J. Karjalainen

J. Karjalainen lavalla

”Toivottavasti ei soittaisi ainakaan Väinöä ja Sankareita”, ajattelin. En ole ikinä ollut J. Karjalaisen keikalla, joten en osannut etukäteen odottaa yhtään mitä tuleman piti. Onko artistilla tapana vetää samat ikisuosikit vuodesta ja kiertueesta toiseen, vai mennäänkö ajankohtiasemman materiaalin vai jonkin muun teeman puitteissa? Jii on uransa aikana tehnyt niin paljon erilaista musiikkia, että kovinkaan yhtenäistä läpileikkausta ei eri aikakausien materiaalista saane aikaiseksi. Vai miltä kuulostaisi Lännen-Jukka vetämässä Dorista? Doris kyllä kelpaisi, kun oli pikkupoikana yksi lemppareista.

Ensimmäisenä, kuten ehkä odottaa sopiikin, kiinnittyi huomio varsin sekalaiseen kävijäkuntaan. Löytyi lähiöruusuja, intellektuellimpaa taitelijaa ja keski-ikäistä festariurpoa muistuttavia lonkeronkittaajia. Oikeastaan ainoa ryhmä mikä keikalta puuttui, oli nuoriso (alle 30 vuotta), mikä oli hieman ihme Karjalaisen uuden modernin soundin lyötyä läpi suhteellisen laajalla rintamalla. Ehkä ennakkoluulot artistia kohtaan estävät julkisen tunnustuksen, ja niitähän olin omalta osaltanikin rikkomassa.

Keikka alkoi uuden levyn Mennyt mies -hitillä, jota Yksi kerrallaan (?) ja Meripihkahuone seurasivat. Tämän jälkeen siirryttiin vanhempaan materiaaliin: On kaikki niinkuin ennenkin, kovalla groovella vedetty Luuranko rämisee, Agents-humppa Avaruuden ikkuna, Sana sai siivet ja Telepatiaa. Tahti oli kova, sillä tähän mennessä keikan alusta oli vain 35 minuuttia. Ei siis todellakaan mitään löysäilyä tai rahastusrämpyttelyä, vaan koko viisihenkinen bändi veti kovalla sykkeellä, ja fiilis oli kohoamaan päin, myös hyvien kappalevalintojen ansiosta. Tämän jälkeen alkoi hieman seesteisempi vaihe, ikäänkuin keikan kohokohtaa pedatakseen. Mä käännyn hiljaa pois -vetäisyn jälkeen oli vuorossa uuden ”Et ole yksin” -levyn parhaimmistoon lukeutuva Riisinjyvä, jonka tämänkertainen tulkinta sai jopa massiivisia, postrockmaisia piirteitä. Parhaimipia livevetoja, mitä ole aikoihin kuullut, mikä ei kuitenkaan tuntunut suureen yleisöön ikävä kyllä ihmeemmin vedonneen. Tässä tehtävässä onnistui sen sijaan Hän-rämpyttely, ja aloin järkeilemään että konsertin musiikillinen anti saattaisi olla laskenemaan päin. Ehkä pitäisi lähteä vielä kun on hyvä fiilis? No, seuraavana kuultu Sydänlupaus antoi vielä toivoa, mutta toiseksi pahin pelko Väinön muodossa iski pian päin pläsiä. Tämänkin jälkeen kuultiin vielä hyviä kappaleita, kuten Marquita ja Mä tahdon olla lähellä sinua, mutta tunnelma oli pysyvästi pilalla. Kun Sankarit aloitti encore-setin, oli pakko ottaa ritolat, sillä emme yksinkertaisesti mahdu samaan ilmatilaan.

Konsertista jäi hieman kaksijakoinen fiilis. Keikan alkupuolen vahva groove-meininki ja ennenkaikkea Riisinjyvän paisuttelu osoitti bändin ehkä haluavan irti Sankarit-leimastaan. Moisten kansallisaarteiden säveltäjän ristinä lienee kuitenkin uransa loppuun asti laulattaa kylien yleisöä tutuilla hiteillään, jos ei muuten, niin kansalaisen yhtenäisyyden nimissä.