Kaikki kirjoittajan Olli artikkelit

Devils Whorehouse – Blood & Ashes

Danzig? Ei. Devil’s Whorehouse? Kyllä. Musiikilliset yhtäläisyydet? Tarpeeksi monta, jotta sain käytettyä ontuvan aasin siltani(sic). Eli heviä herrat tuuppaavat, joskin hiukan nopeanpaa ja räkäisempää kuin Glenkan orkesterilla – ei sillä, että nykyistä Danzigia väsyneemmäksi olisi helppo edes yltää. Noh, kyllähän tämä ihan mukavasti uppoaa, varsinkin kun välillä sekaan pistetään selkeästi raskaampaa tuuttausta ja tuplavokalisteilla (?) on vielä äänenkäyttö hyvin hallussa. Kestääkö rieska useampaa pyöräytystä, sitä en tiedä, mutta kyllä tällä kalian alas kurkusta saa, eikä todennäköisesti ole edes pelkoa sen takaisin tulosta, ainakaan yläkautta. Hiukan tylsää, mutta muuten ihan mukiinmenevää rähinää.

Church of Misery – Houses of the Unholy

Jo yli kymmenen vuotta omitakeista doomrockia soittanut Church of Misery on vihdoinkin saanut musiikkiaan myös suuremman yleisön tietoisuuteen Rise Aboven julkaistessa retkueen uusimman täyspitkän, ”Houses of the Unholyn”. Tosidiggareillehan yhtye on toki jo ennestään tuttu ja täällä Suomessa ollaan oltu selkeitä visionäärejä, sillä yhtyeen ”Boston Stranglerin” julkaisussa oli jo vuosia sitten mukana lahtelainen Kult of Nihilow.

Uudella levyllä miehistössä on taas tapahtunut muutoksia, mutta naamat ovat silti entuudestaan tuttuja eikä musiikissakaan näin ollen olla hirveästi lähdetty sivuraiteille. Rokkaavampi ja suoraviivaisempi paketti on silti selkeästi kyseessä. Siinä missä esimerkiksi Master Of Brutalityllä nojattiin nerokkaisiin riffeihin ja maaniseen tunnelmaan, on uutukaisen paino enemmän rokkaavuudella ja rokimmalla rähinällä. Itseäni moinen ratkaisu ei niin innosta ja täytyy sanoa, että Japanin herrojen uutukainen ei omaa samaa tartuntapintaa aiempien mestariteosten kanssa. Levy on toki hyvä, mutta jokin kokonaisuudesta jää puuttumaan, jotta se pyörisi tauotta soittimessa ja aiheuttaisi kylmiä väreitä kuulijassaan.

On kuitenkin hyvä todeta, että mistään tusinajulkaisusta ei todellakaan ole kyse, vaan sarjamurhaajafiksaatiotaan reippaasti esiin tuova ryhmä on edelleen valovuosia edellä suurinta osaa ”kilpailijoistaan.” Kitarat loihtivat ilmoille juurevaa,  perinteitä kunnioittavaa, mutta selkeästi omanlaistaan melankolisen ja rehvakkaan välimaastossa vellovaa äänimaailmaansa ja vokalistin käheän raastava tulkinta saa kuulijan lähes maistamaan erinäisten murhamiesten vuodattamat veriroiskeet.

On ehkä väärin sanoa, että levy olisi kaljanottomusiikkia, mutta helvetin paljon lähempänä sitä ollaan, kuin vuosien takaisilla jumittelukiekoilla. Yhtä kaikki, levy on hyvä, joskaan ei niin hyvä kuin olisin toivonut.

Elysia – Lion Of Judas

Kyllä nyt taas ahistaa ja vielä yhteiskunnalliset asiat! Nooh, onneksi tuottamaan on saatu Convergen Kurt Ballou niin alkaa imagopuoli olemaan kunnossa ja kehtaa vähän revitellä ”kimurantimmalla” tavaralla. Hardcoreahan tämä ei ole, vaan heviä, joskin aika laimeaa sellaista. Soitto kulkee mainiosti, riffit eivät ole peruskauraa – paitsi tässä genressä – ja vokalisti omaa juuri sen oikeanlaisen kurkkuäänen. Converge, Soilent Green, metalcore. No, siinä muutama yhtye ja pakollinen genre, jotka ehkä vähän valottavat Elysian ”punaista lankaa”.

Vaikea tästä on mitään erityistä purnaamista keksiä, mutta kun yhtye on ottanut nimensä Rooman mytologiasta, nimeää levynsä Juudaksen leijonaksi ja kipaleiden nimet ovat luokassa Box of Need(les), Crown of Thorns ja Plague of Insects, tulen epäluuloiseksi. Kyllä tämän kanssa varmasti on kiva ahistustaan purkaa.

Grand Magus – Iron Will

Kun levyn kannassa komeilee jään seasta nouseva hirviö ja paketti kantaa nimeä ”Iron Will” on odotettavissa jotain eeppistä että raskasta. Juuri näitä aineksia uusi Grand Magus tarjoileekin. Iron Maiden –katkuisia vokaaleita ja doomista, hardrockista ja stonerista lainailevia riffejä nivotaan yhteen mahtipontiseksi heavy rock –eepokseksi. Väistämättä vertailukohdaksi nousee Alabama Thunderpussyn viimeisin ”Open Fire” –levy, jonka mainiolle, hiukan samankaltaiselle tyylisekoitukselle Grand Magus ei kuitenkaan oikein voi mitään.

Erittäin taidokasta ja onnistunutta musiikki pääpiirteittäin on. Soittajat osaavat hommansa, riffit tukevat laulua hyvin, joka on myöskin ensiluokkaisen jylhää. Jotenkin musiikki ei kuitenkaan tempaa mukaansa ja vaikka kertosäkeet ovat simppeleitä ja helposti muistettavia jää kuitenkin odottamaan sitä tiettyä kohtaa, joka jää päähän pyörimään ja saa kelaamaan soitinta takaisinpäin. Ehkä riffit ovat sitten loppupelissä tylsähköjä, tai elottomia, mutta varsinaisia ”voi perhana” –elämyksiä ei pahemmin pääse syntymään. Selkeänä poikkeuksena täytyy kuitenkin mainita The Shadow Knows, jonka hitaampi, melodinen pääriffi on juuri sitä, mitä levyltä olisi toivonut enemmän. Mieleenpainuva kuvio, nappiin osuvat vokaalit ja tarpeeksi äijäkäs, nopeatempoisempi runttauskohta tekevät kappaleesta yhden ehdottomista valopilkuista.

”Iron Will” on hyvä levy, mutta jostain syystä se ei vain napannut mukaansa sillä vimmalla, jota olisi voinut olettaa – ja ehkä salaa toivoinkin. Liian korkeat odotukset vai pelkästään hiukan keskitasoa parempi levy? Vaikea sanoa tarkkaan, mutta sen tiedän varmasti, että kaikki se suitsutus, jota levyn ympärillä on ollut, ei minun kirjoissani täysin pidä paikkaansa.

Arise And Ruin – The Final Dawn

Victory Records on saanut osakseen sangen paljon negatiivista palautetta musiikillisen ulosantinsa vaihtumisen vuoksi – suurimmaksi osaksi syystä. Entisaikojen kovistelutalli on sittemmin pistänyt ulos mitä kuvottavinta pilipalikuraa, eikä pakka ole tahtonut oikein pysyä kasassa.

Nyt lähdetään retkeilemään death metallin puolelle. Tai kai tätä jotkut kehtaavat hardcoreksi väittää, mutta henkilökohtaisesti en pahemmin yhtymäkohtia löydä. Toki jotkut beatdownit saattavat pitää sisällään hentoja kaikuja kujien hikisestä räyhäämisestä, mutta kyllä tämä tekele selkeästi sinne hitaan ja junnaavan sahauksen puolelle itsensä kuitenkin mörssää.

Sinällään platassa ei mitään vikaa olekaan, oli genre sitten mikä tahansa. Soitto on napakkaa, riffit ihan perushyvää tavaraa, vaikkeivat mahdottomasti aina massasta erotukaan. Laulu on huudon ja örinän välimaastossa ja toimii sangen hyvin paketin päällä. Sinne tänne on heitelty hiukan koukeroisempia rumpukikkailuja, joskaan mistään erityisestä taituruudesta ei voida silti puhua; mutta onpahan ridellä tehty hiukan muutakin kuin lyöty tasatahtia. Ärsyttäviä ovat sen sijaan riffittelyn rikkovat riitsointu-ujellukset, jotkat eivät perustehokkaaseen mättöön oikein istu. Kipaleiden mitat on pidetty miellyttävän lyhyinä, siinä kolmen minuutin paikkeilla, joten death metallin helmasyntyi – ylipitkä junnaus – on korvattu hardcoren lyhyemmällä ja ytimekkäämmällä toteutuksella.

”The Finald Dawn” ei ole levynä huono, vaan itseasiassa suhteellisen toimiva räyhäyspaketti, jota kyllä varmasti kuuntelee mielummin kuin suurinta osaa nykyisistä Victory-bändeistä.

Hatetrend – Borrowed Time

Kipakasti kiparin läpikäymisellä alkava, suomalaisen Hatetrendin ”Borrowed Time” tarjoilee soppakulhollisen örinää ja runttausta. Hiukan keskitemmon paremmalla puolella kulkeva levy on maustettu rokkaavilla rullauksilla ja trendikkäillä vingutuksilla. Luonnollisesti siellä täällä on myös hitaampia, keskitason eeppisyyteen yltäviä, kliineillä, mutta testosteronia uhkuvilla, vokaaleilla tuettuja suvantokohtia, joista päästään sutjakasti takaisin tuplamyllyn pariin.

Äänimaailma on tarpeeksi kliiniä, jotta nykypäivän vaativan hevarin ei tarvitse etsiä basarin iskuja ja virvelin kolauksia kauaa miksauksen seasta. Ehkä hiukan napisevat ja munattomat tämän tyyliset saundiratkaisut ehkä ovat, mutta viestivät hienosti sen siloittelun ja raakuuden kamppailun mitä nykypäivänä tykätään harrastaa. Ilman jonninjoutavia puhtaita lauluja paketti olisi raskas ja jyräävä, mutta kai niitä mukana laulettavia koukkujakin on oltava, jotta hiukan vaisumpikin hiustenheiluttaja tohtii tuotoksen stereoihinsa lykätä. Kitaratilutukset ovat myös varma tapa saada edes yksi Jackson-tumputtaja kuuntelemaan hetkinen hiukan tarkemmin.

Ei tässä(kään) levyssä oikein mitään suurta vikaa ole, ellei massaan hukkumista, tylsähköjä ratkaisuja ja niitä saatanan hihhulivokaaleita sellaisiksi lasketa. Minä lasken, enkä ole erityisen innoissani.

Loka – Demo II

Melodisella, At The Gates –tyylisellä melskeellä liikkeelle lähtevä levy voi aina tarjota lähes mitä vain. Tosin harvoin mitään uutta ”Slaughter Of The Soulia” käsissään pitelee, eikä näin käy nytkään.

Lokan, nimestä päätellen toinen, demo on kaiken kaikkiaan vielä suomenkielistä vinguttelua ja rässäystä. Matalat vokaalit ja miksaus onneksi pitävät huolen, ettei sanoituksista tarvitse liiemmin ottaa selvää. Ihan perinteisesti homma kuitenkin rullaa eteenpäin, eivätkä melodiat ja riffit ole todellakaan sieltä nihkeimmästä päästä, josta saamme varmasti kiittää suhteellisen pitkää soittokokemusta erinäisissä projekteissa.

Kyllä tällä niskat saa kipeäksi, jos oikein kännissä eksyy samaan baariin ja melodinen rässi on sydäntä lähellä. Mikäli kuitenkin on sangen kriittinen kuuntelija voi kipeäksi tulla sen sijaan leukaperät (haukottelusta siis).

Ahma – Slothful & Vile

Äijäkästä riffirokkia! Mahtavaa. Rankkaa mutta melodista, hyvin suomalaisen kuuloista, varmasti saksalaisiin uppoavaa musiikkia. Viidellä kipaleella rullataan eteenpäin, pidetään paussia, heitetään pari 69 Eyes –riffiä sekaan ja annetaan palaa.

Ei oikein toimi. Toki toisessa biisissä pitää sitten kierrättää kantririffiä hetken, ennen kuin ANNETAAN PALAA oikein kunnolla. Kyllä tämä kipale, Knockout in 1st, nimensä ansaitsee. Ensimmäinen kuuntelukerta riittää meikäläiselle. Kolmas pala onkin hyvä pyhittää hiukan Nirvanan kaltaiselle tulkinnalle, jossa laulaja saa päästellä hiukan puhtaita vokaaleita efektin läpi. Onneksi tamppaava tasarytmi ja RAAKA KITARAVALLI pelastavat kipaleen…Kahdessa viimeisessä biisissä sitten sahataan hetki ja palataan takaisin kaikuviin kitaramattoihin.

Tämän viisitoistaminuuttisen jälkeen olo on syvästi muuttunut. Enää ei tee yhtään mieli kuunnella hetkeen mitään rokkiin viittaavaakaan.

The Warriors – Genuine Sense of Outrage

Helkkarin äkäinen vokalisti, tukevat saundit, jotka saavat riffit toimimaan entistä paremmin ja konstailematon mylly päällä lähes koko ajan. Näistä aineksista hyvät levyt on tehty, joten ei The Warriorsin kolmosplatta huonokaan voi olla.

Ihan Ringwormin tapaiseen inhaan raastavuuteen ei sentään ylletä, vaan hiukan rokkaavammalla ja Nykimäisemmällä otteella mennään eteenpäin. The Stone Grinds –kipaleessa heittäydytään jopa yllättävän epähardcoremaisiin sointukulkuihin, mutta pienet irtiotot tuovat kokonaisuuteen tarvittavia nyansseja. Tätä linjaa jatkaa myös Price Of Punishment, joka liikkuu jo melko lähellä death ’n rollin rajoja ja sai mieleen muistumaan naapurimme tylsimyksen Ninen, joskaan yhdeksikön uusimpien tuotoksien tasolle ei sentään vajota. Kuullaanpa edellä mainitulla lohkaisulla vierasvokaaleissa itse Jumala, Lemmy. Muita vierailijoita ovat Lou Koller Sick Of It Allista ja Andrew Neufeld Comeback Kidistä. Saatekirje vertaa ryhmää Rage Against The Machineen, Hatebreediin, Panteraan ja Refusediin, eikä noissa viitteissä ehkä ihan metsään mennä. Selkeästi paino kuitenki on hardcorella, joskin pääosin melko rennolla tempolla varustetulla sellaisella, joten puristienkaan ei tarvitse aivan heti levyä kaupan hyllylle jättää.

Kaksitoista kipaletta on ehkä hiukan puuduttava määrä meikämandoliinolle, mutta paantuneempi huppariheikki ei varmaankaan moisesta määrästä vielä hätkähdä – ja ainahan näppärä kotibailudeejii osaa skippailla sieltä ne omat suosikit soittolistalle.

Lemmenpyssyt – II

Reteällä hardrockilla starttaava kakkonen on alusta asti selkeää junttimusaa. Nimi, sanoitukset ja musiikkityyli ovat kaikki selkeää Corolla-materiaalia ja uskon, että lippatukilla on saakelin hauskaa parin promillen pöhnässä laulaa mukana ”kun sä ajat mut talliisi mä huokaan, kaadat öljyä mun rattaisiin ja mä huokaan.” Joopa joo, kyllähän ne seksivihjailut ovat ihan hauskoja, mutta ehkei tätä nyt ihan välttämättä jaksa kuunnella. Jos jostain pitää pojoja antaa, niin meininki on yleisesti juuri niin rähjäistä ja äijäkästä kuin kuuluukin, joten kyllä tämä tällaisen musiikin keskuudessa läpi menee. Muuten ei.