Kaikki kirjoittajan Tuomas Koskinen artikkelit

Punklegenda The Freeze kesäkuussa Suomeen

Vuonna 1978 perustettu Yhdysvaltalainen punklegenda The Freeze vierailee kesäkuussa Suomessa. Ainoan Suomen keikkansa bändi soittaa Tampereen Vastavirta-klubilla 11.6.2010. Liput tapahtumaan ovat 10 euroa.

The Freeze teki itsensä tunnetuksi 1982 julkaistulla kokoelmalevyllä ”This Is Boston, Not LA”, jolla esiintyvät myös muun muassa Gang Green sekä F.U.’s. Musiikin kirjo on jalostunut vuosien saatossa hardcoresta melodisemman punkrockin suuntaan.

www.myspace.com/rabidreaction

Statues – Terminal Bedroom

Tämmöistä Derangedilta tällä kertaa. Bändi on Statues ja tyyli ilmeisesti powerpop. Kelpaa minulle, vaikkei tällaisia mukavankepeitä powerpop-orkestereja tule juuri harrastettua. Soundit ovat miellyttävän ilmavat ja tuovat nostalgisen tuulahduksen jostain 70-luvun lopulta. Selkeästi back to basic -asenteella ollaan liikkellä. Kolme sointua, kertosäe ja varmaan joku c-osakin löytyy kappaleista. Köörilaulujakin ja kaikkea.

Ongelma vain on, että ne selkeät hittibiisit puuttuvat. Yksikään kappale ei pakota palaamaan levyn äärelle ja painamaan play-nappia kerta toisensa jälkeen. Hyvät kohdat siellä täällä eivät pelasta kokonaisuutta, vaikka levy onkin enemmän hyvä kuin keskinkertainen. Hittibiisin puutetta pitää ottaa sen verran takaisin, että Dead Or Alive ei hirveän kauaksi siitä kategoriasta jää. Mutta mitäs helvettiä, kyseessä onkin GG Allinin biisi! Miksi en ole tätä kuullut aiemmin? Toinen perhanan kova veisu on Pointed Sticks -laina You Must Be Crazy.

Jos mieleenpainuvimmat kappaleet ovat laina-ralleja, se ehkä kertonee kaiken oleellisen. Silti, kyllä tätä ennemmin kuuntelee kuin turpiinsa ottaa.

86 Mentality – Final Exit

Olen vakaasti sitä mieltä, että Washingtonilainen 86 Mentality on parhaita tämän hetken hardcore-yhtyeitä. Heissä yhdistyy mitä mainioimmalla tavalla Paul Bearermainen laulu, vanhankoulun hardcore sekä Blitzmäinen anthem-hoilotus. Tämä cd pitää sisällään alunperin seiskatuumaisena julkaistun ”Final Exit” ep:n sekä livetallennetta, ikäänkuin bonuksena otaksun.

Ne keille orkesterin aiemmat tuotokset ovat tuttuja, tuskin pettyvät. Intro tuo mielleyhtymän Agnostic Frontiin jostain syystä. Tai itseasiassa Iron Crossin Crucifiediin. Ja sitten menoks. Ylläkuvatulla meiningillä mennään, eikä jarruja painella. Ehkä hieman löysätään jostain syystä Condemned 84:n mieleen tuovan Out Of Controlin ajaksi. Levyn paras biisi, johtuen ehkä singalongattavuudestaan. Kitarasoundi on myös yksi asia mistä pidän tässä bändissä. Enpä sitä sen tarkemmin kuvaile, hyvältä kuulostaa. Koverina vielä Blitzin 4Q, totta kai. KYllä tätä toisenkin kerran pyöräyttää ilman sen suurempaa väkinäisyyden tunnetta.

Live-osio koostuu Belgiassa vuonna 2005 nauhoitetusta tallenteesta. Jokin häiritsevä metallinen kaiku kuuluu, mutta väliäkö tuolla. Tuttuja ralleja aiemmilta levyiltä ovat nämä. Paitsi koveri Soldier Boy, kenen alkujaan ikinä onkaan. Ihan mukavat bonukset, ei kai sitä nyt seitsemän biisin cd:tä olisi kehdannut julkaista.

Ei tämä nyt niin hyvä mielestäni ole kuin ne kaksi edellistä ep:tä, mutta laadukas paketti silti.

Red Dons – Death To Idealism

Olipa kerran hieno bändi nimeltä Observers. Se julkaisi pari seiskaa ja yhden albumin. Sen tyyli oli melodinen, melankolinen punkrock. Ote Observersillä ei ollut niinkään räyhäävä, enemmänkin kaihossa. Etenkin kappale ”Lead Pill” jäi yhtyeeltä mieleen. Observers oli hieno bändi, mutta he lopettivat.

Onneksi sen raunioilta syntyi Fenix-linnun lailla Red Dons. Musiikaalinen harppaus Observersistä Red Donsiin ei onneksi ole järin suuri. Red Dons on ehkä ilmavampi ja vaihtelevampi, sanoisin että jalostuneempi. Jonkinlainen mielleyhtymä tulee Del Shannoniin. Tosin Deliltäkään ei ole tuttu kuin biisi ”Runaway”, mutta sen suuntaisia tuntemuksia Red Dons herättää. Kappaleissa on mukavasti koukkuja niin kitarasoolojen kuin laulumelodioidenkin ansiosta. Soitossa huokuu raivokas tunteenpalo.

Lyyrinen puoli heijastaa aavistuksen romanttisella tavalla toivottomuutta ja melankoliaa. Korniuteen ei silti sorruta. Ja kun mistään itkuvirsistä ei ole kyse, näitä rivejä tavaa mielellään suoden yritystä ajatuksille rivien välissä. Minusta ainakin lainattu pätkä on hienosti sanottu:

Death to your idealism
Death to them
You’ll denounce me
But freedom come when
I lost my idealism

Hieno levy kaikin puolin, joka paranee kuuntelukertojen myötä. Jos Observers kolahti, niin tekee Red Dons. Melodisen ja melankolisen meiningin ystäville suosittelen varauksetta.

Chip Hanna & The Berlin Three – S/t

No jopas. US Bombs ja One Man Army kytköksistä tuttu Chip Hanna onkin countrymies viimeisen päälle. Ainakin promotekstin mukaan. Mutta siinä vaiheessa kun heittää lätyn soimaan, joutunee allekirjoittamaan väitteen. Niin ja joku heebo Mad Sinistä soittaa tässä lineupissa myös. Ihan hyvä.

Eikä tätä kuunnellessa kyllä valittamaan pääse. Rouhevaa country-musiikkia miellyttävästi Etelän aksentilla laulettuna. Ne punkrockjutut kuuluu ehkäpä soiton nopeudessa ja vähän biisirakenteissa. Sen verta vähän on countryä tullu kuunneltua, että mistäpä minä tiedän. Sen silti tiedän, country on parhaillaan aika helvetin hyvää musiikkia ja tämäkin levy on tasaisen hyvä. Hittibiiseinä voisin mainita omaperäisesti nimetyt Honky Tonk Girlin ja Just a Cowboyn. Buutsit jalkaan ja stetson päähän.

The Generators – The Great Divide

Ja tässä sitten uusinta Generatorsia. Tätä kuunnellessa tulee mieleen olettamus, että liekkö nimi johdanne Bad Religion albumista? Sen verran tulee soitosta mieleen tuo laukkapunkin kummisetä. Toki tässä kuuluu yhä myös se socialdistortionmaisuus. Ja onkohan Pomo Sprinsgsteen varastanut So Many Milesistä riffin Radio Nowhereensä? Kovasti on yhtäläisyyttä ainakin. Tai tiedä sitten kumpi on nauhoitellut ensin ja mitä, aika samoihin aikoihin varmaan ollaan studiossa häärätty.

Surullisen puuduttava on tämäkin levy. Paremmalta tämä kuitenkin kuulostaa kuin Welcome To the End, mutta valitettavsti yksi Bad Religion riittää ainakin minulle. Kaikelle kannattaa kuitenkin antaa mahdollisuus, tämän levyn osalta mahdollisuudet riittää tähän. Ja oliko ihan pakko se Paint it Black mennä levylle laittamaan tai soittamaan ylipäätään?