Kaikki kirjoittajan Sauli Hirvonen artikkelit

Loved & Hated – Camouflage

Loved And Hated on Agnostic Frontista tuttujen heppujen Jimmy Collettin (laulu ja kitara, levyllä myös rummut) ja Rob Kabulan (basso) viime vuonna pystyyn pistetty projektibändi. Muita bändin poikia on Stand Clearin Larry Nieroda (kitara) sekä Minor Disturbancen Mike Reese (rummut). Ei tästä nyt arvostelun muodossa mitään ihmeellistä saa aikaan, joten lyhyemmän kaavan kautta: Tämä on L&H:n ensimmäinen tuotos, seitsemän biisin EP. Varmaan turha mainita että levyltä ei löydy brutaalia mättöä. Vanhaa koulua oi! ja punk vaikutteilla, Collettin laulun kuulostaessa mainiolta. Hitteinä toimii ”Victim” sekä ”Fucked Up”. Layout on aika old school -jälkeä pääkalloineen ja maastokuvioineen. Koko paketti toimii!

Eri esittäjiä – A Breed Apart – On the Outside Looking In

Hatecore ja Not Gonna Say Recordsien yhteinen kokoelma. Hatecore tunnetaan Warzone-tribuutin julkaisijana, mutta muuta ei sitten ole tullut ko. lafkalta ulos. Bändejä on kymmenen, laidasta laitaan: Oi!:sta, old schoolin kautta metalliseen mättöön.

Kimaran aloittaa Everybody Gets Hurt, jonka Bringin it Back on tiukkaa tavaraa. Toisena Hated & Proud, joka nimensä puolesta voisi olla rujompaakin Oi!-soitantaa, mutta aika pehmeäksi esitys jää. Sekavan Crowd Deterrentin jälkeen stereOIssa sOI Combat 84:n Politically Incorrect. Kaksi seuraavaa kappaletta kuuluu paljon puhutulle Through It Allille. Vanhaa koulua tyyliin Pitboss 2000, vain pienillä sanoitusten eroavaisuuksilla… Mainion Clenched Fistin perässä tulevat mitään sanomaton Insult 2 Injury ja vauhdikas Nothing Personal. Sen sijaan Empire Falls ei ole hirveästi kehittynyt sitten Rekindling The Fire -levyn tiimoilta. Tunkkaista on meininki kahden kappaleen verran. Tarjoilun päättää 100 Demonin prutaali Ne Desit Virtus.

Kokonaisuudessa heikohko paketti, ja aivan kuten Warzone tribuutti, tämäkin levy vaikuttaa keskeneräiseltä, viimeinen voitelu on jäänyt pois. Toivottovasti kyseiset lafkat panostavat tulevaisuudessa enemmän laatuun, vaikkakaan määrillä ei ole mässäilty.

No Retreat – Rise of the Underdog

Levyraadissa tuli mainittua ettei jaksa innostaa. Oikeassa olin; Pittsburghin BFL-jannujen esikoislevy kovinkaan paljoa lupaile. Ensimmäisenä bändistä tulee mieleen Hatebreed. Soitto on hidastempoisenpaa ja yksityiskohtaisempaa kuin Hatebreedillä, mutta samoista elementeistä tuntuu olevan kasattu. Äijillä on tainnut olla liikaa yrittämistä, soiton kangerrellessa joissakin kohdissa pahasti. Etenkin rummut kolisevat välillä aika ikävänkuuloisesti. Ja yksi kauhistuksen aihe löytyy ”B.F.L.”-biisistä, joka alkaa trendikkäällä räppirenkutuksella. Ilmankin oltais pärjätty…

Toinen yhtymäkohta Hatebreediin on, että laulaja muistuttaa kovasti Jamey Jastaa. Itse murina ei kuitenkaan ole ongelma, vaan lähinnä levyllä vierailevat laulajatähdet, jotka eivät sopeudu täysin ympäristöönsä. Etenkin viimeisessä kipaleessa ”Men Of Honor”, joka myös löytyy splitiltä, huhuillaan pahasti metsään. Miksaajankin on tunnettava vastuunsa näissä tapauksissa.

Pienellä hiomisella ja suoraviivaisemmalla otteella varmasti huomionarvoinen orkesteri positiivisessa mielessä. Mutta, tämän levyn perusteella voidaan sanoa, että No Retreat on tyypillistä metallista hardcorea soittova bändi, joka jää selvästi keskiverron alapuolelle.

A Poor Excuse – Crashed Out, Wasted, Useless, Hated

Bostonin loputtomasta punkkaivosta olen onkinut tämänkin levyn. A Poor Excuse soittaa old school streetpunkrokkia tyyliin vanhempi Agnostic Front. Kansikuvakin on AF:n Cause for Alarm -henkinen synkistely. Kieltämättä tästä frontti mieleen juolahtaa, hieman nopeampana. Laulajakin muistuttaa lausunnoltaan kovasti nuorta ja pitkäkutrista Rogeria. No, tästä voidaan olla montaa mieltä, mutta minä olen oikeassa. Levyä kuunnellessa täytyy olla tarkkana, ettei se hurahda ohi hetkessä. Tyylilleen uskollisena koko levy on nopeaa paahtoa, levyn ollessa vain kaksitoista minuuttia pitkä. Raitoja sentään löytyy 12 kappaletta, yhden ollessa noin 2 sekuntia. Yhteenveto: Helvetin hyvää oldskoolia jälleen kerran Itärannikolta, mielellään tätä kuuntelisi pitemmänkin setin.

Oxymoron – Best Before 2000 – the Singles

Yhdeksänkymmentäluvun alussa, kun Oi!/streetpunk ei ollut kovinkaan kovassa huudossa, päätti neljä saksalaista retkua pistää orkesterin pystyyn. Vaihtoehtona tälle olisi ollut alkaa kitistä kun mitään ei tapahdu ja bändit on ihan huonoi ja keikat on mälsiä jne, mutta punkit päättivät siis tehdä asioille jotain. Oxymoron soittaa melodista streetpunkkia, kahden kitaran voimin antaen musiikille lisää syvyyttä. Levyn kolmannella Bondage-raidalla hivellään jopa jonkin asteista ska-riffiä. Ei ehkä parhaimpia skapunk-viretelmiä, mutta mukavan lepponen.

Biisit on keräilty yhtyeen alkuaikojen EP:stä, spliteistä sekä eri kokoelmista. Tarkoituksena on siis ollut niputtaa irrallaan kuljeksiva materiaali yhteen. Kansilehdistä löytyy pieni historiikki jossa käydään läpi Oxyn vaiheita, jota olen itsekin häikäilemättömästi tässä hyödyntänyt. Platalla on myös kolme cover-biisiä: A.U., joka on Cock Sparrerin tekele, sekä The Whole World’s Going Insane (The Insane) ja New Age (Blitz), jotka löytyvät myös mainiolta Worldwide Tribute To The Real Oi! -levyltä. Eikä tässä vielä kaikki: Levy sisältää Run From Reality -videopätkän, jota voi katsoa tietokoneeltaan (ei toimi kasettiasemassa!). Hieman tulee mieleen Rancidin Salvation, mutta menköön.

Oxymoron muuten tarkoittaa kahta vastakkaista käsitettä sisältävää sanontaa. Kiinnostavaa…

Eri esittäjiä – Punxploitation

Punxploitation-video on Burning Heartin ja Epitaphin yhteistyönä syntynyt videokimara. Kasetin sai haltuunsa ostamalla vähintään kaksi kyseisten lafkojen levyä. Osa videolla esiintyvistä bändeistä on tullut tutuiksi vain kokoelmien kautta, joista ei ole jaksanut ottaa sen enempää selvää, joten turha oli siis odottaa mitään hittikimaraa.

Videolla esiintyy 15 bändiä, mm. Agnostic Front, Dropkick Murphys, Pennywise, Raised Fist ja Millencolin. Biisien väleihin on tungettu myös muutama haastattelu. Äänensä saa kuuluviin Pennywisen Fletcher ja US Bombsin retku Duane Peters. Ehkä parhaiten jää mieleen Raised Fistin ”Breaking Me Up” -rykäisy. Eikä niinkään positiivisesti. Sinänsä hyvä biisi on pilattu käsittämättömän hämärällä ja kuivalla videolla. Jätkät hengaillee vaatekaapissa jotkut vitun rääsyt yllä. Videon seuraaminen tuottaa samanlaisia ongelmia, kun katsoisi suorana teeveestä 50 km hiihtoa. Risuja, perkele! Muutamat videot ovat taas MTV tason trendilälläriteinilässypoppunkkia, tapaan Get Up Kids, jotka ei jaksa kiinnostaa. Myös The (international) Noise Conspiracyn kaltaiset postpunk tekeleet ovat masentaavaa kuunneltavaa ja katsottavaa. Voi rassuja. Parhainta antia ovat videot joissa vilahtelee livepätkiä. Kunnon meiningistä jaksaa aina innostua, vaikka itse kipale ei innostaisi. Agnostic Frontin pätkä ”Riot Riot Upstart” vie voiton videolla, jossa ukot soittaa kadulla (yllättäen). Omaperäistä? Enpä tiedä, mutta paras kuitenkin!

Kokonaisvaikutelma videosta jää aika köyhäksi. Olisin kaivannut enemmän haastetteluja tai ihan vaan hengailupätkiä. Ei muuta kuin kasetti sisään!

4 Skins – Singalong A 4-Skins

4 Skins hyppäsi toiseen punkaaltoon vuonna 1979. 4 Skiniä toi esille Britannian nykypäivää (70/80-lukuja) työväen näkökulmasta. Poliisiväkivaltaa, korruptiota sekä rasismia. Itse eivät ilmeisesti harjoittaneet mitään näistä, silti Skinit ”nauttivat” National Frontin luupäiden suosiosta. Vaikea sitä on fanejaan valita… Kertoisin mielelläni enemmän tästä mielenkiintoisesta aiheesta, mutta en osaa koska en ymmärrä bändin biosta hevonvittua.

Levy sisältää yhteensä kuusitoista liveraitaa. Seitsemän ensimmäistä on napattu vuoden ’82 The Good, The Bad & The 4-Skins -albumilta, joista toinen puoli on live-tuotosta ja toinen studiomateriaalia. Viimeiset on taasen poimittu vuoden 1984 From The Chaos -levyltä. Näin siellä lukee, joten kai se on uskottava.

Jos joku asia tällä levyllä käy harmittamaan, on se yleisön käsittämätön mökä. Hirveetä huutamista, hyvä jos musiikkia kuulee, mutta olihan tämä pakko ostaa kun sain halvalla. Eiköhän se sitten ollut siinä…

Eri esittäjiä – Worldwide Tribute to the Real Oi!

Lukutaidotonkin voi jo kansien perusteella päätellä että levyllä on jotain tekemistä katupunkin kanssa (Katukiviä löytyy enemmän kuin Lahden keskustasta. Kaduthan täällä on kultaa).

Parempaa tribute-levyä saakin etsiä. Usein ne sattuvat olemaan tuntemattomien bändien surkeita yrityksiä tulkita (esim. A Tribute To Bad Religion Volume 1 & 2) jotain edesmennyttä tai nykyistä enemmän tai vähemmän suurta bändiä. Onno Cromagin isosta päästä lähtenyt ajatus tehdä The Dutch Hardcore Tribute To The Real Oi! -levy sai hyvän vastaanoton, joten ideaa lähdettiin laajentamaan. Onno ja Roger Miret yhdessä päättivät jatkojalostaa tribuutti-ideaa maailmanlaajuiseksi kunnianosoitukseksi vanhan kunnon Oi!:lle. Bändeistä Discipline ja Tech 9 soittivat myös alankomaisella versiolla levystä (tietysti, oma huom.). Tulkittavina ovat sellaiset suuruudet kuin Cock Sparrer, Last Resort, Sham 69, Angelic Upstart sekä monia muita. Tulkitsijoina toimii vaikutusvaltasia Eurooppalaisia ja Yhdysvaltalaisia yhtyeitä, Madballista Oxymoroniin jokaisen bändin esittäessä kaksi kappaletta. Joitakin bändejä vaivaa omaleimaisuuden puute. Esimerkiksi Madball vetää lähes yksyhteen Last Resortin ”Violence In Our Mind” -kipaleen. Olisin toivonut Ison Omenan ukoilta vähän räväkämpää otetta. No, propsit sentään lähtee paikallisen parturin sloganista biisin lopussa.

Levyn parhaimpiin suorituksiin venyy Blood For Blood ja Discipline. Oivat biisivalinnat ovat osuneet kohdalleen ja bändit ovat tyylilleen uskollisia. Myös Ryker’s ja Sick Of It All edustavat edukseen molemmilla soittokerroillaan. Yksittäisesti biiseistä voidaan mainita muutama helmi, kuten ”I’m Gonna Get A Gun”, ”G.L.C.” sekä tietysti vanha virsi, ”Banned From The Pubs”. Sokerina pohjalle The Business heittää re-tribuuttina Iron Crossin ”Crucifiedin”, vaikkakin parhaan tulkinnan on heittännyt lempeä hollantilainen Discipline. Sori A.O.D.

Kyllä on Onno ja Roogeri saanut kasattua aikamoisen pakan…

Rancid – S/t

”Life Won’t Wait” -levyn jälkeen jäin innolla odottamaan Rancidin seuraavaa laserkiekkoa. Onhan levyt olleet aika erilaisia, kuitenkin ”rancidmeiningin” paistaessa selvästi läpi. Ensimmäisellä levyllä oli suoraa paahtoa in-your-face -tyyliin kun taas edellisellä levyllä kuultiin bluesvaikutteita sekä skata, kuten myös ”…And Out Come the Wolves” -platalla. Rancidin uudella levyllä ei ska-rytmejä kuulla, vaan palaillaan tiukasti soitettuun kaavaan. Eli kliseisesti voidaan mainita että ympyrä sulkeutuu. Kyllä olisin toivonut tähän uutukaiseenkin muutaman ska-lurittelun. Minkäs teet?

Kannet ovat tuttuun Hellcat -tyyliin pahviset ja lyriikat on puhtaaksikirjoittanut joku ekaluokkalainen. Ei tahdo saada selvää millään. No kiitos internetin. Tim Amstrong on vastannut biiseistä lähes yksinään. Lyriikoissa käsitellaan uskontoa, niitataan haliwuudia, välillä mennään Ruandaan ja sitten ollaan taas vetämässä jotain lättyyn kotikadulla (jos ymmärsin puoliakaan sanoista).

Tim ja Lars vetää lähes puoliksi laulut, mutta myös basisti Matt Freeman pääsee kähisemään muutamaan otteeseen. Edellisellä levyllä oli niin paljon vierailevia tähtiä ettei Masalle lohjennut edes pientä sivuosaa. Mattin bassokuviot sen sijaan ovat edelleen kohdillaan, etenkin tällä levyllä ne korostuvat entisestään. Varsinkin kappaleessa Axiom Matt lirputtelee kieliään kuin ranskalainen pornotähti. Tulos on häkellyttävän kuuloista, näin maallikosta. Biiseistä edukseen erottuvat Let Me Go, Blackhawk Down, Radio Havanna ja Reconciliations. Let Me Go -kipaleesta on tehty myös video.

Monissa arvosteluissa on uutta Rancidia hehkutettu maasta taivaaseen. Minusta levy on aika puuduttava, kun verrataan vallattomiin ”Let’s Go” ja ”…And Out Come The Wolves” -levyihin. Ensimmäisen kuuntelu kerran jälkeen pidin pitkää taukoa, ennen kuin uskalsin pökätä SEN uudestaan pesään. Ajattelin että kyllä se siitä aukeaa, mutta ei. Kaikesta huolimatta nostan patuille hattua ihan hienosta punklevystä.