Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla pyörii tänäkin vuonna mielenkiintoisia filkkoja perus-Hollywood-tauhkan ulkopuolelta. Kävin eilen katsastamassa ranskalaisen Heartbeat Detectorin, jonka alkuperäinen nimi La Question Humane kuvannee elokuvaa paremmin.

Kohtaukset pyörivät saksalaisen yhtiön Ranskan siiven HR-osaston psykologin Simon Kesslerin (Mathieu Amalric) ympärillä. Simon saa yhtiön makaaberilta johtajalta Karl Roselta (Jean-Pierre Kalfon) käskyn mennä ottamaan selvää miksi Saksan johtaja Mathias Jüst (Michael Lonsdale) flippailee: Jüst kuuntelee yksin klassista musiikkia tyhjällä parkkipaikalla autossaan ja polttaa tupakkaa, eikä muutenkaan ole parhaassa terässä Yhtiön kannalta.

Simonilla on tuottava ura takana. Hän on onnistunut hyvin tehtävässään puristaa työtekijöistä kaikki irti ja vastata rekrytoinnin psykologisista testeistä, jotta yhtiöön valitaan oikeanlaisia ihmisiä, jotka ovat valmiita kilpailemaan keskenään. Jüstia tutkiessaan hän saa selville Yhtiön veristä historiaa ja huomaa olevansa osa koneistoa, josta inhimillisyys on kaukana. Oma roolinsa on myös tiedolla, että johtaja Jüst on joskus soittanut Yhtiön orkesterissa, jonka avulla on ollut tarkoitus lisätä työntekijöiden työmoraalia. Orkesteri kuitenkin hajotettiin koska erään työntekijän mukaan ”Musiikki ei siedä hierarkioita”.

Elokuva tarjoaa vertauksen natsi-Saksan ja suuryhtiöiden toimintatavan välillä, ja sattumaa tai ei, olihan Auschwitzin portillakin orkesteri soittamassa, rauhoittaakseen epäluuloisia ihmisiä. Natsikortin vetäminen esiin erilaisia instituutioita kuvattaessa ei ole tietenkään uusi, mutta tässä kohtaa ajatus kiirii mieleen ilman sen suurempaa alleviivausta. Elokuva tarjoaa avaimet omille oivalluksille, joka tietenkin voimistaa asioiden koettua merkitystä.

Toisena vallitsevana teemana on päähenkilön elämä Yhtiön sisällä ja sen ulkopuolella. Simon sekoaa industrial-raveissa, hänen on vaikea lähestyä ihastustaan, ja ainoan kerran hän on todellisen kiihotuksen vallassa Yhtiön kolkossa arkistossa. Kukapa meistä ei näyttäisi eri naamaa sille joka rahan tilille maksaa ja niille jonka kanssa tuon rahan tuhlaa.

Elokuvan huumori on kuivempaa kuin Kaurismäellä, ja kahden ja puolen tunnin mitta saattaa puuduttaa, mutta katsojan sietokyvyn testaaminen pitkien monologien ja staattisten kameroiden avulla luo oikeanlaisen pysähtyneisyyden tunnelman. Harmi kyllä osa mehusta saattoi jäädä kokematta kun suomalaisena katsoo englanniksi tekstitettyä ranskalaista elokuvaa. Suositeltava leffa joka tapauksessa kaikille, jotka haluavat aseita suuryhtiöitä vastaan, ja miksei HR-osaston työntekijöille ja klassisesta musiikista pitäville toimareillekin.