Kaikki kirjoittajan Juho Tarnanen artikkelit

The Eternal – Kartika

Australian mantereelta ponnistava The Eternal ammentaa kolmannella koko pitkällään musiikkinsa goottisen, tumman ja progressiivisen rockin uumenista. ”Kartika” on syvemmänpuoleisella soundimaailmallaan sekä riittoisalla melodisella mukavuudellaan pitkä kaula syötäväksi vampyyrin pitkille hampaille. Goottisesti ulvovat synamatot, Ville Valon omainen vokaalitulkinta, dempatut kitarasäkeistöt ja mollivoittoinen yleissävel saavat levyn materiaalin kumartamaan pitkälti kotimaisen HIM-yhtyeen perään. Asteittainen industriaalisuus ja raskaamman metallin piirteikkyys esiintyy myös Kartikan annissa, kahdentoista kappaleen satsissa.

Läpi levyn on tunnettavissa tumma, jollain tapaa mieleisen pehmeä tunnelma. Vokalisti Mark Kelsonin ääni on miellyttävän nuori ja aistikas eikä saa tätä yhtyeen goottisuudeksikin kutsuttua musiikillista habitusta asettumaan näin liiaksi itse käsitteen gothic-metal taakse.
Heiveröisen hartaasti kuljettavat Sunshine ja Walk Beside You osoittavat jonkinasteista omaa soundia yhtyeeltä onnistuen saattamaan yhteispelinsä koskettavan dynaamiseksi ja ennen kaikkea toimivaksi. Nämä Type O Negativen ja Portisheadin yhteiset lapset jäävätkin levyn nimikkokappaleen Kartikan, mukavan doomisti ryöpyttävän pari minuuttisen kanssa levyn ansiollisimmiksi tekeleiksi. Harmillisesti yhtyeen melodiakulut kuitenkin seilaavat pitkin jo monen kerran valloitettuja vesiä ja ovatkin siinä mielessä levyn suurin heikkous. Myös laaja yllätyksettömyys ja sävellysluontoisesti erittäin arvattavaksi jätetty melodian verho tuovat uupumusta kuuntelukokemukseen.

Liian vähän Kartika tarjoilee sisällään asioita, jotka sen tekijät tuntuisivat kuitenkin taitavan. Levy edellisestä huolimatta on kuitenkin positiivisella tavalla puhdas annos tummempaa rock-musiikkia.

Another Sinking Ship – Legacy

Another Sinking Ship -yhtyeen uusin painos, ”Legacy”, on sinällään mielenkiintoinen tapaus. Se nimittäin on uusi, raikas ja vanha kasaus ja vielä hardcorepunkkiakin. Tamperelaisittain tullaan ja mennään näin viiden miehen voimin. Hienoja soitannollisia oivalluksia on onnistuttu viljelemään runsaasti kaikkiaan levyn yhdeksään kipaleeseen. Mukiinmenevä kärykurkku se kun vielä puuhaltaa messissä on asiat musiikillisesti ASS:llä melkosen hyvällä mallilla.

”Legacy” on tavallaan melko kiva kokonaisuus. Mukava letullinen melodista hc-punkkia omahkolla soundillaan, kyllähän tämä piristää, mutta missä slovarit? Pari semmosta sekaan rautalankarallien ihmeteltäväksi. I’ll Never Understand jää henkilökohtaiseksi suosikikseni riipaisevien kitarariffiensä ansiosta, muutenkin on hyvin ansiollista omata näin helisevän hienot kitarasoundit 2000-luvun tuotoksella.

Lyyrisin puolin Legacy pitää pitkälti kantaaottavaa linjaa faktasta ja fiktiosta. Eihän yksikään yhteiskunnan ja/tai ihmiskunnan pohdiskelua harrastava levylle tuotettu kappale koskaan hukkaan mene, aina kun löytyy se yksi rotsirotta jostain kahlaamasta sitä levylaaria, ja vielä löytäen itsensä lopulta lukemasta sitä kansilehteä. Inspiroituu tai ei, joku kyllä. Niin tämäkin pahasta avautuvan sydämellinen skene piirtyy täydelliseksi. ”Legacy”, nice.

Dead To Me – Little Brother

Kepeästi jamaikalaisittain maustettua punkkirollia viiden raidallisen verran meille esittelee sanfranciscolainen yhtye Dead To Me, kuollut minulle.

Herrat tarjoilevat ajoittain allekirjoittaneelle, ajoittain toivoen myös muillekin, jonkinsorttisia flashback-elämyksiä vanhan koulun punkin suuntaan. Lätyn ylenpalttinen tsibatsabatus ja muu tausta-hoiotus tuovat mieleen ripauksen vanhan koulun silkkistä äänenmurros-sävytteistä nahkarotsipunkkia, mutta liian vähäksi.

Toivoisin yhtyeeltä lisää perehtymistä säestyksen ja vokaaliosuuksien välisiin koukutteluihin, sillä ne ovat se tämän levyn kiva asia. Toki tahtipuikkoakin voisi rauhoitella edes parin viisun ajaksi, virkistäisi huomattavasti kokonaisuutta.

Niin niin, onko se sitten se kuuluisa meininki mikä keikoille pitäisi tulla todistamaan, vai mikä lie. Levyltä Dead To Me jää tosiaan kovin kuolleeksi minulle.

Mendeed – Positive Metal Attitude

Ja taas on taivas musta ja viherniityt kuollein veren mustiksi peitetyt. Mendeed-yhtyeen julkaisu ”Positive Metal Attitude” runttaa korkeelta ja kovaa, tiluttaa ja sivaltaen sahaa, huutaa ja kirkuu kun viimeistä päiväänsä rässäisivät kirveitään. Monotonisesti pinnalla tukehtuva vokaalirääkki, kammottava taustajoglaus, vermon orien kavioiden kopina basarilla ei takaa tälle yritykselle mitään hyvää. Melodiseen death-metalliin ja yleis-hardcorelliseen pumppaukseen nojaava skottilaisyhtye on veli metallille siinä missä muutkin nykypäivän mustan puhuvat sankarit.

Kappaleista neljä ensimmäistä on äänitetty livenä Maida Vale -studioissa ja loput kuusi jossain muualla. Jälki levyllä on heikosti viimeisteltyä. Valtavirtametallia seuraavat tiluriffit ja rytmikäs ryntäily sointuu yhteen ajoittain ihan kivasti, mutta mitään mullistavaa ei tästä irti saa. Omaleimaisuus on jäänyt totaalisti jonnekin Skotlannin ghettojen uumeniin, kappaleiden unohtuessa toisen alkaessa. Sävellysten dynaamisuus tilutusten ja muun pumppingin välillä on moitittavaa ja tämä seikka heikentääkin suuresti biisien luontevaa kulkua ja niiden kiinniotettavuutta.

Livenä tämä olisi varmaan sointunut ihan meneväksi rässiksi. Teki Mendeed tämän jälkeen vielä hyvääkin.

Mendeed – From Shadows Came Darkness

Kyseessä on parisen vuotta sitten kuopatun skottilaisen Mendeediksi kutsutun kuollonmetalliorkesterin ensimmäinen julkaisu levy-yhtiön käsien kautta. Yhtyeen kolmanneksi EP:ksi luokiteltu, seitsemän rallin melodinen kuolema on paketti, joka konttaa jossain mielenkiintoisen ja vittumaisen rajamailla. Vokaalinen ylettyvyys, raikastavan gregoriaaniset taustahurraukset ja rytmillinen nuoruus ovat varjoista tulleen pimeyden positiivisen puolen pääkohdat.

En sanoisi olevani kovinkaan perso aggressiivisuutta musiikistaan ilmiantavalle musiikille, ehkä en laisinkaan. Mendeedin anti ajoittain on etenkin vokaalisuoritusten rääkkäävän sävyn vuoksi hyvinkin ahdistavaa. Huutaminen on jalo taiteen laji, mutta tarkoituksella kuolemaa yrittävän viljelevä rääkyminen ei. Sitä yllä mainitseman yhtyeen kyseisellä kiekolla esiintyy ehkä liiaksikin, tästä miinusta. Kuollonmatkan avaava piano-intro on jotain aivan sairaan imelää ja turhaa, toivottavasti jotain herrojen nuoruuden erehtymiä.

”From Shadows Came Darkness” on ihan mielenkiintoinen melodien death-metal siunaus mukavine värityksineen henkevämmästä tulkinnasta, muttei kummoinen kuunneltava nykyisessä deathin täyttämässä musiikillisessa yhteiskunnassa.

Trivium – Shogun (special edition)

Yhdysvaltalaisen metalliyhtyeen, Triviumin neljäs kokopitkä ”Shogun” on ärsyttävä paketti matemaattista metallia. Itämaisten myyttimaalausten täyttämä kansilehti hehkuu tekijöiden fiilistä luoda konseptisuutta tälle 1,3 tuntia kestävälle järkäleelle. Heikosti siinä on onnistuttu, sillä musiikki levyllä edustaa sementin kovaa kaavaa, ilman yhtäkään kongin lyömää.

Pitkätukkia puhutteleva neljäntoista tsibaleen komppania varusteinaan miljoonan tykkiä, sinkoja, hyytävää sarjatulta, ja allaan tietysti kavioillaan tuplapedaalia kärventävät ravipollet. Marssilaulutkin ovat herroilla tantereille käydessään selvät, välillä vetää eversti metsän demonin rokabulaa, välillä muut jengistä neiti Eloveenan puhtaita sinne tänne sekaan.

Sävellystyössä on operaatio Shogun vienyt varmasti aikansa, näemmehän sen sodan monipuolisesta annistakin. Kattava skaala erilaista ryminää ja räminää kuitenkin jää vastustajillensa harmillisen sekavaksi metalpop-progehyökkäykseksi, ikään kuin omiensa jalkoihin. Hyökkäysten pituudet nousevat turhan korkealle niiden tempohermotteluunsa nähden, monien niistä aiheuttaenkin surullisen reaktion lopun odottelusta. Trivium kuluttaa monet iskustrategiansa itse loppuun, eikä anna siitä kunniaa laisinkaan vastustajalleen. Kirisute Gomen mukavine rytminvaihdoksineen sekä jylheä Down From The Skyn luonteva sankarillisuus jäävät taisteluepisodimme ainoiksi helmiksi.

Musiikillisesti Trivium tarjoaa varmasti tyylikkäänä pidettävää metalli-musiikkia kaikille valtavirran uomissa pulikoiville, jo kuolleille. Harmittavasti on Triviumkin sinne vajonnut.

Liver Pool – Five Pins

Liver Pool -yhtyeen toinen julkaisu Five Pins on rumasti sanottuna aivan perusdemo. Indie-henkistä vaihtoehtorokkia soitteleva helsinkiläisnelikko kuulostaa enemmin musiikin tunneilla Blink182:n covereita harjoittavalle teinipoppoolle kuin leuat pöytään loksauttavalle vaihtoehtorokin miljoonasta trendibändistä erottuvalle musiikilleen omistautuneelle yksilölle.

Soundit yleisilmeeltään ovat turhan ujot vaikka kyse onkin lempeämmästä ilmaisusta. Biisien juonesta kiinni saaminen tuntuu tukalalta ja minkäänlaisia tunteita eivät myöskään herätä laulaja Mika Monnon suoritukset vokaaliosastolla. Myspace-sivustollaan itsensä myös progressiiviseksi musiikiksi luokitteleva yhtye sietäisi suosiolla jättämään moisen määritteen pois julkisivultaan, sillä ovat nämä herrat vielä pikkupojan puukengissä mietittäessä mitä tuohon genremäärittelyyn tulee.

Kehottaisinkin jättämään turhat kikkailut sinne mistä ne ovat tulleet ja keskittymään ensiksi hallitsemaan perusasiat.

Watch Your Back – Demo 2008

Vuodesta 2007 koossa ollut espoolaisyhtye Watch Your Back ei esittele ensidemollaan mitään uutta tai mielenkiintoista valitsemassaan ilmaisumuodossa. Sitä niin sanottua turpaanveto-hardcorea 90-luvun hengessä mättävä nelikko on musiikillisesti liiaksi jenkki-crossover vaikuttajiensa meiningin pauloissa eikä välttämättä halua ymmärrä ettei ketään kiinnosta kuunnella väsynyttä nyky-versiota Negative Approachista vaikka meininki olisikin kohdallaan.

Noin minuutin mittaiset yhdeksän raitaa seilaavat temmolleen uskollisesti samalla vahdilla läpi n. 10 minuuttisen lätyn. Ainoina positiivisina seikkoina mainittakoon instrumenttien ajoittain sievästi käsi kädessä kävelevä groove sekä pari piristävää kitarasooloa, mutta muuten soppa on aika laimea.

Ehkä On A Solid Rock kuulosti tältä juuri ennen vatsahuuhtelua (kohteliaisuus?). Lisää kipinää tähän touhuun, kaikesta arvostelusta huolimatta on kyseessä piristävä vasta-alkaja suomihc-osastolle.

Seed of Pain – First and Last and Always

Herkeää pieni virne allekirjoittaneen huulille tätä pläjäystä kuunnellessa. Kyseessä tosiaan on vaihtoehtoisen hardcore-muusikin hetkittäinen hengityskone. Sveitsiläisen Seed Of Painin musiikki ei pistä tukahtumaan ahdistuksesta vaikka onkin vihaista. Se vie kuulijan mukanaan läpi kymmenen raidan toiseen ulottuvuuteen, mutta valitettavasti piakkoin myös poiskin sieltä. Raastavan hengästynein huutosuorituksin rouheasti ulvovat kitarat rullaavat ja juuri kun pitäisi räjähtää seuraakin kaunista tilaa hengittää. Tätä on ”First And Last And Always” pääpiirteittäin.

Mollivoittoiset ambient-maisemoinnit antavat levylle ratkaisevan kontrastin yhtä riffiä läpikäyvien särökitaroiden junnatessa joka biisissä vähintään pari säkeistöä. Tämä vuorovaihtelu kuitenkin toimii mallikkaasti ja niin ei myöskään valittamisen varaa jää instrumentaalisessa selonteossa monelle. Vokalistin tontti onkin sitten aivan toinen juttu, harmillista sikäli.

Vokalisti Matthias kuulostaa ajoittain juuri heränneeltä Dennis Lyxzeniltä, mikä onkin jokseenkin ihailtavaa, kai. Se kiva pikkuseikka ei vaan riitä pelastamaan kymmentä kappaletta tiukasti yhteen soitettua hardcore-musiikkia. Kaikki tietävät tämän painilajin ensimmäisen että viimeisen silauksen perustuvan paljolti laulajan kontolle, joten jos sanoma jää näin tylsäksi ei lopputulostakaan voida luokitella pesunkestäväksi, ei millään. Hetkittäin päästään kuitenkin vokaaliosastollakin piristävän repäiseviin sfääreihin. Noina hetkinä voimmekin hyvällä omallatunnolla iloita ja nostaa maljaa yhtyeen ansiosta.

Kaikesta hienoudestaan huolimatta parin kuuntelukerran jälkeen käy tämä mallikkaasti tuotettu raskaan musiikin paketti kyllästyttämään. Yhtyeen ”oman soundin” alkukarma ei enää tunnu niin hyväksyttävältä ja ainoaksi kivaksi jääkin vain mukavat ambient-fiilistelyt muiden sembaloitten välissä. Seed Of Pain saa varmasti monen puntin vipattamaan, sitä en yhtään epäile. Ollaan kuitenkin niin lähellä juttua mistä saataisiin todellista timanttia monelle korvaparille ja vielä moneksi vuodeksi, että pistääkin vituttamaan, että miksei sitten nyt.

Funeral For A Friend – Memory and Humanity

Vuodesta 2001 toiminut walesilainen Funeral For A Friend muodostui vuosia sitten yhdeksi emorockin vahvimmista lipunkantajista. Paljon nautitun suosion johdosta kvintetin päät kuitenkin pehmenivät ja viime levyn (”Tales Don’t Tell Themselves”, 2007) anniksi muodostui yksi hitti ja kasa turhauttavaa poppisoopaa. Näin onkin selvää, että FFAF on menettänyt merkittävän osan alkuperäisestä kannattajajoukostaan turhien musiikillisten raikastumisyritystensä johdosta.

Uuden levynsä työstövaiheessa FFAF oli esittänyt faneillensa lupauksia paluusta vanhemman tuotantonsa pääpiirteisiiin, screamo-lauluosuuksiin sekä enemmän rankempaan ilmaisutapaan. ”Memory And Humanity” ei yhtyeen lupauksista huolimatta kuitenkaan yllä läheskään bändin tuotannon juurilla sijaitseville timangikaivoksille vaan nippanappa antaa kuulijalleen tyytyväisyyden väreitä toisen kokopitkänsä Hoursin tapaisella mentaalisuudella.

Lätyn lähtiessä liikkeelle salakavalasti silmille runttaavalla kappaleella Rules And Games odotukset heräävät kättelyssä paitsi nahkatakkisoiduille emotytöille myös jo toivonsa yhtyettä kohtaan menettäneelle pessimistille. Pitkälle ei hyvä alku kanna sillä jo toisen raidan kohdalla ymmärretyksi tulee, että kyseessä on sympaattinen yritys, mutta samaa toistoa ollaan jo kuultu tarpeeksi aiemmin.

Kolmentoista rallin joukkoon mahtuu kaikki Funeral For A Friendille ominainen. Pari yhtyeelle ominaista akustissävytteistä kyynel-laulua (Building ja Charlie Don’t Surf), yksi loistava rokkiluoti (Constant Illuminations) ja pari muuten vain kivasti melodisoitua toivonvirttä (Beneath The Burning Tree ja Waterfront Dance Club). Loput onkin sitten sitä mitäänsanomatonta lyriikkaa tylsällä säestyksellä mitä viime levy olikin jo pullollaan. Hetkinä, jolloin päästään paremmuuden makuun, seuraava raita astuukin jo varpaille lässäyttäen tunnelman taivailta manalaan.

Vajaa 45 minuuttinen jää sekavaksi vuoristoradaksi, joilla Walesin pojat tuntuvat vain anovan anteeksiantoa faneiltaan. Kysymykseksi jääkin, tietävätkö herrat enää kelle musiikkinsa tekevät ja miksi sen tekevät. ”Memory And Humanity” on yhtyeen pelastus, mutta ei kunniakas sellainen.