa juuri samalla viikolla miettinyt että olisi hienoa soittaa kitaraa jossain erityylisessä bändissä kun mitä Delta Force 2 on, joten oli aika hyvä sattuma että kysely Remissionssiin liittymisestä tuli juuri silloin! Tuttujen tyyppien kanssa oli mukava lähteä soittamaan vaikka oma osaaminen vähän epäilyttikin kun en kuitenkaan mikään hirveä virtuoosi ole. Mutta on ihan hauskaa haastaa itseään parempiin suorituksiin ja varsinkin kun Remareilla treenataan ehdottomasti enemmän kun millään muilla bändeilläni koskaan (abaut kerran viikossa) niin mukavasti siinä onneksi on kehittynyt ja saanut hommasta hyvin kiinni! Valmiiden biisien opettelu on meikälle ehkä vähän hankalaa, mutta onneksi nuo vanhat biisit on saatu ihan suhteellisen hyvin sujumaan ja nyt pääasiassa louhitaankin jo uusia biisejä, mihin voi sitten itsekin heitellä ideoita!

V-A: Eipä toi levystä eriävä kokoonpano erityisesti häiritse, kun ei tässä mun nähdäkseni bändin tulevaisuuden kannalta ollut hirveästi vaihtoehtoja. Näyttäis siltä, että sopiva tyyppi ollaan saatu mukaan Jukan tilalle.

Tuo levy poikkeaa hieman sitä edeltäneistä levyistä, kun mietitään pelkästään biisejä. ”Survivalisthan” on levynä melko kompakti, noin parikytäminuuttinen. Nelibiisinen kymppituumainen oli vain vähän lyhyempi levytys. Pyritte ilmeisesti hakemaan pesäeroa seiskaan ja kymppiin, vai laitetaanko nyt kaikki luonnollisen kehityksen piikkiin?

Rauli: Kait sitä voi sanoo luonnolliseksi kehitykseksi. Eipä me ikinä olla kauheen tarkasti mietitty minkälaista matskua millekin levylle tulee. Tehtiin vaan nippu biisejä, käytiin nauhottaan ne ja nyt tuli tämmöinen levy, edelliset oli mitä oli ja täts it.

V-A: Osa biiseistä, ainakin Losing It ja Cluster Fuck, on jo ekan seiskan ajoilta. Seiskalla on melko nopeita biisejä ja kymppituumaisella taas enemmän keskitempoisia biisejä. Itselläni taisi olla ajatus siitä, että tälle levylle voisi valikoida taas enemmän nopeampia kappaleita siksi, että levyillä olis vähän erilainen tunnelma. Toisaalta kyse oli pitkälti siitä, että millasta matskua sattui olemaan nauhoittamatta, joten tän tavoitteen onnistuminen oli kyllä osittain ihan säkästä kiinni.

Mitä sanoituksellisia teemoja olette pyrkineet levylle tuomaan? Onko sillä saralla pyritty hakemaan myös uusia juttuja mukaan? ”Survivalist” on muuten myös Remissionsin ensimmäinen levytys, jolla on nimi.

V-A: Levyn sanoituksien takana ei ole mitään tietoisia pyrkimyksiä, ne on kirjoitettu aika pitkällä aikavälillä ja yksittäiset biisit ovat syntyneet ihan niistä ajatuksista, jotka ovat päällimmäisenä olleet mielessä milloinkin. Pidän kuitenkin isoista, kokonaisvaltaisista teemoista ja kun mietin levylle kansi-ideaa, mieleeni tuli, että kokoava näkökulma voisi olla tällainen yhteiskunnallisia olosuhteita vieraantuneena katselevan yksilön katse. Kansiin tuli tollainen iso perspektiivi, levyn nimi taas pyörii enemmän yksilötasolla.

”Survivalist” on tosiaan kaksitoistatuumainen. Oliko teillä muuten mitään muita suunnitelmia ”Survivalistin” julkaisuformaattia koskien?

Rauli: Ensin oli tarkoitus tehdä tästä toinen 10”, mutta päädyttiin loppuen lopuksi 12”:seen. Siinä oli kaikkee budjettiin ja levyn pituuteen liittyviä asioita minkä johdosta päädyttiin isoon rieskaan.

Ville: Kymppituumainen on ehkä jossain määrin ”välinputoaja”-formaatti. Kun julkaisimme Vapaalla Maalla oman kymppimme, niin useampikin distro valitteli kymppien käyvän huonosti kaupaksi ja jos julkaisu olisi kaksi tuumaa isompi niin voisi huoletta ottaa isomman määrän myyntiin. Outoa. Mutta onhan se periaatteessa totta että esimerkiksi distroboxeihin kymppituumaiset vähän hukkuvat isompien levyjen sekaan ja muita tekosyitä. Ja toisaalta jos 12” tekeminen on samanhintaista tai jopa vähän halvempaa kun kympin niin miksei sitten julkaisisi sellaista kun äänenlaatu on kuitenkin parempi väljemmässä prässissä?

[youtube url=W7B3hvWKaB0]

Levyn julkaisemisesta puheen ollen, tämän äänitteen pistitte itse pihalle, siinä missä edellisten julkaisujen kanssa oli pienlafkoja avustamassa. Miten tähän ratkaisuun tällä kertaa päädyttiin?

Rauli: No yksinkertasesti haluttiin vaan tää levy julkastua ilman enempiä viivästyksiä. Kyllähän sitä kyseltiin eri julkaisijoita ulkomaita myöden, mutta kiinnostusta ei löytynyt. Aateltiin että ei tätä hommaa viitti viivytellä enää enempää ja julkaistiin itse.

Ville: Itse asiassa levy ei ole ihan täysin bändin kustantama: Entinen Deadsunrise-kitaristi ja nykyisin Woundissa vaikuttava Jaakko halusi tukea parilla satasella ”että se levy viimein tulisi ulos” ja me kumarramme syvään hienosta eleestä johtuen! Tattis!!!

V-A: Jep, iso kiitos siihen suuntaan.

Levyssähän on vielä melko kutkuttava kansitaide, jonka on tehnyt nimimerkki Karkar, ja jossa on hyvin vahva Fritz Lang -viba. Miten näihin ratkaisuihin on päädytty?

Rauli: Meillä oli visio aiheesta mitä kansiin tulis ja Karkar oli mulle ennestään tuttu kaveri (tehny mm. Armageddon Clockin kahden viimeisen LP:n kannet) niin ehdotin sitten muille häntä. Lopputulos oli todella upeet kannet.

V-A: Joku ideahan niihin kansiin aina pitää keksiä. Kansi kuvaa tietysti Metropolisissa esillä olevaa teknokratiaa ja maanalaista työläisten kaupunkia tai tällaista kahtia jakautunutta taloudellista rakennetta. Kansitaiteilija sai ideasta kiinni omalla tavallaan. Punkissahan tällainen kollaasi on ihan perinteinen tekniikka, vaikka jossain määrin itseä alkaa jo hieman kyllästyttääkin tällainen ryöstöviljely, mitä nyt sitten on kuitenkin itsekin päätynyt tekemään. Tässä kohtaa vois tietty paljastaa, että myös ton edellisen julkasun kansien teema pyörii jossain määrin Andalusialaisen koiran ympärillä, jos sitä ei joku ole sattunut huomaamaan.

Mikäs tuo levyn julkaisemiseen liittynyt pölynimurisuodatingate oli?

Rauli: Tää nyt oli tämmönen perus kuriirifirman sössintä, mikä tuntuu olevan nykyään aika yleistä. Ne oli sekottanu yhen meidän levylaatikoista jonku toisen pakettiin ja me saatiin loota suodattimia ja joku äiä lootan meidän levyjä. Eipä siinä sen kummempaa muuta kun extrahampaitten kiristelyä ja vitummoista säätöö.

Ville: Pakko vielä kertoa, että Itellan kanssa asian selvittäminen oli ihan vitun rassaavaa. Postihan jakaa joidenkin kuriirifirmojen lähetykset ja se on kyl todella nihkeää – varsinkin jos joku ei suju niinkun leffoissa. Raahasin väärän paketin takaisin Postiin ja ne vaan levitteli käsiään siellä! Olisi kuulemma onnistunut omalla kustannuksella hoitaa paketti oikealle omistajalle tai takaisin lähettäjälle jonnekin ulkomaille niinkuin täti suositteli vaikka Suomessa sijaitsevan vastaanottajan nimi luki isolla paketissa! Ja meidän paketista ei ollut mitään tietoa – kävi hän tosin katsomassa näkyisikö hyllyssä sellaista kuutionmuotista levypakettia – ei näkynyt!!! Kiukkua pihisten menin takaisin kotiin ja kävin itse kaikki paketissa olleet eri seurantakoodit läpi (jota Postin virkailija ei viitsinyt/tajunnut tehdä) ja jollain löytyi tieto että meidän levyboxi on kuitattu jossain Vantaalla ja ilmeisesti siellä firmassa joka olisi tarvinnut noita suodattimia! No, sitten vaan yhteyttä suodatinfirmaan ja vyyhti alkoi purkaantumaan. Tässä välissä Postin asiakaspalvelu neuvoi vain soittelemaan erinäisiin uusiin ja uusiin puhelinnumeroihin… Hetken päästä lähettifirmasta soitti parikin eri tyyppiä pyydellen kovasti anteeksi ja kysellen, että millon voisivat tulla noutamaan väärän paketin ja että hoitaisivat levyboxin oikeaan osoitteeseen! Ja voitte kuvitella että oli siisti fiilis kun lähetti haki suodattimet himasta ja toi seuraavana päivänä loput levyt! Mutta ei siinä vielä kaikki – tämän kaiken jälkeen joku tyyppi Postista soitti että meikäläiseltä pitäisi tulla noutamaan joku väärä paketti! Harmi kun en ollut kotona – oisin voinut antaa vaikka roskapussin vietäväksi tai jotain!!!!

Onko ”Survivalistin” jälkeen tehty uutta materiaalia? Jos on, niin mihin suuntaan se on menossa? Onko Ville päästetty tekemään biisejä?

Rauli: Uusia biisejä on jo kohta täyspitkän verran ja tavote on mennä keväällä studioon uutta levyä nauhottaan, eli ahkeria ollaan oltu ja treeniksellä viihdytty. Ville on ollu biisien teossa ja sovituksessa mukana ja hyviä juttuja on tuonut tullessaan. Tulossa on tiukkaakin tiukempaa powerlifting-louhintaa höystettynä Nekalan pimeiden kujien synkkyydellä.

Ville: Joo, meikäläinenkin on saanut ujutettua parit riffit ohjelmistoon. Uusi matsku on mun mielestä ainakin aina monipuolista ja hyvää. Synkkää lunastusta niinkun tapana on sanoa, heh! Vaikutteita on imetty ainakin Hellhammerilta, Catharsikselta, Sodomilta, Crowbarilta ja Gismiltä!

V-A: Vähän ahdistavampaa ja sekavampaa kamaa on tulossa varmaankin, mutta ei tarvii pelätä että tosta punkkiriffien ränkytyksestä ihan hirveen kauas oltais matkalla.

Onko vielä jotakin, mitä haluaisitte sanoa? Lammas Zine kiittää teitä tästä ja toivottaa hyvää alkanutta talvea.

Rauli: Kiitosta vaan itellenne ja nähdään keikoilla! Ostakaa levyjä ja mertsendaissia, niin pysyy bisnekset käynnissä!

V-A: Ei lisättävää.

Ville: Itsetehty pasta on muuten ihan helvetin hyvää! Remissions axe attack pastakone höylät suosittelee!!!

Juho: Näin on.

www.facebook.com/Remissions
sic-semper-remissions.tumblr.com
remissions.bandcamp.com

Lämminhenkinen ilta äärimetallin parissa

On ihan mukava käydä välillä keikoilla, joiden esiintyjät eivät ole omia suurimpia suosikkeja. Satyricon kuuluu kirjoissani porukkaan, joka ei ole saanut jalkautumaan levykauppaan asti, vaikka musiikki kuunneltaessa onkin aina ihan kelvollista. Lähdin tämän vuoksi keikalle uteliaana ja leikkimielellä. Tunnelma oli siis kuin Napakymppiin lähtisi.

Paukautin paikalle parahultaisesti todistaakseni taiwanilaista lämppäriä. Chthonic (ei Gin and Tonic) oli huikea näky, nimittäin lavatamineissa yhdistyi larppausvarusteet ja -meikit todella perversseihin naamioihin. Lämppärikeikkaa kommentoinut, kohdalle osunut dosentti Männistö kutsui aktia nimikkeellä budohevi, joka varmaan oli hyvin osuva luonnehdinta.

Kohdalle osunut dosentti Männistö kutsui aktia nimikkeellä budohevi

Musiikillisesti on vaikea sanoa mitä kaikkea kama piti sisällään, mutta sanotaan nyt vaikka niin, ettei tällaista ollut vielä paljon ennen 1990-luvun puolta väliä olemassa. Kuvittele Children of Bodom jollain itämaisilla larppauselementeillä höystettynä ja olet lähellä. Vaikkei musa itseä paljoa lämmittänyt, oli bändi oikein sympaattisen oloinen, eikä siitä ole syytä lähteä siten haastelemaan mitään erityisen negatiivista.

Satyricon aloitti keikkansa uusimman levyn (S/t, 2013) mahtipontisella introlla, jonka perään lähti varsinaisena avausbiisinä vuoden 1994 albumin ”The Shadowthrone” avaaja Hvite Krists død. Tämän jälkeen siirryttiin itselleni tutuimpaan osastoon, eli ”Now, Diabolical” –albumiin (2006) ja vieläpä nimikkobiisiin. Olen siis sitä porukkaa, jolle rokki-Satyricon on huomattavasti tutumpaa kuin alkuaikojen uskottavat bläck&decker-kiekot.

Keikan logiikka noudatteli melko ennalta arvattavaa mutta toimivaa, eli biisejä tipauteltiin kohtuu tasapainoisesti uran varrelta. Moniaineksisuudesta huolimatta itselle jäi kuitenkin sellainen olo, että kyseessä oli aikamoinen hittikimara. Bändin paremmin tuntevat ja fanit varmaan arvostelisivat ratkaisua tylsäksi ja ennalta-arvattavaksi, mutta maallikolle tämä sopi erinomaisesti, nimittäin livenä Satyricon ylitti ainakin omat odotukseni ja tykkäsin keikasta musiikillisesti hyvin paljon.

Ei varmaan tule yllätyksenä kenellekään, että kyseessä on soittajina ja esiintyjinä ammattimainen bändi ja siihen puoleen on turha mennä enempää. Muu show ansaitsee taas pari sanaa, koska laulaja Satyrin välispiikit jatkoivat lämppärin sympaattista linjaa ja olivat hyvin lämminhenkisiä. Toki kyseisen orkan pahimmat murjotusajat ovat kaukana takana ja aatteet on myyty levymyynnin ohessa jo moneen kertaan, mutta itse lämpenin inhimilliselle, muttei silti yleisöä nuoleskelevalle esiintymiselle, jossa kuitenkin biisien aikana pidettiin hevikliseistä tiukasti kiinni.

Laulaja Satyrin välispiikit jatkoivat lämppärin sympaattista linjaa ja olivat hyvin lämminhenkisiä

Toinen asia joka kaipaa mainintaa, on bändin voimakas valoshow, joka varmasti jakoi mielipiteitä. Strobot säksättivät lähes koko keikan mitalta ja esiintymistä ryyditettiin myös ties millä värivaloilla. Näyttävää, kyllä, rasittavaa, varmasti monen mielestä. No, jäipähän ainakin mieleen.

Ilta tarjosi kelvollisen kokonaisuuden ja positiivisen yllätyksen. Osittain tämä saattaa johtua siitä, että itse käyn niin vähän keikoilla nykyään, että miltei mikä tahansa hieman omaan makuun menevä mättö kelpaa. Samalla on pakko tunnustaa, että Satyricon on kovatasoinen bändi, jonka musiikillisen kekseliäisyyden pystyy tunnistamaan hieman vähemmänkin levytettyyn tuotantoon perehtynyt.

Kuvat: Ville Angervuori

LPRHC Fest 2013

Vuoden 2013 LPRHC Fest jatkoi viime vuodesta tutuksi tullutta, hyväksi havaittua linjaa; ulkomaan ihme pääesiintyjänä, kotimaisia bändejä (lähinnä Etelä-Suomesta) sekä paikalliset vetonaulat. Konsepti toimii tiettyyn pisteeseen, mutta kuinka monta vuotta konsepti jaksaa houkutella riittävästi yleisöä?

Koska artistikattaus on huomattavasti ns. ”normaalifestareita” mielenkiintoisempi, totaalisia hasseja ei siis löydy, oman mielenkiinnon ylläpitämiseksi jatkoin viime vuodelta hyväksi havaittua linjaa; kaikkia bändejä ei pysty kuitenkaan mulkasemaan a) selkävaivojen ja b) tuttujen morjestamisen johdosta, poimittiin etukäteen ohjelmistosta ne pakolliset. Kriteeteiksi kelpasivat tuttuus, yleinen mielenkiinto ja jokin erikoistapaus.

Erikoistapaukseksi voitaneen laskea No One Is Safen viimeinen esiintyminen. Nyt joukostamme on poissa kenties ainoa kotimainen hardcore-bändi, jonka keikoilla vaaran tuntu oli aina läsnä, olkoonkin hieman päälleliimaton oloista. Yhtyeen pehmeämpiä arvoja edusti vessapaperisota. J. Kiesi Grandesin viihdytys lauantaihelteessä voitaneen pitää erikoistapauksena siinä mielessä, että aikaisempina vuosina Kiesi on nähty lavalla yksinään, mutta nyt rytmiryhmän tuokseen saanut artisti tuli todistettua elävänä ensimmäistä kertaa tässä formaatissa.

Tuttua ja turvallista edustivat mm. No Second Thought, Pää Kii ja Anal Thunder, jonka aikana toiminta lavalla ja lavan ulkopuolella oli tutun sekavaa. Myöskään festareiden vetonaulaksi hommattu jenkkiläinen First Blood ei mitään elämää suurempaa tarjonnut, vaikka hyvin paukuttikin. Lauantain ohjelmistossa perimmäisten asioiden äärellä operoiva Pertti Kurikan Nimipäivät sai punkkarit pogoamaan, St.Hoodin ja Boltin laittaessa porukkaan liikettä illan hämärtyessä ja viilentyessä. Ei mitään ennenkuulumatonta ja -kokematonta, mutta en voi väittää, ettenkö olisi viihtynyt.

Mielenkiintoiset, uude(hko)t ja vähemmälle kuuntelulle jääneet tuttavuudet ovat usein avainasemassa siinä, nouseeko festarit perusvarmasta suorittamisesta ikimuistettavien joukkoon. Kaucasin esiintyessä lauantain avausaktina, oli alueelle suoriuduttava ensimmäistä kertaa jo puolilta päivin. Mm. Laineen Kasperin ja Raipatin tähdittämän hip hop –kollektiivin oli pitkän tauon jälkeen ensimmäinen, joten sikäli melko harvinaista herkkua. Myös päivän ja koko tapahtuman päätösaktina nähtiin ja kuultiin räppiä, kun SMC Lähiörotat pistivät juhlat pakettiin. Show oli ehkä hieman sekava ja kunnon bassojen puutteessa myös hieman laimea, mutta varsinkin Ameeban visitti jäi mieleen yhtenä festien kovimpana yksittäisenä suorituksena. Kertooko jotain tapahtumasta vai kävijästä, kun mielenkiintoisimmat esiintymiset olivat mahdollisimman kaukana siitä punkista ja hardcoresta, jonka vuoksi paikalle ylipäänsä saavuttiin. No, jotain tekoa tietysti silläkin, ettei näitä kokoonpanoja ole tässä viimeisen reilun vuosikymmenen aikana vielä kahden käden sormin laskettavaa määrää tullut nähtyä. Toiveissa siis hieman arvaamattomampia nimiä, sekä tietysti sitä räppiä!

Festarit ovat jälleen muutoksen kourissa, toivotaan että ratkaisu esim. sijoittumisongelmaan löytyy, ja festari saa jatkoa myös ensi kesänä. Toiveissa olisi myös hiukan enemmän yleisöä, sillä jokseenkin autiota oli kentällä toisinaan.

Airbourne Tampereella

Airbournen keikka oli kahdella tavalla tamperelaisesta näkökulmasta erikoinen. Lauantai-illan keikaksi bändit soittivat hämmentävän aikaisin, joka sitten aiheutti reportteripartion kohdalla puolentoista lämppärin missaamisen. Toinen erikoisuus oli esiintymispaikka, eli Tampere-talo. Siellä kun on totuttu näkemään klassista musiikkia ja tiedetapahtumia – ja kohta tietysti kiakkovierasjuhlia – eikä lattaotsarokkia.

Saavuimme kuvaajan kanssa paikalle kesken englantilaisen Black Spidersin esiintymisen. Tampere-talo vaikutti heti lupaavalta keikkapaikalta, nimittäin paikan pohjaratkaisun ansiosta suurellakin yleisöllä on mahdollisuus nähdä esiintyjät läheltä lavaa. Tällä kertaa paikalle oli saapunut noin puoli salillista, eli ehkä noin 500 päätä. Koko poikkeuksellisen leveällä juhla-alueella sai myös juoda kaljaa eikä esiintymisen sivustastakaan seurailu verottanut soundeja juuri ollenkaan.
Puoliksi missaamamme Black Spiders on kolmen kitaristin hard rock –pumppu, jonka musiikkia voisi luonnehtia Motörheadin, AC/DC:n ja ehkäpä hieman Sensational Alex Harvey Bandin välimaastoon sijoittuvaksi. Bändi oli selvästi motivoitunut antamaan kaikkensa ja esitys sisälsi varsin kelvollisten biisien lisäksi tanakan määrän mossausta ja bändiläisten hillumista lavalla. Perinteiset rock-liikkeet ja -kliseet tulivat takaraivosta, soitto oli tiukkaa ja biisejä tuntematonkin pystyi astumaan meininkiin sisään vaivattomasti. Taattua hard rockia niille, jotka sellaisesta pitävät – ja yleisöhän piti.

Pääesiintyjä Airbourne avasi settinsä Terminator 2 –elokuvan soundtrackilla valonheitinten pyörittäessä punaisia valokeiloja vaaran merkiksi. Bändin kirjaimellisesti loikatessa lavalle lähti uusimman ”Black Dog Barking” –albumin (2013) menevä avausraita Ready to Rock soimaan ja ensisekunneista lähtien bändi hardrokkasi kuin riikinkukko.
Vaikkei Airbournen tuotantoa olisi koskaan kuullutkaan, ei aussibändin maamies-esikuvia olisi tarvinnut kauaa arvailla. AC/DC:n ja Rose Tattoon jalanjäljissä etenevä kaljan- ja hienlöyhkäinen perusasioissa tiukasti pysyttelevä rockvääntö tempaisi hyvin lämmitellyn yleisön mukaansa välittömästi.

Bändin nokkakukko, laulaja-kitaristi Joel O´Keeffe otti paikkansa myös välittömästi, ja vaikka koko bändi oli meiningissä sata lasissa mukana, oli nokkakoristeen meininki vielä muutaman asteen verran näyttävämpää. Bändin sisäistä työnjakoa asetettaessa on selvästi syystä tai toisesta päätetty panostaa yhteen tyyppiin koko rahalla.
Asiaan on saattanut vaikuttaa myös kaverin poikkeukselliset kyvyt. Samanaikainen mossaus ja kitaralavan heiluttelu hevimuodostelmassa eivät olleet minkäänlaisena esteenä soolon tilutukselle. Soitto ja laulu toimivat erinomaisesti yhteen ja tältä turboahdetulta aussirokkarilta ei tuntunut energia hiipuvan näyttävästä lavameiningistä huolimatta missään vaiheessa.
Jossain vaiheessa laulaja-kitaristia kanniskeltiin yleisön seassa roudarin harteilla rokkarin soittaessa myös samalla sooloa. Angus Young, anyone? Keikan loppupuolella samainen ihmisiä ryyppäämään villinnyt aussi hakkasi päähänsä oluttölkkejä. Niiden alettua suihkuta ruskeaa mahlaa hän viskeli niitä sitä mukaa yleisöön. Todellinen showmies, jonka yleisö palkitsi runsailla suosionosoituksilla.

Airbournen setti koostui noin 50 minuutin avausosasta ja 25 minuutin encoresta. Bändisoiton tiukkuus yhdistettynä Tampere-talon hyviin soundeihin ja tarkkaan harkittuihin rockshow-elementteihin teki keikasta todellisen taidonnäytteen. Tämän kaltainen perusrock on vaikea laji, jossa kaikkien osien pitää ollakin kohdillaan, jotta homma voi toimia.
Airbourne pystyy vetämään pisteet alallaan kevyesti kotiin ja koska homma tosiaan toimii näin hyvin, voi AC/DC:n kaltaiset waka wanhat wääntäjät päästää hyvillä mielin ansaituille eläkepäiville.

Uniikin hardcoren metsästäjät – Hero Dishonest

Oli lämmin kesäilta Herramme Seitanin armosta vuonna 2002 ja Lappeenrannan 53 Summer Slamsit olivat täydessä vauhdissa. Lavalle asteli taas uusi joukkio punkkarin retkuja. Hero Dishonest ei ollut tuolloin allekirjoittaneelle tuttu muutoin kuin nimeltään, mutta heti ensimmäisestä runttauksesta lähtien tajusin valaistuneena, että nyt on biisit ja meininki kohdillaan! Tuon jälkeen Herot on tullut nähtyä lukemattomia kertoja livenä ja vaikka miehistö on vuosien varrella osittain vaihtunut ja vähentynytkin – hikoilu ja äkkiväärä tulitus on jatkunut katkeamatta jo 14 vuotta. Hetki sitten ilmestynyt kuudes pitkäsoitto Alle Lujaa iskee taas kuin miljoona Colttia ja on nelikon ensimmäinen kokonaan suomenkielinen levy. Basisti Lasse ja rumpali Jussi avaavat seuraavassa sanaisia arkkujaan.

Mikä sai tekemään kokonaan suomenkielisen levyn ja miltä uutukainen kuulostaa omaan korvaan? Mitä muut ovat tykänneet?

Lasse: Vellu kirjoitti biisejä alussa sekä suomeksi että englanniksi, ja todettiin ettemme halua tehdä sekakielistä levyä. Suomenkieliset biisit tuntuivat toimivan parhaiten, joten Vellu päätti keskittyä siihen. Omasta mielestäni ratkaisu oli oikea, uusi levy kuulostaa ton kielenvaihdoksenkin takia hyvältä omaan korvaan, biiseistä tuli suomeksi jotenkin suoraviivaisempia ja hyökkäävämpiä. Positiivista palautetta on tullut sekä arvioissa että henkilökohtaisesti.
Jussi: Bändillä on taas jotain uutta annettavaa kielenvaihdon sekä tuotannonkin kehittymisen puolesta. Saundi on kahteen edelliseen levyyn verrattuna raaempaa, mitä haettiinkin. Ollaan onnistuttu jotenkin vetämään koko konsepti entistä omaleimaisempaan suuntaan, ja Vellun laulusuoritukset ovat sellaista hetkeen heittäytymistä, että oksat pois ja hattu kouraan. Lopputuloksessa onnistuttiin paremmin kuin osattiin odottaa! Ei toista samanlaista bändiä löydy ainakaan tältä planeetalta.

Kahdella viimeisimmällä pitkäsoitolla ei enää kaahata pelkästään tuhatta ja sataa vaan vaikutteita löytyy monistakin musiikkityyleistä. Onko musiikillisessa mielessä tapahtunut jonkinlaista kasvua vai miten paljon ylipäätään mietitte minkä tyylisiä biisejä teette? Kuka muuten tekee biisit ja miten kauan levyntekoprosessi yleensä kestää?

L: Lähinnä levynteon loppuvaiheessa saattaa käydä vihdoin mielessä sekin, millainen kokonaisuus biiseistä syntyy. Siinä vaiheessa aikaisintaan tulee kelattua, että ”tähän sopis nyt semmoinen ja semmoinen biisi”, mutta 90% ajasta emme mieti asiaa lainkaan. Tulee semmoisia biisejä kuin tulee. Mikko ja Vellu tekevät biisien rungot, ja ne sovitetaan yhdessä. Vellu tuo yleensä biisinsä treeneihin melko vapaamuotoisina, Mikon ovat enemmän valmiiksi mietittyjä. Tekstit ovat Vellun, ja mulla on niissä loppuvaiheessa ollut tapana vähän myös jeesata. Levyjen välissä meillä on yleensä mennyt pari vuotta, mistä ekat puoli vuotta on yleensä tiiviimpää keikkailua, sitten vajaa vuosi biisien teossa, ja loput äänityksiin ja julkaisuhässäkkään.
J: Kuunnellaan aika monipuolisesti musiikkia laidasta toiseen, mutta kyllä ne samat vaikutteet siellä pääosin kummittelevat mitkä alkuaikoinakin. Uuden levyn biisien projektinimistä käy selväksi paljon: D.R.I., Uus Annihaltion Time, Ramones, Anarkometallica, Flintstones, Vitunnopee, Eeppinen, Sludge jne.

Teitte tänä keväänä taas pitkästä aikaa jenkkirundin – missä kävitte ja mitä tapahtui? Kertokaa kaikki! Onko lähitulevaisuudessa tulossa uusia ulkomaan rundeja?

L: Käytiin USA:n koillisosissa kymmenen päivän rundilla. Kiertue sujui hyvin, ja mitään erityistä kerrottavaa ei oikeastaan ole, heh! Mitään ei mennyt totaalisen absurdilla tavalla vituiksi, ja sellaisista tapauksistahan ne parhaat kiertuetarinat syntyvät. Nyt soitimme vain hyviä keikkoja pienehköissä mestoissa, homma oli hyvin järjestetty, ja aiomme mennä piakkoin takaisin. Venäjällä olemme tykänneet myös käydä, ja käymme siellä varmaankin lyhyellä rundilla vielä tänä vuonna.
J: Löydettiin USA:n reissun myötä luottokaksikko, joiden kanssa suunnitellaan jo seuraavaa Yhdysvaltainreissua syksyllä 2014. Julkaisijamme Matto Peterwalkee Recordsista, joka buukkas kiertueen ja oli messissä distroilemassa sekä mouhoilemassa, sekä kuskimme Biff, joka on maailman komein ja lepposin straight edge crusti. Oli kyllä sellaset ”bondaukset” ja ”bromancet” kehissä, että hirvittää mennä tarkempiin yksityiskohtiin, ettei vallitsevat ihmissuhteet ja yhteiskuntajärjestys horju. Brasseista ja Balkanin alueelta on tullut jatkuvaa painetta kiertuehom…miin!

Miltä Suomen nykyinen punkkimeininki vaikuttaa? Mikä saa jatkamaan bänditoimintaa vuosi toisensa jälkeen, mikä on parasta ja mikä vituttaa eniten? Mikä on homelandin suosikkimesta soittaa?

L: Suomessa on mun mielestä ihan rikas ja eläväinen punk-skene. Just soitettiin kuuden keikan levynjulkkarikiertue, ja keikkapaikat vaihtelivat baareista pikku klubeihin, punkkarien pyörittämän taidegallerian kautta diy-festareihin. Ensi viikolla soitamme Helsingin Kalasataman konttiaukiolla jonkun fillaritapahtuman yhteydessä. Eli keikkapaikkoja löytyy joka lähtöön, samoin hyviä bändejä ja yleisöä riittää. Tää bändi jatkuu niin kauan kuin meillä on hauskaa, ja itse en ole ainakaan päässyt kyllästymään. Parasta bändihommissa on levynteko, keikkailu ja treenailu eli kaikki, eniten vituttaa se etten ole enää kaksikymppinen, ja pitäis nukkuakin välillä. En osaa sanoa, missä Suomessa olis kivointa soittaa. Kaikki ne on aika jees.
J: Suomessa tämä touhu on hyvissä kantimissa: hyviä bändejä, porukkaa ja meininkiä, mutta toiminta ja keikat edelleen liian baarikeskeistä. Pitäisi löytyä enemmän vapaita tiloja, joita pyörittävät tarpeeksi innokkaat ja organisoidut tyypit. Suunta on parempaan päin, mistä esimerkkinä mm. Kalasataman ja Suvilahden touhut Helsingissä sekä Galleria Hoi Sie Lappeenrannassa. Eli lisää tällaista kiskuribaarien sijaan!
Tässä bändissähän soittaminen on meille kaikille elinehto. Kuvittele nyt kuinka kireitä ja vittumaisia jätkiä me oltais, jos ei päästäis purkamaan kaikkea tällaiseen sekoilumusiikkiin ja hallittuun kaaokseen! Nurkkakuntaisuus ja niissä kyräily vituttaa eniten punkissa, sekä mielikuvituksettomat ja tylsät bändit. Maailman suunta ja markkinatalouden olemassaolo punkin ulkopuolella.

Onko jäsenistöllä I Walk The Linen, The Heartburnsin ja Echo Is Your Loven lisäksi muita bändejä tai projekteja?

L: Itse soittelen kitaraa The Heartburnsissa ja Confusassa, sekä bassoa Melmac-nimisessä noiserock-bändissä. Kaikki nuo keikkailevat nykyään melko harvakseltaan, mutta studiossa olis tarkoitus käydä kaikilla. Ainakin Heartburnsin uusi seiskatuumainen äänitetään tässä kesäkuun aikana.
J: IWTL on tällä hetkellä määrittelemättömällä tauolla, jonka myötä liityin vanhojen kavereitteni No Shame -yhtyeeseen rumpaliksi. Eka keikka pitäis olla näillä näkymin heinäkuun loppupuolella, mutta ei siitä sen enempää. Soittelen keikkarumpalina myös Arkhamin Kirjastossa, minkä takia se bändi potkii livenä ku hirvi. Propsit myös livekokoonpanossa soittavalle Valavuon Villelle, joka on Suomen toiseksi kovin kitaristi!

Mitä Herskan Deen tulevaisuus tuo tullessaan?

L: Eiköhän tää tule ihan samalla tavalla jatkumaan. Me ollaan siitä mukavassa tilanteessa, että meillä on voimassaolevia kutsuja soittamaan melkein minne tahansa päin maailmaa, ja teemme juuri riittävästi rahaa, ettei tarvitse omasta taskusta reissata. Joten kun työ- ja perhekiireet laskee pois, on meillä aikaa käydä pikku kiertueilla pari kertaa vuodessa, keikkailla jonkin verran Suomessa, ja julkaista uusi levy parin vuoden välein. Tällä musiikilla en todellakaan usko että saavuttaisimme koskaan minkäänlaista kaupallista menestystä, ja emme pääse kiertämään niin paljon, että voisimme puskea itseämme enempää esiin maailmalla punkskenessä. Se vaatisi meinaan kiertämistä ainakin puolet vuodesta, ja siihen meillä ei ole mahdollisuutta, varsinkin kun ollaan suomalaisena bändinä maantieteellisesti melko eristyksissä muusta maailmasta.
J: Lisää reenejä, keikkoja, kiertueita, uusia biisejä, julkaisuja, kiertueita… tällä syklillä pusketaan kunnes loppuu annettava, eikä homma enää kiinnosta. Kiertueet ovat mitä mainioin tapa matkustaa ja tutustua paikallisiin oloihin ja ihmisiin. Poikkeavat jutut, kuten parin vuoden takainen akustinen Off The Record -sessio Ylen uima-altaalla ovat erittäin piristäviä, ja sellaista sekoilua toivois tekevän jatkossa enemmänkin.

Keksikää joku loistava kysymys ja vastatkaa siihen mitä mainioimmalla tavalla, kiitos!

L: ”Onko teillä vielä jotain lisättävää Lammaszinen lukijoille?” -”Eipä tässä.” Ja kiitos itsellesi!
J: ”Mistä uuden levyn nimi ’Alle lujaa’ tulee?” -”Simo Salmisen samannimisestä, ihan spaskasta kappaleesta, jossa on kuitenkin vähän yritystä.”

[youtube url=wBCn2K8j2YM]

Viimeiset Jalometallit Club Teatrialla

Oulun Club Teatrialla elokuun alussa järjestetty Jalometalli Metal Music Festival keräsi sankoin joukoin metallimusiikin ystäviä nauttimaan kesäilloista ja raskaista sävelistä.

Kahdettatoista kertaa järjestetty festivaali juhlittiin viimeistä kertaa näissä tiloissa – liian lähelle kasvanut asutus potkii Teatrian tieltään, ja näin ollen myös Jalometalli joutuu etsimään uuden kodin. Ensimmäistä kertaa festivaalit järjestettiin Oulun Kuusisaaressa vuonna 2002, ja muutto nykyisiin tiloihin tapahtui 2006. Hyvä tovi on siis saatu nauttia Club Teatrian antimista, mutta ehkä tilojen vaihdos tuo myös pienen piristysruiskeen tapahtumalle.

Vuoden 2013 suurin ja kohutuin kiinnitys oli ehdottomasti yhdysvaltalainen trashin pioneeri Slayer. 80-luvun alussa perustettu bändi onkin oivallinen vetonaula tällaisille festareille – se vetää yleisöä taatusti kaikista ikäluokista nuorisosta metallimusiikin konkareihin asti. Kiinnostusta horjutti osaltaan kitaristi Jeff Hannemanin poismeno toukokuussa 2013, mutta toisaalta kansaa tuntui kiinnostavan yhtyeen nykyinen kokoonpano ja keikkakunto.

Jalometallialue oli jaettu järkevästi, kolmen lavan sijoittelu oli onnistunut. Samanaikainen soitto ei haitannut toisen lavan menoa ja roudauksellekin jäi aikaa. Myös anniskelualueiden sijoittelu ansaitsi täysi-ikäisiltä kävijöiltä kiitosta. Jalometallikävijät olivat rentoja, ja kun tilaa oli riittävästi, ei tungos ahdistanut kuten esimerkiksi Qstockissa.

Saavuimme perjantaina festarialueelle illan jo pimetessä tunnelmavalaistuksen puolelle. Näin ollen perjantain ensimmäinen ja samalla koko Jalometalli 2013 korkkaajabändi, Impaled Nazarene, jäi valitettavasti näkemättä. Yleisöltä saadun palautteen mukaan keikka ei tälläkään kertaa ollut pettymys. Katsastimme sisälavalla illan toisena esiintyneen Altairin. Ruotsalainen thrash-metalli bändi on perustettu jo vuonna 1997, mutta julkaissut vain muutaman demon pitkän, joskin undergroundmaisen uransa aikana. Yhtye veti keikkayleisöä mukavasti ja meininki oli kohdillaan. Selvästikin bändi on löytänyt tiensä Jalometalli-kansan tietoisuuteen.

Yhtäaikaa Altairin kanssa, ulkolava 2:lla, esiintyi Rovaniemeltä kotoisin oleva Ravage Machinery. Kiiruhdimme kuuntelemaan kokoonpanoa muutaman loppubiisin ajaksi. Yleisöä tuskin oli bändin toiveiden mukaisesti (liekö sitten vaikuttanut yhtäaikainen soittoaika Altairin kanssa), mutta keikka oli ehkä sopivastikin ulkolava 2:lla, hieman pienemmissä puitteissa, joten vähäisenkin yleisön diggailu täytti tilaa tyydyttävästi. Belgialainen Aborted aloitti keikkansa heti Altairin ja Ravage Machineryn jälkeen, joten eikun matka kohti päälavaa, deathmetallia ja grindcorea! Keikka oli yhtyeen ensimmäinen Suomessa, joten nähtävähän se oli. Kiivas ja nopeatahtinen metalli sai yleisöä mukavasti ja keikka oli kaikin puolin ärhäkkä.

Perjantain positiivinen yllättäjä oli Lost Society, nelihenkinen rässibändi Jyväskylästä. Nuoret jannut vetivät vanhojen metallistien elkein, ja keikkaa oli paitsi mukava kuunnella, myös erittäin viihdyttävää katsoa. Tunnelma oli lähes mielipuolinen, ja into lavalla oli käsin kosketeltavaa.

Ja taas päälavalle. NWOBHM:sta, thrashista ja metalcoresta ammentava kanadalainen heavy metal -pläjäys 3 Inches of Blood kokeili keikkailua (sekin) ensimmäistä kertaa Suomessa. Bändi ei varmaankaan ollut Jalometallikansalle kovinkaan tuttu, sillä yleisö viihtyi anniskelualueen tienoilla. Onneksi anniskelualue oli sijoitettu siinä määrin hyvin, että sieltä pystyi seuraamaan keikkaa huurteisen ääreltäkin. Toki edustallakin riitti fiilistelijöitä.

Australian ensimmäisiin thrash-bändeihin lukeutuva Hobbs’ Angel Of Deathin keikka oli myös ensimmäistä laatuaan Suomessa. Jo vuonna 1987 aloittanut ja muutaman vuoden tauon jälkeen vuodesta 2002 tahkonnut yhtye soittaa perinteikästä thrashmetallia kitaristi-laulaja Peter Hobbsin johdolla. Riisuttua ja alkukantaista thrashia, muuta ei tarvinne sanoa.

Illan vaihtuessa yön puolelle, alkoi jännitys tiivistyä. Ainoan keikkansa Suomessa tänä vuonna tekevä Slayer oli vuorossa. Päälavan edusta täyttyi odottavasta yleisöstä ja tunnelma oli loistava. Slayer ei todellakaan pettänyt yleisöään, eikä heidän asemastaan thrashin suurimpana ole epäilystäkään. Vastikään menehtynyttä Hannemania muisteltiin keikan loppupuolella vähäeleisen kauniisti, kun yhtyeen taustakangas vaihtui muunnelmaan Heinekenin logosta, jossa olutmerkin tilalla luki Hanneman.
Keikka oli räjähtävä, mahtava, osaamisen, lahjakkuuden ja kokemuksen taidonnäyte. Slayer on Slayer, mitä siihen voi lisätä?

Perjantain viimeiselle esiintyjälle jäi vielä energiaa tuhlattavaksi, ja miksipä ei olisi jäänyt, olihan se brittiläinen, vuonna 1995 perustettu Orange Goblin. Yhtyeellä oli ehkä vähän epäkiitollinen asema soittaa heti Slayerin jälkeen, mutta sisälavalle riensi sankka joukko siitäkin huolimatta. Keikka oli todellakin mukaansatempaava ja hyvällä meiningillä varustettu, näin ollen erittäin hyvä päätös kahdennentoista Jalometallin ensimmäiselle päivälle.

Lauantai valkeni osaltamme myöhään, emmekä kuuleman mukaan olleet ainoita, jotka saapuivat paikalle vasta hieman jälkijunassa. Ilma oli aurinkoinen ja lämpimähkö, ja iltaa kohti paikalle saapui väkeä luultavasti samoissa määrin kuin perjantainakin. Alkuillan viihteestä vastasi pudasjärveläinen National Napalm Syndicate, hiljaiseloa viimeaikoina viettänyt thrash-bändi. Saksalainen Holy Moses jatkoi rässiputkea päälavalla, tuoden festareille virkistävän poikkeuksen naispuolisen vokalisti Sabina Classen voimin. Holy Moses valloitti Jalometalliyleisön täysin – seitsemän vuoden tauon jälkeen. Sisälavan menot aloitteli Archgoat, kotimainen bläkkisbändi Turusta.

Deatchainin meno oli vauhdikasta ja rajua, ja rituaalimetalli soi kovaa. Laulaja ”Kai Jaakkola” K.J.Khaos esiintyi ilman paitaa dramaattisin ilmein ja tummat hiukset hulmuten, ja se sopi varmasti hyvin muillekin naiskatsojille. Saksalainen, 80-luvulla perustettu Tankard kuvailee itse musiikkiaan ”alcoholic metalliksi”. Yhtye on julkaissut tänä vuonna jo 15:nnen albuminsa, ja keikkakuntokin oli kova. Karismaattiset soittajat revittelivät lavalla täysillä, ja huumori pilkahteli etenkin laulajan silmäkulmassa.

Päälavalla viimeisenä esiintyneellä Blasphemyllä oli vankka kannattajajoukko yleisössä, ja bändin nimeä huudettiin antaumuksella ennen keikan alkua – yhtye antoikin odottaa itseään puoli tuntia. Mutta eipä huudettu suotta, kun kyseessä oli yhtyeen tämän kesän ainoa Euroopan keikka! Maskeeraukset ja niitein ja luodein ryyditetyt asusteet loivat keikalle omaa tunnelmaansa, ja tumma ilta oli omiaan tämänkaltaiselle musiikille.

Blasphemy, Jalometalli 2013
Blasphemy

Oululainen, vasta vuoden pystyssä ollut Vermivore tahkosi ulkolavalla hyvin perinteisenoloista metallia. Taitoa miehiltä löytyi, ovathan jäsenet soittaneet aiemmin useissa erilaisissa bändeissä, mutta tunnelma ei jostain syystä vain syttynyt. Odotukset bändin suhteen ovat kuitenkin korkealla, meininki lavalla oli kova ja biiseistä ei löydy moitittavaa. Lähes transsissa soittava basisti tosin herätti yleisössä pientä hilpeyttä.

Illan ja koko festivaalien viimeisenä esiintyjänä veivasi kanadalainen Voivod. Progesävyillä thrashia soittava kasaribändi vieraili Jalometallissa viimeksi neljä vuotta sitten, soittaen silloin kaikkien aikojen ensimmäisen suomenkeikkansa. Kovin suurta yleisömassaa ei Teatrialla enää puolenyön aikaan vellonut, mutta lavanedusta pakkautui silti täyteen.

Allekirjoittaneelle ensimmäinen Jalometalli oli menestys, tunnelma oli leppoisa ja järjestelyt toimivat täysin moitteitta. Tilavat ja siistit tilat, monipuolinen juomavalikoima sisältäen mm. Slayer punaviiniä, suppea mutta riittävä ruokatarjonta, muutamat myyntikojut ja fiksusti rakennetut ja sijoitetut lavat tekivät viikonlopusta miellyttävän ja ikimuistoisen. Festivaali keräsi paljon vieraita myös ulkomailta, etenkin länsinaapurista tuntui paikalla olevan reilusti väkeä. Innolla jäämme seuraamaan tulevan vuoden järjestelyjä ja tiedotusta, missä vuoden 2014 Jalometalli vietetään.

Teksti ja kuvat: Sirja Bordi ja Riikka Kauppila

Kadun kieli 2013

Jokelassa elokuun ensimmäisenä viikonloppuna järjestetty Kadun kieli -tapahtuma kuulosti hyvin riskialttiilta tapahtumalta monelta eri kantilta tarkasteltuna. Kyseessä oli ilmaisfestivaali, jonka pääesiintyjäksi oli buukattu ehkä muille kuin skeittipunkkiporukalle tuntematon itävaltalainen alan bändi ja joka järjestettiin vieläpä Jokelassa. Kaiken kukkuraksi Kadun Kieli osui viikonlopulle, jolloin oli kaikki mahdolliset kesätapahtumat päällekkäin (LPRHC, Porispere ja jo Tampereellakin oli kahdet kiinnostavat kekkerit). Melko riskaabelin kuuloista, mutta bändit oli haalittu järkevien välimatkojen päästä (kaukaisimpina esimerkkeinä Yleislakko Turusta ja Tryer Tampereelta), ja tokihan Aintuse soitti samaan syssyyn muutamat muutkin keikat, joten eivät nämä hermannit maksaneet Aintusen lentolippuja vain yhden pistokeikan vuoksi. No, tapahtuma oli silti Jokelassa. Läksin matkaan distro (jota järjestäjät olivat kyselleet paikalle) ja pari kesähessua kyydissä katsomaan, mitä tästä tulee.

Matkasta oli tulla mielenkiintoista, kun navigaattori ei tunnistanut paikan osoitetta, mutta onneksi järjestäjä osasi antaa eksaktimman osoitteen ja Jokelaa hieman paremmin tuntevat kyytiläiset osasivat opastaa paikalle. Kieltämättä odotin vähän toisenlaista miljöötä ja keskempänä Jokelan keskustan kiihkeää sykettä, ja perille tullessa kävikin ilmi että Kadun Kieli järjestettiin toimintansa lopettaneen tehtaan pihalla. Ilmoitettu katukin oli itse asiassa vain kyseisen tehtaan pihalle johdatteleva kinttupolku. Ei mikään ihmekään että navigaattorilla meni sormi suuhun, mutta ex-tehdas oli silti keskeisellä paikalla, koska Jokelan keskustakin oli vain muutaman sadan metrin päässä. Aika hauska miljöö, joka tarjoaa sopivasti vaihtelua kaikkiin niihin baarikeikkoihin mitä näkee suurimman osan vuodesta.

Kieltämättä bändien tsekkailu jäi omalla kohdallani suurimmilta osin toissijaiseksi aktiviteetiksi (Puntala-krapulaa podetaan edelleen) distroilun ja sosiaalisen kanssakäymisen (eli jonninjoutavan sössöttämisen) viedessä enimmän huomioni. Etenkin Tryer vakuutti (taas) reippaalla ja energisellä menollaan, joka ottaa haltuunsa melkeinpä minkä tahansa estradin. Myös Pekkanen Brothers featuring Cigarette Crossfire oli sekin mieleeni, mutta se on harmi, etten ehtinyt seurata NHL95:tä enempää kuin setin kolme viimeistä biisiä. Hyviä bändejähän tänne oli haalittu, tosin kekkerit aloittanut paikallinen Hukka jäi itselleni jälleen tuntemattomaksi bändiksi.

En tiedä oliko paikalla ollut yleisö paikallista nuorisoa (kyllä, paikalla oli paljon paikallisia teinejä saamassa ensimmäisiä keikkakokemuksiaan ja pilaamassa tulevaisuutensa) vaiko päästadin punk rock-fanaatikkoja joilla ei ollut juuri sinä lauantaina muutakaan tekemistä, mutta yleisöä oli ihan kiitettävästi. Tokihan tapahtuman ilmaisuus sai porukkaa liikkeelle vähän paremmin, mutta yllätyin silti. En tiedä onko Aintusella yllättävän paljon faneja Jokelassa vai olivatko paikalliset nuoret innoissaan ylipäätään siitä että edes joku ulkomaalainen bändi soittaa Jokelassa, mutta hyvän hässäkän nämä itävallan haukat saivat aikaiseksi. Omaan makuuni Aintuse meni liiankin härskiksi NOFX-lainailuksi (ja bändi jopa coveroi NOFX:ää), mutta sillä nyt ei ollut mitään väliä. Meininki oli leppoisaa. Ainoastaan Aintusen lopetettua paikalle valuneen varttuneemman väestön parissa näkyi jotain toimintaa, joka näytti ulkopuolisen silmiin kähinältä. Eipä tuota kyllä voi sanoa edes järjestäjien piikkiin meneväksi miinukseksi. Koska fiilis oli koko tapahtuman ajan todella korkealla, niin luulen tulevani paikalle myös vuonna 2014 mikäli kalenterijumalat vain suinkin ovat minulle suotuisia.

kadunkieli.wordpress.com

Puntalarock 2013

Puntala on ollut itselleni jo vuosia sellainen juhla, jonne pääsemisen pyrkii varmistamaan mahdollisimman aikaisin esimerkiksi varmistamalla, etteivät sukulaiset suunnittele häitä tai hautajaisia heinäkuun viimeiselle viikonlopulle. Taas allekirjoittaneella kävi hyvä munkki, kun kukaan ei kuollut ja naimisiinkin mentiin muina viikonloppuina. Eli taas Lempäälään, vaikka Tampereelle muuttamiseni on aiheuttanut ainakin sen ettei kovinkaan monen Puntalassa soittaneen bändin keikkaa pitänyt mitenkään erityisen uniikkina kokemuksena, vaikka toki miellyttävänä juttuna silti.

Perjantai

Paikalle saavuin jo hyvissä ajoin ennen porttien aukeamista. Porukkaa toki riitti kuin pipoa, koska järjestävän tahon peliliike rajoittaa lippujen määrää oli mobilisoinut porukkaa enemmän liikkeelle, ja tokihan moni vieras halusi telttapaikkansa mahdollisimman hyvästä paikasta. Kun portit sitten viimein aukaistiin, keskittyi allekirjoittanut lähinnä tsekkailemaan paikkoja ihan kuin Puntalassa kävisi vasta ensimmäistä kertaa. Viharikos ja Melusaaste (jonka keikka taisi jäädä yhtyeen uran viimeiseksi) jäivät äkkinäisiksi vilkaisuiksi, mutta Death By Snoo Snoota pystyi kunnolla jopa katsomaankin. Death By Snoo Snoohon kun on päässyt kunnolla sisälle, on bändi sellainen jonka keikat katseleekin sitten mielellään kun ne kohdalle osuvat. Nimi ei häiritse enää ollenkaan. Samaan ”paska nimi, en varmasti katso” -kastiin oululaisten kanssa lokeroin aluksi myös EU-Vostoliiton, mutta kävin sitten kuitenkin bändin väijymässä. Bändillä vaikutti olevan vanhan suomihardcoren perusteet hyvin hallussa ja varsinkin kitaristilla ja vokalistilla tuntui olevan homma hyvin hallussa. Kas kummaa, siinä oli tämän vuoden Puntalan ensimmäinen itselleni uusi bändi, jonka tekemisiä pitää seurata vastaisuudessa tarkemmin.

Puntalan ensimmäisen ulkomaankiinnityksen, eli kolumbialaisen Infeston jätin tsekkaamatta, kun se ei pahemmin vakuuttanut ennakkoklubilla. Bändi ei vaan lähtenyt ja tehnyt lähellekään samaa vaikutusta kuin pari vuotta sitten esiintynyt Polikarpa Y Sus Viciosas, jossa oli sama vokalisti kuin Infestossakin. Perjantain latinobändeistä espanjalainen Peligro! sen sijaan vaikutti roisimmalta ja tuoreemmalta, ja nimensä mukaisesti myös vaaralliselta, kun bändin vokalisti hoiti oman suorituksensa lavan ulkopuolelta (jonka allekirjoittanut tajusi vasta keikan jälkeen). Yhtyehän ei ole kovinkaan vanha, onhan se vasta vuonna 2010 perustettu. Näiden latinoihmeiden välissä nähdyt suomibändit Aortaorta ja Kuudes Silmä olivat toki nekin katsottavien bändien listalla, samaten myöhemmin hurmannut Bad Jesus Experience. Näiden bändien näkeminen ei tosin ole kovinkaan vaivallosta Tampereella asuvalle, joten keskityin itselleni tuntemattomampien bändien keikkoihin, jollainen oli myös helsinkiläisen Darfürin keikka. Kyllähän se vakuuttavalta kuulosti ja bändin tulevaa seiskaa odotellaan. Eivät menneet tuttujen kehut hukkaan.

Deviated Instinct oli vanhana crustilegendana oli toki tsekattavien bändien listassa, vaikka bändi on omissa kuuntelutottumuksissani jäänytkin monen muun crustin peruspilarin varjoon niinkin hyvin ettei kotonani löydy yhtäkään äänitettä jolla Deviated Instinct pauhaisi. Eipä yhtyeen livekunnossa ole valittamista, kun se oli hyvinkin korkealla tasolla. Ja oli hyvin, hyvin metallista. Jopa metallisempaa kuin seuraavan päivän Foreseen, muttei muilta osin kuitenkaan yhtä tyhjentävää kuin esimerkiksi parin vuoden takainen Antisect. Suicidas sen sijaan yllätti positiivisesti. Tai ei oikeastaan edes yllättänyt, koska edellisenä iltana nähty warmup-keikka lupaili jo hyvää. Deviated Instinctin metallisen jyrän vastapainoksi kuultu melodinen punk rock tuli tarpeeseen. Suicidas ei ehkä soittanut perjantain pääesiintyjää muuten suohon, mutta oli silti suurempi positiivinen yllätys. Suomibändejä ei ole Puntalassa nähty pääesiintyjäsloteilla pitkiin aikoihin ja kyllähän Nollanollanolla sinne sopikin, mutta sitä kuitenkin odotti jotain päräyttävämpää ulkomaanvahvistusta. Sitä paitsi Nollanollanolla on soitellut keikkoja jo pitkin kevättä. Harvakseltaan, mutta kuitenkin sen verran paljon ettei tämä kiinnitys ollut mikään jymypaukku. Ei sillä että bändissä olisi jotain vikaa, sillä onhan Nollanollanolla kuitenkin yllättävänkin hyvässä tikissä ja bändissä vaikuttaa ihan järkevä vokalisti. Biisithän ovat toki legendaarisia ja Laman Epen vierailu lavalla piristi ja toi väriä esitykseen, vaikka tuo featurointi jäikin lyhyeksi. Keikka periaatteessa miellytti.

Yleisesti ottaen fiilis koko päivän aikana oli mainio, mutta bändien osalta perjantai jäi hieman vaisuksi. Vika ei tosin ollut niinkään bändeissä, vaan siinä että näitä bändejä näkee hyvin usein keikalla muuallakin, jolloin niihin ei tule tällaisessa vanhoja ja uusia tuttuja vilisevässä ympäristössä kiinnitettyä niin paljoa huomiota. Toista se oli allekirjoittaneenkin kohdalla vielä muutama vuosi sitten, kun Hämeenlinnassa ja Porissa olivat järkevät punkkikeikat harvinaisia. Nyt oli kuitenkin optio päästä nössösti omaan sänkyyn nukkumaan, ja käytinkin tuon oljenkorren perjantain päätteeksi.

Lauantai

Lauantaina oli päivä uusi ja lämpötila samoissa lukemissa kuin perjantainakin. Saavuin paikalle Kaupungin Valojen keikan puolivälin paikkeilla, enkä ehtinyt saada siitä lopusta sitten paljoakaan irti. No, näkeehän nämä, joten nuorten jätkien Eyewitness katsomaan. Olen nähnyt bändiltä kyllä parempiakin keikkoja, mutta odottelen kyllä jatkoa viime kesänä julkaistulle ”Päättäjät on kännissä” -seiskalle, jonka nimikkobiisi toimi hittinä täällä Puntalassakin. Muuten en jaksanut taukoa edeltäneisiin lauantain bändeihin sen pahemmin keskittyä, mitä nyt Kipinä olisi pitänyt katsoa ja G.A.U. jäi mieleen siitä että se oli aika käppänen ilmestys ennakkoklubilla eikä se ollut oikeastaan yhtään sen parempi Puntalassakaan. Yhtyeen murjova yleissoundi kyllä miellyttää korvaa, mutta yletön efektien käyttö laulussa tökki ja pahasti, eikä biiseissäkään ollut oikeastaan juuri mitään innostavaa. Lisäksi bändin suosimat Kiss/black metal/juggalo-maskit toivat ikävästi hassutteluvibaa punttiin, mikä ei ihan noin primitiiviseen d-beatiin millään istu. Mutta mitä hassutteluun tulee, niin Valse Triste on joka kerta ollut vähintään hämmentävä (usealla eri tavalla), mutta enpä muista nähneeni bändiltä kovinkaan montaa keikkaa jota en jälkeenpäin muistaisi. Tämän muisti taatusti, kun kolmekymppisiään juhlistanut Valse Triste pisti puvut päälle ja veti hommat kunnolla överiksi. Myös rytmiryhmä Mäki-Turja/Liimakka bongattiin lavalta, mutta itseltäni jäi suurin osa keikasta näkemättä sellaisten juttujen takia, joita voidaan lukea jälkeenpäin kohulehdistä.

Valse Tristen jälkeen olikin sitten tauko, jonka jälkeen hurja Foreseen mylläsi pikkulavalla. Metallisempaa hardcorea ei ole Puntalassa pahemmin nähty, joten tässä kohtaa nostan hattua järjestäjille ohjelman monipuolistamisesta. En panisi lainkaan pahakseni jos Puntalassa nähtäisiin tämänkin tyylilajin bändejä myös tulevaisuudessa, sillä kyllä alan diggareita Puntalan kävijäjoukoista löytyy. Foreseenin jälkeen piti käväistä autolla, jonka takia FUK jäi katsomatta. Olin mielessäni lokeroinut FUK:n jälleen yhdeksi Puntalan kiintiöbrittipunkkibändiksi, mutta olisin ehkä jäänyt katsomaan keikan jos olisin tiennyt kokoonpanossa vaikuttavan entistiä Chaos UK -jäseniä. 

Civil Olydnadin sen sijaan kävin tsekkaamassa, vaikka en odottanut yrmyä peruscrustia enempää kun olin bändin seiskatuumaisen mitäänsanomattomat kansitaiteetkin nähnyt. Tokihan yhtyeen soundi sitten pohjasikin hardcoreen/crustiin, mutta siinä oli hämmentävän paljon myös trallpunk-vaikutetta. Kuulostaa ehkä hämmentävältä, mutta ainakin keikkaoloissa tuo sekoitus toimi. Tämä oli niinkin innostava keikka että allekirjoittanut kävi distroteltassa ostamassa mainitun seiskatuumaisen ja Asta Kaskin tuoreen ”Handet på hjärtän” -albumin siinä samalla. Harmi, että keikalta tuli kiire poistua sen hieman venyessä paljon kovempaa soittaneen Diskelmän päälle, jota menin sitten mäkeä alas väijymään. Hyväksi sekin tuli toki havaittua. Ahneus jäi tuossa raossa ikävästi väliinputoajan asemaan, kun straight edgen nimeen vannova Coke Bust oli sitten suurimpia yllättäjiä Puntalassa, jolta odottikin jotain kun sitä olivat tutut ja kylänmiehet kehuneet. Yhtye soitti yhden koko Puntalan intensiivisimmistä ja väkivaltaisimmista keikoista, ja sinetöi vaivaantumiseni sunnuntain päätösklubille, vaikken tiedä miten bändiä jaksaisi kotioloissa kuunnella. Keikoilla yhtye oli kuitenkin kalana vedessä, mutta toisaalta tämänkin keikan ajan mietin toistuvasti toimisiko Coke Bust paremmin pienellä klubilla. Seuraavana iltana totesin, että toimihan se.

Coke Bustin raivoisan voimaväkivallan jälkeen Lapinpolthajien punkimpi meno tuli sopivasti tasapainottamaan. Sitäkään ei tosin jatkunut mahdottoman kauaa, kun parikymppinen Agrotóxico jatkoi brasilialaisen hardcoren perinteitä valtaamalla päälavan, ja taisi setin loppuun tulla Olho Secoakin. Itseltäni tämä legenda on jäänyt tyystin tsekkaamatta ja pidin kyllä kovasti kuulemastani jopa levynoston verran, vaikkakin loppua kohden keikka alkoi puuduttamaan. ”Japanin Popedan” eli Clownin keikkaa seurasi myös ihan mielellään, ja kyllähän keikka oli varsin oli hyvä ja viihdyttävä, mutten omalla kohdallani laske tätä vetoa yhdeksi Puntalan kohokohdista. Jokin siinä vain töksähti, eikä se edes ollut yhtyeen teatraalinen imago. Kieltolakia en jaksanut sen pahemmin tässä kohtaa katsoa vaikka pimeys oli tehnyt tuttujen ihmisten bongailusta vähintäänkin haasteellista. Tosin liki kaikki lauantai-illan loppuvaiheen bändit tuntuivat yllättävän merkityksettömiltä, kun illan kruunasi se bändi jota olin tullut katsomaankin.

The Mobia kohtaan oli luonnollisesti järjettömät odotukset, varsinkin joidenkin Youtubessa katsottujen livepätkien perusteella, mutta ei The Mob sitten vastannut niihin odotuksiin… se ylitti ne. Ei mitään parempaa olisi The Mobilta voinut toivoakaan, kun soundit olivat kohdillaan, bändin keikkakunto oli kohdillaan ja varsinkin tunnelma oli kohdillaan. Ehkä ainoa rutinan aihe liittyy siihen, ettei The Mobilla ole kovinkaan kattavaa diskografiaa josta olisi vaivatta rakentanut edes alle tunnin kestävän setin. Biisit loppuivatkin kesken, jolloin pari ohjelmanumeroa soitettiin härskisti kahteen kertaan (setin päätteeksi Another Day, Another Death ja encorena Witch Hunt), mutta en tässä tilanteessa kyllä valittanut. Kokonaisuudessaan tämä keikka oli varmasti parhaimpia mitä olen Puntalassa koskaan todistanut. Ensi vuonna voitaisiin katsella sitten Zoundsia tai Rudimentary Peniä?

Yleisesti ottaen Puntalassa tuntui olevan edellisvuotta rauhallisempaa. Ihmiset tuntuivat muutenkin elävän nyt enemmän ihmisiksi, kun Mikon ei juuri tarvinnut simota lavalla väärin pysäköidyistä automobiileista tai niihin jätetyistä koirista. Ambulansseja tuntui ajavan alueella vähemmän kuin viime vuonna, tappeluja ei osunut omien silmien eteen eikä tölkkejä lentänyt lavalle samalla tahdilla kuin viime vuonna. Muistan nähneeni vain yhden tölkin lentäneen päälavalle Visions of Warin aikana. Tämä ei toki tarkoita sitä etteikö niitä olisi lentänyt myöhemminkin ja etteikö väkivallan uhkaakin olisi esiintynyt, mutta yleisfiilis oli leppoisampi. Vilpittömät kiitokset menevät taas järjestäjille, jotka käyvät läpi kauhean ruljanssin vain sen takia että me muut matoset voimme valittaa ties mistä. Ohjelmasta en valita, vaan nostan jopa hattua viime vuotta monipuolisemmasta artistikattauksesta, vaikka toki joidenkin mielestä crustia on aina liikaa. Säänkin jumalat olivat suosiollisia ja jättivät vesisateet ja ukkoset vähemmälle, mitä nyt varsinkin lauantaina alkoi lämpötila olla jo liki tuskaisilla tasoilla. Tällehän järjestäjäporras ei toki voi mitään, mutta nestetankkauksesta olisi voitu muistutella hieman useammin, kun Puntalassa eivät aikuiset ihmiset pidä itsestään huolta, vaikka se ehkä hieman tätimäiseksi menisikin. No, joka tapauksessa joka vuosi Puntala tuntuu omalla kohdalla edellistä vuotta paremmilta kemuilta. Niin myös nytkin. Mahdollisesti paras Puntala tähän asti.