Kaikki kirjoittajan Veli-Matti Viitala artikkelit

Misery Inc. – Yesterday’s Grave

Misery Inc julkaisi debyyttialbuminsa ”Yesterday’s Grave” jo vuonna 2003 Saksalaisen ZYX Musicin kautta. Levyä ei tuolloin koskaan julkaistu Suomessa virallisesti, vaan itsekin olen oman kappaleeni tilannut importtina paikallisen levykaupan kautta. Nyt vihdoin ja viimein, vuonna 2008, kotoinen Firebox Recordsimme tuo albumin suomalaistenkin kauppojen hyllyille. Kyseessä on kahden CD:n uusintajulkaisu päivitetyllä, Kalle Pyyhtisen tekemällä kansitaiteella. Ykkös-CD sisältää albumin kokonaisuudessaan ja kakkos-CD sisältää yhtyeen vuosina 2001-2003 julkaisemat kolme demolevyä.

”Yesterday’s Grave” on huomattavan erilainen levy verrattaessa yhtyeen nykyisin suoltamaan modernimpaan metalliin. Debyyttilevyn materiaali on melodista ja melko perinteistä yhdellä laulajalla toteutettua synkistelyheviä. Monipuoliset kappaleet eivät ole pituudella pilattuja, vaan tarttuvia lyhyehköjä vetäisyjä. Näin ollen levy ei myöskään sisällä ns. täytebiisejä, vaan kaikki kappaleet ovat täyttää asiaa alusta loppuun. Laulaja Jukkis Huuhtanen tulkitsee kappaleet persoonallisella ja miehekkään karhealla äänellään. On itse asiassa sääli, että näin pätevä mies jättäytyi pois laulajantontilta tämän levyn jälkeen. Levyllä vieraileva Jules Näveri tuo mukavaa lisäpotkua muutamaan rankempaan kappaleeseen hieman ”syvemmällä” tulkinnallaan. Aksu Hantun levylle luomat muhkeat soundit ovat omiaan tukemaan levyn depressiivistä ja synkeähköä maisemaa.

Bändin kolme demojulkaisua sisällään pitävä kakkos-CD on mukava bonus niille, jotka eivät yhtyeen uraa vielä demoaikana seurailleet. Tosin täytyy kyllä myöntää, että itsekin on tullut demoja kuunneltua nyt useammin, kun ne löytyvät helposti kaikki yhdeltä levyltä. Demoista kuulee selvästi kuinka yhtyeellä on alusta asti ollut oma soundinsa ja kuinka kappalemateriaali ja vokalisti Jukkis Huuhtasen suoritukset paranevat jokaisella demolla. Edelleenkin vain jaksaa ihmetyttää, kuinka yhtyettä ei kiinnitetty jo toisen demon, ”For Your Misery Only”, jälkeen. Ja että kolmannenkaan demon, ”Suicide Serenade”, jälkeen kiinnostusta ei löytynyt Suomen päästä. Onneksi kiinnostusta lopulta löytyi edes jostakin, valitettavasti vain surullisen kuuluisalta ZYX Musicilta. Mitä kaikkea Misery Inc. olisikaan voinut saavuttaa jo ensimmäisellä levyllään, jos kotimaan kuviot olisi silloin saatu hoidettua kunnolla. Silti, parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Gillmore – Rigor mortis of Souls

Turkulainen vuonna 2004 perustettu Gillmore–yhtye on julkaissut ensimmäisen ns. virallisen julkaisunsa. Ennen ”Rigor Mortis of Souls” –EP:tä yhtye on kuitenkin ulostanut promojulkaisut vuosina 2006 ja 2007. Bändin juuret löytyvät eniten perinteisemmän heavy metallin suunnalta, mutta musiikkiin on sotkettu surutta vaikutteita myös muista tyylilajeista. Yhtyeen omasta mielestä heidän aikaansaamansa keitoksen ainekset kohtaavat sulassa sovussa, mutta arvostelija kokee asian hieman eri tavalla.

Ensinnäkin julkaisu kärsii tajuttoman kököistä soundeista, eritoten syntikanhirvityksestä. Kuinka kukaan soundeista vastaava voi tehdä näin ponnettomat ja lelumaisen muoviset soundit metallia vääntävälle bändille? Vaikka levy kärsii soundeista kauttaaltaan, on syntikan soundit ja soitto jotain sanoinkuvaamattoman kamalaa. Syntikka saattaisi toimia edes jotenkuten ollessa kappaleiden melodioita tukevana elementtinä, eikä häröilevänä hirviönä tarjoilemassa äklöttävää sivumakua. Sitten seuraavaan ongelmaan, eli laulajan tontilla ääntelehtivään Micki Oittiseen. Herralla ei ole ylipäätänsä tarvittavaa äänialarekisteriä esittämään heavya, ja vaikka laulun vajavuutta on ”peitelty” erilaisilla tehosteilla ja jipoilla, niin ponneton ja pliisu ilmaisu ei jää huomaamatta.

Saatekirjeen mukaan bändillä on materiaalia vaikka kahden pitkäsoiton julkaisuun, mutta toivoa sopii että EP:n biisit eivät todellakaan ole sieltä ns. paremmasta päästä. EP:ltä löytyvää materiaalia on melkein mahdoton arvostella kappaleiden rakenteen pohjalta, koska edellä mainitut häiriötekijät saavat huomion väkisinkin herpaantumaan. Päällimmäiseksi mauksi nousee kuitenkin sekametelisopan aiheuttava huonovointisuus. Tähän soppaan kun on heitetty surutta kaikki käsiin saadut raaka-aineet ajattelematta lainkaan niiden yhteensopivuutta.

Yhtyeen ura on toki vasta alkutaipaleella, joten ei muuta kuin laulaja tehotreeniin ja kunnon studioon tekemään luonnollisen kuuloiset soundit, niin johan katsotaan seuraavaa julkaisua jo ihan eri kantilta. Pisteet tulevat tyylikkäästä saatekirjeestä ja kansitaiteesta.

Korpiklaani – Korven Kuningas

Korpiklaani on edennyt urallaan jo viidenteen pitkäsoittoon. Yhtyeen neljä ensimmäistä levyä julkaisi Napalm Records ja nyt uusimman ”Korven kuningas” -albumin julkaisi Nuclear Blast. Korpiklaani on saavuttanut edellisillä julkaisuillaan kiitettävää suosiota rakkaan kotimaamme ulkopuolella, mutta me jäyhät suomalaiset emme ole vielä täysin lämmenneet iloiselle pelimanni-meiningille. Joko olisi läpimurron aika myös täällä kotosuomessa? Mikäli ”Korven kuningas” kuulostaa muiden korvissa yhtä hyvältä kuin allekirjoittaneen, niin kohta Korpiklaani saa vihdoinkin tehdä enemmän keikkaa myös Suomen rajojen sisäpuolella.

”Korven kuningas” on loistava levy, ja selkeästi yhtyeen pitkän uran paras julkaisu. Levy ei sisällä yhtään huonoa kappaletta. Jokainen levyn biisi puolustaa vahvasti paikkaansa. Yleisesti voi sanoa, että ainoa ajoittain latistava tekijä on englanti laulukielenä. Englannin lausunnasta ei parhaalla tahdollakaan voi sanoa hyvää sanaa, ellei sitten ”junttienglanti” ollut tarkoituksellista. Onneksi vain kaksi levyn kappaleista on kokonaan englanniksi ja yksi kappale osittain englanniksi. Vaikka on kyllä mainittava, että kokonaan englanniksi laulettu surumielinen balladi, Gods On Fire on yksi levyn selkeitä huippuhetkiä. Kappaleen tunnelma on niin käsinkosketeltava, ettei pienimuotoiselta tunnemyrskyltä voi välttyä. Levyltä erottuu edukseen myös rivakka aloitusbiisi Tapporauta, viulu pääosassa temmeltävä Shall We Take A Turn? sekä henkilökohtainen suosikkini, tarttuvaakin tarttuvampi Metsämies.

Korpiklaanin ja ”Korven kuningas” -albumin tärkeimmät tekijät ovat loistavat folk-pohjaiset biisit, persoonallinen vokalisti ja lyriikat sekä erittäin suuressa roolissa oleva Hra Hittavainen. Hittavaisen vastuulla oleva viulu erityisesti nousee kappaleessa kuin kappaleessa kohokohdaksi. Mitä enemmän levyä ja etenkin vokaaleja kuuntelee, huomaa väkisinkin Jonne Järvelän olevan yhtyeen ilmaisulle elintärkeä. Albumilla musiikki ja lyriikat kulkevat täydellisesti käsi kädessä, pyörittäen erilaisia lyhytelokuvia ainakin allekirjoittaneen kuvitusrikkaassa mielessä. Vaikka vasta ollaan kuluvan vuoden puolessa välissä, uskallan väittää ”Korven kuningas” -albumin keikkuvan melko korkealla omalla vuoden 2008 Top 10 -listallani.

N – Sinä et ole enää minun ystäväni

Helsinkiläisellä vaihtoehtorockia suomeksi esittävällä N-orkesterilla on takanaan jo useampi omakustannejulkaisu, ja se on myös tältä uusimmalta tuotokselta helposti kuultavissa. Yhtye ei tunnustaudu yhden genren miehiksi, vaan pitää linjattomuutta enemmän sääntönä kuin poikkeuksena. Julkaisu sisältääkin neljä tyylirikasta ja erilaista kappaletta, jotka kuitenkin selkeästi tunnistaa yhden ja saman yhtyeen aikaansaannokseksi. N on siis saanut luotua itselleen tunnistettavan ja omintakeisen tyylin.

Kappaleet sisältävät kaikkea hauraan tunnelmoimisen ja vihaisen mättämisen väliltä. Pääosassa on kuitenkin selkeästi melankolinen pop/rock. Välillä kappaleissa vaivutaan harmoniseen leijailuun, ja toisena hetkenä kuulijaa mätetään suohon. Näin vaihteleva materiaali vaatii mikrofonin varteen pätevän miehen, joka Jussi Saarelma vakuuttavasti näyttäisi olevan. Saarelma onnistuu koskettamaan herkällä ilmaisullaan, mutta olemaan myös vakuuttava vihaisuutta uhkuvissa säkeissä. Sanoituspuoleen on myös selvästi panostettu, mikä tukee kappaleiden vahvaa tunnelmaa. EPn soundit ovat toimivat ja vertailukelpoiset monen kaupallisenkin artistin julkaisuihin. Eritoten luonnollisen kuuloiset rummut ovat miellyttävää kuultavaa.

”Irtautumisesta” on loistava aloitusbiisi. Biisiä kannattelee kauttaaltaan uhkaavan epätoivoinen tunnelma, joka kasvaa hienosti kohti täydellisyyttä hipovaa loppua. ”Kuolleen henkäys” ja ”Ystävälaulu” ovat selkeästi EPn tarttuvimmat ja helpoimmin omaksuttavat biisit. ”Kuolleen henkäys” on läpi kappaleen tunnelmaltaan aistittavan hauras, jopa mättösäkeistön aikana. ”Ystävälaulu” on EPn vihaisin biisi. Päällekäyvä rytmi ja murskaavan vihaiset lauluosuudet on onnistuttu pukemaan erittäin tarttuvaan muottiin. Viimeinen kappale, ”Loppuiltaanhukkuja”, on selkeä päätösbiisi. Kappale sisältää runsaasti instrumentaalisia väliosia, osa hieman turhan oloisia, mutta myös esimerkiksi hienon basso-osion. Vaikka ”Loppuiltaanhukkuja” toimiikin hyvänä lopettajana, ei biisin pitkäkestoisuus kaikkine väliosineen ole mielestäni perusteltua.

Kokonaisuudessaan EP on miellyttävää kuunneltavaa, mutta aina voi tehdä parempia kappaleita. N –orkesterin tapauksessa jo sovitusratkaisujen pelkistäminen ja kappaleiden lyhentäminen turhia väliosia karsimalla kohottaisi biisimateriaalin tasoa.

Misery Inc. – Breedgreedbreed

”BreedGreedBreed” on Myrskylästä lähtöisin olevan yhtyeen kolmas pitkäsoitto. Bändiltä on aiemmin ilmestynyt albumit ”Yesterday’s Grave” (2003) sekä ”Random End” (2006). Debyyttilevy ”Yesterday’s Grave” oli vielä yhdellä laulajalla esitettyä perinteisempää synkistelymetallia, joten käytetään vertailukohtana yhtyeen kakkoslevyä ”Random End”. Random Endillä yhtyeellä oli käytössään jo kaksi vokalistia ja materiaali ottanut askeleen modernimpaan ja aggressiivisempaan suuntaan.

BreedGreedBreediä voisi vapaamuotoisesti kuvailla modernilla otteella toteutetuksi, melodista ja aggressiivista turpaanvetometallia sisältäväksi levyksi. Random Endiin verrattuna on huomioitava astetta punkimpi meininki, mihin saattaa osaltaan vaikuttaa myös uuden räyhävokalisti Tommi Niemen paikoittain HC-tyylinen huutolaulu. Vokaalit hoidetaan edelleen Random Endillä omaksutulla metodilla, toinen laulaja hoitaa puhtaat äänet (Niko Mankinen) ja toinen brutaalimman ilmaisun (Tommi Niemi). Kappaleet ovat kauttaaltaan muuttuneet monipuolisemmiksi ja vihaisemmiksi. Äänittäjänä, miksaajana ja tuottajana toiminut Mikko Herranen on saanut tehtyä levylle tukevat soundit, miehellä on lisäksi itsekin vokalistina ollut varmasti suuri vaikutus levyn loistaviin vokaalisuorituksiin/-sovituksiin.

Levyn tasavahva kappalemateriaali on kokonaisuudessaan nopeatempoista rytinää, mutta edukseen erottuvat ainakin Devil’s Advocate, Fall of the Idol ja Obsession. Devil’s Advocate sisältää upeasti rytmitetyt vokaaliosuudet ja tuo selkeästi esille kahden laulajan tuomia mahdollisuuksia. Fall of the Idol antaa Tommi Niemen näyttää kykynsä ja monipuolisuutensa laulajana. Obsession taas puolestaan tarjoilee näytteen Niko Mankisen taidoista, kappaleen sisältäessä lähes pelkästään puhdasta tulkintaa. Promon viimeiseksi kappaleeksi on laitettu levyä edeltäneen ”Modern Day Human Waste” –sinkun B-puoli, coverversio Midnight Oil -yhtyeen hitistä Beds Are Burning. Lainabiisi muuttuu yhtyeen käsittelyssä aivan esittäjänsä näköiseksi, pysyen kuitenkin alkuperäisversiota kunnioittavana.

BreedGreedBreedin julkaisusta on arviota kirjoitettaessa ehtinyt kulua jo yli puoli vuotta. Tänä aikana yhtye on ehtinyt ”kadottaa” taas yhden vokalistin, Tommi Niemen lähdettyä bändistä muutama viikko levyn julkaisun jälkeen. On myös julkistettu Mikko Herrasen kiinnitys Tommi Niemen tilalle. Yhtye on myöskin julkaissut uuden kappaleen Reborn, joka sisältää jo Mikko Herrasen vokaaleja. Biisi on kuunneltavissa ainakin yhtyeen Myspace-sivuilla. Omiin korviini kuulostaa lupaavalta, ja odotan kuumeisesti uutta levyä uudistuneelta kokoonpanolta.