Kaikki kirjoittajan Veli-Matti Viitala artikkelit

Masquerage – Moonlight Time

Pohjanmaalta ponnistava Masquerage on perustettu jo 90-luvun loppupuolella. Uransa alkutaipaleella yhtye julkaisi lukuisia demoja ja vakiinnutti kokoonpanonsa. Yhtye julkaisi debyyttialbuminsa ”Work-Holic-Fool” omakustanteena vuonna 2006. Debyyttialbumin julkaisun jälkeen yhtye teki lukuisia keikkoja kasvattaen fanikantaansa hitaasti, mutta varmasti. Arvostelun kohteena oleva kakkosalbumi ”Moonlight Time” nauhoitettiin talven 2007-2008 aikana ja albumi julkaistiin toukokuussa 2008, myöskin omakustanteena.

”Moonlight Time” on 80-luvun suuntaan kumartavaa hard rockia tai heavya, tyylilajin luokittelu on makuasia. Albumilta löytyy yhdeksän rakenteeltaan melko simppeliä, mahtipontisilla ja tarttuvilla kertosäkeillä varustettua rallia. Yhtye on saanut albumilleen yllättävän toimivat soundit, kun otetaan huomioon, että vain rummut ja akustiset kitarat on nauhoitettu ”oikeassa” studiossa. Soundeissa on kuultavissa kuitenkin tietynlainen kotikutoisuus, mikä kuitenkin tässä musiikkityylissä vain tukee kasari-vaikutelmaa. Myös melko pintaan miksatut kosketinmelodiat omat omiaan luomaan kaikuja 80-luvulta. Albumin sävellyksistäkin vastaavalla vokalisti Kimmo Perämäellä on persoonallinen ja ihan ok laulusoundi. Ei herra mikään heavy-kurkkujen kuningas ole, mutta tulkinnan rohkeus on kyllä kunnioitusta herättävää. Ja eihän menestymisen edellytyksenä ole täydellinen vokalisti, kuten esimerkiksi Stratovarius on urallaan osoittanut.

Vaikka yhtyeen peruspalikat ovat tavallaan ihan kohdillaan, vaivaa yhtyettä tietynlainen yksiulotteisuus. Ensimmäistä kertaa levyä kuunnellessani ajattelin, että ”mitä helvettiä? miksi en ole kuullut yhtyeestä aiemmin?”. Albumin hyvät soundit, suoralta kädeltä omaksuttavat sävellykset ja rohkea vokalisti, missä yhtye on oikein piileskellyt? Useamman kuuntelukerran jälkeen alkoi kuitenkin paljastua albumin toinen puoli; yksinkertaisista sävellyksistä ei irtoa lisää useammilla kuuntelukerroilla ja levyn soundimaailmakin alkaa kuulostaa lelumaisen muoviselta. Yhteenvetona sanoisin kuitenkin, että ”Moonlight Time” on kelpo näyte potentiaalia omaavan yhtyeen kytevistä taidoista, mutta omakustanteena julkaisemiselle on kuitenkin vielä ihan pätevä syy. Sävellys- ja soundipoliittisella puolella on vielä hiottavaa ennen kuin nousu suuremman yleisön suosikiksi on realistisella tasolla.

Blanket – This Is the New Wave of Political Rock

”This Is the New Wave of Political Rock” on, kuten levyn nimestäkin voi päätellä, poliittisen rock-yhtyeen nimeltä Blanket debyyttialbumi. Albumi sai julkaisunsa jo keväällä 2007, mutta saapui tuntemattomista syistä arvostelun kohteeksi vasta nyt, melkein kaksi vuotta ilmestymisensä jälkeen. Yhtye on julkaissut albuminsa oman Independent Fruit Comapany –levymerkkinsä kautta. Levy-yhtiö toteuttaa kehittämäänsä ”Copy Encouraged” -konseptia, joka rohkaisee musiikin vapaata kopiointia ei-kaupalliseen käyttöön. ”Copy Encouraged” -konseptinsa mukaisesti albumin mukana tulee toinen kappale levystä ja albumin kappaleet ovat myös ladattavissa ilmaiseksi yhtyeen kotisivuilta. Konseptin pointtia tukee levyn komea digipak-ulkoasu ja taiteellinen kansivihko, jotka varmasti houkuttelevat yhtyeen ulosannista pitäviä ostamaan virallisen julkaisun.

Blanketin debyyttialbumi on vahva kokonaisuus alternative-vivahteista kitararockia. Albumille on saatu aikaiseksi mehevä soundimaailma, mutta eritoten tanakat kitarat ansaitsevat erityiskiitosta. Myös vokalisti Ville Könösen tulkinta on voimakasta ja herran itsevarmuus kasvattaa merkityksellisten sanoitusten painoarvoa. Taustalauluista vastaavan basisti Simo Särkän panosta ei myöskään voi väheksyä, sillä kertosäkeet suorastaan lähtevät lentoon loistavien stemmalaulujen ansiosta. Koska Blanket avoimesti tunnustautuu poliittiseksi rock-yhtyeeksi, niin on syytä mainita jotain myös sanoituksista. Arvostelijan silmin ja korvin on huomattavissa yhtyeen sarkastinen lähestymistapa maailman epäkohtiin, mielestäni eniten kiinnitetään huomiota Irakin tilanteeseen. Kenenkään on kuitenkaan turha pelästyä, sillä yhtye panostaa vähintään yhtä paljon sävellys- kuin sanoituspuoleenkin.

”This Is the New Wave of Political Rock” sisältää esitelmän menevää kitararockia, joka on miellyttävää kuunneltavaa kauttaaltaan, vaikka muutama raita onnistuu kuitenkin erottumaan kokonaisuudesta. Blanketilla on taito tehdä tarttuvia kertosäkeitä, ja kappaleissa jotka tottelevat nimiä Eyes Wide Shut ja Action on levyn parhaimmistoon kuuluvat kertosäkeet. Trumpetilla koristeltu Bulletproof ja levyn linjassa rouheinta laitaa edustava I Don’t Want To Be A Software Developer osoittautuvat myös ehdottomiksi kohokohdiksi. Loppupäätelmissä on siis todettava, että Blanket on jo debyyttialbumillaan saanut aikaiseksi pelottavan kovaa jälkeä.

Sammywise – One Step From The Sun

Sammywisen debyyttidemo sisältää herkkää ja melodista pop/rockia. Periaatteessa yhtyeen esitykset kallistuvat AOR:n puolelle, mutta demon soundit ja vokalisointi ovat sen verran pehmeää kuunneltavaa, että tyylilajina on ennemminkin pehmopop. Suomesta näin tasokasta vastaavan tyylilajin orkesteria en entuudestaan tiedä, mutta ulkomaanelävistä mm. Rod Stewartin viimeisimmät tuotokset liikkuvat demon kakkosraidan ”Why I’m Easy” tuntumassa.

”One Step From The Sun” on erinomainen esiintulo, joka saa kivisenkin sydämen värähtelemään herkemmillä taajuuksilla. On vain helposti kuviteltavissa minkälaisia reaktioita yhtyeen hempeily saa aikaan naispuolisissa kuuntelijoissa. Mielestäni Sammywise on jo löytänyt oman polkunsa kulkea ja suunta kannattaa vakaasti pitää samana. Seuraavaksi voin suositella yhtyeelle vain rohkeampaa etenemistä esimerkiksi pitkäsoiton äänittämisen merkeissä. Demon kappaleista parhaiten kolahtivat ”Why I’m Easy” sekä ”You’re the One”.

Komedia Vulgaria – Amorin vapaapäivä

Yhtyeen kolmas demojulkaisu tarjoilee saatekirjeen mukaan katsannon lohduttomuuden maisemiin. Yhtye luokittelee musiikkityylinsä progressiiviseksi rockiksi, mutta arvostelija näkee yhtyeen taidot enemmän huumoripuolella, jos sielläkään. Demon avausraita ”Piilossa” on semi-akustisena himmailuna lähempänä vakavasti otettavuutta, mutta lopun ”tyydydyydytyyt…” pilaavat alkutunnelmien luomat mielikuvat. Demon kakkosraita ”Frappe moi” harmonikoilla ja ärrävikaisilla vokaaleilla varustettuna on viimeinen naula arkkuun, ”Amorin Vapaapäivä” on huumorijulkaisu. Ehkä Martti Servoa lämmittelemään? Jos edes sinnekään?

Silentium – Amortean

Silentiumilla on takanaan kunnioitettava ura. Yhtyeen debyyttialbumi ”Infinita Plango Vulnera” julkaistiin jo vuonna 1999. Debyyttialbumilla ja sitä seuranneella vuonna 2001 julkaistulla ”Altum”:ksi nimetyllä kakkosalbumilla yhtye onnistui saamaan mukavasti jalansijaa tunnelmametallin leikkikentällä. Kolmoslevyllään ”Sufferion – Hamartia of Prudence” yhtye käytti ensimmäistä kertaa yhtyeen ulkopuolista tuottajaa, Tuomas Holopaista. Albumin jälkeen yhtye vaihtoi Dynamic Arts Recordsin talliin, sekä kiinnitti uudeksi naisvokalistikseen Riina Rinkisen ja vaihtoi myös viulistin sellistiin. Uudella kokoonpanolla toteutettu neljäs studioalbumi ”Seducia” sai julkaisunsa vuonna 2006. ”Seducia” esitteli uuden keulakuvan saaneen ja jousisoitinmuutoksen kokeneen uudistuneen yhtyeen. Viime vuoden joulukuussa julkaistulla uutukaisella, joka kantaa nimeä ”Amortean”, yhtye syventää uudistunutta linjaansa. Uutukaisella yhtye päätyi taas ulkopuoliseen tuottajaan, tällä kertaa kunnian sai Waltarista tuttu Kärtsy Hatakka.

Hatakan avustuksella Silentium esittäytyy entistäkin intensiteettisemmällä ja dynaamisemmalla albumilla. Levyn soundimaailma on voimakas ja mahtipontinenkin, mutta onnistuen kuitenkin välttämään turhaa raskassoutuisuutta. Henkilökohtaisesti olen aina pitänyt yhtyettä voimakkaasti tunnelmallisena ja kokenut sen julkaisut omina kokonaisuuksinaan erottelematta kappaleita toisistaan millään tavalla. ”Amortean” tukee myös tuota pointtia, sillä levyn musiikillinen arvo on alusta loppuun kuunneltuna aivan eri luokkaa, kuin kuunneltaessa kappaleen sieltä täältä. Mitä luultavimmin Hatakan vaikutuksesta yhtyeen ilmaisuun kasvaneet kone-efektit ja –nyanssit vielä tukevat tuotoksen yhtenäisyyttä.

Mitään täkyjä kappaleiden muodossa en siis levyltä lähde poimimaan, mutta edelliseen pitkäsoittoon verrattuna voin todeta ”Amortean”:in kappaleiden olevan enemmän kokonaisuuteen nojaavia esityksiä. ”Amortean” on tarkasti suunniteltu matka läpi erilaisten tunnemyrskyjen, välillä leijutaan huumaavan kevyessä pumpulipilvessä ja toisaalta taas ponnistellaan ylös upottavasta suonsilmäkkeestä. Albumi on mieleenpainuva seikkailu tunnelmallisen metallin maailmassa, joten älä missään nimessä astele tilaisuutesi ohi, vaan hanki ”lippusi” jo tänään.

Heavenwood – Redemption

Portugalilaisen Heavenwoodin juuret juontavat aina 90-luvun alkupuolelle asti. Yhtye perustettiin alun perin death metal -orkesterina nimellä Disgorged. Vuonna 1995 yhtye solmi levytyssopimuksen saksalaisen Massacre Recordsin kanssa ja vaihtoi nimensä Heavenwoodiksi. Yhtyeen debyyttialbumi ”Diva” julkaistiin vuonna 1996 ja kakkosalbumi ”Swallow” vuonna 1998. Albumien tiimoilta yhtye on kiersi ympäri Eurooppaa mm. Theatre Of Tragedyn ja Lake Of Tearsin kanssa sekä sai positiivista huomiota mm. Metal Hammerin ja Terrorizerin tahoilta. Vuosina 2001-2003 yhtye oli jäädytettynä aloittaen toimintansa uudelleen vuoden 2003 lopulla. Paluun myötä yhtye alkoi työstää kolmatta albumiaan, jonka kohtaloksi oli päätyä julkaisemattomaksi levy-yhtiön tyytymättömyyden vuoksi. Vuonna 2007 yhtye äänitti uusia Heavenwood-raitoja sisältäneen promon, joka ajoi asiansa ja yhtye solmi levytyssopimuksen Recital Recordsin kanssa. Uusi, viralliseksi kolmosalbumiksi päätynyt ”Redemption” -titteliä kantava Heavenwood -tuotos on juuri saapunut kauppojen hyllyille.

Uutukainen sisältää tunnelmaltaan raskasta ja tummaa death-vaikutteista goottimetallia. Albumin Jen Bogrenin miksaama ja masteroima soundimaailma on selkeä, mutta samalla painostava ja painava. ”Redemption” ei tarjoa mitään uutta tai mullistavaa, jota ei olisi kuultu esim. Paradise Lostin tai Moonspellin levyillä. Melankolisimmista kappaleista on aistittavissa myös kotoisen Sentencedin ”Amok”-levyn aikaisia tunnelmia. Vaikka Heavenwoodin uusi tuotos tarjoileekin runsaasti déjà vu -tyylisiä sävähdyksiä, on yhtye onnistunut luomaan kuitenkin tuoreen ja mielenkiintoisen kuuloisen albumin. Kappaleiden pääpaino lepää tummasävyisessä goottimetallissa, ja edellä mainitut death-vaikutteet ilmenevät toisen vokalistin Ernesto Guerran murinana ja kappaleissa olevina death-väliosina. Heavenwood siis luottaa vokalisoinnissa kahteen laulajaan, jo edellä mainittu Ernesto Guerra hoitaa ärjymmän tulkinnan ja lead-kitaraa soittava Ricardo Dias melodisemman tulkinnan. Eihän murina vs puhtaat vokaalit mikään uusi keksintö ole, mutta kahdella vokalistilla toteutettuna heti mielekkäämpää.

Sävellyksellisesti albumin jylhä ja synkkä kokonaisuus pitää sisällään monipuolisia ja erirytmisiä raitoja, tarjoten vivahteikkaan ja mielenkiintoisen kuuntelukokemuksen. Toisin sanoen, taustamusiikkina en albumia kuuntelisi, vaan albumi tarvitsee intensiivistä syventymistä yhtyeen mustan puhuvaan maailmaan. Levyn mustalta taivaalta kirkkaimpina tähtinä tuikkivat Ana Costan feminiinisesti pehmentämä Me & You, dark rock -henkisempi Fragile sekä Tijs Vannesten (Oceans Of Sadness) feattaama Obsolete. ”Redemption” on jälleen yksi albumi, joka osoittaa pitkäjänteisen puurtamisen silloin tällöin palkitsevan tekijänsä.

Memory Garden – Carnage Carnival

Vokalisti Stefan Berglundin johtama Memory Garden on perustettu Kumlassa, Ruotsissa vuonna 1992. Yhtye aloitti uransa julkaisemalla muutaman demon ja EP:n, joilla onnistui herättämään pienen ruotsalaisen levy-yhtiön, Heathendoom Musicin kiinnostuksen. Heathendoom julkaisi yhtyeen ensimmäisen virallisen julkaisun, ”Forever” -MCD:n vuonna 1995 ja ”Tides” -debyyttipitkäsoiton vuonna 1996. Pian debyytin julkaisun jälkeen yhtye kiinnitettiin Metal Blade Recordsille, joka julkaisi yhtyeen kaksi seuraavaa albumia ”Verdict Of Posterity” (1998) sekä ”Mirage” (2001). Kolmannen pitkäsoiton jälkeen Memory Garden on viettänyt hiljaiseloa levytysrintamalla, ainoastaan kaksi uutta kappaletta sisältänyt 7″ -vinyylisinkku ”Marion” julkaistiin vuonna 2004. Kunnes nyt, viime syyskuun puolessa välissä kauppoihin on saapunut uusi pitkäsoitto ”Carnage Carnival”.

Alun perin syvemmällä doom metallin karsinassa tempoillut Memory Garden on albumi albumilta rikastuttanut sointiaan perinteisestä heavysta napatuilla elementeillä. Vokalisti Stefan Berglundhan on alusta alkaen ilmaissut itseään klassisesta heavy metalistakin tutuilla puhtailla vokaaleilla. Uudella ”Carnage Carnival” -albumilla myös yhtyeen sointi ottaa jälleen askeleen kauemmas doom metallista. Eihän Memory Garden koskaan ole mitään super-hidasta laahausta edes ollut, mutta nyt yhtyeen sointi liikkuu mielestäni vieläkin enemmän perinteisen heavy metallin suunnalla. Yhtyeen edellisistä albumeista pitävien ei kannata silti säikähtää, sillä uuden albumin tunnelma ja lyyrinen anti ovat edelleenkin tuttua painostavaa ”tuomiota”. Vaikkakin albumin yleisilme on mielestäni aikaisempaa positiivisempi ja kappalerakenteet sisältävät enemmän melodioita.

”Carnage Carnival” sisältää perinteisesti tuotettua tarttuvaa metallia, jossa ”oikeat” soittimet näyttelevät pääosaa. Ja vaikka Memory Garden edelleen lokeroidaan pääasiassa doom metalliksi, kannattaa myös perinteisestä heavysta diggailevien tarkastaa yhtyeen uusi hengentuotos. Vokalisti Berglund vetää tyylikkäästi jättäen monia heavy-kurkkuja varjoonsa ja albumin kertosäevoittoiset kappaleet tarttuvat takuuvarmasti kyynisempäänkin kuuntelijaan. Albumi on yllättävän tasavahva kokonaisuus ja suosikkikappaleet vaihtelevat kuuntelukerroittain, mutta tällä hetkellä parhaiten maistuvat nimiraita Carnage Carnival, NWOBHM-tyylinen The Beast Within sekä moniulotteinen päätösraita Nameless.

SaraLee – Damnation to Salvation

SaraLee on aloittanut bänditoimintansa kuluvan vuosituhannen alussa. Alkuaikoina yhtye tosin toimi nimellä Restless, julkaisten ko. nimen alla kolme demoa. Vuonna 2003 nimi vaihdettiin nykyiseen muotoonsa. Nimenvaihdoksen jälkeen yhtye julkaisi kokoelman kolmesta demostaan ja onnistui sen avulla herättämään levy-yhtiöiden kiinnostuksen. Vuonna 2005 yhtye kiinnitettiin Firebox Recordsin talliin. Debyyttialbumi ”Darkness Between” julkaistiin kesällä 2006 ja yhtye teki julkaisun tiimoilta keikkoja ympäri Suomea. Kuluvan vuoden marraskuun keskivaiheilla sai julkaisunsa tuore kakkosalbumi ”Damnation to Salvation”.

Debyyttialbumilla luokittelin SaraLeen enemmänkin Negative/Lovex -akselin yhtyeeksi, kuin vakavasti otettavaksi rock-bändiksi. Uudella levyllään bändi on selkeästi irrottautumassa goottihuokailuista ja ottamassa merkittävän askeleen miehekkäämmän rockin maailmaan. Yhtenä merkittävänä osatekijänä voidaan pitää yhtyeen Aksu Hantun toimesta uusituneita rouheampia rocksoundeja. Myös vokalistimies Joonas on saanut ilmaisuunsa huomattavasti lisää varmuutta debyyttiin verrattuna. Tulkinta on selkeästi rohkeampaa ja sisältää myös kaivattua revittelyä. Yhtyeen sävellystaito on myös karttunut debyyttiin verrattuna, eikä kappalemateriaalia voi enää moittia liiasta samankaltaisuudesta.

”Damnation to Salvation” on hieno kokonaisuus tarttuvaa ja miellyttävää rock-metallia. Albumilta ei ole poimittavissa heikkoja lenkkejä, mutta sitäkin enemmän kohokohtia. Arvostelijaa eniten miellyttäviä hetkiä ovat huutolauluillakin siunatut Sleeping in the Fire sekä Catch The Moon, Sentenced-viboja aiheuttava Nights (We’re Living For), 69-fiiliksiä lainaileva Remains of Carmen sekä levyn päättävä eeppisempi raita Last Day Alive. SaraLee osoittaa uudella albumillaan olevansa valmis valloittamaan Suomen kunnaita suuremmassakin määrin, eikä ulkomailla pyrähtäminenkään mikään hullumpi veto olisi.

Manzana – Babies of Revolution

Manzana, makealta ja maukkaalta omenalta nimensä napannut pop-metal poppoo Tampereelta. Yhtye on perustettu vuonna 2003 ja ensimmäinen promo sai julkaisunsa kesällä 2005. Promosta saatu palaute oli pääosin hyvää ellei loistavaa, mutta yhtyeelle ei tarjottu kuitenkaan tarpeeksi hyvää diiliä, joten bändi päätti tehdä albumin oman TRC-Records -yhtiönsä kanssa. Debyyttialbumi ”Nothing Whole As A Broken Heart” näki päivänvalon tammikuussa 2007. Levy otettiin hyvin vastaan niin median kuin fanienkin toimesta, ja nousipa se myös albumilistan sijalle 24. Kuluvan vuoden syksyllä Dynamic Arts Recordsin toimesta julkaistu kakkosalbumi ”Babies Of Revolution” esittelee monipuolisemman ja eheämmän Manzanan.

Uutuusalbumilta löytyy edelleen runsaasti koneita ja kappalerakenteet ovat pääosin silkkaa poppia, mutta tällä kertaa on mukaan eksynyt myös muutama piristävä syrjähyppykin. Yhtye on muokannut soundimaailmaansa enemmän rockahtavaksi. Debyytille ominaiset kylmän raskaat kitarat loistavat poissaolollaan ja kitarat esittäytyvät uudessa rouheammassa kuosissa. Vokalisti Piritta Lumous on myös kehittynyt moniulotteisemmaksi tulkitsijaksi ja debyytillä vokaaleita vaivannut viiltävä soundi on saatu kadotettua. Pirittan äänelle ominainen nk. nasaalikäheys ei tietenkään ole muuttunut miksikään, mutta tykkää ken tykkää. Kokonaisuutena katsasteltuna kuopuksen soundipolitiikka on yllättävänkin kevyttä, ottaen huomioon yhtyeen maineen raskaana livebändinä. Kevyempi tuotanto osoittautuu kuitenkin hyväksi ratkaisuksi kappaleiden toimivuuden kannalta.

”Babies Of Revolution” -albumin esitykset on karkeasti jaoteltavissa kahteen karsinaan. Toisessa karsinassa pomppivat yllätyksettömät ja perinteisyydellään kyllästyttävät raidat ja toisessa karsinassa on näytillä uudenlaista ja rohkeampaa Manzanaa tarjoilevat raidat. Panda Girl sekä Near Death Experience ovat perinteisimmistä popituksista mielekkäimpiä, sisältäen erittäin tarttuvat hittikertosäkeet. End Of The World esittelee yhtyeestä hieman uusia puolia, muistuttaen hyvällä tavalla Lullacry-yhtyeen alkuaikojen röyhkeimpiä rock-rypistyksiä. Kitaravetoinen Nothing Whole As A Broken Heart tuo country-rock vivahteineen mieleen jopa Bon Jovin. Uusi albumi tarjoilee siis parhaimmillaan maukasta ja mielenkiintoista rockia, mutta valitettavasti perushutun ja oivaltavien sävellysten osuudet menevät aikalailla 50/50. Kokonaiskuva jää siis debyyttialbumin tavoin edelleenkin hieman valjuksi. Kenties Manzanan kohdalla kolmas kerta toden sanoo, ja yhtye uskaltautuu seuraavalla albumilla vielä rohkeampien sävellysten maailmaan.

Eisbrecher – Sünde

Eisbrecher aloitti toimintansa vuonna 2002 vokalisti Alexander Wesselskyn ja ja Jochen Seibertin (koskettimet, kitara) perustaessa yhtyeen toteuttaakseen mieleistään musiikkia ilman kompromisseja. Alkusysäyksen Eisbrecherin perustamiselle antoi herrojen ”pudottautuminen” pois Megaherz-yhtyeen kokoonpanosta musiikillisten erimielisyyksien vuoksi. Eisbrecherin tavoitteena on tehdä tummaa industrial-electrorockia mahdollisimman kaukana kaikista tyypillisimmistä metallimusiikin kliseistä. Yhtyeen nimeä kantava debyyttialbumi ”Eisbrecher” julkaistiin tammikuussa 2004 ja kakkosalbumi ”Antikörper” lokakuussa 2006. Vokalistin mukaan vuosi 2007 oli yhtyeelle erittäin menestyksekäs, mutta edelleenkin on olemassa bändistä tietämättömiä ihmisiä, joten yhtyeen täytyy jatkaa matkaansa. Tämän motivoimana yhtye suuntasi Pix-Studioille luomaan uutta albumiaan, jota vokalisti kuvailee tummaksi ja eroottiseksi mestariteokseksi. Yhtyeen kolmas albumi ”Sünde” julkaistiin tämän vuoden elokuussa AFM Recordsin kautta.

Eisbrecher on varmasti yhtye, jota tullaan aina vertaamaan Rammsteiniin. Suoltavathan molemmat yhtyeet saksankielista industrial-sävytteistä rockia/metallia. Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että allekirjoittanut ei ole koskaan pitänyt Rammsteinista, eikä vähiten esityskielen vuoksi. Rammsteinin saavuttama suosio on ollut aina mielestäni käsittämätöntä, yhtyeen tarjontahan on vain homoeroottista ähellystä, vaikkakin myönnettäköön että persoonallista. Voitte siis kuvitella kuinka paljon hämmästyin/kauhistuin huomatessani Eisbrecherin osoittautuvan myöskin edellä mainitun tyylilajin artistiksi. Koska Eisbrecherin kaksi aikaisempaa levyä ovat minulle täysin vieraita ja yhtyeen laulukieli on saksa, käytän arvostelussa vertauksia Rammsteinin tuotantoon jatkossakin.

”Sünde”:n kappaleissa pääpaino on selkeästi enemmän tanssittavissa electrobiiteissä, kuin Rammsteinin levyiltä tutuissa raskaissa kitaroissa. Eisbrecher vokalisti Alexander Wesselsky taas kuulostaa mielestäni hyvinkin paljon Till Lindemanilta tulkitessaan matalalla äänellään, ah niin ihanan eroottiselta kuulostavaa saksankieltä. Aivan varmasti joku enemmän joko Rammsteinin tai Eisbrecherin tuotantoon perehtynyt, on vokalistien samankaltaisuudesta eri mieltä, mutta mikäli joku olisi soittanut ”Sünde”:ltä jonkun kappaleen minulle sokkona, olisin empimättä veikannut yhtyettä Rammsteiniksi. Vaikkakin nyt arvostelua puurtaessani enemmän molempien yhtyeiden tuotantoon perehtyneenä, on eroavaisuudet selkeästi huomattavissa. Eisbrecher on selkeästi enemmän electro-rockia kuin industrial-metallia.

Albumin kappaleista koen melko hankalaksi löytää nk. suosikkiraitoja, sillä laulukieli aiheuttaa huomattavan paljon inhonväristyksiä. Ensimmäisenä mieleen puskee lapsuudessa oppimani ”saksankielen”-fraasi ”Achtung, achtung, ei mahtung, vaik kuin tung.” No joo, leikki sikseen. Kyllähän ”Sünde” sisältää ihan rytmikästä ja tanssittavaa biittiä, eli mikäli et ole arvostelijan kaltainen kielirasisti ja koet vaikka juuri usein mainitun Rammsteinin tuotannon mielekkääksi, kannattaa sinun tsekata myös Eisbrecher.