Kaikki kirjoittajan Jarno Dahl artikkelit

Brutales Masacres Tour 2003

Eli kuukausi Deep Redin mukana Meksikossa ja Väli-Amerikassa
Osa 6/6:
”Kohti pohjoista”
”Masacre Fest”
”Kotiin!”

KOHTI POHJOISTA

Tiistai 29.7. San Jose – Managua

Pistimme viimeiset Costa Rican rahat menemään ja lähdimme kohti pohjoista, Nicaraguaa. Lopullinen kohteemme olisi Oaxaca Meksikossa, jossa olisi keikka kolmen päivän päästä. Tylsällä bussimatkalla oli onneksi seurana mukava kalifornialainen surffaripariskunta. Normaalien rajaselkkausten jälkeen pääsimme yöllä Managuaan, jossa nukuimme jossain halvassa hotellissa. Hotelli oli niin köyhä, ettei portsarilla ollut edes tuliasetta (kaikilla vartijoilla on yleensä rynkky tai pumppuhaulikko), vaan metrin mittainen viidakkoveitsi. Kaikille ei ollut sänkyä, joten minä nukuin lattialla muurahaisten seassa.

Keskiviikko 30.7. Managua – San Salvador

Muutaman tunnin päästä ylös, ja varovaisesti hipsimme läpi pimeän Managuan bussiasemalle. Muutamassa tunnissa olimme San Salvadorissa, jossa menimme samaan vanhaan hotelliin ja saimme vielä samat tutut huoneet. Päivä meni paperisodan kanssa painiskellessa ja ilta dokaillessa, myös tutulla klubilla käytiin.

Torstai 31.7. San Salvador – Tapachula

Aikainen lähtö taas kohti Guatemalaa, enkä ehtinyt nukkua ollenkaan. Mutta se ei haitannut koska tämä päivä meni lähes kokonaan bussissa istuen. Myös Joel ja Gerardo liittyivät taas remmiin. El Salvadorin ja Guatemalan rajalla jouduimme odottamaan pari tuntia rekkasumassa. Rajan jälkeen ajoimme suoraan Meksikon puolelle Tapachulaan, jossa vaihdoimme bussia. Jatkoimme kohti Oaxacan kaupunkia.

Perjantai 1.8. Oaxaca

Heräsin siihen, että saavuimme Oaxacaan, olimme matkustaneet 25 tuntia melkein putkeen San Salvadorista. Bussista kömpi ulos jäykkiä puu-ukkoja. Olo oli lievästi sanottuna puutunut. Paikalliset keikkajärkkääjät olivat meitä vastassa asemalla; mukavan oloista ryhmää jotka ymmärsivät viedä meidät heti syömään. Seuraavaksi menimme Marion (toinen keikkajärkkääjistä) kotona käymään. Marion koti oli komea ranchi peltojen keskellä ja talon takana oli lehmiä, lampaita ja kanoja karsinoissaan. Osa porukasta jäi nukkumaan maatilalle, muille Mario halusi näyttää Oaxacaa, joten lähdimme hänen mukaansa. Oaxaca on Meksikon kulttuurillinen keskus, joten nähtävää ja ostettavaa oli aivan liikaa. Isolta sisätorilta jäi käteen kaikenlaista tarpeellista tavaraa: Pari nyrkkirautaa, keraamisia pääkalloja, ärjyä Habanero-chilikastiketta, jonkinlainen inkkarimaski… Yhdessä basaarissa oli myynnissä yli 60 chililaatua. Kävimme myös juomassa stydiä olutta, johon oli sekoitettu tabascoa, chilisuolaa, HP-kastiketta ja sitruunamehua. Kyyneleet vain valuivat silmistä kun tätä miksausta joi. Oaxaca on myös tunnettu Mezcal-viinastaan, jota pääsimme maistelemaan paikallisessa tehtaanmyymälässä. Mezcal on juuri sitä tequilan tyyppistä viinaa, jossa on toukka pullossa. Maistoimme myös paahdettuja heinäsirkkoja, joita syödään suolapähkinöiden tyyliin oluen kanssa. Paahdetut heinäsirkat eivät olleet mikään makuelämys… Mezcalia sen sijaan lähti mukaan monta pulloa. Illalla pääsimme keikkapaikalle, joka oli kaksikerroksinen hieno disko. Lämppäreinä olivat Forever Lost ja joku bläkkisbändi, jotka olivat olleet myös samalla keikalla Tuxtla Gutierrezissä. Forever Lostin laulajatar Carla olikin ollut osan aikaa päivästä näyttämässä meille Oaxacaa, kun Mariolle oli tullut muuta hommaa. Lämppärit soittivat ja yleisö oli paikallisen mittapuun mukaan tosi väsynyt: suuri osa ihmisistä istuskeli vain pöydissä. Deep Redin aloittaessa yleisö kumminkin heräsi ja tuttu meininki lähti käyntiin. Soundit olivat hyvät ja puitteet olivat hienot, hyvä keikka taas. Menimme ranchille yöksi, osa porukasta oli päissään, eikä kukaan löytänyt koko yönä valokatkaisijaa.

[img]artikkelit/img/brutales07.jpg[/img]

MASACRE FEST

Lauantai 2.8. Oaxaca – Mexico City

Heräsimme pimeässä ja kiireesti lähdimme pimeässä kohti bussiasemaa, koska kukaan ei ollut vieläkään saanut valoja päälle mistään. Bussiasemalla huomasin että Joelin ja joidenkin muiden naamat olivat sotkettu yöllä valkoisella maalilla. Naureskelin aikani jätkien naamoille, kunnes tajusin että myös oma pärstäni oli sotkettu. Kiireisessä lähdössä pimeältä farmilta olimme myös unohtaneet yhden laukun sinne. Myöhästyimme siis bussista ja Rodrigo kävi hakemassa farmille unohtuneen laukun. No, emme olisi päässeet bussiin kuitenkaan, koska osa ryhmästämme oli vielä ihan naamoissa. Parin tunnin odottamisen jälkeen pääsimme lopulta Mexico Cityyn menevään bussiin. Maisemat olivat taas kuin westernistä. Mexico Cityn massiivisuus tuli taas selväksi, kun tulimme esikaupunkeihin jo puolitoista tuntia ennen ydinkeskustaa. Poliisit pysäyttivät meidät kaupungin rajalla ja pyysivät kaikilta ”cedulat” eli henkkarit. Muutamilla ihmisillä ei papereita kai löytynyt ja poliisit ottivat heidät oitis huostaansa. Bussi vain jatkoi matkaansa. Kysyin Gerardolta mitä tämä tarkoitti ja vastaus tuli lyhyesti: ”Illegals”. Ajoimme myös Meksikon vaarallisimman gheton Los Reyes de Pazin läpi. Kyseinen slummi on Los Angelesin South Centralin kaltainen sotatantere. Päästyämme perille etsimme mukavan hotellin ja heivasimme kamamme sinne. Tämä osa kaupunkia oli kalliimpaa ja turvallisempaa kuin se mitä näimme tänne tullessamme kuukausi sitten. Tämän iltainen keikka olisi pienimuotoinen festari, jonne Deep Red buukattiin viime tingassa. Tapahtuma mini oli Masacre Fest. Keikkapaikka oli epämääräinen ja ahdas vallatun talon oloinen punkki mesta. Törmäsimme siellä myös Tysoniin ja Migueliin, ja aina murjottava Tyson jopa hymyili! Bändejä oli varmaan jotain kymmenen, tyylinä lähennä crust ja rupinen grindi. Illan ainoa hyvä oli Disgorge, joka olikin paras bändi mitä tuli nähtyä tällä kiertueella. Disgorgen nokkamies Antimo oli armoton showmies, joka todella osasi ottaa yleisönsä. Toivottavasti nämä goregrindin messiaat saataisiin joskus myös Suomeen. Deep Red sai alussa lähinnä ihmettelyä yleisöltä, mutta keikan lopulla yleisö heräsi heilumaan. Tapasin keikalla myös paikallisia hc-skidejä, jotka jopa tiesivät suomalaisia alan bändejä. Keikan jälkeen hipsimme hotelliin, jossa piti olla jatkot, mutta kaikki vain menivät nukkumaan.

3.8. Sunnuntai Mexico City – San Juan del Rio

Aamulla hyppäsimme bussiin, joka olikin paras linja-auto tähän mennessä: Oli telkkarit, jalkatuet, sopiva ilmastointi. Matka kesti kylläkin vain pari tuntia. Joel oli mennyt kotiinsa, joten Gerardo toimi loppuajan managerina. Päästyämme San Juan del Rioon, jouduimme odottamaan paikallisella bussiasemalla reilun tunnin, ennen kuin keikkajärkkääjä jaksoi ilmaantua paikalle. Asemalla oli iso neonvaloin valaistu neitsyt Marian alttari, jonka vieressä me törötimme. Ihmiset tekivät ristinmerkin alttarin kohdalla ja seuraavaksi he mulkaisivat meihin: Gerardolla oli sopivasti paita päällään jossa luki ”jesus fucking christ” ja paidassa oli kuva jossa krusifiksi on tungettu pilluun. Pientä kontrastia siis… Inkkarin näköinen keikkajärkkääjä ilmaantui lopultakin paikalle ja vei meidät keikkapaikalle. Paikka olikin sitten todella underground: keskeneräisen kerrostalon kellarikerros, jonne mentiin sisään seinässä olevasta reiäistä, valaistuksena toimi yksi hehkulamppu. Kunnon lava ja PA kumminkinkin löytyi. Tsekattuamme mestan lähdimme syömään. Matkalla safkaamaan Rodrigo kertoi, että hän oli nähnyt unen missä he soittavat samankaltaisessa kellarissa kuin tämäniltainen keikka on. Unessa talon katto sortui kesken Deep Redin keikan ja kaikki kuolevat. Ainakin itselle jäi aika vittumainen fiilis tämän kuultuani. Illan aloitti todella jämäkkää death metallia esittävä Warcrusher, Bolt Thrower on varmasti toiminut esikuvana tälle pumpulle. Warcrusher todellakin murskasi. Soolokitaristi oli muuten nainen, joka tuskin Meksikossa on kovinkaan yleistä. Seuraavaksi oli joku onneton grindiryhmä ja sen jälkeen oli ihan hyvä nopeaa bläkkistä tuuttava porukka. Seuraavaksi vuorossa illan pääesiintyjä Deep Red, joka tottuneesti otti homman haltuun vaikka kiertueväsymys jo painoi päälle. Onneksi yleisö oli todella sekaisin, suurin osa paikalla olijoista oli varmasti ottanut jotain alkoholia vahvempaa. Itse vannoin jonkun sekavan metaleron kanssa ikuista ystävyyttä, vaikka en ymmärtänyt miehen puheesta mitään muuta kuin sanan ”Satanico”. Loppuilta onkin sitten hämärän peitossa, mutta katto ei romahtanut päällemme.

KOTIIN!

4.8. San Juan del Rio – Mexico City – Lontoo – Helsinki – Lahti

Heräilimme hotellista ja lähdimme shoppailemaan ja minä löysin tuliaiseksi pervon näköisen kumisen painimaskin. Parin tunnin oleilun jälkeen lähdimme takaisin kohti Mexico Cityä jonne päästyämme otimme huoneen tavaroitamme varten jostain paskahotellista. Kyseisen hotellin tyypit eivät pitäneet meistä lainkaan ja uhkasivat soittaa poliisin, koska meitä oli liikaa samassa kahden hengen huoneessa. Mummo ja minä jäimme nukkumaan hotelliin ja muut painuivat shoppailemaan ja hoitelemaan asioita. Muutaman tunnin jälkeen asiat oli saatu hoidettua ja lähdimme kohti lentokenttää. Minun piti käydä huutamassa hotellin vittumaiselle henkilökunnalle suorat sanat (suomeksi tietysti), mutta lähtöhässäkässä tarpeellinen päänauonta unohtui. Lentokentällä jouduimme käymään läpi hirmuisen paperisodan Antin varastetun lipun takia ja Ilekin sai lopulta oman kitaransa takaisin. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan… Kun pääsimme koneeseen, niin tietysti siinä todettiin jokin vika ja jouduimme odottamaan ylimääräisen tunnin lähtölupaa. Päästyämme Lontooseen juoksimme pitkin lentokenttää ehtiäksemme Helsinkiin lähtevään koneeseen. Suomeen päästyämme huomasimme, ettei suurin osa ruumaan menneistä matkatavaroista olleet ehtineet Suomeen tulevaan koneeseen. Olimme niin väsyneitä, että naureskelimme vain ja teimme katoamisilmoituksen. Kun pääsin kotiin, kello oli yksi yöllä ja neljän tunnin päästä piti lähteä töihin. Se oli kaikista raskainta. Mahtava reissu silti, oli hienoa päästä mukaan. Kiitos.

Brutales Masacres Tour 2003

Eli kuukausi Deep Redin mukana Meksikossa ja Väli-Amerikassa
Osa 5/6:
”On the road again”
”’Mä tapoin ihmisiä tämä hattu päässä'”

ON THE ROAD AGAIN

Perjantai 25.7. San Salvador – San Pedro Sula

Bussiin vaan ja nokka kohti Hondurasia, ajoimme 8 tuntia pohjoiseen kohti San Pedro Sulan kaupunkia. Heti Hondurasin rajan jälkeen poliisit pysäyttivät bussin ja vaativat kuskilta rahaa. Asiasta neuvoteltiin ja joku pikkusumma jouduttiin maksamaan. Suurin osa matkasta köröttelimme mutkikkailla vuoristoteillä, jossa oli mahtavat maisemat. Kamerat vain lauloivat. Pääsimme San Pedro Sulaan lopulta aika kivuttomasti, ennen kaupunkia näimme todella ankean näköisiä hökkelikyliä. Pääsimme hotelliin ja se osoittautui yllättävän hyväksi, suihkukin toimi. Rodrigo kertoi, että tarinan mukaan Hondurasissa naisen iskeminen on varsin vaivatonta, mutta toisaalta maassa on koko Amerikoiden pahin AIDS-tilanne. Ei siis tullut mieleenkään kokeilla onneaan. Safkaamisen jälkeen hyppäsimme bussiin ja ajoimme keikkapaikalle. Koko kaupunginosa, jossa keikkapaikka sijaitsi, oli pimeänä sähkökatkoksen vuoksi. Ajoimme pimeälle sisäpihalle, jossa keikka pitäisi olla. Kyseessä olisi tällä kertaa ulkoilmakeikka. Joku päätti, että elleivät sähköt palaa tunnin sisään, niin bussi lähtisi saman tien Nicaraguaan. Mutta sähköt palasivat juuri tunnin päästä ja sitten alkoi lavalla kova tusaaminen: Äänentoisto ei ollut valmiina, koska pimeässä kukaan ei ollut osannut laittaa sitä kuntoon. Koska äänentoiston kasaaminen tuntui vievän paljon aikaa, päätimme Vepen kanssa vetää perseet olalle. Ongelmana oli vain Hondurasin valuutan puute, mutta onneksi Tony Sopranon näköinen äijä vaihtoi dollareita paikalliseen valuuttaan, ja niin pääsimme maistelemaan paikallista olutta. Illan ohjelma oli siis turisemista ja humaltumista. Ile jutteli jonkun paikallisen metaleron kanssa ja huomautti tälle kaverille, että hänen olkapäällään käveli kämmenen kokoinen hämähäkki: Tämä tyyppi vain rennosti läpsäisi ylisuuren ötökän maahan ja tamppasi sen kengällään lättänäksi. Kyseinen kahdeksanjalkainen oli kai kovasti myrkyllinen. Deep Red soitti varsin keskinkertaisen setin, soundit olivat hirvittävän huonot, paskimmat tällä kiertueella. Lämppäreistä ei ole mitään muistikuvaa. Olin keikan jälkeen niin kännissä, että sammuin bussiin.

[img]artikkelit/img/brutales06.jpg[/img]

”MÄ TAPOIN IHMISIÄ TÄMÄ HATTU PÄÄSSÄ”

Lauantai 26.7. San Pedro Sula – Managua

Rodrigo herätti minut aamuyöllä bussista ja käski mennä hakemaan rinkkani hotellihuoneesta. Kaikki muut olivat jo lähtövalmiita. Olin nukkunut muutaman tunnin bussissa ja olin vieläkin jurrissa. Ei muuta kuin rinkka bussiin ja nokka kohti etelää, Nicaraguan pääkaupunkia Managuaa. Nukahdin heti uudelleen. Seuraava herätys muutaman tunnin päästä olikin sitten vittumaisempi: Hondurasin poliisi oli pysäyttänyt meidät valtatien varteen johonkin pikkukylän viereen. Koko konkkaronkka joutui bussin ulkopuolelle riviin ja huumekoira haisteli bussin läpikotaisin. Mitään laitonta ei löytynyt. Poliisit vaativat tietenkin rahaa. Jos rahaa ei tippunut, niin kytät saattaisivat ”löytää” bussista huumeita. Asiasta neuvoteltiin taas pitkään ja jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen päästin. Neuvottelun aikana suomalaiset kävivät kusella viereisen talon nurkalla, joka osoittautui poliisiasemaksi. Pientä takaisinmaksua siis. Muutaman tunnin päästä olimme Nicaraguan rajalla, jossa bussimme joutui tullin tehosyyniin. Kaikki tavaramme pengottiin. Myyntiin tarkoitetut paidat ja levyt kiinnostivat tullimiehiä erityisesti. Parin tunnin selvityksen jälkeen meidät päästettiin eteenpäin. Huokaisin helpotuksesta, kun raja jäi taakse. Tourist cardistakin joutui maksamaan 10 dollaria, joka oli täälläpäin iso raha. Saman hinnan joutui myös pulittamaan poistuessaan maasta. Totaalista rip-off meininkiä. Ostimme juomavettä muovipusseissa, joka oli halvinta juotavaa mitä löytyi. Pussista juominen oli vain varsin konstikasta, puolet juomasta oli yleensä sylissä. Meksikossa näin, kun ihmiset joivat olutta muovipusseista. Todellista pussikaljaa. Jatkoimme kohti Managuaa, ja maisemat olivat muuttuneet enemmän länkkärityyliseksi, Hondurasin vuorimaisemat olivat jo takanapäin. Muutaman tunnin päästä olimme Managuassa ja ajoimme suoraan keikkapaikalle, joka oli ravintolan takapihalla oleva kenttä. Bändit soittaisivat rupisessa betonisessa katoksessa. Ulkoilmakeikka tiedossa taas. Jäimme Vepen kanssa vartioimaan tavaroitamme, muiden suomalaisten mennessä keikkajärkkääjän kanssa safkaamaan. Paikalle ilmestyi kolmekymppinen pieni äijä, joka käskytti noin kymmentä teini-ikäistä metaleroa. Tämä mies oli siis paikallinen mafioso ja nämä metalerot olivat hänen alaisiaan. Leppoisa metallia diggaava mafiamies selvitti minulle huonolla englannilla kuinka hän pystyy hankkimaan kenelle tahansa Yhdysvaltojen kansalaisuuden, kunhan maksaa hänelle pari tuhatta dollaria. Hän kertoi myös olleensa mukana Nicaraguan sisällissodassa kymmenen vuotta sitten, mutta ei suostunut kertomaan kummalla puolella taisteli. Hän lahjoitti minulle armeijan lakkinsa ja vannotti etten saisi heittää sitä pois, koska ”hän oli tappanut ihmisiä se hattu päässään”. Mukava mies. Nicaraguassa on vielä se erikoisuus, että kaikki katujengiläiset kuuntelevat metallia, eivät hiphopia. Tästä syystä metallikeikat ovat levottomia ja esimerkiksi ammuskelu keikoilla ei ole mikään poikkeus. Keikka alkoi, paikkaan alkoi virrata ihmisiä ja päätimme siirtyä kamojemme kanssa lavan takaosaan, koska pelkäsimme että tavaramme pöllitään. Tunnelma oli yleisesti aggressiivinen ja vihamielinen. Pari ekaa bändiä meni ihan ohi, sitten oli vuorossa paikallinen Cabal, joka yllätti laadukkaalla grindauksellaan. Tässä vaiheessa yleisö oli jo ängennyt mukaan lavalle, niin ettei rumpalia näkynyt yleisön puolelle lainkaan. Järkkärit (jotka olivat poliiseja) eivät tuntuneet tästä välittävän, vaikka yleisöinvaasio lavalle näytti selvästi haittaavan soittamista. Tämäkin on myös kuulemma normaalia Nicaraguassa. Yleisö kävi kuumana. Seuraavaksi vuorossa oli Raices Torcidas, jotka olivat hermona yleisön suhteen: heillä oli paljon pedaaleja ja tekniikkaa lavalla ja yleisö sai näköjään tulla lavalle hillumaan ilman mitään kontrollia. Keikka alkoi ja yleisö villiintyi, järkkäreille oli teroitettu että he pitävät yleisön poissa lavalta ja se tuntui jopa onnistuvan. Viidennen biisin aikana alkoi tapahtua: Sähköt katkesivat PA:sta ja miksaaja kuulutti, että keikka on ohi. Niin yleisö, Raices Torcidas kuin mekin olimme täysin pihalla mitä tapahtui. Ensiksi Raices Torcidasin jätkät rupesivat keräämään kiireesti soittokamojaan lavalta ja siitä yleisö tajusi että keikka todellakin oli ohi. Jotkut yleisössä alkoivat huutamaan, ettei Deep Red uskalla tai halua soittaa. Yleisön raivostunut älämölö alkoi yltyä ja me rupesimme keräämään tavaroitamme kiireesti kantoon. Raices Torcidasin roudari oli kaivanut jostain esiin pesismailan. Järkkärit olivat liuenneet jonnekin sivummalle ja häippäsivät sitten kokonaan. Lavalle alkoi lentää roskia, kiviä ja muuta sälää. PA-kaappeja yritettiin kaataa. Jotkut tyypit tulivat lavalle ja alkoivat potkia monitoreja paskaksi. Me olimme yhä lavan takaosassa pimennossa, joten suurin osa rähisijöistä ei tajunnut että olimme melkein heidän nenän edessä. Keikkajärkkääjä tuli juosten paikalle ja yritti mennä estämään hävitystä ja sai nyrkistä naamaansa. Lavan katossa olevat valopiuhat revittiin alas. Tässä vaiheessa luulin että joutuisimme tappeleman tämän rähinäremmin kanssa, mutta viime hetkellä järjestysmiehet palasivat isommalla porukalla pitkien pamppujen kanssa ja alkoivat pamputtaa rähisijöitä kovalla kädellä. Riehuminen talttui varmaan 10 sekunnissa. Tämän jälkeen järkkärit alkoivat saattamaan rähisijöitä kovakouraisesti alueen portille. Mellakan poikasen lopahdettua jouduimme odottelemaan pari tuntia alueella varmistaaksemme, ettei kukaan rähisijöistä ollut jäänyt kytikseen alueen ulkopuolelle. Saimme myös tietää syyn keikan keskeytykseen: Nainen, joka omisti paikan ”ei ollut pitänyt konsertin luonteesta” ja oli päättänyt tehdä sen ainoan väärän ratkaisun, eli keskeyttänyt keikan. Kun tuli aika lähteä ajamaan Costa Ricaan, niin eteen tuli lisää pulmia; kuski oli jossain aineissa ja meidän bussi oli ajettu kostealle nurmikolle. Bussi oli jäänyt tietysti jumiin mutaiselle nurtsille. Keikkadösä irtosi kovan työntämisen jälkeen ja kuskin ajokuntoa yritettiin selvittää. Lähdimme ajamaan pilkkopimeässä kohti Costa Rican pääkaupunkia San Josea, tie oli pimeä sekä kuoppainen ja kuski ajoi kun hullu. Bussilla (ja kuskilla myös) oli vauhtia kaksin verroin muuhun liikenteeseen nähden ja joka kerta kuin ajoimme johonkin kuoppaan, niin takapenkkiläiset lensivät noin metrin verran ilmaan. Luulin, että kuolemme viimeistään tällä matkalla ja olimme aivan paskat housuissa. Onneksi illan aikana naukkailtu nicaragualainen rommi teki tehtävänsä ja sammuin.

[img]artikkelit/img/brutales05.jpg[/img]

Sunnuntai 27.7. Managua – San Jose

Minut herätettiin ja sanottiin että olimme Costa Rican rajalla. Dösästä oli puhjennut rengas juuri sopivasti rajalle. Ei ihme sen romurallin jälkeen. Kuski vaihtoi renkaan sillä aikaa, kun me sähläsimme tullin paperisodan kanssa. Pitkien rajamuodollisuuksien jälkeen huokaisimme helpotuksesta kun Nicaragua (eli virallinen PASKA MAA) jäi taakse, mutta vain muutaman kilometrin ajamisen jälkeen Costa Rican poliisi pysäytti bussin ja vaati rahaa. Luulin että moinen vedätys olisi yleistä vain Hondurasissa ja Nicaraguassa, mutta ei sittenkään… No, hommat sovittiin, pääsimme jatkamaan matkaa ja muutaman tunnin päästä olimme San Josessa. Tämä Costa Rican pääkaupunki vaikutti todella elävältä ja viihtyisältä. Alkupettymyksen jälkeen suomalaiset julistivat Costa Rican parhaimmaksi maaksi tällä kiertueella. Miksi? Englantia ymmärrettiin täällä hyvin, hintataso on yhä naurettavan halpa, rikollisuus on vähäisempää kuin muualla Väli-Amerikassa ja reissun kauneimmat naisetkin nähtiin täällä… Pääsimme keikkapaikalle joka oli Nosturin näköinen iso klubi. Tapasimme taas keikan järjestäneen Tyronin ja hänen tyttöystävänsä. Porukkaa oli paikalla yli 300, mikä oli kaikille yllätys, koska metalli ei ole mitenkään suosittua Costa Ricassa. Jotkut hullut olivat olleet keikkapaikan ovella jo klo 10 aamulla ja eräs pariskunta oli tullut keikalle Panamasta asti. Lämppärit soittivat melodista bläkkistä ja yleisö tykkäsi, mutta suomalaisille ei tainnut kyseinen pulla ihmeemmin pudota. Deep Red aloitti ja yleisö riehaantui, meininki oli siis verissä päin riehumista. Joku piripää hakkasi jengiä tosissaan pitissä, mutta se ei tuntunut haittaavan ketään. Hyvä keikka, jonka ainoa moka oli basson kielen katkeaminen. Keikan jälkeen menimme Tyronille suihkuun ja sieltä jatkoimme legendaariseen hevibaariin. Tämä hevibaari oli kumminkin massiivinen pettymys, paikka oli hiljainen ja suuri osa mestan asiakkaista oli ihan tavallisia tallaajia iltakaljallaan. Lähdimme aika nopeasti Tyronin luokse nukkumaan.

Maanantai 28.7. San Jose

Ainoa lomapäivämme Costa Ricassa. Kävimme netissä, pesulassa, shoppailemassa paikallista kahvia… Minä ja Vepe kävimme myös katsomassa paikallista futisstadionia, joka oli massiivinen, mutta myös pahasti rapistunut. Jollei juoksevia asioita olisi ollut hoidettavina, niin olisin halunnut käydä lähellä sijaitsevalla kraaterijärvellä, joka on tunnettu nähtävyys täällä. Kraaterijärven missaaminen harmitti minua vielä Suomessakin. Keikkabussi, Raices Torcidas, Joel ja kätyrit lähtivät tuona päivänä takaisin El Salvadoriin ja tästä eteenpäin jatkoimme taas normaaleilla reittibusseilla. Illalla lähdimme klubille, jonka mainoksen olimme bonganneet paikallisesta lehdestä. Tämä klubi oli sitten helvetin hieno, kallis ja täynnä liikemiehiä. Vähän ajan ihmettelyn jälkeen tulimme siihen tulokseen, että tämä paikka ei ole meitä varten ja lähdimme pubiin ja sieltä Tyronin kämpille.

Brutales Masacres Tour 2003

Eli kuukausi Deep Redin mukana Meksikossa ja Väli-Amerikassa
Osa 4/6:
”Rokkaava banaanivaltio”
”Lomailua”

ROKKAAVA BANAANIVALTIO

19.7. Lauantai Guatemala City

Aamu lähti liikkeelle hitaasti, odottelimme vain Jorgea viemään meidät aamiaiselle. Hän olikin myöhässä noin pari tuntia, mutta eipä se ketään tuntunut haittaavan. Aamiaisen jälkeen mentiin suoraan keikkapaikalle tekemään soundcheckiä, koska keikka alkaisi jo viideltä iltapäivällä. Väli-Amerikassa ikärajattomat keikat alkoivat aina jo iltapäivällä, koska yleisön pitää päästä kotiin ennen pimeää, jolloin ulkona liikkuminen saattoi olla vaarallista. Keikkapaikalla tapasimme paikallisen lämppärin Necropsian harmaantuvia äijiä, joiden ikä oli jossain neljän-viidenkympin tienoilla. Täällä tapasimme myös Rodrigon kaverit El Salvadorista eli Raices Torcidasin Erittäin hauskoja tyyppejä sekä varsinkin kitaristi-vokalisti Reuben oli aina auttamassa kun suomalaiset olivat pulassa. Raices Torcidas sai ainakin minun suussa heti lempinimen Racist Tortillas. R.T. tulisi toimimaan Deep Redin lämppärinä kaikilla Väli-Amerikan keikoilla. Ilekin sai lopulta kunnon kitaran lainaksi Raices Torcidasin roudarilta, ja tämä skeba olikin melkein identtinen Ilen omaan banjoon nähden, ja soundi sellainen millä death metallia pitää soittaa: Alavireistä paksua murinaa.
Keikka alkoi ja porukkaa alkoi virrata sisään. Vepe kävi vessassa, missä yli kymmenen n. 15-vuotiasta hevanderia nuuskasi kokaiinia.[img align=left]artikkelit/img/brutales03.jpg[/img] Kovasti olisivat tarjonneet viivaa tai paria, mutta Vepe kiitti kohteliaasti ja poistui nopeasti paikalta. Puolen tunnin päästä nämä kokkelipäät tulivat sitten täpinöissään pyytämään nimmareita paitaan, käsivarteen, vessapaperiin… Onneksi paikallinen suuruus Necropsia aloitti ja nämä kamaveikot lähtivät hakkaamaan toisiaan musiikin tahtiin. Necropsia oli oikeastaan aika rujo ja brutaali bändi, harmaantuneella ja kaljuuntuneella laulaja-basistilla oli eläimen nahkoja päällään. Musiikki oli murjovaa vanhaa death metallia Massacren, Sodomin ja Brujerian hengessä. Seuraavaksi oli Raices Torcidas, joka oli teknistä death metallia pienin industrial-vaikuttein. Tämän jälkeen oli Deep Redin vuoro paukuttaa, joka lähinnä esityksellään teurasti yleisön. Yksinkertaisesti loistava keikka hyvillä soundeilla ja sekopäinen yleisö, jota oli paikalla 600-700. Keikan jälkeen koko konkkaronkka lähti syömään, suihkuun hotellille ja osa porukasta (minä mukaan lukien) lähti vielä toiseen hevibaariin kaatamaan. Ilta meni mukavasti paikallisten kanssa turisten, yksi tyttö osasi paljon Guatemalalaisia kummitusjuttuja, jotka olivat oikeasti pelottavia. Kummitusjutut ovat kai jonkinlainen Guatemalalainen perinne. Tämä tyttö vei meidät poikakaverinsa kanssa kävellen takaisin hotellille aamuyöllä, ja täytyy myöntää että minua ainakin pelotti. Guatemala City ei vaikuttanut kovinkaan turvalliselta yöllä.

20. 7. Sunnuntai, San Salvador

Herääminen puoli viideltä aamulla parin tunnin yöunien jälkeen mahtavaan krapulaan… Nyt meillä olisi käytössä oma keikkabussi Raices Torcidasin kanssa Costa Ricaan asti. Bussiin sitten vaan, missä Raices Torcidasin tyypit olivat jo aivan tuhannen humalassa, heillä oli myös mukanaan kasa yhtä kännisiä kavereita ja viiksekkäitä kylänmiehiä. Tästä yli 20-päisestä jurrisesta apinalaumasta lähti sitten enemmän ääntä kuin mieskuoro Huutajista. Bussissa raikui aivan käsittämätön älämölö. Luultavasti tarkkailuluokan luokkaretki on helvetin paljon rauhallisempi ja hiljaisempi. Se, että minulla oli mahtava krapula ja univelkaa, ei parantanut tilannetta. Tämä kuuden tunnin matka El Salvadoriin olikin varmaan koko reissun tuskaisin kokemus. Ainakin minulle.
Noin puolenpäivän aikaan saavuimme Amerikoiden pienimmän maan pääkaupunkiin, San Salvadoriin. Rodrigo oli tietenkin innoissaan päästessään takaisin omille kotikonnuilleen. El Salvador näytti vehreältä ja vuoristoiselta paikalta. El Salvador on kaunis maa, jonka vitsauksena on köyhyys, jo takanapäin oleva sisällissota, hurrikaanit, maanjäristykset, tulivuorenpurkaukset… Siinä olisi tarpeeksi ongelmia rikkaammallekin maalle. Pääsimme suoraan keikkapaikalle, joka oli urheiluhalli jonka keskellä oli wrestling-kehä. Paikasta löytyi onneksi backstage, minne koko ryhmä parkkeerasi nukkumaan väsymystä pois muutamaksi tunniksi. Neljän aikaan iltapäivällä ekat lämppärit aloittivat, eivätkä ne paljoa säväyttäneet. Raices Torcidas heitti ihan hyvän setin. Kolmen lämppäribändin jälkeen Deep Red nousi painikehään ja koko paikka rupesi kiehumaan seuraavan tunnin ajan. Yleisö oli niin innoissaan, että yritti repiä vaatteet, avainketjut ja soittimet bändin päältä. Vahvarin päälle jätetyt varaplektrat vietiin heti keikan alussa, ja Mummon lippis vietiin hänen päästään kesken soittamisen. Onneksi kehän laidoilla oli reippaan kokoisia muskelimiehiä paiskaamassa lavalle pyrkiviä moshaajia takaisin yleisöön. Jotkut tyypit kiipesivät painikehän kulmissa oleviin tolppiin ja sukelsivat sieltä yleisöön. Paikka oli kuuma ja hikinen (eli daivaajien kiinniotto oli vaikeaa), joten moni näistä daivaajista hyppäsi kolmesta metristä betonilattiaan. Meininki oli todellakin kuin wrestling-matsissa. Tämä oli varmasti koko kiertueen paras ja intensiivisin keikka, paikka oli tupaten täynnä ja keikan loppuvaiheessa koko yleisö oli mukana puimassa nyrkkiä, takimmainen rivikin. Keikan loputtua järjestysmiehet joutuivat saattamaan bändin takahuoneeseen liian innokkaan yleisön takia. Jostain syystä Rodrigo jäi keikan jälkeen palloilemaan lavalle ja eikä hän päässyt sieltä pois 45 minuuttiin, koska fanit olivat piirittäneet hänet. Loppuilta menikin sitten iisimmin ravintolassa safkaamisen parissa.

[img]artikkelit/img/brutales04.jpg[/img]

LOMAILUA

Maanantai 21.7. San Salvador

Heräsimme hotellista. Ilen, Vepen ja minun hotellihuoneessa ei ollut lukkoa, joka aiheutti tietysti pelkoa kamojen varastamisesta. Parin väärinkäsityksen takia luulin, että vaihtaisimme hotellia tänään, mutta niin ei sitten tapahtunut. Vaihdoimme kumminkin hotellihuonetta ja nyt ovessa olisi lukkokin. Hotellisähläyksen jälkeen Joel, Gerardo, Marinero (Väli-Amerikan keikkojen järkkääjä), Tyson, Miguel, Ile, Vepe ja minä pakkauduimme pakuun ja lähdimme kohti Tyynen Valtameren rantaa. Antti ja Mummo olivat niin sairaana, etteivät he halunneet lähteä. Puolen tunnin ajon jälkeen olimme sitten rannalla, joka oli suoraan kuin jostain lomaesitteestä. Tämä biitsi jatkui kumpaankin suuntaan horisonttiin asti ja paria paikallista lukuun ottamatta muita ihmisiä ei näkynyt. Palmut vain huojuivat ilmassa… Aallot olivat korkeat, joten emme lähteneet kovin syvälle uhkarohkeilemaan. Suomalaiset tietysti kärähtivät, vaikka laitoimme tehokkainta aurinkorasvaa mitä olimme löytäneet. Mahtava kokemus silti. Illalla palaneet suomalaiset suuntasivat Rodrigon johdolla kohti paikallista klubia, jota Rodrigo oli hehkuttanut koko reissun. Kyseinen mesta oli kyllä kaiken leuhuttamisen arvoinen.

Tiistai 22.7. San Salvador

Tämä päivä meni lähinnä lepäilyssä ja asioiden hoitamisessa. Antti, Ile ja Mummo olivat pahasti ripulin kourissa. Kävimme isossa ostoskeskuksessa shoppailemassa mm. ripulilääkkeitä (yllätys, yllätys) ja paskapaperia sekä nettikahvilassa hoitamassa sähköposteja. Ripulin takia päätimme, että yritämme välttää kaikkia katuruokapaikkoja, mieluummin käymme vaikka Mäkissä. Joel ja kaverit keskittyivät dokaamiseen. Joshua päättää lähteä kotiin ja hyvä niin, koska kännissä hän vain vittuilee ja haluaa tapella.

Keskiviikko 23.7. San Salvador

Aamupäivän ihmettelyn jälkeen lähdimme katselemaan matkamuistobasaareja ja sen jälkeen menimme käymään Rodrigon vanhempien luona, jossa saimme loistavan päivällisen joka ei tuntunut ärsyttävän vatsaakaan. Tutustuimme samalla myös Rodrigon siskoon ja vanhempiin. Illalla menimme La Luna -klubille jossa Deep Red ja Raices Torcidas soittivat pienimuotoisen keikan lähinnä kavereille. Meno keikalla oli kumminkin ihan hyvä. La Luna oli todella mukava boheemin oloinen paikka ja minä olisin voinut jäädä sinne vaikka vuodeksi.

Torstai 24.7. San Salvador

Heräämisen jälkeen lähdemme käymään ostarilla jonka jälkeen oli tarkoitus lähteä toiselle rannalle, jossa on paljon surffaajia. Rantsuun lähteminen kumminkin venyi, ja Rodrigo ja Reuben päättävät että menemme johonkin uima-altaalle. Päästyämme uima-allasbaarin portille, tuleekin eteen seuraava ongelma: Mummon ja Vepen lävistykset. Tässä paikassa kun ei suvaittu lävistettyjä naamoja. Reuben neuvottelee porttivahdin kanssa vähän aikaa ja saa puhuttua koko porukan sisään. Käy ilmi, että allasbaari on El Salvadorin armeijan yksityisklubi, jonne pääsevät vain tietyt henkilöt. Onneksi Reubenilla on suhteita. Uima-allasbaari olikin sitten suoraan Miami Vicesta, otimme tietysti valokuvia jossa olemme drinkki kädessä uima-altaan reunalla. Rankkaa kiertue-elämää siis. Näytimme totta kai valokuvissa devilmerkkiä ja keskaria. Tämän takia baarimikko tuli sanomaan meille, että tässä paikassa ei saa näyttää loukkaavia käsimerkkejä. Jostain kuului vahvarin läpi vedetyn tulisen puheen pauhu: Kysyin Rodrigolta ja Reubenilta mikä palopuhe siellä on meneillään ja he kertoivat, että entiset kapinalliset ja nykyiset kommunistipuoleen pamput siellä kansaa agitoivat. Kommunistit eivät kuulemma olleet saaneet mitään aikaiseksi päästyään lopulta El Salvadorin hallitukseen. Niinpä, puheen pitäminen on helpompaa kuin todellinen yhteiskunnallinen muutos. Altaalta päästyämme menimme musiikkikauppaan ostelemaan plektroja, kitarankieliä ja muuta soitinsälää. Loppupäivä menikin sitten hotellilla palloillen.

Brutales Masacres Tour 2003

Eli kuukausi Deep Redin mukana Meksikossa ja Väli-Amerikassa
Osa 3/6:
”Kuinka saisin rikki kookospähkinän”

KUINKA SAISIN RIKKI KOOKOSPÄHKINÄN…

17.7. Torstai Tuxtla Gutierrez

Aamulla olo oli jo parempi ja tapasimme muita illan keikan bändejä, mitä samaan hotelliin oli asutettu. Mukavaa ryhmää, mutta englannin kieli kangerteli pahasti. Kävimme myös hoitamassa juoksevia asioita keskustassa, joka olikin aikamoinen muurahaispesä. Tässä(kin) kaupungissa asuu n. 3 miljoonaa ihmistä! Bändin sisäisten välien kiristymistä oli myös ilmassa, asiat kun eivät olleet menneet kaikkien mielestä oikeassa tärkeysjärjestyksessä.[img align=left]artikkelit/img/brutales02.jpg[/img] Kun juoksevat asiat oli hoidettu, istuskelimme hotellin pihalla kaljaa juoden, kunnes jostain lensi kovaa joku isompi esine meidän viereen. Luulimme että meitä heitettiin isolla kivellä, mutta mennessämme katsomaan tuota ”kiveä”, se osoittautuikin kookospähkinäksi. Olimme istuneet koko päivän kookospalmun alla tajuamatta sitä! Rodrigo osasi kertoa että joka vuosi kuolee paljon ihmisiä palmusta tipahtavaan kookospähkinään. Naureskelimme jo kuvitellulle Ilta-Sanomien lööpille: ”Nuorisoidoli kuoli kookospähkinään Meksikossa!”. Keikkapaikalle siis, joka oli vähän Tavastian tyyppinen, suurempi vain. Keikalla oli 11 bändiä, joten luvassa oli varmasti ongelmia ja aikataulun venymistä. Keikkajärkkääjä oli myös saanut pikapostissa Antin uuden passin, ja se rauhoitti kiristynyttä tunnelmaa jo kummasti. Pari ekaa bändiä meni ihan ohi, seuraavana oli Forever Lost joka kuullosti kovasti kotimaiselta Lullacrylta. Näihin ”metaleroihin” (metalero = hevari) me olimme törmänneet hotellissa ja myöhemmin he myös soittivat Oaxacassa samalla keikalla. Seuraavaksi oli joku ihan OK goottibändi jonka nimeä en muista. Kaunis laulajatar bändissä ainakin oli. Seuraavaksi piti olla Deep Red, mutta grindipumppu Excrementin tyypit halusivat soittaa tässä välissä, ja jostain syystä he saivat soittaa. Pökäle oli minun mielestä aika kökköä tykitystä, mutta yleisö tykkäsi ja moshpit oli pelkkää murhaa. Huvittavana yksityiskohtana voi mainaita, että suomessakin on ollut bändi nimeltä Excrement ja Antti on soittanut siinä. Seuraavaksi olisi Deep Red, mutta soundit olivat ihan suolesta. Paikan miksaaja kun ei tajunnut mitään, bostaili vain rätti päässään ja esitteli äijänä mustelman kokoisia tatuointejaan (2 kpl). Rodrigo joutui itse rakentamaan soundin miksauspöydästä, niin kuin pari kertaa aikaisemminkin. Lopulta keikka alkoi ja minä jouduin vartioimaan yleisön keskellä olevia matkatavaroita, backstagea kun ei ollut. Keikka oli raivokas, vaikka Antti oli sairaana ja Ile vahvassa päreessä. Pitti oli kuin lihamylly, kunnes siellä puhkesi pari tappelua. Sen jälkeen slamdance vähäisen laimeni, mutta silti meno jatkui kovana. Kävin keikan loppuvaiheessa pitissä n. kymmenen sekunnin ajan ja otin siinä ajassa n. kymmenen nyrkiniskua. Kuulemma osumaa tulee helpommin, jos sattuu olemaan ”gringon” näköinen. Oli silti pakko käydä koettamassa. Keikka loppui ja sitten vasta todellinen sutina alkoi, sillä meillä oli nimittäin vain 10 minuuttia aikaa ehtiä bussiasemalle ja bussiin. Soittimet siis kokoon ja kantoon. Juoksimme kamojemme kanssa ulos pick-upin lavalle, johon rysähdimme yhtenä kamakasana, osalta tyypeistä näkyi vain pää tavaroiden alta. Kuski kaahasi taas kuin viimeistä päivää. Ehdimme juuri ajoissa, bussi oli juuri lähdössä. Onneksi Latinalaisessa Amerikassa bussiaikataulut on joustavia, niin kuin kaikki muutkin aikataulut. Olin varma että me unohdimme jotain tavaraa kiireessä keikkapaikalle, mutta ei… Ihme juttu. Tässä vaiheessa Meridasta tullut Joshua liittyi ryhmäämme. Hän vain ilmoitti: ”Tämä on minun lomani”.

18.7. Perjantai Tapachula – Guatemala City

Heräsin siihen että bussimme saapui Tapachulan rajakaupunkiin. Vietimme pari tuntia bussiasemalla, ja jossain vaiheessa paikalle ilmaantui myös pari Joelin kaveria: Maantierosvon oloinen jurottaja Tyson ja silmälasipäisen teekkarin näköinen Miguel. Joel kavereineen päätti ottaa halvemman ja huonomman bussin Guatemala Cityyn, me taas päätimme ottaa kalliimman luxus -vaihtoehdon. Guatemalan raja olisi kertoman mukaan vaikein raja kaikista. Tullimiehet halusivat periä tullia kaikesta mikä haiskahtaisi myyntiin menevältä tavaralta ja meillä tietysti oli mukana kasa paitoja, ceedeitä ja kasetteja. Parin tunnin ajon jälkeen tulimme Guatemalan rajalle, jossa olikin kova hässäkkä päällä. Oli turisteja, maajusseja hedelmälasteineen, pummaajia, rahanvaihtajia, kaupustelijoita, pikkuskidejä nykimässä hihasta… Täällä piti pitää tarkasti tavaroistaan huolta. Jonotimme ja luovutimme bussissa valmiiksi täytetyt paperit ja maksoimme pari dollaria tourist card-maksua. Sitten juoksimme rajajoen ylittävää siltaa pitkin Guatemalan puolelle, jossa bussimme yhä odotti. Bussikuski oli luvannut, ettei hän odota kuin puoli tuntia rajaselvityksessä olevia matkustajia ja sen jälkeen hän jatkaisi matkaa. Onneksi kaikki matkustajat ehtivät takaisin bussiin, vaikka aikaa meni reilusti puoli tuntia enemmän. Meidän tavaramme eivät olleet kiinnostaneet tullimiehiä lainkaan, olimme kai niin turistien näköisiä. Jatkoimme etelään kohti Guatemala Cityä ja Guatemala näyttikin vielä vehreämmältä kuin Meksikon viidakkoalueet. Kun aloimme lähestyä pääkaupunkia, alkoi myös näkyä paljon isoja amerikkalaisten ja japanilaisten yhtiöiden tehdaskomplekseja. Tämä on halpa maa teettää tuotteensa, eikä lait, ay-liike ja ympäristöväki ole kiusaamassa korporaatioita niin helposti kuin kotimaassa. Guatemala Cityyn päästyämme tapasimme keikkaorganisaattorin Jorgen, joka vei meidät saman tien hotelliimme. Hotelli olikin ihan hyvä, paitsi että meidän huoneemme oli koko paikan ehdottomasti homeisin loukko. Tässä hotellissa Che Guevara oli asunut ollessaan ”kiertueella” täälläpäin. Hotellihuoneen seinät olivatkin kirjoiteltu täyteen Chen ja Castron sitaatteja, sekä monenlaista muuta vallankumous-filosofiaa. Koko hotelli oli täynnä Woodstock-henkisiä Che-faneja. Saatuamme tavaramme hotelliin, Jorge vei meidät katsomaan keikkapaikkaa, joka oli noin 1500 henkeä (!) vetävä sali. Paikka oli isoin missä Deep Red soittasi tällä kiertueella. Lavakin oli parikymmentä metriä pitkä. Hyvillä mielin jatkoimme safkaamaan ja takaisin hotellille. Illemmalla Jorge tuli hakemaan bändin radiohaastatteluun ja minä änkesin mukaan, kun olokin tuntui taas paremmalta. Pääsimme radioasemalle, jonne Rodrigo ja Antti jäivät tekemään haastista, ja Mummo, Ile ja minä lähdimme tekemään nimmarikeikkaa paikalliseen metalerobaariin. Kyllä – jakamaan siis nimmareita! Kyseinen baari olikin sitten karkea mesta: Maalattia, seinät Leca-harkoista, katto aaltopeltiä ja stereot tykitti Norja-bläkkistä. Paikalle päästyämme yritin protestoida, että ”Minä olen vain roudari, enkä kuulu bändiin”, mutta Jorge vain nauroi ja istutti minut pitkän pöydän taakse missä Ile ja Mummo jo istuivat vaikean näköisinä. Pienen ujostelun jälkeen baarissa ollut hevikansa tulikin pyytämään nimmareita ja ottamaan valokuvia itsestään ulkomaan starbojen/pellejen kanssa. Minäkin kirjoitin nimmareita ja omistuskirjoituksia lähelle sata kappaletta. Pikkaisen nolotti ja hävetti, mutta hauskaa oli. Onneksi ihmiset eivät puhuneet paljonkaan englantia ja näin säästyin nololta kiinnijäämiseltä. Olin siis toinen kitaristi bändissä jossa ei ole kuin yksi kitaristi. Nimmareiden tusaamisen jälkeen hivuttauduimme kaljoittelemaan muun ryhmän sekaan, kunnes Rodrigo, Jorge ja Antti ilmestyivät paikalle. Jorge oli hiilenä, koska emme olleet jaksaneet istua nöyrinä meille osoitetussa paikassa, vaan olimme lähteneet palloilemaan pitkin baaria. Eli koko bändi joutui uudelleen pitkän pöydän ääreen, mutta en minä kumminkaan. Pikkuhiljaa kaikki tarvittavat signeeraukset saatiin jaettua ja ilta jatkui ihan luvan kanssa vapaalla humaltumisella. Joel kavereineen ilmestyi morjestamaan meitä jossain vaiheessa iltaa. Illan päätteeksi Jorge kuskasi meidät strippiluolaan, mikä muistutti kovasti From Dusk till Dawn -leffan Titty Twisteriä. Tullessamme paikalle Joel ja kumppanit örisivät siellä jo kaatokännissä. Paikasta puuttui vain portsari joka kailottaa: ”We got yellow pussy, we got pink…” Nuff said.

Brutales Masacres Tour 2003

Eli kuukausi Deep Redin mukana Meksikossa ja Väli-Amerikassa
Osa 2/6:
”Rock you like a hurricane”
”Shit happens”
”Beneath The Remains”

ROCK YOU LIKE A HURRICANE

12.7. Lauantai Campeche – Merida

Ylös ja suihkuun – oli loistava tunne päästä suihkuun kolmen päivän haisemisen jälkeen. Ulkona oli varmaan yli 40 astetta lämmintä. Saimme meksikolaisen aamiaisen jossa oli munakokkelia, taco-lettuja ja mustista pavuista tehtyä mämmimäistä soosia. Bussiin taas ja nokka kohti Meridaa, matka oli lyhyt – vain 5 tuntia! Keikkapaikka oli iso katettu sisäpiha, jonka katto kylläkin vuosi kuin seula. Meridassa saimme ensimmäisen kerran vettä niskaan – ja sitä tuli paljon! Sadekausi oli yhä meneillään. Merida oli iso kaupunki, jossa oli paljon turisteja ja sen kyllä huomasi: Sisäänheittäjiä, turistikrääsää, urpoja jenkkejä… Kävin vaihtamassa rahaa koko porukalle, koska pesot alkoivat loppua huolestuttavasti. Keikkapaikassa kaikki joivat olutta isoista litran ”gangsteri” -pulloista. Se oli halvinta, jos palautti pullopantin takaisin. Pantti oli noin puolet pullon hinnasta. Paikallisen oluen nimi on Montejo ja joka paikassa (koko kiertueen ajan) ihmiset kyselivät, että ”Mitä pidät oluestamme??”. Pakko oli välillä valehdella, että kaljanne on hyvää… Montejo oli kyllä oikeastikin laadukasta.
Keikka alkoi ja Maya-intiaanien jälkeläiset joivat nuppejaan turvoksiin, viiden teinitytön ryhmä ahdisteli Mummoa, joka oli ihan nolona saamastaan huomiosta. Lämppärit tulivat, soittivat ja menivät, ainoastaan eräs doom metal-pumppu vakuutti. Bändin nimeä en kyllä muista. Deep Red aloitti ja yleisöltä lähti järki: Lavan edessä oli varmaan kuusi (onneksi varsin tiukkaa) järkkäriä estämässä yleisöä tulemasta lavalle ja siinä heillä riittikin duunia koko keikan ajan. Saunditkin olivat ensimmäistä kertaa oikeasti toimivat, kaikki soittimet kuuluivat selkeästi ja olivat balanssissa. Bändinkin mielestä tämä oli yksi kiertueen parhaita keikkoja. Keikan jälkeen oli vuorossa taas fanitusta ja mm. nimmareita tisseihin. Yleisöä taisi olla n. 250. Keikkapaikalta hiihdettiin väsyneinä hotelliin, jossa tehtiin vielä haastis johonkin zineen. Ja sitten suoraan nukkumaan.

SHIT HAPPENS

13.7. Sunnuntai Merida – Ciudad del Carmen

”Vamos! Vamos! VAMONOS!!!” – Siinä oli herätyksemme, Rodrigo tuli potkimaan huonovointiset suomalaiset pullamössöt ylös sängystä. Menin vessaan ja tulin sieltä heti pois – lavuaari oli täynnä yrjöä ja pönttö oli täynnä paskaa. Voiko aamu paremmin alkaa…? Kamat vaan kantoon ja linkkuassalle, jossa huomasimme myöhästyneemme. Siis safkaamaan, otin pihviä aamiaiseksi, joka aiheutti naureskelua. Myöhemmin huomasin tehneeni oikean ratkaisun, saimme seuraavaksi ruokaa vasta 12 tunnin päästä. Muutenkin ruuansaanti oli mitä sattuu koko reissun ajan. Maiston vihreää raastetta mitä luulin salaatiksi, mutta se olikin murskattua vihreää chiliä. Naamani oli tämän jälkeen näkemisen arvoinen… Sainkin kuulla kuittailua tästä koko loppumatkan verran, prkl… Tauon jälkeen bussiin ja nokka tulosuuntaan päin, kohti Ciudad del Carmenia, Carmenin kaupunkia. Näimme saman pitkän biitsin, suot ja sotilaat. Yhdelle sotilaalle Joel antoi Children of Bodomin kasetin, kun kävi ilmi että solttu oli metallimusiikin ystävä. 7 Tunnin ajon jälkeen tulimme perille Ciudad del Carmenin bussiasemalle, keräsimme tavaramme yhteen isoon kasaan ja kessuttelijat pistivät tupakaksi. Silloin tapahtui reissumme toinen iso takaisku: Kenenkään huomaamatta joku varasti Antin repun tavarakasasta. Siinä menivät vaatteet, levyjä, muuta rojua, mutta ennen kaikkea lentolippu ja passi! Huomattuamme varkauden alkoi ryhmässämme kova syyttely ja riitely, mikä ei taas johtanut mihinkään. Onneksi sentään Antin rahat olivat säästyneet. Luultavasti varas oli joku asemalla roikkuvista katulapsista. Paikallinen keikkajärkkääjä ilmaantui paikalle ja latasi koko vakavailmeisen porukan autonsa lavalle. Paikallisia hymyilytti nähdessään turistin näköiset valkonaamat hölskymässä karjalavalla. Kävimme heittämässä soittokamat keikkapaikalle ja hotellin kautta jatkoimme poliisiasemalle tekemään ilmoitusta varkaudesta. Meidän yllätykseksi kytät olivat asiallisia ja auttavaisia. Nämä sheriffit olivat suoraan kuin jostain Marlboro Country -mainoksesta, löytyi isot pyssyt ja isot stetsonit. Parin tunnin tusaamisen jälkeen pääsimme takaisin keikkapaikalle, jossa lämppärit jo soittivat jo täyttä häkää. Keikkamesta näytti lähinnä isolta autotallilta ja siellä oli uskomattoman kuuma, varmasti 60 – 70 astetta. Lämppärit lopettivat ja Deep Red nousi lavalle ja pisti homman pyörimään. Soundit olivat kehnonlaiset ja paikan kuumuudesta johtuen ei yleisökään jaksanut innostua riehumaan, jotain pientä liikettä siellä kumminkin oli. Itse rötkötin keikan ajan tuulettimen alla kylmää kaakelia imuroiden. Siellä oli hyvä olla… Keikan loputtua bändin pojat näyttivät siltä kuin he olisivat käyneet vaatteet päällä suihkussa, sen verran hikisiä he olivat. Rodrigo kertoi myös, ettei hän ole ikinä soittanut näin kuumassa paikassa mikä on jo jotain, sillä hän on aikoinaan keikkailut paljon vanhan bändinsä Kabakin kanssa Väli-Amerikassa ja Meksikossa. Hollantilainen Sinister oli soittanut tässä samassa paikassa aikaisemmin ja he olivat pystyneet soittamaan vain neljä biisiä kuumuuden takia. Deep Red soitti silti täyden setin. Tätä keikkaa voi pitää työvoittona. Keikan jälkeen jäimme dokaamaan keikkapaikalle paikallisten kanssa ja hauskaa oli. Vihreää tupakkaakin tuntui paikallisilta löytyvän… Loppuilta meni siis rattoisasti. Paluumatka hotellille oli myös elämys, olimme taas pick-upin karjalavalla ja kuski oli varmassa kännissä. Ajelimme pieniä kujia pitkin, joihin mahtuu vain yksi auto kerrallaan ja vauhti oli noin sata kilsaa tunnissa. Onneksi olin niin jurrissa, etten tajunnut pelätä.

14.7. Maanantai Ciudad del Carmen – Palenque

Eräänlainen välipäivä, palloilimme vain pitkin Ciudad del Carmenin katuja. Nähtävää ei kylläkään ollut ihmeemmin. Köyhä kaupunki, jossa näytti olevan vain hieno ranta, jossa emme tietenkään ehtineet käydä. Soittelu British Airwaysille alkoi pikku hiljaa tuottaa tulosta, sieltä luvattiin maksaa uusi kitara tai sellaisen vuokra. Jotain positiivista sentään. Antti ja Gerardo lähtivät Meridaan hoitamaan Antille uutta passia. Muu ryhmä otti kohteekseen Palenquen, Maya-intiaanien muinaisen kaupungin, jonne saavuimme iltasella. Palenque muuten sijaitsee levottomuuksistaan tunnetulla Chiapasin alueella. Palenque tuntui olevan täynnä reppumatkailijoita ja uushippejä. Heitimme kamat hostelliin ja lähdimme paikallista yöelämää katsastamaan. Mitä ei sitten näyttänyt olevan olemassakaan, noh – oli maanantai-ilta. Jotkut skidit luulivat Ileä oikeasti Stone Cold Steve Austiniksi, Ilen nimi olikin sitten loppumatkan ajan ”Stone Cold”.
BENEATH THE REMAINS

15.7. Tiistai Palenque

Gerardo ja Antti ilmaantuvat aamuyöllä hostelliin, ja kertovat että passiasia on hoidettu niin hyvin kuin asiat täälläpäin pystytään hoitamaan. Passi oli luvattu lähettää seuraavaan keikkapaikkaan Tuxtla Gutierreziin. Muutama tunti lisää unta, ylös sängystä ja raunioita tsiigailemaan. Rodrigo oli hehkuttanut Palenquen massiivisuutta, mutta sen uskoi vasta kun sinne pääsi paikanpäälle. Kävimme mm. isossa pyramidissa, jossa oli Maya-kuninkaan hauta, gladiaattoriareenalla, temppelillä jossa oli uhrattu ihmisiä… Siellä oli myös paikka missä oltiin pelattu jalkapallon tyyppistä peliä. Kävelimme myös ensi kertaa viidakossa, kylläkin sinne tehtyjä polkuja myöten. Joku apinakin nähtiin. Oli koko ajan sellainen fiilis, että kohta tulee Indiana Jones vastaan joku pikkupatsas kainalossa, vihainen inkkarilauma kannoillaan. Vepe otti promokuvia Deep Redistä pyramidin sisällä ja palatsin raunioilla ja mikäs siinä – puitteet olivatkin hulppeat. Palenque olikin yksi reissun kohokohtia. Oli muuten jälleen tukahduttavan kuuma ja eräät suomalaiset palloilivat tietysti ilman paitaa ja siitä seurauksena olikin ns. tohtori Zoidberg-efekti: Iho tuppasi alkaa punoittamaan. Itse päätin mennä uimaan viidakossa olevaan pieneen jokeen ja siitä eivät paikalliset tykänneet. Ei voinut mitään, oli pakko hakea viilennystä. Ehkä mun päälle langetettiin kirous.

Ilta meni hostellilla paskaa jauhaen ja kaljaa juoden. Anttiin iski ripuli, josta tulikin myöhemmin koko ryhmämme yhteinen vitsaus. Lähdimme myöhään illalla kohti Tuxtla Gutierreziä. Matka oli levoton, koska kuski ajoi kovaa ja näkyvyys oli sumun takia tuskin kymmentä metriä. Tie oli myös helvetin mutkainen. Ajoimme läpi alueiden jotka olivat yhä Zapatisti-sissien hallussa, vaikka heidän valtansa oli pienenemään päin heidän omilla alueillaan.

16.7. Keskiviikko Tuxtla Gutierrez

Saavuimme aikaisin aamulla Tuxtla Gutierreziin, eikä kukaan ollut nukkunut hyvin linja-autossa. Jouduimme odottamaan keikkajärkkääjää aimo tovin ennen kuin hän ilmaantui paikalle. Minullekin iski ripuli ja jouduin asioimaan bussiaseman vessassa, joka muistutti lähinnä Trainspotting-leffan karmeaa käymälää. Puistattava kokemus. Keikkajärkkäri vei meidät kotiinsa, jossa jatkettiin nukkumista pitkin sänkyjä ja lattioita. Herättyämme jatkoimme johonkin hotelliin, jossa minä ainakin jatkoin nukkumista. Minulle oli noussut myös kuumetta. Muu ryhmä lähti ulos hoitamaan asioita. 6 Tunnin päästä asiat oli lopulta saatu hoidettua ja pojat palasivat hotelliin ja minä olin sinä aikana melkein nääntynyt janoon. Onneksi toivat juotavaa, mutta olisi siinä voinut enemmän kiirettä pitää… Rodrigo, Joel, Gerardo, Vepe ja Ile lähtivät tekemään jotain radiohaastatteluja tai muuten vain tenuttamaan, olihan tänään virallinen välipäivä. Jossain vaiheessa yötä jurrinen ryhmä sitten saapui takaisin hotellille, he olivat käyneet katsomassa keikkapaikkaa, joka kuulemma oli siisti klubi. Radiossa ei oltu arvostettu kännisiä suomalaisia, mutta onneksi Rodrigo (joka on absolutisti) hoiti aina puhumisen. Minä jatkoin nukkumista vaan.

Brutales Masacres Tour 2003

Eli kuukausi Deep Redin mukana Meksikossa ja Väli-Amerikassa
Osa 1/6:
”Tää on liian suuri city…”
”Brutal death metal beach party”
”Smoke crack and worship satan”

Loppuvuodesta 2002 soittelimme bändini Inferian kanssa muutaman keikan helsinkiläisen Deep Redin ja vaasalaisen Rotten Soundin kanssa. Tällöin tuli puheeksi, että Deep Red oli lähdössä Meksikoon ja Väli-Amerikkaan kiertämään kuukaudeksi kesällä 2003. Ainoa oikea johtopäätös oli siis yrittää päästä mukaan, tällaista mahdollisuutta ei voinut eikä saanut missata. Puolen vuoden järjestelyjen ja sähläyksen jälkeen reissu sitten lopulta toteutui, tässä siis jonkinlainen raportti reissupäiväkirjan mukaan.

Tiistai 8.7. Lahti – Helsinki

Lähdin Helsinkiin, en jaksanut odottaa enää sekuntiakaan kotona Lahdessa. Mennessäni asemalle törmäsin joka kulmassa johonkin tuttuun, jotka tietysti halusivat kuulla kaiken reissustani ja toivottaa onnea. Siis junaan ja ravintolavaunuun. Helsingin rautatieasemalla tapasin Deep Redin kitaristin Ilen ja vokalisti Rodrigon, sekä heidän kaverinsa, costaricalaisen Tyronin. Tyronin tulisimme tapaamaan myöhemmin Costa Ricassa. Jatkoimme Ilen kämpille, jonne myös rumpali Teemu – eli tästä lähtien Mummo – ilmaantui matkatavaroineen. Ilta meni reissua puidessa, fiilis oli innostunut ja jännittynyt samaan aikaan.


[img]artikkelit/img/brutales01.jpg[/img]

TÄÄ ON LIIAN SUURI CITY…

Keskiviikko 9.7. Helsinki – Lontoo – Mexico City

Huonosti nukutun yön jälkeen herääminen sohvalta klo 4:30 ja ei kun lentokentälle, siellä tapasin loput ryhmästämme eli basisti Antin ja kiertueen ”virallisen” valokuvaajan V.P:n, eli Vepen. Lähtöselvityksen kautta koneeseen, kitaraa ja bassoa ei saanut ottaa mukaan matkustamoon, vaikka olisimme näin halunneet. Lento oli tylsä niin kuin lennot aina, Lontoossa vaihdettiin konetta ja jatkettiin kohti Mexico Cityä. Saimme kasan lippuja ja lappuja jotka meidän piti täyttää, ja osa papereista oli vain espanjaksi… No, ainakin saimme aikamme kulumaan. Lentokone alkoi lähestyä Mexico Cityä ja vasta silloin tajusin kuinka massiivinen paikka se on: Kaoottinen metropoli, jossa on 22 miljoonaa asukasta. Vuorten ympäröimä saasteinen kattila jossa aurinko paistaa, jos ei nyt satu olemaan savusumua. Koneen laskeuduttua ja normaalien passisähläysten jälkeen iski ensimmäinen vastoinkäyminen: Ilen kitara ei ollut tullut meidän koneessa! Kirosimme British Airwaysin alimpaan helvettiin. Kaikkia vitutti ankarasti. Myöhemmin kuulimme, ettei Finnair ollut saanut kitaraa edes Lontoon koneeseen, vaikka siihen laitettiin kaikki ”very important” -tarrat. Ei voinut mitään, seuraava British Airwaysin kone tulisi Lontoosta vasta kahden päivän päästä. Kyrpiintyneinä marssimme kentän yleiselle puolelle, jossa tapasimme kiertueen järjestäneen Joelin ja hänen apurinsa Gerardon. Pienen häröilyn jälkeen pääsimme taksilla hotelliin ja sen jälkeen syömään tacoja, tietysti. Taksista katsottuna Mexico City näytti vaaralliselta paikalta ja sitä se olikin. Safkaamisen jälkeen palasimme hotelliin nukkumaan. Laskin, että tämä oli elämäni pisin vuorokausi, elin samaa päivää 32 tuntia. Menimme siis 8 aikavyöhykettä taaksepäin.

BRUTAL DEATH METAL BEACH PARTY

Torstai 10.7. Mexico City – Veracruz

Aikainen herätys ja ei kun saapastellen bussiasemalle, kohteena ensimmäinen keikkapaikka Veracruz. Rodrigo kävi vaihtamassa Meksikon pesoja, eli nyt päästiin törsäämään ”turismoina”. Jouduimme menemään bussiin metallinpaljastimen läpi, joka tietysti hieman huvitti, mutta huomasimme sen olevan normaali käytäntö täälläpäin. Toisena yllätyksenä tuli se, että bussi oli modernimpi kuin suurin osa suomalaisista linja-autoista: löytyi TV, vessa ja ennen kaikkea hyvä ilmastointi! Vehreät viidakkomaisemat tekivät myös vaikutuksen, mutta myöhemmin niihinkin tottui, eikä niihin kiinnittänyt enää niin paljon huomiota. Noin 10 tunnin matkan jälkeen olimme perillä Veracruzissa, jossa ensimmäisen kerran Meksikon kuumuus kävi päälle: n. 35 astetta varjossa. Keikkapaikka oli snadi baari rannan tuntumassa, bändin pojat vertasivat sitä Helsingin Factoryyn. Saimme ruuaksi kanaa, josta melkein tapeltiin. Nopeimmat söivät, hitaammat eivät. Soundcheck tuntui kestävän tuntikausia, joten päätimme Vepen kanssa lähteä uimaan. Joel ja Gerardo lähtivät mukaan myös. Kivaa oli, kunnes astuin terävään kiveen ja sain ventin koipeeni. Jee. Ranta oli ihan hyvä muuten ja vesi oli lämmintä. Tulimme viinakaupan kautta takasin baarille. Suomipojat vaihtoivat uimahousut pois baarin takahuoneessa, josta baarin omistava vanha äijä ei tykännyt. Hänen tyttärensä kun olivat töissä samassa paikassa. Eka bändi oli aloittamassa: perus nu-metallia. Seuraavana oli vuorossa joku coverbändi ja kolmantena tuli kökköä black metallia, jolla oli ehkä huonoin nimi koskaan: Abysmal of Seth. Deep Red meni lauteille ja paikka räjähti, soittaminen oli vaikeaa kun yleisö vyöryi bändin päälle. Pari kertaa Ilen lainattu kitara katosi eetteristä, kun joku astui piuhan irti. Napalm Death ja Suffocation -coverit saivat ehkä parhaan vastaanoton. Slamdance oli todella intensiivistä koko keikan ajan. Keikan jälkeen oli vuorossa fanitusta ja nimmareiden jakamista, mikä yllätti ainakin minut. Mutta kun fanitusta oli joka keikalla, niin siihenkin tottui nopeasti. Myös minä jouduin jakamaan nimmareita, pokerissa oli siis pitelemistä. Joku Nightwish-paitainen tyttö sanoi minulle selvällä suomen kielellä, että ”Minä rakastan sinua!” Kai se on pakko uskoa… Antti bongasi ulkona tapahtumasarjan, joka kuvaa hyvin meksikolaista meininkiä: Avolava-auto, jonka lava oli täynnä humalaisia metallipäitä peruutti jonkun tyypin päälle siten, että hän jäi pysäköidyn skootterin ja auton perän väliin. Pick-upin kuski olisi tuskin puhaltanut nollia. Tuloksena oli, että kaikki vain nauroivat, myös auton ja skootterin väliin jäänyt tyyppi sekä kolhitun skootterin omistaja. Minkäköhänlainen reaktio olisi tullut, jos tämä olisi tapahtunut Suomessa…? Parin tunnin hengailun jälkeen oli pakko lähteä bussiasemalle, vaikka kukaan ei olisi halunnut lähteä mihinkään. Suurin osa porukasta oli jurrissa, mutta pääsimme silti bussiin. Joel ja Geraldo jatkoivat kovaäänistä tenuttamista bussissa, kunnes kuski kävi läppäisemässä heitä. Muut nukahtivat heti.

SMOKE CRACK AND WORSHIP SATAN

11.7. Perjantai Veracruz – Campeche

Herääminen bussissa tuhtiin krapulaan… Enkä mä edes juonut paljon. Ainakaan kovinkaan paljon… Pysähdymme tunniksi paikkaan nimeltä Villahermosa, eli Kaunis Kylä. Paikka on todella nimensä veroinen. Olimme Tabascon osavaltiossa, fakta josta tietysti irtosi vitsiä pitkään. Erittäin hyvän ruuan jälkeen jatkamme matkaa Campecheen. Matkalla näimme varmaan yli sadan kilometrin pituisen hiekkarannan, eikä me voitu pysähtyä hetkeksikään. Harmi. Myös mangrovesuon näköistä rämeikköä näkyi paljon. Suolla näkyi myös hökkeleitä ja päätimme että muutamme sinne viimeistään eläkepäivillämme. Sotilaat pysäyttivät bussin ja penkoivat tavaratilaa, mutta mitään mielenkiintoista ei sitten kumminkaan löytynyt. 15 Tunnin ajamisen jälkeen olemme Campechessä, olo on turta. Paikallinen keikkajärkkääjä tuli hakemaan meidät bussiasemalta ja vei meidät bändinsä treenikämpälle, jonne jätimme ylimääräiset tavaramme. Siis kaiken muun paitsi soittimet ja merchandisen. Keikkapaikka näytti mukavalta, kunnon lavakin löytyy. Meille sanottiin, että tänään ei tule paljon yleisöä, koska yleisesti luullaan että keikka on peruttu hurrikaanivaroituksen takia. Myös seuraavan päivän keikka Meridassa, Jukatanilla on vaakalaudalla hurrikaanin takia, mutta myöhemmin illalla selvisi, että konsertti tullaan järjestämään. Hurrikaani ohitti lopulta koko Meksikon kokonaan. Tuntui, että Suomessa tiedettiin paremmin tämän myrskyn liikkeet, sen verran uutispimennossa me olimme. Keikka alkoi ja lämppärit olivat aika tasaista tuubaa. Ei jäänyt mitään mieleen. Deep Red otti homman haltuun ja minä pidin myyntipöytää heidän soittaessaan. Jengi diggasi, mutta meno ei ollut Veracruzin veroista. Vepellä oli synttärit, joten juhlia piti suomalaisittain (meksikolaisittain) eli pää täyteen tequilalla. Vepe heiluikin sitten lopun illan hyvässä laitamyötäisessä. Niin sitä pitää! Eräät paikalliset poltteli jotain pahanhajuista sontaa sätkässä minun myyntipöydän edessä. No, minä tietysti kysyin ”What are you guys smokin?”, ja vastaus oli ”Columbian”. Myöhemmin kuulin että kyse oli crackistä. Keikan jälkeen ryhmämme siirtyi nukkumaan treenikämpille, jossa löytyi jopa suihku. Vettä riittikin sitten vain kolmelle, muut joutuivat odottamaan suihkuaan aamuun. Treenikämpällä oli kolme isoa tuuletinta ja tuntui siltä kuin olisi nukkunut tuulitunnelissa.

Torture Killer – For Maggots to Devour

”Muista objektiivisuus!”, huusi päätoimittaja minulle, kun tämän levyn allekirjoittaneelle antoi. Se voi olla vähän vaikeaa, koska Torture Killer on parasta uutta suomalaista metallia pitkään aikaan. Unohda väsyneet Children of Bodom/Cradle of Filth -kloonit, Torture Killer soittaa death metallia niin kuin sitä pitää soittaa, eli alavireisesti, keskitemmolla sekä miehekkäällä murinalla maustettuna. Soitossa on myös uskomaton groove ja tarttuvuus, jota yleensä saa hakea mikroskoopilla tämän tyyppisestä mätöstä.

Vaikutteina kuullostaisi olevan ainakin Obitury, Massacre ja Six Feet Under, jotka promoläpyskän mukaan bändi myöntää itsekin. Onhan myös pumpun nimi napattu SFU:n biisistä. Biisimateriaali on tasaisen hyvää, ainostaan Sadistic Violationin numetal-henkinen riffitely vähän laskee fiilistä. Levyn parhaimmistoa taas edustavat Motivated to Kill ja Gore Terror -rallit, jotka keikalla tulevat aiheuttamaan lähinnä mellakan.

Jos jotain huonoa pitää hakea, niin vokalisti Liuke voisi yrittää saada lisää raivoa ja vihaa sinänsä toimivaan ulosantiinsa. Mutta kyllä se kelpaa näinkin. 30 tunnissa nauhoitetun lätyn sounditkin ovat kohdallaan, eikä niissä ole mitään häpeämistä esikuviin nähden. Summa summarum: ”For Maggots to Devour” on oiva joululahja mummolle, äitille, siskolle, tyttärelle ja kaikille muillekin.

Down My Throat

Yksi suomihardcoren lupaavimmista uusista nimistä, Helsinkiläinen Past Glories, saapui Lahteen syyskuun lopulla 2001 vakavasta terroriuhasta huolimatta aikomuksenaan pistää mellakka pystyyn paikallisessa ravitsemusliikkeessä. Mukana tulivat tietysti myös kitaristi Antti ja basisti Jukka, jotka paremmin tunnetaan pestistään Down My Throat -orkesterissa. Jutusteluhetkeä poikain kanssa Torven pahamaineisessa takahuoneessa häiritsi salin puolella samanaikaisesti suoritettava äänitarkastus illan kekkereitä varten, sekä satunnainen väliinhuutelijoiden joukkio. Kaikesta huolimatta annoimme Tietäjä Dahlin kanssa parhaamme. Vaikka Down My Throat julkaisi esikoisalbuminsa vasta tänä syksynä, on kyseessä paikallisen hardcorescenen yksi pioneeribändeistä, vai kuinka on?

Antti: Joo, vähän vaikea sanoa koska ollaan aloitettu. Alkuaikoina soitettiin eri kokoonpanolla ja nimellä, mutta periaatteessa homma lähti liikkeelle joskus 95, soitettiin aluksi vain pelkkiä kovereita. Sitten ruvettiin tekemään tätä vähän enemmän tosissaan ja samalla jouduttiin vaihtamaan porukkaa, koska mukana oli sellaisia joilla oli jo muita bändejä eikä ne pystynyt oikein osallistumaan. Sitten on jengiä vaihtunut erinäisistä syistä, nyt on vihdoin sellainen kokoonpano mikä toivottavasti pysyy.

Teiltä on levy tullut hiljattain ulos, minkälaista palautetta olette saaneet tästä Real Heros Die pitkäsoitosta?

Antti: On tullut todella hyvää palautetta. Se on ollut nyt vasta niin vähän aikaa pihalla, että esimerkiksi jenkkeihin ei ole vielä ehtinyt sitä lähettää, mutta hyvin on ainakin Euroopassa jengi ottanut vastaan.

No mitä itse tykkäätte levystä?

Antti: Ollaan erittäin tyytyväisiä, vihdoinkin saatiin sellaiset saundit kun haluttiin. Biiseihinkin on paljon enemmän tyytyväinen kuin aikaisemmin. Ennen kesti ihan törkeän kauan tehdä yksi biisi valmiiksi, kun ei oikein tiennyt mitä halusi soittaa. Nyt vain soitettiin ja tehtiin sellaisia biisejä mitä tuli ja sen kyllä mun mielestä myös huomaa. Niissä on paljon enemmän munaa ja ne on aidomman kuuloisia, kun ne ei ole niin väkisin väännettyjä. Biisit toimii myös livenä paremmin, koska ne tehtiin aika pitkälle treenikämpällä jammailupohjalta.

Teillähän on ennen tämä biisinteko ollut aika hidasta. Miten tämä homma teidän bändissä siis toimii?

Antti: Joo, silloin kun meillä oli kaksi kitaristia, Tome teki osan riffeistä, mutta suurimman osan tein kuitenkin mä silloin ihan alussakin. Sitten kun Tome lähti, oli oikeastaan vielä vaikeampaa kun tein yksin kaikki. Ja kyllä mä oikeastaan tuolle uudelle levyllekin olen 99% riffeistä tehnyt. Yksi riffi on Jukan tekemä, kaikki muut on mun käsialaa. Viimeaikoina myös Arttu on ruvennut osallistumaan enemmän, Artulla tulee rummuilla jotain ideoita ja mä pistän riffejä niihin päälle. Kyllä varmaan tästä lähtien kun tehdään uutta kamaa koko bändi osallistuu enemmän. Biisit oikeastaan tulee siten että mä teen himassa riffejä ja kämpällä laitetaan ne nauhalle ja sitten mä taas himassa kelaan mikä siihen olisi hyvä jatkoa, siitä ne pikkuhiljaa syntyy. Jotkut biisit mä olen kelannut himassa ihan valmiiksi, ja treenikämpällä hiotaan ne kimpassai. Kyllähän ne biisit elää ihan törkeästi ennen kuin mennään studioon, nytkin vielä edellisenä päivänä tehtiin joitain kohtia valmiiksi.

Olitte jokin aika sitten myös Maastrichtissä soittamassa. Miltä sikäläinen meininki näytti?

Antti: Sen keikan perusteella on ehkä vähän vaikea sanoa, kun kyseessä oli kahden päivän festarit. Musta tuntuu ettei siellä ollut niin kova meno kuin voisi kuvitella jollain klubikeikalla olevan. Siellä oli niin paljon bändejä, että jengi vaikutti vähän puutuneelta. Isompien nimien aikana oli meininkiä, mutta muuten jengi vain tsiigaili ja joi bisseä.

Miten teidän oma keikka sitten onnistui ko. festareilla?

Jukka: Me soitettiin toisena päivän, kolmelta sunnuntai-iltapäivällä kankkusessa, että se oli aika väsynyttä se meininki.
Antti: Lauantaina oli muutenkin kovempi meininki, silloin oli ehkä vähän isompia bändejä. Kun me soitettiin sunnuntaina, siellä oli varmaan 500 ihmistä vähemmän kuin edellisenä päivänä. Vaikka keikan jälkeen tuntui että soitettiin tosi huonosti, jälkeenpäin on kelannut ettei se normaalista juurikaan poikennut. Ei sitä nyt odottanutkaan että siellä olisi hirveä meininki, kun ei kukaan tunne meitä. Euroopassa on niin paljon bändejä, että kaikki kidit on tosi hemmoteltuja. Siellä saattaa yhtenä viikonloppuna olla yhdeksän keikkaa mihin voi mennä. Jengi näkee siellä niin paljon bändejä, että silloin kun tulee bändi jota kukaan ei tiedä, voi vastaanotto olla vähän nihkeä. Toisin kuin Suomessa, jos tänne tulee joku ulkomaalainen bändi, ja vaikkei se olisikaan niin tunnettu, jengi ottaa sen paljon paremmin vastaan.

Eikös teillä ollut jotain muitakin keikkoja sillä reissulla?

Antti: Meillä oli ruotsissa keikka, se meni todella hyvin. Se oli tosi yllätys, ruotsista kun on kuullut enimmäkseen paskaa läppää, että siellä skene on tosi kuollut, ja muutenkaan tällainen rankempi musiikki ei oikein tipu jengille. Siellä oli kuitenkin sika hyvä keikka, jengi diggas ja meininki oli ihan kuin Suomessakin.
Jukka: Ei siellä jengiä hirveästi ollut, joku 60-70, mutta kaikki oli kuitenkin messissä.

Tehän olitte ensimmäisiä bändejä, joka aika suoraan kritisoi Suomen poliittisesti korrektia hardcoresceneä, mistä johtuen teillä on ainakin tietyissä piireissä ollut aika huono maine aikanaan. Onko tämä oikea näkemys?

Antti: On joo, silloin kun me aloitettiin Stadissa ei oikeastaan ollut muita hardcorebändejä kuin 50×50, ja sitten oli noita Vaasalaisia bändejä. Kaikki ne bändit lauloi pelkästään eläinten oikeuksista ja straight edgestä, ja me ei tähän kuvaan oikein sovittu, vaikka kaikki bändissä laulajaa lukuun ottamatta olivatkin kasvissyöjiä. Sekin oli kuitenkin ollut tosi kauan messissä hardcoressa, se on ollut straight edge joskus ja kasvissyöjakin monta vuotta, mutta dropannut ne molemmat. Siitäkin jengi oli ihan paskana, että ”droppaaja!”. Sitten kun me ei muutenkaan laulettu aiheesta… Muutenkin kaikki muut bändit oli tosi punkkeja, meillä oli ihan tavalliset skedevaatteet eikä oltu sellaisia resupekkojen näköisiä niin kuin monet muut. Ihan siis tosi naurettavista syistä tuli paskaa palautetta. Sitten Sacha kirjoitti yhden keikka-arvostelun Flashbackiin, missä se aika suorasanaisesti arvosteli sceneä, ja vieläkin kun sitä arvostelua kelaa niin kaikki on ihan totta mitä siinä sanottiin, sitä oli vaan jengin tosi vaikea sulattaa että käytiin arvostelemaan. Jotenkin tuntuu että jengi oli niin nuorta ja ne oli niin innoissaan siitä aatteellisuudesta, ettei kukaan kestänyt kuulla yhtään kritiikkiä. Pitää nitistä kaikesta, teiniangstia…

Eli tässä kävi niin sanotusti vanhanaikaisesti, mikä on punkkiscenessäkin tuttua, eli punkit kritisoi kaikkea mutta niitä ei saa kritisoida, keskustelua ei synny.

Antti: Ei joo, se oli tosi naurettavaa. Mutta kyllä sitten jengi lämpeni yllättävän hyvin, kun ruvettiin soittamaan keikkoja. Muitakin bändejä alkoi saman tien tulemaan, Bolt ja Death From Above, ja sitten tietenkin Krissen edellinen bändi, joka ei kyllä ollut niin hirveen tosissaan otettava orkesteri.

Oliko se Cartung? Mä olen tainnut nähdäkin sen joskus…

Jukka: Itse asiassa Morning After oli soittamassa meidän ekalla keikalla Riksussa. Ei… ei ollut Cartung siellä, Endstand oli ja End In Sight ja Aurinko.. Aukkis!
Antti: Se oli ensimmäinen keikka DMT nimellä. Me ei loppujen lopuksi Sachan kanssa hirveän montaa keikkaa soitettu, Rauhanasemalla pari, jotka meni kyllä tosi hyvin. Kyllähän siellä jengi vielä vähän kyräili, ja sitten kun jengi alkoi tanssimaan keikoilla vähän rajummin, siitä tuli seuraavan kerran sanomista. Leimattiin kovisbändiksi ja puhuttiin paskaa selän takana. Ei meitä ole kuitenkaan ikinä kiinnostanut miten jengi tanssii, se on ihan sama.
Jukka: Ne kaikki jotka meitä silloin kritisoi, oli kaikki sXe ja vegaaneja, periaatteessa kukaan ei ole enää, kaikki on dropannut kaiken, jos on scenessä enää edes mukana.

Tämä kysymys olisi ehkä ollut enemmänkin Krisselle, mutta hän ei ole nyt paikalla. Kuitenkin, Krissehän pyörittää Full House Recordsia ja uutta Legacy levykauppaa, tatuointi bisnestä, ja lisäksi järkkää keikkoja ja hoitaa vielä ulkomaalaisia bändejä Suomeen. Että miten se tämän kaiken ehtii?

Antti: Kyllä sitä itsekin ihmettelee. Yhdessä toisessa haastattelussa kysyttiin tuosta Scenesters biisistä, ja kun mä aluksi luin niitä lyriikoita, ne kuulosti aika kornilta rick ta life hardcorehehkutukselta. Mutta kun niitä sitten kelaa, niin kyllä se on ihan totta mitä Krisse siellä huutaa. Se on sinänsä kyllä aika säälittävää, että Helsingissä hardcoren eteen ei oikein kukaan muu tee mitään kuin Krisse.

Taisi Full Housessakin olla aika hiljaista kun Krisse oli reissussa?

Antti: Joo, oikeastaan se tekee sitä ihan yksin. Kun Krisse julkaisee levyjä, niin bänditkään ei tee oikeastaan mitään sen eteen. Krisse hoitaa kaiken mainostuksen, promotoimisen ja sanan levittämisen. Mutta kyllä me ollaan nyt ainakin Down My Throatin osalta muutkin osallistuttu, ja ruvettu tekemään hommia, mainontaa, promotointia ja haastatteluja, ettei Krissen tarvitse enää ihan kaikkea tehdä yksin.

Mitä te muut sitten teette siviilissä?

Antti: Mä olen duunissa aika pienessä uusmedia firmassa, teen ad:n hommia ja graafikon hommia ja välillä jotain koodausta.
Jukka: Mä opiskelen ja käyn töissä tällä hetkellä. Viimeistä vuotta itse asiassa koulussa, luen graafista tekniikka, musta tulee insinööri. Arttu on metsäliitossa, se on joku sisälähetti tai mikä lie, se on Laurin kanssa samassa paikassa duunissa.

Suomalainenkin hardcore on mun mielestä kaupallistunut aika paljon, ainakin sinä mielessä että bändeillä on sponsoreita ja jotkut bändit on tehnyt musiikkivideoitakin. Minkälaisia ajatuksia teillä on tästä, eikös teilläkin ole Dickies sponsorina?

Antti: Ei sitä mun mielestä voi sponsoriksi sanoa, saadaan sen äijän kautta sisäänostohintaan Dickiesin kamaa.
Jukka: Eikä ne ole meille ikinä rahaa antanut, eikä me ruveta mitään logoja levynkansiin painamaan.

No entä jos te tekisitte videon, ainakin se MoonTv:llä pyörisi?

Antti: Ei me olla kyllä mitään videota todellakaan suunniteltu, jos me joskus video tehdään, se tulee varmaan olemaan jostain keikkapätkistä.
Jukka: Mä en ainakaan henkilökohtaisesti diggaa musavideoista ollenkaan. Kun hardcore bändit tekee musa videoita se on niin pelleilyä… paitsi Morning After tietysti poikkeuksena…
Antti: Ihan pelleilyä!! Ei vaan, voihan se videokin olla hauska tehdä. En tiedä millainen Morning Afterin videosta on tulossa, mutta voin kuvitella että se on varmaan aika hauska. Siitä nyt ei ihan tosissaan ole yritetty tehdä jotain tosi rankkaa.

Joo, tämäkin olisi ollut enemmänkin Krisselle, mutta kai teiltäkin jotain irtoaa. Eli onko sanoitukset teille miten tärkeitä? Nykyään tuntuu tulevan niin paljon uusia bändejä joilla ei ole oikein mitään sanottavaa.

Antti: Kyllähän se nykyään vaikuttaa vähän siltä ettei bändit panosta sanoituksiin niin hirveästi, enemmänkin siihen musaan. Ei se meilläkään ihan ykkösasia ole, enemmänkin panostetaan musiikkiin. Annetaan Krissen kirjoittaa mitä huvittaa, mutta kyllä me katsotaan ettei sieltä ihan mitään typerää ala tulemaan. Yleensä sen sanoitukset on niistä asioista mitä sillä jonain päivänä sattuu päässä liikkumaan, ei se hirveästi kelaile, että kirjoitanpa nyt tästä aiheesta. Ne on aika henkilökohtaisia, mutta kuitenkin maan läheisiä sellaisista asioista joita jokainen voi soveltaa omiin kokemuksiinsa. Kyllä niissä kaikissa on jotain takana. Muutenkin ne on niin kuluneita aiheita, kaikki yhteiskunnasta nuriseminen, ja kun ei meillä oikeasti ole hirveästi mitään valittamista, niin miksi pitäisi väkisin ruveta narisemaan sen takia että joku punkki saa lukea että haistakaa yhteiskunta vittu!? Mutta kyllä se on ihan totta että monelta bändiltä kaipaisi parempia sanoituksia, just niin monet on sitä oman crewin hehkuttamista…
Kalle: Past Glories?
Antti: Niin, Past Glories… En tiedä kun en ole lukenut niitä sun sanoituksia, kai ne on ihan ok. Mutta kyllä se käy välillä vituttamaan, mun mielestä se on kyllä aika heikkoa, jos päässä ei mitään muuta liiku kuin että meidän crewi on mahtavin ja me ollaan kovimpia pitissä. Että sellaiseen ei kyllä ainakaan lähdetä.

Tehän olette nyt viime vuosina keikkailleet aika paljon, niin kertokaa jokin hauska keikkatarina. Näillä reissuillahan tunnetusti sattuu ja tapahtuu kaikenlaista.

Kalle: Kerro kakkatraumasta.
Jukka: Lappeenrannassa Arttu todisti Veskun takapihalla pornoleffan kuvausta, onneksi me muut nukuttiin ettei tarvinnut katsella sitä.
Antti: Kerran Kuopiossa tehtiin jatkoilla kaverille munankarvoista hitler viikset ja teipattiin ne…
Kalle: Kerro kakkatraumalapsesta.
Antti: Mikä se on?
Kalle: Arttu säikähti sitä pökälettä.
Antti: Emmä edes muista…
Kalle: Silloin Niklaksella… Lahdessa… Rooster Festin jälkeen… Niklaksella…
Jukka: No Lahdessa kyllä tapahtuu aina, Torven munamies on ihan ykkönen!
Kalle: Kerro se!
Antti: Aina sitä jotain tapahtuu…
Kalle: Höh!
Antti: No mitä!! Arttu pelästyi Kallen kakkaa!
Kalle: Hirveä pökäle. Mä en vetänyt sitä, ja Arttu meni sinne vessaan ja kirkui kun nainen!

Älkää kertoko sitä kun oltiin mun luona yötä!

Jukka: Sitä me ei kerrota!!

Onko enää sitten mitään lisättävää, viimeisiä sanoja…

Antti: Olisi hauska soittaa enemmän livenä, Suomessa on liian vähän keikkoja. Sen on huomannut nyt kun oli Euroopassa, niin Suomalaisilta bändeiltä puuttuu kaikilta ihan törkeästi livekokemusta. Siellä bändit soittaa joka viikko keikkoja, ja sen kyllä huomaa. Se on tosi harmi, että Suomessa on niin vähän keikkoja. Ja silloinkin keikkoihin suhtaudutaan vähän sillä tavalla, että kilpaillaan siitä kuka soittaa ensimmäisenä ja pääsee heti dokaamaan. Olisi tosi siistiä jos bändit ottaisi keikat vähän enemmän tosissaan ja järkkäisi niitä enemmän. Mitä muutakaan täällä on tekemistä, mennä viikonloppuna johonkin diskoon? Mun mielestä olisi ainakin paljon siistimpää käydä joka viikonloppu vaikka jossain keikalla. Täällä ei ole keikkoja oikein muualla kuin Lahdessa ja Helsingissä.
Jukka: Mutta sekin on totta, ettei täällä ole niin paljoa bändejä. Samat jäsenet kiertää bändeissä, ei siinäkään oikein ole järkeä että joka viikonloppu soitetaan samalle jengille.
Antti: Se on sääli, että muissa kaupungeissa järjestetään keikkoja tasan silloin kun tänne tulee joku ulkomaalainen bändi ja sille on pakko saada ne kolme keikkaa, kyllähän silloin Turussa ja Lappeenrannassa järkätään keikkoja. Mutta Suomalaisille bändeille ei mun mielestä järjestetä tarpeeksi esiintymismahdollisuuksia, ihan hyvin voisi pitää enemmän keikkoja, vaikka ne sitten olisivatkin pienimuotoisempia, mutta ainakin bändit pääsisivät enemmän soittamaan. Olisi siistiä jos jengi järjestäisi toisilleen pippaloita…

treenikämppäbileitä…

Antti: Niin just tuollaista. Tuntuu siltä että aina kun on joku keikka se pitää viedä johonkin baariin tai nuorisotaloon, kun voisi etsiä kaikenlaisia erilaisia mestoja, keikkapaikkojakin on tosi paljon. Muissakin kaupungeissa kuin missä näitä keikkoja nyt järkätään, olisi varmasti kiinnostunutta jengiä tulemaan keikoille. Vaikkei sinne tulisikaan kun se viiskymmentä tyyppiä, niin ihan sama. Tosi monet bändit tekee yhden demon ja lopettaa kun kukaan ei buukkaa niitä keikoille. Vaikka bändi olisikin ensimmäisellä keikalla paska, ei se tarkoita etteikö siinä olisi potentiaalia. Sitten kun niitä ei enää buukata mihinkään, ne käy kelaamaan ettei tästä mitään tule ja lopettavat, ja se on tosi sääli. Kun täällä on niin vähän keikkoja, niin niihin sitten yleensä halutaan semmoisia bändejä, jotka on potentiaalisia vetämään enemmän yleisöä. Mutta toisaalta se on myös niiden pikkubändien vika, kun ne eivät järkkää omia keikkoja. Suomessa on suunnilleen kolme ihmistä ketkä keikkoja järkää ja se on aika säälittävää.

Keikkapaikkojen pula on tuntuva.

Antti: Kyllä niitä keikkapaikkoja ihan varmasti löytää, jos jaksaa etsiä. Kaikissa suurissa kaupungeissa on yliopistot ja korkeakoulut, ja niillä on paljon tiloja, joissa voi järjestää keikkoja. Stadissa on hyvä tilanne, kun siellä on Oranssi, jonne saa yleensä aina pomminvarmasti keikan järjestettyä.
Jukka: Oranssi on kyllä vähän liian pieni, se on melkein aina loppuunmyyty.
Kalle: Jos se on loppuunmyyty sinne voi mennä sieltä takaovesta, kävellä vain sisään…
Jukka: Ja Helsinkiin pitäisi saada ikärajattomia keikkoja enemmän. Mä en ole nähnyt uusi naamoja keikoilla vuosiin, aina ne samat naamat vaan siellä pyörii. Ketään nuoria ei tule mukaan messiin.

Keskustelu jatkui vielä tovin enemmän tai vähemmän huutoäänestyksenä Suomi hardcoren tilasta, mutta viesti päättäjille on selvä: Lisää keikkoja. Ja ostakaa Down My Throatin levy, sillä se on helvetin hyvä!

25 Ta Life

25 Ta Life nähtiin elävänä Suomen Lappeenrannassa. Keikan jälkeen haastateltiin hardcore-ikoni Rick ta Lifea…

Miten on kiertue mennyt tähän asti?

Olemme kiertäneet nyt vähän yli kuusi viikkoa, ja tämä on ehdottomasti paras kiertueemme ikinä. 25 ta Lifen ja Comin Correctin kanssa olen tehnyt yhteensä yhdeksän kiertuetta, ja tämä on ensimmäinen kerta kun olemme Pohjoismaissa soittamassa. Olemme todella innoissamme tästä kiertueesta, olemme saaneet levyjä pihalle ja levitettyä niitä paremmin, joten ihmiset tuntevat meidät paremmin kuin aikaisemmin. Ensimmäiset keikat esim. Italiassa ja Saksassa olivat kauheita, mutta nyt on ollut todella hauskaa, koska olemme heille tutumpia kuin aikaisemmin. Tällä kiertueella yleisä on ollut hyvin mukana ja palaute on ollut todella positiivista. Olemme soittaneet isommissakin paikoissa kuin tällä kiertueella soitamme, mutta nyt kun keikoilla on 100-150 ihmistä he kaikki pitävät meidän musiikista, ja vastaanotto on ollut todella hyvä.

Oletko huomannut mitään eroa yleisössä eri maissa?

Täällä homma on tuoreempaa eikä ihmisiä ole hemmoteltu pilalle, niin kuin yhdys- valloissa. Siellä tapahtuu koko ajan niin paljon ja uusia bändejä tulee jatkuvasti. Täällä ihmisetosaavat arvostaa bändejä ja niiden sanomaa enemmän. Ihmisten tapaaminen kiertueilla eri puolella maailmaa, varsinkin euroopassa, on avartanut mieltäni todella paljon. Täällä on paljon enemmän unityä kuin jenkeissä. Bändeistä pidetään parempaa huolta, järjestetään ruokaa ja yäpaikka. On todella tärkeäää että bändejä arvostetaan ja niistä pidetään huolta, koska tällä hommalla ei paljoa rahaa tee, tänne tuleminen ja täällä matkustaminen vie kaiken sen mitä saamme, ilman oheistuotteita tekisimme tätä luultavasti tappiolla.

Sinullahan on oma distro. Elätkö distron tuotolla vai teetkö jotain muuta hommaa?

Olen 29 vuotta ja asun äitini luona, ja sieltä käsin pyöritän levy-yhtiötä ja distroa. Nuorempana tein kaikenlaisia hommia, rahat menivät levyihin, keikkoihin,t-paitohin, kaikkeen hardcoreen liittyvään. Nyt saan tuon kaiken distron kautta, vaihtamalla tavaroita.

Aivan, aivan. Miten…

Odota vielä hetki. Kaikki bändissä työskentelevät, Fred ja Rob ovat rakennuksella täissä, Dave on kukkalähetti ja minä pyäritän levy-yhtiötäni ja distroani. Nuorempana olin töissä ja säästin rahaa, ja nyt voin tehdä tätä. Kiertelemme vähän aikaa ja kun palaamme kotiin, kaikki menevät takaisin täihin. Paitsi minä, 25 ta Lifen ja Comin Correctin kanssa saa olla kirtueella koko ajan. Levy-yhtiöstäni tulevat rahat käytän levyjen julkaisuun ja hardcoren tukemiseen ja sen levittämiseen. Mielestäni on tärkeää, että hardcoresta tulevat rahat laitetaan sinne takaisin (money back to scene toim. huom.), tiedäthän, sceneen osallisten pitää tukea toisiaan. Jos minä menen etsimään töitä, niin minulle nauretaan. He eivät välitä kuinka hyvä ihminen olen, he näkevät minut vain sellaisena kuin näytän ulospäin. Tämä on meidän maailmamme, kun menet heidän maailmaansa, siellä ei ole ennakko-luulottomuutta. Jos et ole heidän kaltaisensa, et saa työtä. Minä en ole rahan perään, minulla ei ole hienoja tavaroita enkä tarvitse paljoa rahaa elämiseen. Minulle elämä on asioiden kokemista, hauskan pitoa, matkustamista ja kavereiden kanssa hengailua. Kunhan saan tarpeeksi rahaa laskujen ja vuokran maksamiseen, olen tyytyväinen. Ylimääräiset rahat mitä saan levy-yhtiöstä ja distrosta, sijoitan takaisin hardcoreen ja tulevaisuuteen. Kiertueilla pyrin aina tukemaan kidejä demojen, lehtien jne. kautta, minusta se on todella tärkeää. Hardcore punkrock supporting each other, you know…

Välispiikeissäsi puhuit paljon käyttäytymisestä tanssilattialla. Tänään nähtiin keikalla circlepittikin jota ei ole nähty hardcore keikoilla pariin vuoteen.

New Yorkissa hardcore on todella väkivaltaista, ja se on siistiä koska kaikki ovat siinä mukana. Mutta kun pari tyyppiä, jotka ovat nähneet ehkä videoita tai käyneet nykissä, vievät sen johonkin muualle, ihmiset eivät ymmärrä mitä helvettiä tapahtuu. Jos kaikki haluvat olla siinä mukana, sitten se on ok, mutta jos käyttäytymisesi pilaa kaikkien muiden keikan… Olemme raju bändi, mutta arvostamme kaikkia. Kaikki haluavat olla osallisia ja heitä pitää arvostaa. Siksi circlepitit, pile-onit (miten tuon nyt sitten suomentaisi, kasaantumiset… toim. huom.) ja sing-alongit ovat hyviä, koska kaikki voivat olla mukana. Karateliikkeet ovat usein vain tyypeille jotka ovat isompia ja lihaksikkaampia.

Lappeenranta on siitä erikoinen paikka, että vaikka täällä on raju pitti, mukana on aina pari tyttöä mitä harvoin näkee muualla Suomessa.

Ihan totta. Me pidämme siitä, mutta minusta on tärkeää pitää silmällä ihmisiä jotka käyvät keikoilla, ei varsinaisesti valvoa sceneä, mutta pitää huoli että se on vilpitön. Tämä on meidän kotimme, jos bändi on lavalla ja käskee hakkaamaan jengiä ja haluaa nähdä verta, silloin ollaan hukassaa.

Arkangel oli täällä soittamassa noin vuosi sitten ja hekin halusivat verta pittiin…

Niin, mutta kun kukaan ei välitä enää bändistäsi ja väkivalta on tärkein asia, mitä silloin saavutetaan? Tahdomme ihmisten menevän meidän keikan jälkeen kotiin kertomaan muille ja motivoimaan heitä tekemään jotain. Tahdomme heidän pitävän hauskaa, koska maailmalla ei ole aina helppoa, elämä on usein rankkaa, varsinkin nuorille. Hardcore on jotain todella erikoista, musiikki, sanoma, straight edge, tämä on ainutlaatuinen asia ja tahdomme pitää sen sellaisena. Kasvoin tämän parissa ja se auttoi minua elämässäni eteenpäin. Haluan antaa nuorille sen kaiken mitä hardcore antoi minulle nuorempana. Koulu ei auttanut, vanhempani eivät auttaneet, he olivat tukenani mutta eivät ohjanneet samalla tavalla kuin bändien sanoitukset, kuulostaa hullulta, mutta se on totuus. Agnostic Front, Youth of Today, Minor Threat, he pelastivat elämäni ja tekivät siitä mitä se on tänään. Ilman heitä en olisi niin onnellinen kuin olen nykyään. Suinkaan kaikki eivät voi olla onnellisia.

Mitä mieltä olet niinsanotuista antiunity yhtyeistä kuten S.O.D. ja One Life Crew?

En välitä siitä, meillä on oma viestimme. Jos scenessä ei ole yhtenäisyyttä eri ryhmien välillä se heikkenee, tarvitsemme toistemme tukea. Minulle hardcoren sanoma on opettaa ja kasvattaa toinen toistamme.

Skarheadin levyllä Kings at crime on biisi nimeltään You are scumbag, ja sanat siihen biisiin oli osittain sinun tekemät…

Ezec on ystäväni, rakastan häntä, hän on hyvä jätkä. Koko homma sai alkunsa kun soitimme Integrityn ja Crown of Thornzin kanssa Systems Overloadin levynjulkaisu bileissä Clevelandissä. He puhui- vat jotain Ezacistä, ja sanoin heille että hän on ystäväni eikä teidän pitäisi puhua hänestä paskaa sillä voitte joutua vaikeuksiin, ne kaverit voivat olla todella vakavissaan. Jos minusta puhutaan pahaa, en välitä siitä, koska en hae tappeluita osoittaakseni kuinka kova olen. En usko semmoiseen, uskon saavani kunnioitusta olemalla mukava ihminen. Siihen biisiin kirjoitin alkuun pari riviä jas sitten Ezac kirjoitti loput. Mutta S.O.D. ja bändit kuten One Life Crew, ehkä he ovat hyviä tyyppejä, mutta erityisesti One Life Crew tekee pilaa siitä minkä eteen ihmiset tekevät paljon tyätä ja mitä vastaan he taistelevat vielä tänäänkin, erityisesti hardcore scenessä, eikä se ole mielestäni erityisen hauskaa. Aina on olemassa idiootteja ja ne tyypit ovat idiootteja. Mutta minä yritän katsoa heidän typeryytensä yli. Näen paljon ihmisiä jotka tekevät kovasti tyätä hardoren pitämiseksi hengissä ja paljon hyviä bändejä, ja niihin ihmisiin kiinnitän huomiota ja niiden kanssa olen tekemisissä. En aio välittää negatiivisistä ihmisistä. Aina on olemassa idiootteja, mitä sille voi tehdä. Pitää vain keskittyä siihen mitä itse tekee. jos tulet ahneeksi ja alat kusettamaan ihmisiä etkä välitä mistään. Minusta se että pystyy tekemään tätä, matkustamaan ja pitämään rakastamani musiikin hengissä on tärkeintä. Minulle se merkitsee enemmän kuin yksikään iso levytys sopimus voisi ikinä antaa. Jos voin ikinä antaa jollekin muulle hardcoren kautta sen minkä minä olen siltä saanut, se on paras korvaus.

Luin Indecisionin haastattelun maximum rock ’n roll -lehdestä ja he puhuivat todella arveluttavia asioita Back Ta Basicsistä, heidän ep:nsä uudelleen painosta ilman heidän lupaansa. Ja erään bändin (jonka nimi on haastateltavan pyynnästä jätetty pois) levyssä kehotetaan olemaan ostamatta Back Ta Basicsiltä mitään. Voitko selittää mistä näissä tapauksissa on kyse?

Olet ymmärtänyt sen haastattelun väärin, koska Indecisionin kaverit ovat ystäviäni. Tein levystä uusinta painoksen mutta olen aina auttanut heitä ja antanut heille osansa. Kun tein levyn, annoin heille niitä sata kappaletta plus muuta tavaraa, koska olin lähdässä Eurooppaan pitkälle kiertueelle. Jotain tapahtui heidän autolleen, enkä koskaan saanut rahoja niistä levyistä. He sanoivat että vaikka olisinkin tehnyt sen, he eivät olisi välittäneet koska olen mukana tässä koko sydämelläni ja olen auttanut niin montaa bändiä. Mitä siihen toiseen bändiin tulee, en ole ikinä tuntenut tarvetta puolustella itseäni, koska useat ihmiset tietävät että olen omistautunut tälle asialle ja teen kovasti täitä. Haluan ihmisten ottavan itse selvää asioista, tiedän millainen bändi on kyseessä, mutta en halua kulkea ympäriinsä puhumassa pahaa toisista. En ole tässä mukana tehdäkseni vihollisia vaan tehdäkseni ystävyyttä ja ystäviä. En haluaisi heitä edes mainittavan koko haastattelussa, he saisivat vain turhaan ylimääräistä huomiota.

Kun Subzero oli täällä Misfitsin lämppärinä pari vuotta sitten yksi suomalainen.tyyppi haastatteli heitä, ja he puhuivat tuffguy meiningistä, creweistä ja jengeistä. He sanoi-vat että 25 ta Lifen jäseniä on jengeissä. Onko se totta?

En tiedä olemmeko jengi niin paljon kuin olemme ystävykset. En välitä kirjaimista, välitän ystävistäni. Kun kasvoimme, hardcore oli itsensä parantamista. Viimei-sen viiden vuoden aikana olen muut-tunut niin paljon, aikaisemmin join, poltin, aloitin tappe-luja, mutta nyt olen aikuistunut ja haluan edustaa positiivista sanomaa. En tahdo tuhota sitä mikä on auttanut minua elämässäni. Olemme kaikki muuttuneet parempaan, ja jos ikinä olen ollut jengissä näen ne ihmiset Madballista, Agnostic Frontista ja Skarheadistä ystävinäni enkä jenginä. Hardcorehan on yksi suuri perhe, tiedäthän… Ehkä aikaisemmin etsimme tappeluita, mutta nyt olemme paljon vanhempia. Jos olisin halunnut todistaa jotain bändille, josta aikaisemmin puhuimme, olisin tehnyt sen. Joka päivä minusta tuntuu ettäjoku haluaa kaataa minut. Mutta en halua vajota sille tasolle, lyödä ja satuttaa.

Yksi kysymys koskien 25 ta Lifen asemaa hardcore scenessä. Luuletko että se olisi erilainen jos ette olisi New Yorkista?

Minulla on tähän kaksikin vastausta. Ensinnäkin, mielestäni New York hardcorea arvostetaan kovasti koska sieltä New York hardcore on lähtäisin, joten ihmiset kiinnittävät enemmän huomiota siihen mitä siellä tapahtuu. Ei sillä että kukaan hyätyisi muiden kustannuksella, koska siitä ei todellakaan ole kyse. Me kaikki olemme tässä mukana koko sydämellämme. Luulen että ihmiset kiinnittävät huomiota enemmän bändeihin jotka tulevat New Yorkista. Mutta viimeisten seitsemän vuoden aikana olen tehdyt todella kovasti täitä 25 ta Lifen, Comin Correctin ja Back Ta Basicsin eteen ja kirjoitellut kirjeitä ympäri maailmaa, sillä ei olisi ollut merkitystä mistä olin kotoisin, olisin silti ollut yhteydessä moniin ihmisiin. Tärkeintä on osallistua, olla aktiivinen eikä saa olla laiska. Olen julkaissut kokoelmia ja seiska tuumaisia, olen raatanut oheistuotteiden eteen ja käyttänyt aikaa ja rahaa niihin.Se on hommaa jota moni ei halua tehdä. Ihmiset puhuu paljon ja sanovat tekevänsä vaikka mitä, minä en ikinä sanonut mitään, tein vain ja teen vieläkin. Mutta toisaalta en odota saavani mitään, en odota soittavani isossa bändissä, en välitä sellaisesta. 25 ta Life olisi voinut mennä isolle levy-yhtiälle, se olisi ehkä hyädyttänyt meitä tai tappanut meidät. Meillä on biisi nimeltään Keepin it real, olen aina pysynyt uskollisena sille mitä hardcore ja punkrock pohjimmiltaan on; oman polun kulkemista. Olisin saanut Back Ta Basicsin levyja isoille levittäjille, mutta minusta on tärkeää että vaihdan levyja scenen sisällä, jotta raha pysyy scenessä. Miksi antaa levyni ihmisille jotka eivät järjestä keikkoja, soita bändissä eivätkä välitä musiikista tai viestistä? Levyjä pitäisi myydä ihmiset jotka ovat osallisena hardcoreen, jotta voidaan vahvistaa sceneä, auttaa uusia bändejä, tehdä paitoja, harjoitella ja ostaa parempia laitteita. Jotkut ihmiset sanovat tekevänsä tätä itselleen eivätkä saa siitä yhtään rahaa. Mutta raha ei ole paha asia, vaan se mitä sillä teet.

Viimeinen kysymys. Miten ihmiset reagoivat ulkonäkääsi?

Olen tyytyväinen omaan ulkonäkääni. Nuorempana käytin huumeita, olin tuuliajolla eikä minulla ollut mitään suuntaa elämässäni. Kävin aina hardcore keikoilla ja olen nähnyt kaikki straight edge bändit mutta se ei ikinä ollut osana tai oli osa elämääni, mutten ikinä samaistunut siihen drug free -sanomaan. Kun jouduin linnaan heroiinista, se oli aivan kuin käännekohta elämässäni. Mietin etten halua elämäni olevan tälläistä, en halua joutua poseen tälläisen paskan takia. Ulkonäkäni lävistyksineen ja tatuointineen ovat kaikki osaltaan auttaneet minua kehittymään ihmiseksi joka nykyään olen. Kuten sanoin aikaisemmin, yhteiskunta ei välitä vaikka haluan auttaa ihmisiä ja vaikka olen kuinka hyvä ihminen tahansa, he näkevät minusta vain ulkokuoren. En voi olla mitä he haluavat minun olevan, minun täytyy olla mitä olen, ja olen tyytyväinen itseeni. Kun ihmiset katsovat minuun ja nauravat, ajattelen että minulla ainakin on rohkeutta olla oma itseni, heillä ei ole. Ehkä he ovat tyytyväisiä sellaisina, mutta minä en ikinä ollut onnellinen sellaisena. Se minua hardcoressa viehättää, lauma hulluja ihmisiä, ja jotenkin tulemme kaikki toimeen keskenämme. Se on elämäntapa joka auttaa elämissämme. Nykyään kuittaan ihmisten utelut vain sanomalle että kävi huono tuuri kalastamassa tai jotain sellaista, olen kuullut jo niin paljon. Jotkut ihmiset saattavat käydä hankaliksi koska minulla on paljon tatuointeja ja muuta, mutta luulen että he ovat vihaisia vain siksi koska heillä ei ikinä ole rohkeutta tehdä asioita joita haluaisivat. Kun tulin kotiin otettuani ensimmäisen tatuointini, äitini itki ja kysyi miten voin tehdä sellaista. Sanoin ettei minusta ikinä tulisi lääkäriä tai juristia, haluan vain pitää hauskaa niin paljon kuin mahdollista. Nykyään hän on todella ylpeä minusta, vaikka välillä tuntuu etteivät vanhempani ymmärrä hardcoresta mitään. He luulevat että poika soittaa jossain isossa bändissä, mutta emme halua sellaista koska se olisi luultavasti koko bändi loppu. Tiedän että se on kusetusta, ne ihmiset sylkevät naamalleni kun näkevät. He ovat ystäviä ainoastaan siksi että tietävät voivansa tehdä rahaa minusta ja scenestämme. Mutta en ikinä tekisi sellaista, en ikinä pettäisi sitä mikä on antanut minulle voimaa tullakseni ihmiseksi joka tänään olen. Tiedän että ne ihmiset on täynnä paskaa. Olen tyytyväinen miten asiat ovat, olemme saavuttaneet enemmän kuin olisimme ikinä osanneet kuvitellakkaan. Sanoituksissamme käsitellään paljon asioita joita on tapahtunut elämässäni, erityisesti biisissä Turning Point, ja ne merkitsevät minulle paljon. Kun keikalla joku tulee sanomaan että voi samaistua niihin, se on todella hienoa.

Arkangel Lappeenrannassa

Pitkästä aikaa oli tiedossa kunnon hardcorekeikka, kun luvassa oli yhden legendaarisen belgiascenen bändin Arkangelin invaasio Suomeen. Lahdesta lähdettiin aikaisin päivällä autoilemaan kohti Lappeenrantaa, ja mukana messissä oli Erkkilä, Rapeli Bros ja Minä (=Jake). Matka meni mukavasti kaljapulloa kallistellen ja Blood For Bloodia laulaen, ulkona oli kyllä mukava pakkanen, n. -30 C. Paikalle päästyämme huomasimme olevamme helvetisti etuajassa, ja näinollen keskityimme pizzerian etsimiseen ja pakastuneen Lappeenrannan tarkasteluun.

Ja lopulta keikalle: Ensimmäisenä aloitti uppo-outo Equity Pietarsaaresta. Todella hidasta jyräävää HC:ta death metal -hengessä, laulajakin murisi niin matalalta, että tuli nuo 90-luvun taitteen Earache-bändit mieleen. Bändi ei ole kai kovin montaa keikkaa heittänyt, koska jonkinverran oli hapuilua ilmassa ja vähän ujoilta vaikuttivat. Kumminkin Equityllä olisi rahkeet hanskassa isoompaankin huomioon, biisit ja soittotaito kuulostivat olevan OK. Tämän bändin soisi panostavan lisää lavameininkiin, mitä nyt laulaja Mikey vähän heilui örinänsä tahdissa. Bändin heeboista taisi muuten olla 3/5 sXe. Yleisö keskittyi Equityn aikana tarkasti seisoskeluun.

Seuraavaksi paukkasi lavalle paikalliset kingit Shed, ja meno repes pitissä hurjaksi, oli windmillä, kickboxingia ja taisi joku roikkua katossakin tämän kuoloydin-pumpun paukuttaessa raivoaan. Shedin lavameininki oli pikkaisen rauhoittunut sitten viime näkemän ja tämä näkyi tarkemmassa ja tiukemmassa soitossa, live-energian siitä kummemmin kärsimättä. Tai ehkä jätkät ovat soittaneet Lappeenrannassa jo liian monta kertaa, eikä enää jaksa innostua soittaa samassa mestassa samoille rumille naamoille. Coverina tuli taas tuttu Inregityn Abraxas Annihilation, ja pitissä oli huidontaa taas vaikka muille jakaa, olinhan siellä minäkin…

Seuraavana oli vuorossa Carpe Diem Porista jota olin kuullut kehuttavan, ja voi PERKELE että Tapsa & Co oli kovia! Carpe Diem pisteli soittaen julman tiukkaa & nopeata new schoolia ja selvät soundit vielä lisäsivät hyökkäävää fiilistä. Tuli aika paljon mieleen Floridan Morning Again. Tapsa on tämän hetken paras hardcore-vokalisti Suomessa. Oli siis aivan pakko lähteä tanssimaan, kun isot miehet myllytti. Ainoona miinuksena oli vähän töksähtävästi heitetyt välispiikit. Illan paras bändi, ehdottomasti!

Sitten oli vuorossa pitkän odottelun jälkeen Brysselin Arkangel, ja kunnon nostatusintron jälkeen paikassa räjähti H8000 -soundinen mylly päälle: Pitti oli parhaimmillaan 10 X 10 metriä täyttä rähinää, bändiä ei meinannut nähdä tanssivan ja lentävän yleisön takaa, lava kun oli vain noin 30 cm korkea. Keikan loppuvaiheessa alkoi kunto porukalta loppua, ja meno yleisössä vähän rauhoittui. Bändi kyllä jaksoi jyystää koko setin voimalla loppuun. Arkangelit antoi propseja pitissä windmilliä vetäneelle n. 10-vuotiaalle nappulalle, ja saimme kuulla myös pitkän vuodatuksen veganismin ihanuudesta ja sitten toivottiinkin verta pittiin. Arkangel oli siis luja kokemus, mutta Carpe Diem soitti ne ns. suohon.

Keikan jälkeen painuttiin paikalliseen discoon haisemaan hielle & kaljottelemaan, jonka jälkeen häivyttiin Tompan ja Hannun kommuuniin nukkumaan. Hyvä reissu ja kiitokset yöpaikasta.