Kaikki kirjoittajan Sauli Hirvonen artikkelit

Club De Lay

Club De Lay on lahtelaispainotteinen 4-henkinen poprock-kokoonpano, jonka rokki yhdistettynä konstailemattomaan huumoriin on vaarallinen yhdistelmä ylemmyydentuntoiselle ja takakireälle rokkiskenelle, jossa tarkoituksenmukaista on puhua enemmän kuin mitä olisi olisi sanottavaa. Club De Lay on jo ehtinytkin herättää jalkapallopainotteisessa alakulttuurissa jonkinlaista mainettakin. Bändin musiikki on sekoitus Sunrise Avenueta, The Rasmusta ja Negativea. Vai onko? Siihen vastaa bändin rumpali Aleksi Siimestö.

Ketkä: Aleksi Siimestö (rummut), Timo Säilä (laulu/kitara), Mikko Ahvonen (laulu/kitara) ja Jukka ”Jampe” Koistinen (basso).

Mistä: Lahelaiset Aleksi, Timo ja Jukka tunteneet toisensa ns. aikojen alusta. Mikko asuu Mäntsälässä ja tutustui Aleksiin Lahen Kauppaoppilaitoksessa.

Milloin: 2007-08 vuodenvaihteessa ryhmä oli kasassa, kun Jukka liittyi Aleksin, Mikon ja Timon seuraan Sopenkorven treenikselle. Homma sai verkkaisen alun, koska Aleksi ja Mikko lähtivät heti puoleksi vuodeksi leikkimään sotaa. Pari vuotta vanhempina Timo ja Jampe olivat sotansa jo sotineet.

Miksi: Ettei elämä ois pelkkää hiekan lapiointia tai tavaroiden hyllyttämistä. The Great Escape….

Kuvailkaa bändinne musiikkityyliä?

Sekoita Sunrise Avenueta, The Rasmusta ja Negativea niin lopputulos on meidän vastakohta.

Haluatteko tarkentaa mitä tarkoittaa ”A kick in the face of disposable pop culture”?

Myspace-sivuilla oleva lentävä lausahdus. Managerin tekosia, se on meistä ainut joka osaa englantia.

Mistä yhtyeenne saa vaikutteensa ja toisaalta miten se erottuu massasta?

Vaikutteita tulee oikeastaan kaikkialta. Erotutaan siten, että ei oteta promokuvia metässä metrohousut jalassa.

Miten kappaleenne syntyvät?

Kaikki tuo ideoitaan treenikselle, rakennetaan, muokataan, rakennetaan lisää ja lopuks mennään kotiin kelaamaan että mikä meni pieleen.

Minkälaista bändillänne jonkinlaista ”sanomaa”? Mistä lyriikat kertovat?

Kerrotaanko heti että me ei olla mitään runosieluja. Eeva-Liisa Manner -palkinto ei tule koristamaan meidän kirjahyllyjä. Niitä lyriikoita voi tulkita jokainen miten lystää, mutta ainahan niissä biiseissä joku teema on. Yleensä ne lyriikat on järjellisesti I am the walrusin -tasosia. I am the eggman…

Olette julkaisseet MySpace-sivuillanne muutamia kappaleita, minkälaista palautetta olette niistä saaneet ja miten materiaalinne on muuten huomioitu?

Palaute on ollu yllättävän hyvää. Muutama kerta ollaan soitu Fm-taajuuksilla Suomessa, Neuvostoliitossa ja Saksassa.

Koska on tarkoitus julkaista materiaalia levyn muodossa? Onko kenties levy-yhtiöihin tai levy-yhtiöistä oltu yhteydessä?

Materiaali julkastaan tosissaan levymuodossa heti, kun joku sen maksaa. Ammattimaisen kuuloiset omakustanteet maksavat ihan vitusti. Istutaan tällä hetkellä niin ison biisiläjän päällä, että debyytti tulee varmaan olemaan mallia tripla.

Suomalaislevy-yhtiöihin lähetetty demoja ja palautettakin saatu, mutta vielä ei oo napannut. Ekat demot tehtiinkin tapamme mukaan vähän höntyillen, joten ei ihmekkään. Syssymmällä tarkotus tuupata uutta, astetta kovempaa, demoa ulos.

Kuinka paljon olette keikkailleet, minkälaista palautetta on tullut, ja onko keikkoja luvassa jatkossakin?

Kaheksan keikkaa ollut tähän asti, ensimmäinen keikka Kemissä 19.9.2008. Sen jälkeen muutama keikka Lahessa, Stadissa, Tampereella ja Pietarissa. Palaute on ollut positiivista, vaikka meijän keikoilla on ollut tapana kusta äänentoiston kannalta. Itehän me ei tajuta miksaamisesta mitään. Keikkoja on luvassa jatkossakin tottakai. 25.7. soitetaan Torvessa ja 12.9. YO-talolla Tampereella.

Minkälaisia pitempiaikaisia tavoitteita teillä on bändinä?

Olla puun kaltainen vientituote.

Sana on vapaa.

Mainostusta, vittuilua.

www.myspace.com/delayclub

Black President – s/t

Los Angelesin lämmössä rusketusta keräävä Black President aloitti vuonna 2004 kun kitaristi Charlie Paulsen oli raivoissaan ja turhautunut USA:n politiikkaan ja sosiaalisiin ongelmiin. Siihen sitten ryhmään muutama tuttu muusiikko ja annos sosiaali-poliittista sanomaa ja Black President syntyi. People Like You Recordsin pahvinen promoläpyskän info-osuus kertoo levystä tahattomasti(?) ihan tarpeeksi: bändin tematiikkaa ja nimeä ruoditaan, mutta musiikki jää sivuosaan, aivan kuin tässä arvostelussakin, aivan kuin bändistä olisi tärkeämpää kerrottavaa kuin musiikki…

Ennen musiikkitarjontaa kuitenkin ruoditaan hetki vielä Black Presidentin muita ”avuja”. Politiikka lyö vahvaa leimaa, kuten nimestäkin voi päätellä. Promosta voi lukea jäsenten siteerauksia vähemmän älykkään valistuksen muodossa kuten ”You don’t have to be a hippie to be a liberal”. Hmmm. Voiko tämä tulla kenenkään muun suusta kuin amerikkalaisen? En toki tarkoita halveeraavalla tavalla vaan että heillä siellä tuntuu olevan hakusessa poliittiset käsitteet, vaikka eipä se täällä vanhallakaan mantereella ole aina sen paremmin. Nimestä mitä ilmeisemmin bändi onkin jo saanut palautetta, sillä selittely jatkuu MySpace-sivuilla.

Entäs Black Presidentin samanniminen esikoisalbumi? Tusina biisejä ja siihen päälle bonuksena vielä yksi, reilu puolituntia. Biisejä soitellaan mukava henki päällä, mutta siitä ei tahdo riittää kuulijoille asti. Tai sitten olen vain kyllästynyt tämän tyyliseen musiikkiin. Bändi mainostaa soul-henkistä punkrockiaan, mutta se soul on intergoitunut punkrunkoon niin vahvasti että huokuu vain pienenä henkäyksinä. En halua takertua liiaksi tuohon souliin, jonka jo tein, mutta kokonaisuudessa levy on täynnä tyhjiä hetkiä. Levylle on yritetty mahduttaa energiaa ja raivoa, mutta ulos se sinkoutuu laimeasti. Levyn sytyttimenä on toiminut turhautuminen. Kuuntelijalle se ainakin välittyy. Valitettavasti ei siinä muodossa kun oli tarkoitus. Black President ei vakuuta.

Ps. Hauska yksityiskohta löytyy bändin keskeneräisiltä nettisivuilta: ”Black President – Coming soon…” Eikös tuo ole jo vanha tieto?

Scalping Screen – Twelve out of Chamber

Scalping Screen on jo vanha tuttu ja kyseessä on jo joensuulaisten kolmas levy. Aiemmat levyt on julkaissut hongkongilainen Gods Child ja nyt julkaisuvuoro on siirtynyt Kneesplitter Rekordsille, jonka julkaisujen sarjan(?) tämä levy aloittaa.

Bändin toinen täyspitkä ”Blood Out” sai ristiriitaisia arvioita. No jätämme omaan arvoon, mutta totean, kuten kollegani Blood Out -arviossaan että vuonna 2001 perustettu Scalping Screen on metallihardcorebändeistä aikalailla tuntematon, ja ehkäpä aliarvostettukin. Syistä toki voidaan spekuloida. Johtuuko se kenties ailahtelevasta materiaalista, eikä näin ollen ole (vielä?) onnistunut vakuuttamaan kaikkia kuuntelijoita osaamisellaan. Palaute on ollut vaihtelevaa. Voidaan myös miettiä sisältääkö bändin hybridityyli, jossa on voimakkaasti yhdistyy metalli ja hardcore, liian paljon toista elementtiä: hardcore-diggarille liikaa metallia, metallimiehelle liikaa hardcorea. Pakkohan tämä on lokeroida jompaan kumpaan? Täytyy myöntää, että itsellekin levy herättää ristiriitaisia tuntemuksia. Totta on, että metalli ei paina omassa levyhyllyssä satunnaisia deathmetal-lättyjä lukuunottamatta, ja lisäksi itselläni on omat odotukset siltä miltä metallinen hardcoren ”pitäisi” kuulostaa. Ja jos se ei siihen istu, hämmentyy ja suorastaan alkaa vieroksumaan.

”Twelve out of Chamber” on tasapainoinen tuotos, väkevä kokonaisuus alusta loppuun. Levy onkin mielenkiintoinen kuuntelukokemuksena. Kappaleet eivät yksistään kuulostaa toista paremmalta tai huonommalta, joka hittinälkäiselle voi olla kova kokemuksena – vaan levy täytyy kuulla yhtenä ja samana vetona. Se on vähän haastavaa kuunneltavaa, mutta loppujen lopuksi antoisaa. Se on kuin tarina, jonka jokainen kappale on saumattomasti yhdeydessä toisiinsa. Niinpä on tärkeää aloittaa levy oikealla kappaleella että pääsee heti tunnelmaan. Tässä on onnistuttu: ensimmäinen biisi Two Bladed Sword on silkkaa turpaanvetoa. Ja tätä jatkuu sitten loppuun saakka. Raakaa suoraviivaisuutta rikkoo monet tekniset sävellysratkaisut ja temmon vaihtelut. Myös kitarasoolot tuovat pinnalle kaivattua säröä. Musiikkiin on haettu nyanssia laulun eri variaatoilla.

Bändin musiikki on vaikea pala, joten herää pelkistetty kysymys: ”Mitä?” Onko bändin kohtalona jäädä johonkin käsitteettömään välimaastoon, jota me tavikset emme ymmärrä. Ota nyt selvää näistä Jojensuun pojista.

Stigma – New York Blood

Stigma ei esittelyjä kaivanne, jos New York hardcore on vähääkään tuttua. Agnostic Frontin toinen alkuperäisjäsen tempaisee povitaskustaan lihaisan luun, joka tässä tapauksessa symboloikoon New York Blood -levyä. Niin, se toinenhan jäsen on Roger Miret, joka on ehtinyt jo ilahduttaa parilla onnistuneella katupunkrock-”soololevyllään”.

”New York Blood” -levyn kansiin on saatu hienoa visuaalista ilmettä. Veriroiskeet ja pumppuhaulikko eivät jätä epäselväksi että Stigma on yksi NYHC:n ns. ”kummisedistä”. Levy on kertomus rankan miehen rankasta elämästä Isossa Omenassa. Pilke silmäkulmassa ihan toimiva, ja toivoa sopii että kliseet on tarkoin harkittuja kliseitä.

Levy ei suinkaan ole (pelkästään) Stigman egonpönkitystä, vaan sisältää aidosti hyvää tavaraa. Tusinan verran sitä itseään sekä siihen päälle yksi bonusbiisi. ”Sitä itseään” on tarkemmin kategorisoituna tietenkin NY-hardcorea, jonka ympärillä on punkrockin säikeitä sinne tänne, muodostaen maukkaan kokonaisuuden. Stigman ääni toimii hyvin ja monipuolisesti ja on sopusoinnussa musiikin kanssa. Hieno yksityiskohdan voi löytää kappaleesta Still Crucified, jonka intro alkaa Agnostic Frontin (!) Crucified-biisillä.

Levyn soittimia on ollut ahertamassa 10 kaveria, mukaanlukien Stigma itse kitaran varressa. Häneltä kuullaankin muutamat soolot. Siihen päälle tietenkin kuorot päälle, mukana tsemppaamassa mm. Freddy Madball.

New York Blood on tuhti välipala alan miehille (ja naisille). Keep It Real! Yeah!

Fury Of Livez – Salkkari Death Squad

Live Of Livez yllätti allekirjoittaneen housut jaloissa Oranssin pimeässä autotallissa lokakuun alussa. Mystiset hahmot lavalla eivät vielä kertoneet koko totuutta, koska huonon ulkonäön takia en huomannut soittajien naamioita. Vasta bändin ”välispiikit” herättivät tajuamaan mistä oli kyse. Suomalaiselle perusjannulle, joka seuraa tv:stä Salattuja Elämiä -sarjaa, ”Salkkari Death Squad” aukeaa kuin ruusun nuppu sen nuuskijalle; ruusu on kyseessä! Vaikka ruusun tunnistaa vain
kuvasta, risuja ei tässäkään tapauksessa tarvitse antaa, jos Salkkari-teemaan ei pääse sisälle.

Tv-studiosta ja/tai mielen pimeistä sopukoista hyökkivä Live Of Livez vääntää rujoa hardcorea ronskeilla deathmetal-vaikutteilla. Vai toisin päin? Kahden vokalistin käytössä on onnistettu räväkästi: toisen vokaleista ei saa mitään selvää ja toisen vokalistin sanoista ei välitä saada selvää. Ei sillä etteikö niillä olisi demon sisältävän tarinan ymmärtämisen kannalta merkitystä, sanat voi lukea kansista.

Romeo Must Die aloittaa viiden biisin tulituksen sarjan, jonka mainoskatkot vietetään sarjan parissa erinäisin selvennyksin koskien biisien lyyrillista sanomaa. Taalasmaa Trilogy pöyhii perheen asiat kuin pahainenkin Seiskan toimittaja. Biisen nimet Grand Theft Kari, Sex Seppo ja Mysteries of Pihlajakatu Mature Gang Bangs kertonevat tarpeeksi. Viimeisessä kappaleessa esiintyvä Päivinen ei ole tuttu. Hän on pahis ja hyi häntä.

Fury Of Livez:n eka(?) demo ei jää puolihauskaksi kyhäelmäksi, vaan toimii hyvin, ja on varsin mallikelpoista tavaraa. Ei mikään tuhnu vaan raffii stuffii.

The Welch Boys – Drinkin’ Angry

Boston-punkkia Bostonista. Noinkin tyhmä lause pitää sisällään sen mitä pitää, joten menkäämme eteenpäin. The Welch Boys on itselleni uusi tuttavuus – ja mikäpä nykyään ei olisi – vaikka bändi on pyörinyt skenessä ”jo” vuodesta 2004 asti. Toki bändissä vaikuttavat jannut ovat kokeneempaa sorttia. Toinen heistä eli tuttavallisesti T.J. on soitellut bändissä nimeltä The Blue Bloods ja toinen eli laulaja, on Ed Lalli (en itse keksinyt nimeä…), joka on vingutellut skittaa Slapshotissa. Senhän tuntee kaikki.

”Drinkin’ Angry” -levy on täyteen ahdettu, melkein, sisältäen peräti 18 haipakkaa punkvetoa. Harvoin on nykyään kellään aikaa ja intoa ja rahaa (?) tehdä noin monta kappaletta yhdelle levylle. Nyt on ja levy on vieläpä bändin ensimmäinen. Kuten jo tuolla alussa ikävän ylimielisesti vihjailin, käsitteeseen Boston-punk sisältyy olettamus, että siihen lukeutuva bändi on ns. working-class-rokkia eli suomeksi työväenpunkkia. Drinkin’ Angry on sitä. Sanoituspuolella on meininki kuin odottaa sopii. Arkea, työmiehen hikeä globaaleilla hippusilla höystettynä. Musiikkia kuvaillaan tarttuvaksi ja voimakkaaksi (kitarat lujilla kahdella eri merkityksellä), unohtamatta singalong-kertsejä. Voin myös itsekin kuvailla asian niin kuin itse sen koen: musiikki on railakasta katupunkrockia, jossa kitaroita on pyritty hyödyntämään aggressiivisten soolojen sekä mehevien melodioiden kautta, mutta sävellysten ponnettomuus hajottaa sen ilmoille. Olen kuulevinani myös ripauksen slapshotmaisia hardcorevivaheita. Laulu on karkeaa katujen äänimaailmaa, mutta osaa ottaa osaa melodioihin. Sing-a-longit tuovat oman, voimakkaanmakuiset lisänsä vokaaliosastolle. Levyltä ei juurikaan irtoa mitään tarttuvaa, puhumattakaan siitä että korville hypähtäisi hittejä. Parhaimpina kuuntelukokemuksina ensimmäinen biisi ”Head in the Sand”, jossa on groovia, sekä ”Ambulance Ride”. Mainittakoon vielä että bändi soittaa Anti Nowhere Leaguen ”Let’s break the law” koverina. Mitenkäs muutenkaan? No, mainitsin sen.

Kansista vielä… Kansi on tyylikäs, sopii hyvin musiikin tematiikkaan. Joku voisi sanoa että ennalta-arvattava ja kliseinen, mutta niin pitääkin. Aina ei tarvitse kikkailla käsitteiden kanssa. Sen sijaan sisälehdissä ei ole oikeen mitään linjaa ja ovat muutenkin aika tylsät. Kannen perusteella olisi odottanut hieman visuaalisesti vivahtekkaampaa ilmettä: sanoitukset löytyvät, ei oikein muuta. Toki viimeisellä sivulla on kuvia The Welch Boys -tatuoinneista, joita voi lähettää siihen-ja-siihen osoitteeseen. Vai niin… Takakansikin on jotenkin linjattomuudessaan linjassa sisälehtien kanssa.Vaikka takakansi on ahteen täytetty mitä erilaisempia symboleja ja tekstiä, silti se jotenkin istuu minimalistiseen kokonaisuuteen, negatiivisessa mielessä.

Taustamusana ”Drinki’ Angry” toimii ihan mainiosti, mutta kun musalle pitäisi antautua, jää se jotenkin etäiseksi. Joku sanoisi että levy on silloin huono, mutta en osaa olla noin jyrkkä. Ehkä pituus ja taantumat (keskiverrot sävellykset) verottavat silti terävyyden levyltä, joka tosin parhaimmillaankaan ei hittialbmien katraaseen nouse. Tuskin tulevaisuudessa omasta levyhyllystä levy pompahtaa soittoon asti, mutta tulipa tutustuttua.

Levymessut Kasisalilla 18.10.

Levymessutivoli on jälleen pystyttänyt myyntikojunsa Lahden Kasisalille. Eikä tarvitse olla kovinkaan friikki tutustuakseen myyjien hulppean monipuoliseen tarjontaan. Onko vinyyli kuollut ja kuopattu? Sen kertoo messujen puuhamies Marko Tuominen, lisäksi kuullaan muun muassa mitä levymessut tarjoaa sekä mistä ja minkälaisia myyjiä messuille on tulossa.

No, messujen valikoimissa on noin yleisesti ottaen lähinnä CD- ja vinyylilevyt ja ilahduttavana yksityiskohtana fanituotteet, eli bändipaitaa taitaa roikkua hallin seinillä parissakin kohdassa. Levyistä on paikalla varmasti taas koko hintaskaala, eli euron kiekoista niihin muutaman satasen plättyihin. CD:eitä on aika usein saanut todella halvalla. Myyjiä on jopa Turusta… ja sen lisäksi Saksasta, Ruotsista ja Helsingistä sekä Lahdesta. Myyjiä tosiaan laidasta laitaan, kuten näissä onneksi tuppaa olemaan.

Pitääkö olla keräilijäfriikki ollakseen kiinnostunut levymessuista? Minkälainen on keskiverto messuilla kävijä?

Eipä tarvitse on friikki, mutta se auttaa! No, ei sentään. Kiinnostus musiikkiin on hyvä lähtökohta, ehkä lähinnä pop-musiikkia ajatellen. Klassista ei pahemmin ole ollut tarjolla. Olemme pyrkineet siihen, että keskivertokävijää ei olisi, eli paikalle houkutellaan niin sekalaista porukkaa, että stereotyyppien löytäminen on todella työlästä. Olemme tässä onnistuneet niin hyvin, että kysymykseen on lähes vaikea vastata. Sanotaanko näin, että keskivertokävijä on +10% todennäköisemmin mies, 15-55 –vuotias ja kuuntelee rockia jostakin alakategoriasta. Nerokas segmentointi, jolla on tulevaisuus taattu.

Miksi juuri Lahdessa järjestetään messut ja minkälainen paikka Lahti on järjestää levymessuja?

Järjestämmme Lahdessa nyt messut puhtaasti perinteen vuoksi, mutten olisimme jo talviunilla. Ja vastauksena molempiin on helppo sanoa, että Lahden Kasisalilla levymessujen järjestäminen on hauskaa ja mukavaa, toisin kuin muualla alkaa olla. Tietysti viralliset kuviot messuihin liittyen yhdessä kohdassa tuntuvat vähän ylimitotetuilta, mutta pitää yrittää selvitä.

Eroavatko eri kaupungit järjestelyiltään, myyjiltään ja kävijöiltään?

Onhan niitä eroja. Hyvinkää ei ole maan metropoli, mutta johtaa kaikissa tilastoissa näitä messukuvioita loppuun asti. Isoissa kaupungeissa homma luistaa omalla painollaan ja kävijämäärät vaihtelevat. Eli ei voi suoraan sanoa, että suuressa kaupungissa kävijöitä riittää. Tämä tuli todettua joskus Tampereella, kun ovi kävi tosi harvaan. Tosin eri paikkakunnilla on eri järjestäjiä, joten sekin vaikuttaa aika paljon. Kaikki eivät ole niin hulluja kuin me, että perjantai-iltaan asti promotoidaan, täytetään kaikki vaatimukset ja vielä yritetään parantaa. Helpommallakin pääsisi, mutta se ei ole meidän tapamme.

Miten musiikkinkuluttamisen trendit mm. sähköinen myynti ja dvd on vaikuttanut levymessuihin ja tarjontaan? Minkälainen rooli vinyylillä on nykyään?

Kyllähän sähköinen myynti on kuulemma levynmyynti vaikuttanut, mutta sitten kauppiaiden pitääkin yrittää kaksin verroin kovemmin, ja tarjota asiakkaille jotakin lisäarvoa. Kun DVD:t soluttautuvat messukuvioihinkin mukaan, niin formaatti on vain vaihtunut ja kuluttaja nauttii äänen lisäksi kuvasta. Ehkäpä CD/DVD-spessut ovat sellainen tuote, joka saa ihmiset taas vähän messuillakin näkyvästä tarjonnasta kiinnostumaan. Vinyyli on kuulemma taas tulossa, ja kyllähän se paikkansa pitää. Välillä messuilla on puolet vinyyliä, mikä on todella ilahduttavaa. Hauskaa on myös se, että Lahdessakin on pari tosi kovaa vinyylikauppaa.

Miten messut ovat muuttuneet näinä vuosina?

No, ainakin meille kävi niin, että tauon ja ehkäpä pienen huolimattomuusketjun vuoksi kävijämäärä taannoin romahti. Nyt sitten pikkutapahtumaa yritetään hieman kohentaa. Toisaalta nyt on vasta ehkä kolmatta kertaa mukana myyjiä Ruotsista, ja Saksasta ei kai aikaisemmin olekaan ketään ollut, nyt on. Myyjiä on ehkä enemmän kuin koskaan, koska tiivistettiin hukkatilaa pois niin, että mahtuu vielä kulkemaan. Eli myyjämäärä on kasvanut viime kerrasta valtavasti.

Miten haluaisit itse messuja kehittää ja mitä luulet mihin suuntaan messut ovat kehittymässä?

Ehkäpä mukaan olisi joku kerta kiva saada vielä pari ulkomaalaista lisää, koska se kiinnostaa kävijöitä, onhan heille usein tosi halpaa tarjontaa. Tällä kertaa siis tarjontaa on selkeästi enemmän kuin ennen. Kiva olisi saada taas mukaan myös niitä kaikkein kalleimpia levyjä, pientuotantoa ja kaikkea erikoistakin musiikkia. Ehkä messut menevät siihen suuntaan, että normaalihintainen perustarjonta ei ehkä kovinkaan hyvin liiku, mutta sitten halvat, kalliit ja erikoiset kiinnostavat kävijöitä. Pääasia tietysti olisi, että messuilla käytyään ihmiset noin yleensäkin innostuisivat vielä fyysisistä levyistä kuten ennen ja kävisivät vaikka levykaupassa!

Levymessut Lahden Kasisalilla 18.10. kello 11-18. Illalla musiikkitarjontaa, mm. Capital Beat, Anal Thunder ja The Over Attacks Torvessa; Kinetik Control Ravintola Rockissa; Nopsajalka ja Raappana Night Lifessa. Levykirppis Vantaalla 19.10.

Juttu on toteutettu yhteistyössä Lahen Lehen kanssa.

The Briggs – Come All You Madmen

Lähestulkoon viimeiset kuusi vuotta tienpäällä ollut The Briggs palaa uudella levyllään julkaisurintamalle sitten vuoden 2001. Lyhyesti tai pitkästi ilmaistuna The Briggs on workinclass/tinapilli/dropkickmurphys/streetpunkrockia. Jotain raitaa/soitinta/huutoa on nauhoitettu Cosmos Studiolla Tukholmassa, ja kyllähän levyllä on kuultavissa ruotsalaisvaikutteita. Jostain syystä olenkin pitänyt aiemmin The Briggsiä ruotsalaisena. Mistä lienee tästä mielleyhtymä, ehkä siitä että ruotsalaisbändit liikkuvat globaaleilla punkpiireissä kuin mitkäkin sulavat rokkikukot.

The Briggs on laadukas, mutta se onkin ainoa positiivinen adjektiivi ainakin jos pitää kuvailla ”Come All Your Madmen” -levyä. Enhän toki halua olla liian jyrkkä, mutta vähiin jää huippuhetket levyllä. Tusinasta biisiä ei jää juurikaan mitään mieleen ja kokonaisuus jää kovin ohueksi. Irti ei saa, vaikka kuinka yrittää pinnistää. Tortuthan siinä vain housuun pläjähtää. Mainittakoon kuitenkin että ”Charge into the Sun” -kappaleessa on hienoa tunnelmaa ja se on vedetty hienolla asenteella ilman turhia ja päälleliimattuja kikkailua suuntaan tai toiseen. Ehdottamasti levyn paras esitys. Poikkeuksetta kaikki biisit on kirjoittanut Joey ja Jason LaRocca, joten liekö veljeksillä (ruotsalaisbändi tämä ei siis ollut, joten kyse on veljeksistä) liian samanlainen näkemys kappaleiden tekemisestä, että ristiriidan aiheuttamaa painetta luovuuteen ei synny. Sävellysten onttoutta on paikkailtu tutulla keinolla eli monella ylimääräisellä kikalla, joilla ei kokonaisuutta ajatellen ole juurikaan merkitystä: Levyllä kuullaan kasapäin erilaisia soittimia, solisteja ja soittajia, mm. Brian Baker sooloilee yhdessä biisissä. Joka on kyllä hieno.

Toiseksi viimeinen kappale on ”We’re the world” -henkinen laskettelu ja viimeinen tanssi on akustinen ja melankolinen marssi, ”Molly”. Se vain kumisee tyhjyyttä ja kuvaa levyn henkeä.

Häiriköt – Stydiä staffia

Hey Hoy Häiriköt! Tältä levyltä ei juurikaan ole mitään uutta kerrottavaa. Levy on uudelleenmasteroitu ja se on alunperin julkaistu 1990-luvun puolivälissä. Voi niitä aikoja, joista en tiedä mitään, en ole alkuperäistä kuullut.

Jos levy on siis tuttu tuolta ajoilta, jutut jäävät tältä arvostelulta vähiin. Sentään yksi bonusraita levyllä on, en tosin saanut selville että mikä. Tuskin enempää extrabiisejä levy kaipaa, mutta kansiin olisi voinut kirjoitella muutakin extraa kuin neljän, jollain tavalla ”skenessä” olevan ihmisen suitsutusta bändistä ja levystä ja sen merkityksestä. Lyhyet selitettelyt/selvennykset tuovat hieman lisävaloa, miksi levy on ollut tarpeellista uudelleenjulkaista. Peruslähtökohta on se että tällaisissa uudelleenjulkaisussa toki pyritään paikkailemaan menneitä ”virheitä”, joten hieman ristiriitainen fiilis tästä koko julkaisusta jää. Kuinka paljon bändit ovat valmiita ehostamaan vanhaa ja millä motiivein, jos kuitenkin tekijät painottavat että levy sellaisenaan on ollut aikoinaan tärkeä levy heille henkilökohtaisesti. Levyn julkaisemisesta on kolmetoista vuotta, joten pieni katsaus bändin kehitykseen olisi voinut tarjoilla, varsinkaan jos kuuntelija ei satu olemaan diehard Häiriköt-fani.

Niin tai näin, Musiikki puhukoot puolestaan. Levyn sisältä 23 biisiä alkaa kerralla kuunneltuna oltuna nykyisessä elämän rytmissä alkamaan olemaan maksimaalinen määrä kerralla. Levy on hieman kaksijakoinen. Ensimmäiset kymmenen biisiä rokkaa mainiosti ja yhdestoista Kari Peitsamon kirjoittama biisi Älä koskaan liity rokkibändiin sopii kokonaisuuteen hyvin. Sitten tulee suvantokohta, ja viimeisistä parhaiten jää mieleen Äläpää, Rälläkällä ja Lemmikkejen leposija.

”Stydiä staffia” on yksinkertainen ja vauhdikas Stadipunkki-levy (tai Ramopunkkia), jota kuuntelee aikansa. Suuria tunteita levy ei herätä, mutta leppoista ajanvietettä se tarjoaa.

Born To Lose – Saints Gone Wrong

”Omaperäinen” nimi. ”Omaperäinen” tyyli. ”Omaperäinen” musiikki. Eli heittomerkeistä päätellen Born To Losen ei sitä ole. Born To Lose on bändi, joka voisi olla mikä tahansa.

Mutta eipä olekaan, vaan ihan omansa, niin hyvin homma hoidellaan. Runsaasti kiertelevän, muttei kaartelevan austinilaisbändin (Texas, USA) soitossa kuuluu osaaminen ja soittimien oikeaoppinen käsittely. Tästä johtuen biiseissä on lennokkuutta, eikä esimerkiksi levynavausraidan kesto 4.10 säikytä pituudellaan. Born To Lose kertoo saaneensa vaikuitteita bändeiltä kuten AC/DC, Motörhead, Rancid, Dropkick Murphy’s, Blood For Blood jne. (Tyhmä) kuulija tosin ei tähän väitteeseen oikein voi yhtyä kaikkien em. bändien osalta. Vaikka väite olisikin totta, on vaikutteita vaikea havaita ainakaan tällä julkaisulla. BTL:a voidaankin enemmän verrata sellaisiin bändeihin kuten saksalainen Oxymoron tai amerikkalainen Patriot. Vertailu on tärkeää, koska silloin kuuntelija tietää mitä musiikkia kuuntelee. Ja kyllähän tätä mielellään kuuntelee. Levyn yksitoista biisiä on paikkansa ansainnut, eikä levyn anti käy tylsistyttämään, siitä pitävät huolen melankoliset kitaramelodiat sekä kaljanhuuruiset tausta-whoo-oot.

Levy voidaan kiteyttää kahden punkkarin käymään keskusteluun:
-What this is? This sounds strong!
-Yes. This is Austin powers!