Kaikki kirjoittajan Timo Pääkkö artikkelit

Päämiehet – s/t

Melodista vanhemman polven suomirokkia eli vaikkapa ns ”äijärokkia” suoltava keskisuomalaisviisikko kertoo promo-ep:llään olevansa ”kovana ja kovaa”. Keski-ikäisen köriläsryhmän primus motorina vaikuttaa mm. Juomalaulujen SM-kisoissakin vuonna 2002 hopeaa napannut laulaja-songwriter-kitaristi Kimmo Rauhamäki.

Rauhamäen vokaalitulkinta tuo äkkiseltään mieleen raspikurkku Bablon ja yhtyeen kokonaissointi muistuttaa jossain määrin varhaisia Kolmannen Naisen levytyksiä. Kappaleet linjautuvat johonkin akselille suomirock-riffirock-stadionrock, ja vahvimmin tykittää tällä kertaa tarttuvaa alkuriffiä tarjoileva ja sokeriksi  pohjalle säästetty Kai Sä Tiedät. 

Päämiesten ongelma on kuitenkin taas kerran se sama, kuin mikä pätee niin monen muunkin äänitteen ollessa kyseessä, elikkä levyn materiaali on ”vain” keskitasoa ja hiukan liian mielikuvituksetonta iskeäkseen kunnolla. Terävämmällä tuotannolla voisi myöskin olla myöskin vaikutusta nyt aistittavissa olevaan soiton, laulun ja soundimaailman lievähköön jäykkyyteen. Ehkä sitten kokopitkällä?

www.mikseri.net/artists/paamiehet/mary-lou/531054/

Messenger – Illusory Blues

Lontoolaisen Messenger-yhtyeen musiikkia on perin hankala lyödä oikein mihinkään lokeroon. Tuoreella Svart Recordsin julkaisemalla pitkäsoitolla Illusory Blues tehdään genrevierailuja pitkin poikin brittipohjaisen vanhemman rock/folk – musiikin eri kerrostumia.

Peruslähtökohtana voitaneen kuitenkin pitää myöhäisen 60-luvun ja varhaisen 70-luvun psykedeliaa ja progressiivista rockia ja lähinnä niiden folkimpaa haaraa. Vaikutteita on haettu kyllä niin monesta muustakin paikasta, että on vaikea enää määritellä mistä. Kuitenkin kaikki sulautuu saumattomasti yhteen, eikä minkäänlaisesta kulmikkuudesta voida puhua yhtyeen musiikin kohdalla.

Pitkät, monipolviset kappaleet eivät ole mitään radion ”keskipäivän ratoksi”- osastoa, vaan vaativat kuulijalta keskittymistä asiaan. Luvassa ei myöskään ole mieleenpainuvia hittimelodioita, vaikka laulajan ( soittajien rooleja ei ole kansissa eritelty ) ääni tuokin hiukkasen mieleen Chris Cornellin.

Messengerin musiikissa on vahva mystiikan tuntu, niin melodioissa kuin soitinvalikoimassakin. Se mikä tässä levyssä on erittäin viehättävää on sen vahva ote nykypäivään, vaikka bändi selvästikin tunnustaa kunniavelkansa brittirockin kulta-ajoille. Olisi helppo sortua tyhjänpäiväiseen retroiluun, mutta Messengerillä on kiitettävästi omiakin ideoita. Illusory Blues on komeaa kuultavaa tuotantoaan myöten ja kaikilta osiltaan, tosin sen täydelliseen sulatteluun vaaditaan melko monta kuuntelukertaa. Ja silti kuitenkin … hyvä niin.

Messenger – Somniloquist

https://www.youtube.com/watch?v=wwIW5uv_RQE

Harvest Bell – Wheel Of Foretaste

Italialaisen Bloodrock Recordsin sainaama turkulainen Harvest Bell pyrkii istuttamaan rockin kultakausien eli 60- ja 70-lukujen tyyliaineksia nykypäivän hedelmälliseen maaperään Wheel Of Foretaste EP:llään.

Orkesteri aloittaa sangen rohkeasti kuusiminuuttisella doomjyräyksellä Salutation, joka viettää 4 minuuttia olemassaolostaan yksitotisen synkkänä slovarina. Kun bändi laittaa lisää pökköä pesään, päästään vihdoin asiaan ja  kappale alkaa kuulostaa huomattavasti mielenkiintoisemmalta. Kakkosraita Afterglow on enemmänkin tuota saatteessa hehkutettua psykedeelisempää maalailua ja tässä turkulaisviisikko onnistuukin painostavan tunnelman luomisessa varsin kelvollisesti. Pikkulätyn viimeinen raita Too Hard A Habit onkin sitten tuollainen melko perus midtempo blacksabbathdoomailu geezerbutlermaisine bassotteluineen.

Vaikka ”Wheel of Foretaste” suurimmaksi osaksi musiikillisesti ja tuotannoltaankin onkin aivan kelpo kamaa, jää silti jotenkin toivomaan soundeihin enemmän rujoutta, rupisuutta ja retrosärmää. Taikka sitten totaalista irtiottoa ja radikaalimpaa ”modernisointia”, koska tällaisenaan Harvest Bell uhkaa jäädä väliinputoajan ikävään asemaan.

Block Buster – Hammered & Smashed

Melkoisen mitäänsanomaton bändin nimi ja koruton levynkansi eivät lupaa hyvää, takakannessakin karvaisia nuoria uroita Jack Daniels -pullot kourassa… ahaa, ei kai vaan olisi taas kyseessä stereotyyppinen suomalainen kutosdivarin hevimetalliorkesteri, arvailee hiljalleen tuskastuva musiikkikriitikko. Ja vieläpä Kallaveen rannalta Kuopiosta, Savon sydämestä, tämä itseään Bon Joviakin lämmitellyt nuoriso-orkesteri Block Buster näyttää olevan kotoisin.

Ensimmäiset tahdit CD-EP:n avaustykityksestä To Hell And Back laittavat vieressä nuokkuvan kaverinkin havahtumaan ja huudahtamaan: ”Mikä bändi?” Samassa haihtuvat myös kirjoittajan ennakkoluulot. Tämähän perhana toimii! Kovasti, kovasti meininki on sen eräänkin kenguruorkesterin kuuloista, vaikkakin nämä savolaisjannut taitavat silti olla ihan oikeasti vielä koulupukuiässä.

Niin paljon kuin Block Busterin kappaleet ovatkin periaatteessa vain ja ainoastaan satakymmenprosenttisesti perus hardrockia, eivätkä millään muodoin pyri lajityypin uudistamiseen, erottuu bändi silti edukseen genressään. Tätä kamaa on vaikeaa tehdä todella uskottavasti, mutta Block Busterin juttu ei kalpene isompienkaan poikien vierellä.

Soitto on konstailemattoman yksinkertaista, voimakasta ja tarkkaa. Soundit ovat kertakaikkisen upeat, kitarat jyräävät, rummut ja basso jolkuttelevat varmasti eteenpäin kompuroimatta. Soolokitaristi Elias Salo tekee tappavan tarkkaa työtä ja laulaja-kitaristi Aarni Metsäpelto on kahta minuuttia vaille uskottava hardrocksolisti ja jopa mullikuorotkin uhoavat asenteella. Biisit on maltettu pitää yksinkertaisina ja kuitenkin niissä on riittävästi ideoita mielenkiinnon säilyttämiseksi useampaakin kuuntelua ajatellen.

Väkisinkin alkaa miettiä, että jos kerran hemmot jo tuossa iässä tekevät näin kypsää kamaa, niin mitä ovatkaan saavuttaneet viiden tai kymmenen vuoden kuluttua. Tulemme todennäköisesti kuulemaan Block Busterista muodossa tai toisessa myöhemminkin.

[youtube url=zh8CENZAXJ0]

Identiteettikriisi – Oikeassa elämässä sattuu ja tapahtuu

Länsirannikolla, nimittäin Turussa, majaansa pitävä Identiteeettikriisi on julkaissut EP:llisen omien sanojensa mukaan perinnepunkkia ”vuosimallia 1977”. Siinä mielessä bändi elää nimensä mukaan, että levyn materiaali luo mielikuvan nuoresta Jussi Hakulisesta laulamassa Mega City Fourin nokkamiehenä ja Poriin päin viittaa myös levyn julkaissut Killer Records. Vesa Vahteran laulutyyli muistuttaa välillä myös Problemsin? Tumppi Varosta. Alkuperäiset 77-punkbändit eivät kyllä vetäneet ihan näin koviin tempoihin, mutta sympaattisella tavalla melodiset biisit kylläkin tuovat mieleen punkrockin kivikauden.

Pienen ihmisen kurimuksesta systeemin rattaiden armottomasti jauhaessa kertovat Identiteettikriisin sanoitukset. Mitään kovinkaan uudistavaa näkökulmaa ei tälläkään seiskalla pyritä hakemaan, kunhan nyt vain kapinoidaan järjestelmää ja paljonpuhuttuja ”niitä” vastaan.

Identiteettikriisiin pätee sama, kuin niin moniin muihinkin (punk-)bändeihin. Ei mitään uutta, ei mitään ihmeellistä, mutta silti ihan hyvin vedettyä ja hyvin laulettua peruspunkrokkia. Onko se sitten hyvä vai paha asia, se on Identiteettikriisin itsensä ratkaistava jatkoa ajatellen. Asenne on ainakin ihan kunnossa, pikkuongelmista huolimatta ja niin kuin yhtye itsekin toteaa ”V**** siitä, näillä mennään!”

[youtube url=KTn66zdmUnA]

Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi – Käkkyrällään

”Käkkyrällään?” Täh? Kyseisen termin merkitys saati etymologia ei aivan avaudu ainakaan länsisuomalaiselle kuulijalle, mutta jos ja kun sillä kuvataan Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändin musiikillista iloittelua ja joukkion elämänasennetta, voi sen mieltää hyvinkin kuvaavaksi asiasta sen enempää ymmärtämättä.

Ensimmäisen kuulostelun jälkeen on vaikea sanoa oikeastaan yhtään mitään, sen verran hämmentävä kalabaliikki Raksilan poikien albumi on, mutta kuitenkin jää halu kuunnella se uudestaan. Jotenkin tuntuu, että tässä on haluttu vetää kaikki asiat oikein kunnolla överiksi. Tosin tuntuu, että tuo edellä sanottu hipoo jo lähes itsetarkoituksellisuutta, mutta onhan se hyväksi koettu tapa erottua ja herättää huomiota. Vaikea tästä silti on olla pitämättäkään.

THJKB:n musiikillista tyylisuuntaa on lähes mahdoton määritellä. ”Äkkiväärä vaihtoehtorock, elektronis-psykedeelinen post-muniinpuhaltelu-sludge-jazz doom-punkpop” sanoo kaikkitietävä wikipedia. No niin. Hyvä. Siinähän se tuli. Lievää sukulaissieluisuutta voisi löytää vaikka sellaisista artisteista kuin YUP tai CMX, eikä vertaus Frank Zappaankaan punkbändissä olisi turhan kaukaa haettu.

Punk-popissa harvemmin suositun pasuunan käyttö tuo levylle juuri tuota ”äkkivääryyden” tunnetta ja usein varsin nokkelat musiikilliset ideat on kuorrutettu halvankuuloisilla lo-fi keyboard-soundeilla, mikä osaltaan lisää hauskojen sanoitusten aikaansaamaa huumori-popmaisuutta. Eivätkä nämä vitsinikkarit idioottimaisista taiteilijanimistäänkään huolimatta ihan tyhjähousuja ole biisintekijöinäkään. Rakenteet, sointukulut ja melodiat ovat nimittäin useinkin hyvin omintakeisen kuuloisia. Levyltä löytyy Jauhelihan ja Lapsuusmuistojen hittipoprallatusten lisäksi vakavampaakin asiaa kuten vaikkapa slovarin muotoon puetut Saatanan Beibi ja Rakkaus Voittaa tai järkälemäinen Oksat Pois. Hitsi soikoon, tästähän huomaa tykkäävänsä joka kuuntelulla aina pikkuisen enemmän. Koukuttivat, perhanat, vanhankin ketun…

[youtube url=J0MxnBGiHPo]

Koljosen Tiekiista – IIII K.A.A.K.K.O.

Sangen kummallisia aiheyhdistelmiä nykymusiikin toinen toistaan omituisemmista kerrostumista löytyykin! Perisuomalaisen Fakta Homma -sketsisarjan tematiikkaa ja 80-luvun suomi-HC:tä yhdistelevä, Viikate-miehistön sivuprojekti Koljosen Tiekiista on edennyt jo neljänteen pitkäsoittoonsa nimeltänsä ”K.A.A.K.K.O.”.

Kolmentoista lyhykäisen värssyn mittainen albumi ei pidä hengähdystaukoja, vaan alusta loppuun paahdetaan täysillä. Ja mikäs on paahtaessa kun rissa on näin hyvin hollilla! Tosin meno on sen verran rajua, että saattaa herkemmiltä läikkyä niin kahvit kuin viineritkin.

Kiitettävästi homma toimii ja paketti on hyvin kasassa, välillä kuullaan mausteena vähän rautalankakitaraa ja urkua ja onpa levyltä bongattavissa ihan oikea melodianpätkäkin!

Levyn sanoitukset pyörivät tosiaankin yllä mainitun tv-sarjan aiheissa, ja trio esittäytyy kansissa roolihahmojen asusteissa kuten asiaan kuuluukin. Vaikkei huumori välttämättä avaudukaan sarjaa vähemmän seuranneelle ainakaan kokonaisuudessaan, niin välillä kyllä naurattaa ihan oikeasti ääneen!

Kuinkahan pitkälle tulevaisuuteen vitsi kantaa? Ilmeisesti niin kauan kuin Hartikaisella, Lehdolla, Koljosella, Makkosella sekä Hansulla ja Pirrellä itsellään riittää hupia. Ja pelkästään musiikillisena juttuna ja genrensä edustajanakin Koljosen Tiekiista kyllä mainiosti puolustaa paikkaansa.

[youtube url=6kAViYnvp1w]

Juuke ’77 – Yksittäistapaus

Yhden miehen orkesteri Juuke ’77 jatkaa torniolaista punk-perinnettä ensimmäisellä pitkäsoitollaan. Meno on sen verran reipasta ja riuskaa, että voidaan todeta tällä Kivirannan ikiomalla Patrik Fitzgeraldillakin olevan asiaankuuluvasti perin hyväkuntoiset yläruumiin tartuntaulokkeet.

Varoituksen sanana mainittakoon, ettei Juuken painavaa asiaa kannata yrittää kuunnella autossa. Ensikuulemalla moottoriturvan sanoituksista ei oikein tahdo saada mitään selvää, mutta onneksi sanat on painettu kansivihkoon. Kuulokkeiden avulla levy alkaa hahmottua paremmin ja trubaduurimme paljastuu täysiveriseksi punk-/protesti-laulajaksi. Lyriikoissa, joissa käsitellään niin globaaleja ongelmia, kuin pienen ihmisen olemisen problematiikkaakin ja ennen kaikkea pohjoisen kotikaupungin ympyröiden henkistä köyhyyttä, osuu mies useammin kuin kerran naulaan kantaan. Sanottavansa Juuke osaa tuoda julki perin  hauskasti, mistä kertovat omaperäiset biisin nimet, kuten Potentiaalisen Aikapommin Tunnustukset, Tahdon Kuolla Mosh Pitissä tai härski Ihmiskunta Vetää Käteen.

Musiikillisesti nämä laulut ovat akustisesti esitettyjä enemmän tai vähemmän punkmaisia laulelmia, joissa kuullaan mausteena hiukan sähkökitaraa ja stemmalaulua. Helposti tällainen esitystapa tekee kappaleista liian samankaltaisia, mutta Juuken kappaleissa on mukavasti vaihtelua, eikä levyltä löydy turhaa raitaa. Parhaiten putoaa hiukan garagemainen Oon sun mies. Toimii.

[youtube url=ZwIBMinrR8c]

Tero Luiste – Haudatkaa mut preerialle

Onko Tero Luiste Suomen Nick Cave? Ainakin yhtäläisyyksiä löytyy synkeästä atmosfääristä, murhaballadeista ja sen sellaisesta. Jo vuonna 2011 julkaistu debyyttialbumi Haudatkaa mut preerialle esittelee maailmalle kylmässä hiessä ja synnintunnossa piehtaroivan laulaja-lauluntekijän, joka viljelee synkeissä balladeissaan sangen kieroa ja mustaa huumoriakin.

Levyn perustunnelma on kuin helluntailaiskokouksesta ja useammankin kappaleen voisi kuvitella vaikkapa kaunisäänisen romanilaulajan esittämänä. Aivan oman lisänsä sitten tuovatkin lukuisat välispiikit ja musiikkiteatterinomaiset puhe- ja lauluefektit. Sinänsä kauniit kappaleet muuntuvat raastavan tuskantäyteisiksi ja usein varsin surkuhupaisiksikin, kun ”kakkosääntä” rääkyykin Luisteen ”toinen minä”. Joskus taas sekaan heitetään ”saukki ja pikkuoravat” -tyylisiä vuoropuheluita. Helpolla ei Luiste halua kuulijaansa päästää, sillä aina levyn taiteellinen anti ei ole sitä miellyttävintä osastoa. Mutta tällaistahan elämä on, ja jokaisella on oma tapansa toteuttaa itseään.

Aikamoinen saarnamies tämä Reverend Luiste on tekstiensäkin perusteella. Ison kirjan sana tuntuu olevan erinomaisesti hallussa, joskin kuulija jännityksellä jää odottamaan missä kohdassa aletaan laulaa ”veriruskeista synneistä”, mutta olkoon kiitos Luojan, ei tällä kertaa!

Tällaisenaan ”Haudatkaa mut preerialle” on valitettavasti kuitenkin liian pitkäksi venytetty laulusikermä. Kymmenen keskimäärin yli viisiminuuttista lähes samasta muotista olevaa mollipohjaista kitarafolkbiisiä on liian iso annos nautittavaksi yhdeltä istumalta. Pastori Luisteen lahjakkuutta tekstittäjänä ei kuitenkaan voi kiistää ja musiikillisestikin mies onnistuu paremmin jo seuraavalla Lokasielu – Luulaakso levyllään, mutta siitä toisaalla.

Tohtori Koira – Tammelan Pojat

Tammelan nuoret punk-hakkapeliitat käyvät omaa sissisotaansa niin suuren maailman, kuin tämän piskuisen kotomaammekin yhteiskunnallisia mätäpaiseita ja epäkohtia vastaan. Tohtori Koiran homman nimi on lyhyestä virsi kaunis, halki, poikki ja pinoon sen kummempia hienouksia viljelemättä. Trion yhteensoitto on tiukkaa ja hyvin kasassa. Soundit ovat rankan toimivat, laulajan ääni kuulostaa siltä niinkuin vihaisuus tosiaankin kumpuilisi jostain itse koetusta ja olisi siksi perusteltua.

Oikeastaan punk-bändien osa on sikäli vaikea, että sangen rajallinen musiikillinen formaatti ei anna mahdollisuuksia kovin suurelle omaperäisyydelle. Päteepä edellä lausuttu silti moneen muuhunkin lajiin, mutta sitten taas herra Rottenkin aikoinaan äityi loihe lausumaan, ettei olisi halunnut aloittaa genreä, jossa neljäsataatuhatta samalta näyttävää bändiä esittää samanlaista musiikkia, tai jotain sinnepäin. Tosin tuollainen punk-idealismi on viety hautuumaalle jo vuosikymmeniä sitten, ja punk siinä kuin moni muukin genre on tullut yleisesti hyväksytyksi osaksi suuren suurta rock-sukua.

Vaan eipä siinä mitään, filosofointi sikseen… kyllähän EP:llisen reipasta hyvin toimivaa aggressiivista hc-sukuista räiskintää aina mielellään kuuntelee, ja Tohtori Koiran tapauksessa useamminkin kuin yhden kerran. Kanteen painettuja tekstejä lukiessa kylläkin  tulee mieleen kuinka relevantteja laulun aiheita esim. pedofiilipapit näille härmäläisille nuorille miehet ovat, eikä muukaan runsas alatyylin viljely ehkä välttämättä tee Tohtori Koirasta radion soittolistakelpoista.

Mutta, ei Tohtori Koiraa karvoihin katsomista. Ambitiot eivät lienekään pilvissä, ja varmasti näilläkin ansioilla Tammelan pojat saanevat pienen painoksensa seiskatuumaisen kaupaksi ja jatkuvuus on turvattu. Biiseistä Polttopullo Eduskuntaan on ihan oikeasti tarttuva, joten Koirassa lienee potentiaalia biisintekijöiksi tulevaisuudessakin.